Kertokaahan joku, onko se jonkin sorttista kohtalon ivaa, että kun erehtyy riemuitsemaan jostain asiasta ääneen, niin sitten paskaa sataa niskaan oikein kunnon lavallisen verran. Noh, niin tai näin, niin meillä otettiin takapakkia ja rajusti!!!

Etnasta on pikkuhiljaa tullut siskoni poikaystävän kanssa hyvä kaveri, niin hyvä kaveri kun se nyt Etnan tuntien on mahdollista. Luottamussuhde on kasvanut hiljalleen, askel askeleelta. Tilanne kehittyi niin hyväksi, että Etna pystyi lähestymään tätä lähes täysin varauksetta. Hyppäämään vasten, venyttelemään ja toisinaan ihan jopa ohi mennen lipaisemaan kielellään. Ihan ohimennen vain, kuin vahingossa. Kehittyipä suhde jopa niikin pitkälle, että Etna saattoi hypätä sohvalle tämän pojan viereen ja käpertyä siihen nukkumaan. Etnan tuntien se on aikamoinen saavutus. 

Sitten tapahtui jotain, en tiedä mitä. 

Eilen illalla siskoni tuleva kämppis siskoinen toi tänne väliaikaiseen kortteeriini tavaroita. Etna kävi heitä varovaisesti tervehtimässä, eikä tilanne ollut kovinkaan kummallinen. Mitään ei tapahtunut. Ilta oli kuitenkin myöhäinen ja he jäivät asuntoon yöksi, minkä takia siirsin patjani ja tavarani, sekä tietysti koirien tavarat olohuoneesta siskoni makuuhuoneeseen. Yö sujui rauhallisesti, aamu tavanomaisesti, ainoa poikkeus normaalista rutiinista oli se, että koirat eivät jääneet päivän ajaksi olohuoneeseen vaan siskoni makuuhuoneeseen. 

Lähdin kouluun ja asuntoon jäivät koirien lisäksi nukkumaan nuo kaksi tyttöä, jotka sitten aamun aikana kantoivat loput tavarat sisään ja lähtivät pois puoleen päivään mennessä. Olin jättänyt koirat siskoni makuuhuoneeseen visusti suljetun oven taakse ja ohjeistanut tyttöjä niin, ettei sitä ovea saa avata missään nimessä. 

En tiedä pysyikö ovi kiinni, toivottavasti!

Kun tulin kotiin, koirat eivät päästäneet ääntäkään. Lähdin niiden kanssa samantien ulos ja kiersimme pienen lenkin. En oikeastaan huomannut juurikaan mitään poikkeuksellista, toki Etna ehkä reagoi toisiin koirakoihin tavallista terävämmin. Tulin sisään ja sisko oli tullut takaisin sillä välin, edelleenkään en huomannut mitään poikkeavaa Etnan käytöksessä. Toki se painautui ihan kylken kiinni ja nukkui siinä, ja kun siskoni kysyi, että lähteekö Etna hänen kanssaan hakemaan poikaystävää töistä, ilmoitti Etna selkeästi painautumalla tiivimmin minua vasten, ettei lähde. Zeus lähti.

Sisko tuli takaisin ja hetken päästä sisään tuli myös siskon poikaystävä. Etna ei mennyt tervehtimään häntä, vaan veti hännän koipien väliin ja painui häkkiin piiloon saman tien. Siinä hieman naureskelin, että mitäs nyt ja pyysin koiraa tulemaan häkistä pois. Se tuli viereeni, edelleen häntä koipien välissä ja hiippaili sitten takaisin häkkiin. Pyysin useamman kerran Etnan tulemaan häkistä luokseni ja ihmettelin sen käytöstä, joka kerta se vetäytyi takaisin häkkiin häntä koipien välissä. Kun siskon poikaystävä ajatelemattaan heilutti makuuhuoneen ovea edes takaisin, kyyristyi Etna ja tuijotti ovea herkeämättä kuin odottaen, milloin se käy päälle. Ovi siis, ei Etna. 

