Pientä kuva saastetta kevät talvesta...

Se tulee hiljalleen, nimittäin kevät...

Ei ollut koirien riemulla rajaa, kun lähdettiin vapaapäivän kunniaksi oikein pitkälle lenkille, kera potkukelkan. Lenkimme suuntasi eräänlaista mökkitietä läheiselle järvelle ja koirat olivat innoissaan kun saivat vapaina auringon paisteessa juoksennella. Itselläkin oli hymy herkässä, kun auringon paisteessa potkutteli eteen  päin ja alamäissä pääsi oikein maistamaan taas pientä vauhdin hurmaa. 

Mökkitien lähestyessä loppuaan siirryimme kulkemaan moottorikelkan uraa kohti järven jäätä, niin, ettemme kenenkään mökkielämän tai tontin rauhaa joutuneet rikkomaan. Keli oli niin ihana, että oli pakko potkukelkan kanssa pysähtyä, istua aloilleen ja kääntää kasvot kohti aurinkoa. 

Ilo oli seurata sitä koirien riemukasta kirmailua jäällä, etenkin kun keli oli yllättävän tyyni, eikä kylmä tuulen henki meitä kiusannut. Meidän onneksemme vastaantulijoita tai edes etäällä kulkijoita ei ollut tällä kertaa järven jäällä ollenkaan, koko se kaus aukeneva järven selkä, aurinko ja valkoinen hanki olivat yksin meidän. 

Todella paljon harmitti se, ettei sattunut kameraa matkaa. Iloisista koirista olisi saanut mahtavia otoksia, kirmaamassa järven jäällä auringon paistaessa lämpimästä siniseltä taivaalta. Toisaalta koirien lisäksi olisi ollut myös mielenkiintoista ikuistaa niitä lumen ja tuulen tekemiä, vain hetken verran säilyviä taideteoksia, joita oli muodostunut pitkin järven selkää. 

Tavoitimmepa me lenkin aikana myös sen kylmästi puhaltavan tuulen, kun tarpeeksi kauaksi jäällä kuljimme. Sen verran kylmästi se puhalsi, että koirista näki vapauden hurman ja nautinnon muuttuneen inhottavaksi suoriutumiseksi viimassa eteenpäin. No onneksi takaisin päin palatessamme pääsimme saarien ja luotojen suojiin tuulta karkuun. 

Aina joka kerta, kun pääsee näkemään sen koirien elämänilon ja riemun tulee hyvä mieli. Sitä jaksaa taas muistaa sen, että miten onnellinen voi olla niistä ihan pienistäkin asioista, kuten lenkistä järven jäällä, auringon paisteesta, potkukelkasta, siitä kun kainaloon käpertyy pieni ja lämmin käärö joka painaa pään rintaa vasten sydämen lyöntejä kuunnellen. 


Pikkuhiljaa alkaa löytyä taas ajatuksista pienen tokokärpäsen ärsyttävä pörräys. Lähes päivittäin alkaa käydä mielessä ajatus siitä, että pitäisi Zeuksen kanssa alkaa taas palautella mieliin toko liikkeitä. Haaveena olisi, että tänä kesänä saataisiin viimeinen I tulos alokas luokasta ja päästäisiin kilpailemaan avoimeen luokkaan. Aika paljon Zeuksen kanssa on tullut harjoiteltua jo avoimenkin luokan liikkeita, ja esimerksi nouto sujuu Zeukselta kuin leikiten. Ahneuksissani olen sille opettanut jo metallikapulankin noutamisen. Avoimeen luokkaan kilpailemaan lähteminen vaatisi kuitenkin pienen investoinnin. Pitäisi ostaa uusi puinen noutokapula, jonka kanssa voisi palautella Zeuksen mieliin noutamisen salat. Adja kun on vanhaan kapulaan jättänyt hampaan jälkiä vähän sinne tänne, enkä halua, että kapulasta irtoaa noutamisen yhteydessä Zeuksen suuhun puun säleitä! 

Pitkään olen harkinnut, ilmoittaisinko Zeuksen muutamaan toko kokeeseen jo toukokuussa, en tiedä kuitenkaan uskallanko sellaista riskiä ottaa, koska kokeen tulos on täysin riippuvainen sääolosuhteista. Viime vuonna samaan aikaan saavutimme saman päivän aikana kaksi alokas luokan I tulosta ja saimme vielä KPtkin, mutta voiko tuurimme olla tänäkin vuonna kelien suhteen yhtä hyvä... sitä kun ei voi tietä. Ja ennen koetta pitäisi kyllä päästä reenaamaan taas ihan kunnolla, ei Zeusta voi kyllä ihan kylmiltään kehään viedä.

Adjan seuraava koitos on Tampereen KV näyttely toukokussa. Zeuskin tulee näyttelyyn mukaan, mutta ei kuitenkaan kehään, vaan kaverikoirailemaan. Pientä jännitystä aiheuttaa se, mitenhän Adja kehässä käyttäytyy, sen edellinen näyttelyreissu kun on ollut viime kesänä. 

