Vuosien myötä sitä on huomannut, että ihminen on kummallinen olento. Mikä ihme on se vimma, joka ajaa ihmisen hamstraamaan aina vain lisää ja lisää tavaraa, materiaalia ja nykyaikana valitettavan paljon myös lemmikkieläimiä. Kun on työssäoppimissa eläinlääkäri asemalla sitä näkee ja kuulee paljon asioita. Kohtaa ihmisiä ja eläimiä hyvin erilaisista elämäntilanteista vähän ihmisestä riippuen joko enemmän tai sitten vähemmän tyytyväisenä omaan tilanteeseensa. Monta kertaa sitä on tullut mietittyä, että missä menee se raja, jolloin omasta harrastuksesta rupeaa katoamaan se hehku, mikä on se voima joka saa omien unelmien toteuttamisen jälkeen huomamaan, että sitä onkin omien unelmiensa vanki. Mikä saa ihmiset ajautumaan sellaiseen elämäntilanteeseen, että se punainen lanka alkaa hajoamaan säie kerrallaan, kunnes se lopulta napsahtaa poikki. Onko omakin elämä sellainen, että sitä jossain vaiheessa huomaa kadottaneensa sen punaisen langan.

Ahneus, se on kummallinen asia, kun mikään ei vain yksinkertaisesti riitä. Ihminen jos toinenkin saattaa löytää itsestään pienen hamstraajan sisältään. Allekirjoittaneelta sellainen ainakin löytyy, joskus sitä on tullut mietittyä, että onko itsessä jopa sellaisen eläinhamstraajan vikaa. Vaikka ruokittavia suita tällä hetkellä on meidän laumassa jo seitsemän (kolme koiraa ja neljä kania) niin silti sitä huomaa haaveilevansa, että jos tuollaisen saisi, ja sellainenkin olisi kiva. Sitten kun, sitten kun, viipyy ajatuksissa kerta toisensa jälkeen...

Vuosien myötä sitä on tullut haaveiltua vähän yhdestä jos toisestakin asiasta, ja muutaman viime vuoden aikana on mielessä pyörinyt useampikin koirarotu, jonka syystä tai toiseta haluaisin. Muutamia esimerkkejä näistä on...

Suomenajokoira.  Oikeastaan ajatus lähti siitä, että juttelin kesällä yhden setäni kanssa. Hän kertoi että alkaa olla viimeiset mahdollisuudet astuttaa heidän ajokoiranarttunsa, niin että siitä saisi sitten nykyiselle koiralle seuraajan. Ei siinä vielä sinänsä mitään, mutta kun kyseessä on se sama narttulinja jota on enemmän tai vähemmän meidän suvun metsämiehillä ollut, jo ainakin niin kauan kun minä jaksan aikaa taakse päin muistaa. Todella miellyttävän luonteisia koiria arjessa ja toimivia myös metsällä. Lisäksi ajatus siitä, että voisi joskus mahdollisesti jatkaa kasvattamista samalla narttulinjalla kuin isän isä, tuntui melko houkuttelevalta..
Asiat eivät onneksi aina ole kuitenkaan niin musta valkoisia ja yksinkertaisia. Ja oma järkikin toimii siinä määrin vielä toistaiseksi, että en suomenajokoiraa pelkäksi lemmikkikoiraksi missään nimessä ottaisi. Kyseessä on vielä sen verran voimakkaan metsästysvietin omaava koirarotu, että sen tulee saada metsästää. Eikä oikeastaan suomenajokoiralla, jolla ei minkäänlaisia metsästyskoetuloksia, tai metsästyskokemuksia ole, ole juuri minkäänlaista jalostuksellista arvoakaan, ellei se sitten olisi jotain todella arvokasta sukua. Itsehän en metsästyskorttia omista, enkä ole metsällä käynytkään, ainakaan jänisjahti mielessä. Ajattelin siis, että olisi eettisesti väärin ottaa ajokoira, ellei sillä olisi mahdollisuuksia metsälle päästä...

Alunperin olen ollut vannoutunut saksanpaimenkoira ihminen ja sellaisesta on myös vuosien myötä tullut useaan otteeseen haaveiltua.. se on vähän sellainen on/off rakkaussuhde. Välillä kaipaus omasta paimenesta tuntuu ylitsepääsemättömältä, etenkin ajan kulmtaamien muistojen kanssa. Alan kuitenkin yhä enemmän olla sitä mieltä, etten kyseisen rotuista yksilöä kuitenkaan koskaan tule ottamaan. Sen verran huolestuttavilta schäferien terveystulokset vaikuttavat, ja omasta tuttavapiiristäkin löytyy kyseisen rodun omistajia, jotka koiriensa kanssa ravaavat eläinlääkärillä jatkuvasti. 