Etna oli tässä tilanteessa niin ahdistunut, ettei se kyennyt olemaan edes sylissäni, se ei halunnut tulla häkistä pois, joten annoin sen olla siellä. Kun siskon poikaystävä lähti tilanne hieman rentoutui, mutta Etna ei kuitenkaan ollut ihan oma itsensä. Myöhemmin olimme lähdössä iltalenkille koirien kanssa ja sisko laittoi koiria valmiiksi. Vaan mitä teki Etna... Mainittakoon, että Etna ei yleensä kovin mielellään anna muiden kuin minun laittaa sille kaulapantaa tai valjaita, vaan pyrkii väistämään ja pääsemään tilanteesta pois. Se kuitenkin yleensä alistuu tilanteeseen ja antaa muidenkin laittaa sille kaulapannan, kunhan toteaa että minä olen varmasti tulossa mukaan. Kun nyt tulin eteiseen, oli Etna hävinnyt, siskoni makasi patjallani häkin edessä, jonne Etna oli vetäytynyt ahdistuneena piiloon. Siskoni houkuttelu yrityksistä huolimatta se ei tullut sieltä pois, kuitenkin kun minä sitä pyysin se tuli luokseni. Häntänsä se oli kuitenkin kadottanut jonnekin.

Lenkillä Etna käyttäytyi suhteellisen normaalista, siis Etnaksi. Toki se jälleen reagoi hyvin terävästi aina toisen koiran nähdessään ja niitä tuli vastaan valitettavan monta. Sillä hetkellä tuntui, että jokainen niistä oli liikaa! Kotiin päin tultaessa Etnalle tuli kiire, oikeastaan sillä on aina kiire kotiin päin. Nyt esiintyi jopa pientä hepulinpoikasen tapaista, kun sitä vähän innostin ja riehutin. Löytyi sitä spontaania iloa ja elämän riemua... Iltaruokakin maistui hyvin, ja nyt neiti torkkuu tuossa sohvalla vieressä. Tai torkkuminen meni ohi, kun ulkoa alkoi kuulua rähinäkonsertti, pientä murinaa tuo päästelee silloin tällöin, tosin ei mitään vakavasti otettavaa. Totesin sille heti rähinän alettua, ettei sen tarvitse siihen liittyä ja nyt vaikka rähinä jatkuu painui neidin pää tyynyyn. Lienee ollut pienellä raskas päivä.

Voi jospa tietäisin, mikä tämän takapakin aiheutti. Tapahtuiko aamupäivän aikana jotain, mitä minun pitäisi tietää, vastausta en ole saanut. Vai riittikö tämän aiheuttamiseen pelkästään rutiinien muutos, tavaroiden siirtäminen ja nukkuminen eri huoneessa. 

Kertokaa joku viisaampi, minulla ei tällä hetkellä ymmärrys taida ihan riittää.

Pieni muotoinen kuva postaus (johon taisi tulla vähän muutakin, kuin pelkkiä kuvia) mustikoiden keruu reissulta, parin viikon takaa. Aikoinaan kun oli vain tuo yksi kääpiöpinseri, olin kovasti onnellinen siitä, miten helppoa sen kanssa oli käydä marjastamassa tai retkeilemässä metsässä. Se kun ei juuri koskaan hävinnyt näköpiiristä ja silloinkin kun katosi, niin löytyi useimmiten marjaämpärin tai repun vierestä nukkumassa..

Kahden koirankin kanssa metsässä kulkeminen ja retkeily sujui ihan hyvin, tosin ruskuainen irtosi huomattavasti kauemmaksi kuin mustuainen. Liekö osasyynä ruskuaisen selvästi voimakkaampi riistavietti, ainakin jotain taipumuksia tällä neidillä on, kun se on ajanut liikkeelle jäniksen ja rusakon sen verran useaan kertaan. Nenä sillä tuntuu toimivan erikoisen hyvin ja onhan sen nenän kanssa kohdattu metsässä jänisten ja rusakoiden lisäksi myös mäyrä ja supikoira emo pentuineen, ja useita päivänsä päättäneitä hiiriä ja myyriä.

Kummasti tuntuu neiti saavan lisää itsevarmuutta metsässä, kun ei koe vaaran uhkaavan joka suunnasta, vaan eipä tuo vielä niin kauas ole koskaan irronnut, etteikö takaisin olisi tullut ja lähinnä näitä näköpiiristä katoamisia tapahtuu aina lenkin/ retken alkuvaiheessa ja loppumatkasta neiti pysyy sitten mukavasti mukana. Eikä kyllä lähde omille teilleen sillon, jos on taakse käskettynä, kuten koko lauma toisinaan on.

