Potkukelkan kanssa jäällä kevättalvella 2013

Kylläpäs on taas vierähtänyt aikaa edellisestä päivityksestä ja lienee jo aika ilmaista jotain sen merkiksi, että edelleen hengissä ollaan. Lopultakin saapui talvi ja pyyhkäisi läpi Suomen maan, ja vaikkei lumen määrällä juurikaan voi kehuskella, niin ainakin pakkasta on ollut riittämiin. Ja vähän liiankin kanssa, jos näiltä nelijalkaisilta kyselee. 

Erityisen paljon on nautittu niistä päivistä, jolloin aurinko paistaa, mutta kyllä nuo pilvisemmätkin päivät ihan mukavia ovat, kunhan ei vain ole liian kylmä. Järven jäällekin tuli uskallattua sen jälkeen, kun todettiin, että se kantaa jo autoakin ja muutamaan otteeseen siellä on tullut tehtyä ihan kunnon pitkiä lenkkejä. 

Ensimmäiselle jäälle suuntautuneelle lenkille otin mukaan potkukelkan, jonka päälle laitoin tuollaisen koiran kevythäkin (nylonhäkin, mikä lie). Ajattelin, että koirat pääsevät sinne välillä lämmittelemään jos tulee liian kylmä. Vaan arvaahan sen mitä siitä seurasi. Jos joku meidän seuraajistamme, taikka mahdollisista satunnaisista lukijoista ei vielä tiedä, niin Etna on torellinen prinsessa. Kirjoitinkin yhtenä aamupäivänä facebookiin pitkän litanian Etnasta ja jälkeenpäin nimesin tekstin sitten "Etnan ylistyslauluksi", huumorimielellä tietysti. No joka tapukauksessa, Etna tuumasi lenkin alusta asti, että tuo potkukelkan kyydissä oleva häkki on mukana vain ja ainoastaan sitä varten, minkä seurauksena se ei olisi halunnut kävellä koko lenkin aikana. Tietenkin minä allekirjoittanut olin siitä hieman erimieltä, mutta kyllä Etna kyydissäkin sai olla, prinsessa kun on, ja erityiskohteluun tottunut :) Erityisesti lenkin aikana Etnaa ahdisti ja harmitti nuori Poju, intoa täynnä oleva parsonrusseli, jota tietysti taas kiehtoi hirvittävästi tuo kärttyinen pieni ruskuaisen paskiainen. 

<3

Lenkki ei siis missään nimessä ollut tylsä, mutta pääsääntöisesti koirilla oli mukavaa, kun alun jännittäminen oli ohi (koirat eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan, ja edellisellä lenkillä viime syksynä urokset olivat ottaneet yhteen). Koirat (paitsi tietysti Etna "erityislapsi") nauttivat suunnattomasti kun saivat juosta jäällä sydämmensä kyllyydestä. Zeusta tietysti vähän kismitti, kun merkkailusta oli tehty niin hankalaa, olivathan rantaviiva ja kaikki puut ja pensaat niin hirvittävän välimatkan päässä, että sille kertyi kilometrejä varmasti roimasti enemmän kuin kenellekään muulle. Aika lahjakkaasti se tuntui huomaavan pienetkin korkeuserot jäätä koristavista kuurankukista. Ihan uskomattoman tarkalla silmällä se bongasi keskellä järven selkää olevan, sen ainoan noin sentin pari muita korkeamman kuurankukan, jonka ympärillä aikansa pyörittyään ja mallailtuaan se sai sihdattua merkkauksen juuri haluaamansa kohtaan. Ei sitä äkkiä arvaisi, että koivennostaminen saattaa olla yllättävän haasteellinen ja tarkka laji. Mikään ihan tahansa ruiskaus ja suihkaus ei aina riitäkään. 