Irlanninsusikoira on koira joka herättää kunnioitusta jo pelkällä ulkonäöllään. Ihastuin jo vuosia sitten näihin lempeisiin jättiläisiin ja uskoin jo vahvasti sellaisen joskus omistavani. Tutustuin rotuun lähemmin ja mitä enemmän luin, sitä enemmän sellaista halusin. Sitten kävi sellainen melko pieni juttu, mikä katkaisi niiltä unelmilta siivet. Kyseessä oli sellainen tapaus, että olin koiranäyttelyssä ja ulkoilutin omia koiriani näyttelyalueen ulkopuolella. Olin jo pitkän aikaan ihaillut paikalla olevia irlanninsusikoiria, niiden rauhallista suhtautumista kaikkeen ympärillä tapahtuvaan toimintaan, meluun ja hälinään. Suunnittelin jo omien koirien viemistä hetkeksi autoon ja suuntaavani keskustelemaan kuutta irlanninsusikoiraa ulkoiluttavan pariskunnan kanssa. Kuljin heidän perässään kohti parkkialuetta ja seurasin miten yksi toisensä jälkeen näistä upeista koirista hoiti ison hätänsä siihen kävelytien varteen, melkein asfaltille, eivätkä ulkoiluttajat siivonneet niistä läjistä ainoatakaan. Arvatkaapa kerran, veinkö omat koirani autoon ja meninkö jututtamaan näitä ihmisiä... ei sillä että itse jokaisen koirieni kakka läjän tien varsilta siivoaisin, mutta pyrin siihen ainakin sellaisissa paikoissa, jossa ne ihmisiä saattaisivat pahentaa. 

Kun olin päässyt ajatuksissani siihen pisteeseen, etten varmaan saksanpaimenkoiraa koskaan tule hankkimaan, ajattelin haluavani jonkin siihen verrattavan rodun. Koska olin jo ala-aste iässä päättänyt, että en yhtäkään belgianpaimenkoiraa tule elämäni aikana omistamaan, pystyin huoletta skippaamaan nämä rodut täysin... sen sijaan suurta mielenkiintoa herätti hollanninpaimenkoira, alun alkaen pitkäkarvaiset, mutta sitten enemmänkin lyhytkarvaiset. Päätin tähänkin rotuun tutustua lähemmin ja ihailin upeita koiria.. Jostain syystä alkoi kuitenkin sitten tuntumaan siltä, että ehkä ei kuitenkaan. Joku vaan alkoi ajatuksissa pistään hanttiin, enkä osaa vieläkään sanoa että mikä se oli. Melko pitkään tätä kuumetta kuitenkin kesti ja ehdin kaikki kasvattajatkin selaamaan läpi...

Kun olin ajatuksissani päättänyt unohtaa myös hollanninpaimenkoirat, aloin todella pohtia, että mitä ihmettä minä oikein touhuan. Miksi ihmeessä haaveilen jo seuraavasta koirasta, kun jaloissa pyörii jo kolme enemmän tai vähemmän keskeneräistä kääpiöpinseriä. Enemmän ja vähemmän keskeneräistä, niinpä niin. Tein itselleni selväksi, etten saa ostaa seuraavaa koiraa, ennen kuin kaikki Etnan ongelmat on ratkaistu ja siitä tulee hyvin käyttäytyvä koira kansalainen, tai ennen kuin Zeus on tottelevaisuusvalio ja Etna ja Adja kilpailevat tokon alokas luokassa, tai kun Etnaa ei enää ole! 

Hetken aikaa jaksoinkin näin uskoa ja ajatellan, vaan kuinkas sitten kävikään. Kohtasin jotain unohtumattoman suloista ja hellytyttävää. Eipä ollut koskaan aikaisemmin mielessä käynytkään, että meillä on täällä Suomessa ihan hyviä kotimaisia koirarotuja monenlaiseen menoon ja käyttöön. Ja jos totta puhutaan, niin voiko kauninpaa koiraa ollakaan, kuin valkoisessa maastossa patsasteleva suomenpystykorva. Sen oranssinpunainen väri on jotain niin uskomattoman kaunista, ettei sille kyllä löydy vertaansa. Ja taas kuulkaa tietokone kävi kuumana kun istuin koneella ja luin ja luin suomenpystykorvista. Sitten alkoi taas järjen ääni hiljalleen kuulua jossain alitajunnassa, siinä missä suomenajokoira on täysiverinen metsästyskoira, sitä taitaa olla myös melko pitkälle suomenpystykorva. Kovasti harkitsin jo metsästykortin suorittamista ja aseenkantoluvan hankkimista, mutta tiesin, että sekin olisi helpommin sanottu tai tehty. Lisäksi tunteita hieman jäähytteli sekin, etten löytänyt yhtäkään suomalaista kasvattajaa, joka olisi koiran myynyt muualle, kuin metsästävään kotiin...