No kun otin kolmannen koiran aprikoin hieman, että kuinkahan tässä nyt käy. Pysyykö homma hanskassa ja vieläpä hanskat tallessakin. Vaan ainakin toistaiseksi tilanne on sellainen, ettei minun juurikaan tarvitse tästä juniorista (hullua puhua juniorista, kohtahan se täyttää jo kaksi vuotta) huolehtia, kun se huolehtii ihan itse siitä, ettei päästä minua silmistään. Se painaltaa metsässä kyllä vanhempien perässä minkä kerkeää, mutta vahtii koko ajan sivusilmällä, etten vaihda suuntaa tai etene/ jää liian kauas.

Tässä vaiheessa tuntuu siltä, ettei tuo retkeily ja marjastaminen noiden kanssa oikeastaan voisi helpompaa ollakaan, alkuun ne mennä kouhottavat omia menojaan, mutta kun ovat aikansa saaneet painaltaa niin hakeutuvat sitten jonnekin lähelle lepäilemään ja valvomaan tilannetta. Kuka minnekin, tärkeintä niille on se, että ne pystyvät pitämään minua silmällä. Aika hyvin ne ovat oivaltaneet sen, että jos poimin mustikoita metssässä jonka lähellä on mäki, rinne tai iso kivi, niin sieltä korkealta näkee kummasti kauemmaksi, eikä tarvitse perässä hiihdellä ja vaihtaa paikkaa jatkuvasti. Turvallinen paikka vetää tirsat on myös marjaämpärin, tai repun vieressä, koska silloin pääsee varmasti mukaan, kun mamma alkaa lähtöä tekemään.

Etna huolehtii valvonta tehtävistä.



Tytöt tarkkailu asemissa

Zeus

Adja

Isä ja tytär

Zeuksen vuosia jatkunut päättymätön projekti, operaatio juurien katkaisu.

Hänen kuninkaallinen korkeutensa, prinsessa Etna

Zeus

Järjestyksen ja omaisuuden valvoja, neiti Adja

Zeus

Kolmatta tuntia metsässä, Zeus ja Etna

Neiti juniori jaksoi olla vielä tärkeänä

Vai vihkaista vihjailua, että josko voitaisiin jo lähteä...

Neiti

Unohtunut vesikuppi ei paljoa hidastanut, onnistuihan se näinkin.

 

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa... ja yksi niistä on koirapuistot. Tai ei ehkä sinänsä koirapuistot, vaan koiranpuisto etiketti. Eikä taaskaan suinkaan se etiketti, vaan sen puuttuminen.

Olen viime viikon aikana käynyt koirapuistossa enemmän, kuin koko kevään ja kesän aikana. Mukana ovat olleet Zeus ja Etna ja olen joka kerta mietiskellyt, että mitenhän Etna tällä kertaa pärjää. Koirapuistossa oleminen Etnan kanssa vaatii todella koko aikaista 100% keskittymistä minulta. Minulla ei ole sellaista vaihtoehtoa, että jättäisin koirat pärjäämään puistossa omin nokkineen ja toivon että kaikki menee hyvin. Sellainen tuntuu valittevasti olevan koirapuistoissa kovin yleistä...

Minä en koira puistossa seiso siinä omistajien juoruringissä, pääsääntöisesti pysyn jatkuvassa liikkeessä, joskin sitä tuntee olonsa välillä hieman idiootiksi kun kiertää samaa kehää ympäri uudelleen ja uudelleen. Tästä voi syyttää tai kiittää (ihan miten kukin tahollaan sen kokee) Etnaa, joka pysyy paljon rauhallisempana puistossa, kun pysymme jatkuvassa liikkeessä, se saa haistella hajuja ja seurata toisia koiria hieman kauempaa. 

Kun näen, että koirapuistoon tulee uusi koirakko, kerään oman laumani kasaan ja vetäydyn takavasemmalle. Jokainen koirista on käskyn alla ja saa lähteä liikkeelle vasta kun vapautan ne. Useimmiten tilanne on muutoin hyvin kaaoottinen (miten lie kirjoitetaan tuo sana). Joku yrittää päästä portista sisään koiransa tai koiriensa kanssa ja portilla on heti vastassa 1-20 koiraa, pahimmillaan rähinä tilanne syntyy jo siinä, kun tulijat ovat vielä remmissä kiinni. Mikä siinä on, etteivät ihmiset voi sitä juorurinkiään keskeyttää edes siksi aikaa, että muut puistoilijat pääsevät puistoon tuvallisesti. 