Yksi selvä merkki kevään lähestymisestä on ikkunasta sisään paistava aurinko, jonka aikaan saamiin läntteihin koirat kerääntyvät palvomaan aurinkoa, siirtyen aina eteenpäin sitä mukaa, kun valo ja lämpökin liikkuvat. Niin allekirjoittaneella, kuin koirillakin on ollut aurinkoa ikävä, ja vaikka se ei ulkona (ainakaan kylmässä tuulessa) vielä hirveästi lämmitä, niin kummasti se vaikuttaa kyllä mielialaa kohentavasti. Yllä oleva kuva on muutaman vuoden takaa, kun ei kamera nyt sattunut käden ulottuville, huolimatta siitä, että lauma auringon lämmöstä juuri tällä hetkellä nauttiikin :)

Aina silloin tällöin sitä huomaa ikävöivänsä jotain, minkä on jo menettänyt aikoja sitten. Toisaalta, on tullut huomattua, etteivät ihmiset aina juurikaan ajattele sitä, mitä suustaan päästävät. Tai saattaa olla, että ajattelevatkin, mutta aavistuksen verran liian myöhään.

Vieläkin toisinaan näin unta, jostain sellaisesta mitä minulla oli vuosia sitten. Uskollisesta ystävästä, kasvukumppanista ja syystä siihen, että minusta on tullut sellainen kun olen. Kun ensimmäisestä koirasta luopumisesta oli kulunut vajaa vuosi, minulta kysyttiin mitkä olivat tämän koiran parhaat puolet. Kysymyksen toinen puoli olikin sitten sellainen, että entä ne huonot puolet. Hyviä puolia muistin paljon, varmasti ajan kultaamia, mutta kuitenkin. Huonoja puolia en halunnut muistella ja vastasinkin, että ei sellaisia ollut. Tästä minulle kimpaantui eräs ihminen siinä määrin, että hän haukkui minut huonoksi koiran omistajaksi. 

Jokaisen hyvän koiranomistajan kun pitää pystyä sanomaan koirastaan ainakin yksi huono puoli.  Itsestäni tuntui hieman erikoiselta, että koiran hyvä, tai huono omistaja on niin helppo määritellä yhden kysymyksen, ja jatkokysymyksen perusteella. Minusta teki siis huonon koiran omistajan se, että en halunnut muistella vanhan koirani huonoja puolia (jos sellaisia ylipäänsä edes olemassa oli, ehkä muutamia sitten kuitenkin). Asiassa ei huomioitu lainkaan sitä, että luopuminen tästä koirasta ei suinkaan ollut ollut helppoa, joskin koiran kannalta välttämätöntä. Asia oli vielä hyvin lähellä ja kipeä, etenkin kun jälkeenpäin mietti, että oliko ratkaisu sittenkään ollut oikea. Olisiko koiraa voinut vielä jotenkin auttaa. 

Kyseessä oli koira, jonka kanssa kasvoin yhdessä, se muutti meille kun olin neljän vanha, ja jouduimme saattamaan sen viimeiselle matkalle ollessani 17 vuotias. Se oli minulle hyvin tärkeä, opetti paljon ja olin sen takia valmis luopumaan melkein mistä vain. 

Monta kertaa on tullut mietittyä, että ilman sitä  en olisi tässä ja nyt, päivittämässä tätä blogia, elämässä arkea kolmen kääpiöpinserin kanssa ja työskentelemässä eläinten kanssa ja opiskelemassa niiden hoitoa. 

Hassua tässä kaikessa on kuitenkin se, että Jenin myötä olin  vannoutunut saksanpaimenkoira ihminnen, en pitänyt mitään sakemannia pienempää edes koirana. Enkä etenkkään voinut ymmärtää ihmisiä, joilla oli pieniä räksyttäviä piskejä, saati sitten sellaisia joita tarvi pukea. Hahaa ja missäs nyt ollaan, omistan jossain määrin ehkä hieman kurittoman lauman pieniä räksyttäviä piskejä, joita täytyy kovien pakkasten tai kylmän tuulen takia välillä pukea, niin että ne tarkenevat ulkona kulkea. Aika pitkä matka on tullut kuljettua siitä, kun Jenin kanssa juoksin pitkin metsiä, pyöräilin läheiselle laavulle katsomaan lammessa pesiviä kaakkureita, sitä miten poikaset lähtivät pesästä liikkeelle ja alkoivat opettelemaan lentämistä. 

Jossain määrin sitä on tullut vuosien myötä myös kehityttyä koiran omistajana... ainakin pystyn jokaisesta koirastani kertomaan niin hyviä, kuin huonojakin puolia, mutta niistä ehkä enemmän jonain toisena kertana.

(Tällaisten hieman erilaisten päivitysten syynä lienee se, ettei nyt noiden kääpiöpinsereiden kanssa ole oikeastaan tapahtunut mitään elämää ihmeellisempää... vaikka jonkinlainen päivitys pitäisi kyllä tehdä tämän talven parhaasta ostoksesta, potkukelkasta ja pienestä kääpiöpinseri valjakosta :)