Ajatuksiin jäi kuitenkin sitten ajatus siitä kotimaisesta koirarodusta, ehkä jossain määrin tekemistä oli myös silläkin, että haaveilin ja haaveilen edelleen sellaisesta koirasta, joka tarkenisi hyvin myös talvella. Sellaisesta koirasta, jonka kanssa pystyy harratamaan kunnolla ympäri vuoden, huolimatta siitä, vaikka vettä tulisi taivaan täydeltä, tai pakkasta olisi ihan reippaastikin.. ja niin syntyi ajatus porokoirasta. Taas alkoi tutustuminen sellaiseen rotuun, joka ei koskaan edes ollut käynyt mielessä ja mitä enemmän luin, sitä oikeamalta se tuntui. Toisaalta hieman ristiriitaiselta tuntui se, että nettikirjoituksissa kyseinen rotu ylistettiin maasta taivaisiin, mutta sitten kuitenkin ihan oikeassa maailmassa kuului muutamaltakin taholta, että kaikki ks. rodun yksilöt ovat suoraan sanottuna kusipäitä! Tiedä sitten mitä tai ketä uskoisi.

Eräänä päivänä luin palveluskoira lehteä ja törmäsin uuteen tuttavuuteen, joka alkoi kummasti kiehtoa... Myöhemmin olen miettinyt, että mikä siinä oikein laukaisi sen kiinnostuksen. Oliko kyseessä rodun harvinaisuus, ulkonäkö, koiran luonne ja käyttöominaisuudet vai maininta siitä, että koira muistuttaa pienikokoista saksanpaimenkoiraa. Oli se sitten niin tai näin, niin myös tsekkiläinen chodsky pes alkoi tuntua varteen otettavalta vaihtoehdolta seuvaavaksi koiraksi. 

Kaiken aikaan, kaikkien näiden yllä mainittujen rotujen ohella on kulkenut ajatus niinkin uskomattomasta koirarodusta, kuin pitkäkarvaisesta kaniinimäyräkoirasta, sellaisena laikullisena versiona. Kaniinimäyräkoiran rinnalla on myös elellyt salainen pieni toive toisesta kääpiöpinseri uroksesta, mutta ei siitä sitten sen enempää...

Mitähän tähän nyt oikein voisi sanoa, saahan ihmisillä olla haaveita, mutta kai sitä sentään joku tolkku niiden kanssa pitäisi olla....

ETNA TÄYTTI KOLME VUOTTA 22.2.2013

Meidän laumassa jokaisella koiralla on omanlaisensa ilta rutiininsa, sellaiset jotka saavat nukkumaan menemisen tuntumaan turvalliselta. Joskus tosin Zeuksen hoivavietti saattaa jopa hieman haitata unta, kun sen huoli siitä, että joku toinen (lue koira) käy anastamassa sen kalleimman aarteen. 

                                   

                                             

Tätä nykyä Zeuksen kallein aarre on sen joululahjaksi saama vinkuva lehmä, eikä se käy nukkumaan tietämättä missä lehmä on. Jos Etna tai Adja on lehmän Zeuksen huomaamatta kaapannut. Etna tekee sitä ihan kiusallaan, uskokaa tai älkää, eikä taatusti luovuta sitä vapaa ehtoisesti takaisin. Zeus puolestaan herrasmiehenä ei ote mitään ilman lupaa, (paitsi syö itsensä halkeamispisteeseen Ronin murkinoista, jos joku on jättänyt väärän oven auki), saati sitten väkisin toiselta. Useimmiten se käykin pyytämässä pulmaansa apua, ja pääsee taas huolehtimaan lehmän hyvin voinnista. 

Etnan suosikki unikaveri on valkoinen nalle, juurikin se jonka se viime jouluna itse löysi paketista. Suloisinta siinä oli se, että kun Etna alkoi pakettia avaamaan ja huomasi, että sieltä tulee oikeasti jotain sellaista minkä se saa pitää, syöksyi se sen kanssa yläkertaan ja avasi paketin kaikessa rauhassa siellä loppuun. Toisinaan Etna kelpuuttaa jonkun toisenkin lelun viereensä, mutta tämä nalle on kyllä sen ehdoton suosikki ja se majaileekin Etnan omassa pesässä :)

Hännän huippuna tulee sitten kaikin puolin persoonallinen Adja, Adele, Napero, Kersa, Kerttuli... (miten niin muka rakkaalla lapsella on monta nimeä?!?) Eikä ei ole unikavereidensa suhteen turhan ronkeli, ei ollenkaan. Jos totta puhutaan, niin minun mielestäni se saisi kyllä olla vähän nirsompi. Adjan unikaveri kun vaihtuu oikeastaan päivittäin... Kerran jos toisenkin sitä on tullut herättyä aamulla siihen, että koiran lisäksi kainalosta löytyy käytetty sukka.