Itse pääsääntöisesti teen niin, että Tampereen alueen yhdessä koira puistossa tulen sisään aina takaportin kautta, koirat eivätkä omistajatkaan sitä yleensä huomaa, ja oma laumani pääsee mukaan ilman heti hirvittävää syynäystä.

Onpa tässä kerran käynyt niinkn, että totesin puistossa jossa oli vain yksi portti, että koirieni kanssa en siitä tule. Onneksi mukana oli sitten toinen ihminen, jolle annoin koirat. Kävelin yksin portista sisään, ja aidan vierttä kauemmaksi. Lopulta nostin koirat aidan yli puistoon yksitellen. Ja siitä huolimatta, ennen nostamista jouduin itse komentamaan useampaan kertaan pois luotani 60-80 kiloisen mastiffin, jolla oli toki ihan ystävällismieliset aikee, en vain halunnut sitä juuri sillon siihen. Omistaja seisoi tumput suorina kauempana, eikä viitsinyt eväänsä liikauttaa, vaikka näki, että en hänen koiraansa siihen halunnut.

Niin kuin jo aikaisemmin mainitsin, minulla koirapuistossa oleminen vaatii 100% keskittymistä, hyvää tilanne tajua ja jatkuvaa tilanteiden seuraamista. Oikeastaan tilanteen lukeminen alkaa heti autosta nousun jälkeen ja toisinaan päättyy siihen, että puistoilun sijaan lähdemmekin lenkille. Lisäksi pyrin aina siihen, että puistoilu päättyy, ennen kuin Etna kuormittuu liikaa. Lähden mieluummin pois silloin, kun sillä on hyvä fiilis.

Olen useammin kuin kerran joutunut puistossa ollessani komentamaan vieraita koiria, kun omistajat ovat itse olleet siihen kykenemättömiä. Mitäpä lie ajattelevat nuo omistajat, onpa kertaalleen yksi kovin säikähtäneen näköisenä poistunut paikaltakin. Yhden asian suhteen olen kuitenkin ehdoton. Kiusata ei saa, ei lapsia koulussa, eikä koira puistossa. Useasti näitä kiusanhenkiä kuitenkin löytyy, ja sitten niitä koiria jotka eivät osaa tai uskalla pitää omia puoliaan. 

Olin kertaalleen puistossa veljeni ja tämän silloisten koirien kanssa. Uusin tulokas oli hyvin ystävällinen ja alistuvainen ja sen puistoilu vaikutti uhkaavasti kuluvan niin, että tämä koira makasi selällään maasssa ja toinen koira seisoi sen päällä ilmaa astuen. Aikani seurasin tilannetta vierestä, sitä miten veli ei yrityksestään huolimatta saanut tilannetta loppumaan ja kävelin sitten paikalle. Ei tarvinnut ääntä paljoakaan korottaa, kun vieras koira lähti. Se yritti useamman kerran palata, mutta joka kerta asetuin sen ja veljeni koiran väliin ja kerroin hyvin selkeästi, etten halua sen lähestyvän meitä. Melkein pystyin kuulemaan raksutuksen koiran aivoista ja sen todella hämmästyneen katseen, mutta loppu ajan se pysyi loitolla niin minusta, kuin tuosta  veljeni koirastakin. 

Meidän laumassa minä olen se, joka olen vastuussa sen jokaisesta jäsenestä. Useammankin kerran olen saanut todella pitää kunnon äänen avauksen, kun vieras koira on esimerkiksi lenkillä lähestynyt meitä, ilman että omistaja on kyennyt tekemään yhtään mitään. Kummasti sitä kerran pysähtyi hyvin päättäväisesti lähestyvä saksanpaimenkoira uroksin, kun ärrää hieman sorauttelin, vikkelään se kääntyi ympäri ja luikki omistajansa kanssa metsään piiloon. 

Mutta palatakseni vielä koirapuistoiluun, niin olen ollut tällä viikolla Etnasta hyvin positiivisesti yllättynyt. Se on pärjännyt koirapuistossa hyvin, omaan tyypilliseen tapaansa seurannut elämää pääsääntöisesti sivusta ja tyytynyt haistelemaan kauempaa. Mutta myöskin lähestynyt vieraita koiria (ja ihmisiä) hyvin rauhallisesti ja tyynesti, tehnyt tuttavuutta ja antanut toisten koirien haistella myöksin itseään, ilman sen suurempaa stressiä. Sanottakoon, että Etnan kannalta meille on sattunut todella hyviä puistoilu kavereita. Isoja, aikuisia, rauhallisia koiria jotka ovat osanneet lukea tilanteita hyvin ja toimia niiden mukaan. Etnan ei ole tarvinnut turhia rähistä, se on pystynyt välttämään kohtaamisia viestimällä muille koirille, ettei halua niiden lähestyvän itseään. Esittänyt välinpitämätöntä ja lähtenyt eri suuntaan. Toisaalta, toiset koirat ovat antaneet sen käydä rauhassa tutustumassa itseensä ja tyytyneet siihen, ettei tuo ristiriitainen persoona anna kuitenkaan välttämättä haistella itseään. Toki puistoon on sattunut myöskin koiria, joille Etna on heti ilmoittanut, ettei niillä ole lainkaan lähestymisoikeutta. Tilanne on kuitenkin päättynyt nopeasti siihen, että Etna on ajanut tuon koiran pois ja aika hyvin koirat ovat sitä sitten uskoneetkin.

Vaan onhan niitä vatipäitäkin sattunut sitten kohdalle, nuori hirvikoira uros, jonka kyltymättömän kiinnostuksen kohteeksi Etna joutui. Etnan esittämät vastalauseet, eivät koiraan vaikuttaneet mitenkään ja tilanne oli sellainen, että Etna piilotteli selkäni takana koiraa. Jouduinpa tällekin koiralle sitten muutaman kerran ärähtämään, että pysyhän poissa, liekö omistaja siitä sitten vähän vetänyt herneen nenään, kun vaihtoi puiston toiselle puolelle aidan taakse. 

Toinen vatipää oli isovillakoira, joka sai terrorisoida puiston kaikkia koiria. Ärsytti ja kiusasi niin kauan, että toisen hermostui ja sitten oikein röhönaurun kanssa juoksi innoissaan karkuun. Koko sinä aikana, kun puistossa olimme, omistaja ei puuttunut koiran käytökseen millään lailla, vaikka se selkeästi oikein kiusaamalla kiusasi toisia koiria. Tässä kohtaa täytyy hieman korjata, aiempaa lausetta, niin, ettei koira varsinaisesti ollut vatipää, vaan sen omistaja, joka antoi koiransa käyttäytyä sillä tavoin. Teinpä sitten niin, että otin kertaalleen Zeuksen ja Etnan käskyn alle. Isovillakoira haukkua räksytti siinä metrin päässä, eivätkä omat koirani vilkaiseetkaan siihen päin. Eihän se tilanne nyt kovin miellyttävä ollut kenellekään meistä, mutta hiljaa mielessäni olin päättänyt kokeilla, kuinka kauan omistaja todella antaa koiransa siinä metrin päässä meistä haukkua louskuttaa. Aika kauan koira sai niin tehdä, kunnes toinen koira ilmaantui häiriköimään sitä ja tilanne päättyi siihen. Omistaja ei tainnut juurikaan edes vilkaista koiraansa päin.

Viimeisimmälle puistokeikalle sattui samaan aikaan sitten aikuisten juorupiiri ja lasten leikkikerho, vai mikä lie ollut ajatuksen ydin siinä, että otettaan lapset mukaan leikkimään koirapuistoon. Voi sitä juoksun ja hyppelyn, riehumisen määrää, minkä lapset saivat puistossa aikaiseksi. Olipa siellä sitten pari lapsukaista ihan vain koiria rapsuttelemmassakin. Hieman aprikoin, että jääkö puistoilu välistä vai ei, lähinnä sen takia, että Etna on lasten kanssa hyvin arvaamaton. No päädyimme puistoon, mutta sanoin hyvin selvästi, ettei Etnaa saa yrittää silittää lainkaan. Se oli jatkuvan valvonnan alla, eikä saanut lähestyä lapsia lainkaan, ja tilanne pysyi hyvin hallinnassa, koska pääsääntöisesti Etna pyrki väistämään lapsia, sen sijaan että olisi yrittänyt lähestyä niitä. Aikamoinen edistysaskel koiralta, joka ei pääsääntöisesti voi sietää vieraiden ihmisten hajua ja reagoi jo pelkästään siihen. Liekö tähän asialliseen käytökseen puistossa ollut osasyynä se, että siellä oli niin monta muuta asiaa, joihin Etnan piti keskittyä, että sen oli oltava, niin kuin lapsia ei puistossa olisi ollutkaan. 

Vieläpä yksi kovin kummastust herättävä asia.. tuo koirapuisto jossa olemme nyt tällä viikolla käyneet, on hyvin avoin. Joka paikasta on esteetön näkyvyys koko puiston alueelle, silti ihmiset eivät huomaa tai halua huomata sitä, että oma koira nyt sattuu sinne puistoon sontimaan. Olinpa käynyt puistossa sattumoisin torstaina ja erinäisen määrän sontaa sieltä siivonnut. Menin sitten puistoon uudelleen perjantaina ja paskan käry oli kyllä melkoinen. Ihme, etteivät muut sitä tuntuneet haistavan, tai sitten se kuuluu Lahden seudun koirapuistojen vakiovarustukseen. No siinä samalla, kun Etnan kanssa seurasimme tilannetta ja koirapuiston tapahtumia vähän kauempaa, tuli taas sille päivälle kerättyä useampi satsi sitä itseään.

Eikä tämän päivityksen tarkoitus ole nyt yhtään yrittää nostaa itseäni millekään jalustalle, enhän huonon tasapainoni takia siellä edes pysyisi pystyssä... Vaan ihan yleistä pohdinnan aihetta sille, pitäisikö ihmisten välillä pysähtyä miettimään ihan yksinkertaisia pieniä asioita, kuten nyt vaikka sitä, että voisiko koiran komentaa koirapuistossa luokseen, edes siksi puoleksi minuutiksi, että muut pääsevät turvallisesti portin sisäpuolelle. 

Täällä sitä ollaan taas, ei siis suinkaan Asikkalassa, vaan Lahden puolella ja aikomuksena olisi mennä taas kuluttamaan koulun penkkejä kahden viimeisen viikon ajaksi. Mukaan lähti koirista kaksi vanhempaa, eli Zeus ja Etna ja nuorimmainen jäi sitten siskolle hoitoon. Aika läheisriippuvaiseksi tuo junioiri on näiden vajaan kahden vuoden aikana tullut ja omaa periaatteen, että seuraa minua varjon lailla kaikkialle. Omasta mielestään sillä on suuri tarve päästä myös vessaan, suihkuun ja jopa saunaan asti mukaan, mutta saa sitten toisinaan jäädä tuijottamaan nenän edestä sulkeutunutta ovea. 

Eipä tainnut arvata Adja mitä siitä seurasi, kun häntä heiluen lähti siskoani seuraamaan ja minä palasin takaisin autoon ja jatkoin matkaa. Hetken verran oli neiti innoissaan asuntoa kierrellyt ympäri, eihän se koskaan aikaisemmin siellä ollut käynytkään, vaan sitten karmaiseva totuus paljastui ja neiti huomasi jotain melko oleellista puuttuvan, siinä vaiheessa minä olin ajellut jo hyvän matkaa Lahden suuntaan. 

Hieman erilaiselta ja suorastaan eri koiralta vaikuttaa kuvassa, häkissä apaattisena makaava Adja, joka vilkkaudellaan, jatkuvalla tekemisen tarpeellaan ja tylsistyessään jopa yltymällä ihan kiljumaan asti on likimain jo ansainnut kunnia nimen AIVOKÄRPÄNEN. Vaikka toki, onhan neiti rauhoittumaankin oppinut, se kun on niitä tärkeimpiä asioita, mitä noille omille koirilleni opetan. No eiköhän tuo laumansa hylkäämä pienokainen kuitenkin jossain vaiheessa vähän reipastu ja piristy ja selviä tuon parin viikon ajan, jonka ma lauman vanhimmat olemme pois. 

Samaan aikaan, kun Adja on murheissaan siskoni luona ovat Zeus ja Etna tehneet tuttavuutta parin viikon aikaisen uuden kortteerimme tiloihin. Melkoista rallia ne pystyvät täällä vetämään, enkä ole kyllä aikoihn nähnyt Zeuksen niin paljon innostuvan, kun täällä asunnossa, rallia Etnan kanssa täällä juostessaan. Yleensä niin aikuismaisesti, rauhallisesti ja arvokkaasti sisätiloissa käyttäytyvä Zeus oli kuin pieni ja vallaton pentu jälleen :) Etnakin osasi ottaa ilon irti, tutki jokaisen nurkan ja kolkan ja, piehtaroi ja pyöriskeli matolla ja oli kilpasilla Zeuksen kanssa. 

Kotoa lähtiessä totesin tuttuun tapaani itselleni, että sitä mitä ei ole mukana, ei tarvita. N. 30 km ennen päämäärää totesin sitten unohtaani patjan kotiin, vaan eipä tuo niin haitannut lähinnä huvitt. No paikan päällä totesin sitten koirien vesikipon unohtuneen myöskin kotiin, ja koska tämän kortteerin astiasto on hyvin rajallinen, on koirille kelpuutettu vesikipoksi sitten pieni kattilta, tai kasari tuo kai ihan virallisesti on :) 

Illalla lähdettiin vielä käymään vähän ajelulla ja koirat pääsivät tietysti mukaan ja löysivät itsensä sitten erään talon kellarihuoneesta. Aina välillä kävin tsekkaamassa tilannetta ja ihan nätisti ne siellä osasivat olla, kunnes lähdimme sitten jatkamaan matkaa. Käytiinpä sitä vähän katselemassa Lahden yö elämääkin, vaan eipä kukaan meistä, etenkään koirat tainneet sitä juuri arvostaa. No kyllä sitä nyt yhden pitsan haku reissun verran kuitenkin kesti katsella :) 

Tätä mieltä koirat olivat Lahden  yöelämästä, eli eivät juurikaan arvostaneet sitä kovinkaan korkealle. 

Ensimmäinen yö meni ihan hyvin, ainakin koirilla. Liekö jonkin sortin traumoja jäänyt Asikkalan rivitalo asumisesta, kun yöllä jossain naapurissa vedetty vessa sai sydämen hakkaamaan hullun lailla ja odottamaan sitä, milloin rymisee, tai ovella ryskätään. Joku käveli kovin raskain askelin edes takaisin ylhäällä ja Etna sitä tarkkaavaisesti kuunteli, mutta jatkoi sitten uniaan rauhallisesti, ja kyllä se oma sydänkin rauhoittui kun ei ovikello alkanut yöaikaan soimaan, tai kukaan todellisuudessa tullut oven taakse ryskäämään. 

Tulipa edellis iltana kohdattua taas ihan mielenkiintoinen piirre ihmisessä, kertokaahan joku viisampi, mikä on se sellaisen miehenpuolikkaan suunnaton tarve korostaa itseään ja kasvattaa egoaan puhumalla pienten koirien potkimisesta. Itse tietysti erinäisiä kommentteja saanut näiden vuosien aikana kuulla koirieni koosta ja aika lailla oppinut suodattamaan tuollaisen turhan päiväisen mussutuksen yhdestä korvasta sisään, ja toisesta ulos. Eipä se nyt juuri itseäni hetkauta, jos joku on sitä mieltä, että koirani sattuvat olemaan rottia. Ja onhan se ihan totta, että kaupungissa kaikki on suurempaa ja ihmeellisempää, rotatkin saattavat toki siis kasvaa liki 30 cm korkeiksi ja painaa sen kuutisen kiloa, niin kuin tuo vanhin koira painaa. Onhan toki meillä täällä Suomessa sananvapaus ja ihmiset saavat yleensä ottaen puhua aika vapaasti mistä tahansa, kunhan pystyvät seisomaan sanojensa takana. Ja monet tuntuvat omaavan suunnattoman tarpeen puhua, vaikka eivät pystyisikään seisomaan sanojensa takana. 

Mutta sitten on yksi asia, mikä minulla menee yli hilseen, yksi asia jota en voi ymmärtää, tai toisissa ihmisissä sietää. Asia joka saa itseni kiehumaan hiljaa sisältä päin, vaikka se ei sitten ulos päin näykään. 

Minulla on koira.
Itse asiassa minulla on kolme koiraa.
Joista yksi on hankala. 

Hankala lienee toisinaan aika lievä ilmaus, mutta toisinaan tuo koira kuitenkin toimii kuin ihmisen mieli. 

Korostan sanaa toisinaan. 

Tarkemmin Etnasta voi lukea tuolta sen omalta sivulta.

Minä tiedostan koirani ongelmat.
Minä tiedostan koiraani liittyvät riskit.
Puhun koirastani, ja sen elämän vaikeuksista avoimesti.
Minä tunnen koirani.

Pyrin välttämään kaikki tilanteet, joissa koirani mahdollisesti menettää itsehillintänsä.
En anna vieraiden lasten olla Etnan kanssa missään tekemisissä. 
Enkä halua, että edes tutut lapset ovat sen kanssa missään tekemisissä ilman valvontaa. 

Korostan aina että Etnaan ei saa kukaan koskea ilman lupaa. Sitä ei saa katsoa, tai pyrkiä silittämään, ellei se itse tule luokse, eikä mieluiten silloinkaan. 

Minä pystyn elämään Etnan kanssa.
Etna pystyy elämään minun kanssani. 
Minä pystyn tarjoamaan sille mahdollisuuden suhteellisen tasapainoiseen ja onnelliseen elämään. 
Minä olen päättänyt, että siinä vaiheessa kun Etna ei sellaista elämää enää pysty elämään, sen ei tarvitse.

Hyvät ihmiset. 
Etna kiihtyy nollasta sataan sekunnin sadas osassa.
Etna on minulle rakas.
Etna on minulle perheen jäsen.
Etna on koira joka on nukkunut kainalossani jo yli kolme vuotta.
Etna on koira joka kiipeää syliini useita kertoja päivässä, antaa pusun poskelle, kertoen, että olen tässä, en ole menossa minnekään ja jatkaa sitten omia touhujaan. 
Etna on koira joka käpertyy ihan pienelle kerälle mahdollisimman pieneen koloon, kun maailma pelottaa sitä.
Etna on koira, joka painaa korvan sydämelleni, ja rauhoittuu sydämeni lyöntejä kuunnellen. 
Etna on prinsessa.

Kun puhun avoimesti koirastani, kerron millainen se on. Annan ohjeita, kuinka sen kanssa tulee toimia, että kaikki menee hyvin, saan kuulla liian usein seuraavan laisia kommentteja. 

Eikö tuollainen pitäisi lopettaa.
Miksi sitä ei ole jo lopetettu.
Koira on luonnevikainen, eikö se pitäisi viedä ladon taakse. 
Eikö tuollainen olisi parempi kuolleena ja kuopattuna.

Ja tiedättekö mitä ihmiset?!?

Se sattuu.

Vielä pahemmalta tuo kaikki tuntuu koska, Etnalla menee nyt paremmin kuin koskaan. Olen tehnyt sen kanssa lujasti töitä, toisinaan ollut liian väsynyt jaksaakseni enempää. Olen yrittänyt, toisiaan jopa kaikkeni antanut ja sitten luovuttanut, vain jaksaakseni hetken päästä yrittääkseni uudelleen. Ja päivä päivältä hiljainen toivo sisimmässäni kasvaa ja voimistuu, tuntuu mahdolliselta, että voisin pitää Etnan ihan vanhaksi asti, päästää irti vasta sitten kun näen valon sen silmistä sammuvan. Enkä tiedä voitteko kuvitella, miltä tuollainen ajattelematon kommentti koiran ladon taakse viemisestä tuntuu. 

Minä olen kerran meinannut päästää irti.
Olin valmis luovuttamaan lopullisesti.
Ajoin autolla ja itkin. 
En edes uskalla ajatella kuinka suuren virheen olisin tehnyt.
Tosin olisinhan päässyt helpommalla, paljon helpommalla.

Minä en luota Etnaan.
Mutta olen rakastunut siihen, ja rakastan sitä päivä päivältä enemmän. 

SURU UUTINEN KULKEUTUI KORVIINI TÄMÄN PÄIVÄN AIKANA

AAVA, ROCKAHOLIC AVATAR NUKKUI TÄNÄÄN POIS OMISTAJANSA SYLISSÄ

                                                AAVA 13.8.2010 - 15.8.2013