Takaisin päin palatessa, kun Adja oli pahimman energiansa saanut purettua ja alkoi jo selvästi uupua, hakeutui se tapansa mukaan varjokseni. Yleensä se kulkee noin 15 - 20 cm päässä jaloistani, juuri niiden kantomatkan ulkopuolella niin, ettei kantapää kopsahda sen leukaan. Siinä se pistää tassua toisen eteen uskollisesti, eikä väisty jäljiltäni enää pois. Nyt se otti saman etäisyyden potkukelkan jalaksista. Tai siitä, mihin ne loppuivat. Seurasin sitä pitkän ajan, ja etäisyys pysyi koko ajan tismalleen samana. Mikään ei saanut sitä enää lähtemään juoksentelemaan poikien kanssa kauemmaksi, hyvin tasaisella askelluksellansa se sovitti vauhtinsa omaani juuri niin, ettei se jäänyt yhtään jälkeen, tai tullut jalaksien ulottuville. 

Kovimmilla pakkasilla meidän ulkoilut ovat olleet melko lyhyitä, varsinaisia pika pyrähdyksiä, pelto tai "lehmienaitaus" ympäri. Minä en ole koirilta vaatinut sen pidempää ulkoilua, eivätkä ne puolestaan ole vaatineet sitä minulta. Itse asiassa jos Etna saisi päättää, se ei kovimpien pakkasten aikaan ulkoilisi lainkaan. Eikä heräisi aamulla. Se nukkuisi aamusta iltaan ja illasta aamuun asti. Olenpa toisinaan jopa joutunut kantamaan sen ulos, kun neiti on itsepäisesti ollut sitä mieltä, että ulkoilu näillä keleillä sopii vain alempiarvoisille, ei prinsessoille ollenkaan. 

Uusia kuvia koirista ei juurikaan ole tullut otettua, sormet kun tuntuvat ulkona jäätyvän muutenkin. Mutta ehkäpä sitten taas, kun kevät aurinko hiljalleen alkaa lämmittämään ja aurinkoisia päiviä tulee enemmän. 

Vuosi 2014 on polkaistu käyntiin. Vuoden vaihde sujui rauhallisissa merkeissä. Zeuksen vuosi vaihtui Lahden seutuvilla, jonne se lähti jo tapaninpäivän iltana. Etnan ja Adjan vuosi vaihtui Kangasalla, rauhallisesti nukkuen. Emran vuosi puolestaan vaihtui mökkireissulla, eikä tainnut sekään juuri olla raketeista moksiskaan. 

Kotiin Zeus palasi eilen illalla, kovasti tuntui vielä olevan tytöistä kiinnostunut, mutta sai aika löylytyksen, molemmilta. Kuten muutama postaus aikaisemmin arvelin, osui molemmilla tytöillä juoksut juuri tuohon joulun aikaa. Minun onneni oli se, että ne alkoivat kuitenkin vain yhden päivän erolla, joten osuivat kyllä sopivasti juuri päällekäin. 

Juoksut kun alkoivat olla ohi molemmilta, niin huomasin viime perjantaina, että Etnalla oli leuan alle oli yllättäin ilmestynyt verta tihkuvia rakkuloita. Tuttu näky muutaman vuoden takaa, tosin tällä kertaa koko alaleuka ei ollut niitä täynä vaan leuassa ihan muutama pahkura. Sainpa onneksi ajan vielä samalle iltapäivälle tutulta eläinlääkäriltä ja niin käytiin neidille hakemassa antibiootit. Viimeksi tästä follikuliitistä selvittiin pitkällä antibioottikuurilla ja samaa toivon nytkin. 

Ihan hämmästyin kun Etnan eläinlääkärinvastaanotolla punnitsin, oli kyllä prinessan paino noussut sellaisiin lukemiin, ettei koskaan ennen ole niin ylhäällä ollut. Taitaa olla niin, että dieetille joutuu niin koira kuin omistajakin. 

Näyttelyitä on tullut jonkinverran vilkuiltua vähän sillä silmällä, että jos vaikka johonkin näyttelyyn koiran tai vaikka parikin koiraa ilmoittaisi. Etnan näyttelyura on auttamatta ohi, se ei niihin kesteihin enää pääse, mutta Adjaa pitäisi juoksuttaa ja kuulemma Zeustakin kannattaisi. Hieman näitä näyttelyissä ravaamaisia hillitsee kuitenkin oman auton puuttumimen. 

Viime vuoden lopulla käytiin yhdessä mätsärissä. Kehään pääsivät Zeus joka pääsi sinisten ykköseksi, mutta ei bis kehässä enää sijoittunut, sekä Emra. Alunalkaen Emran takia pitkästä aiaa mätsäreihin tuli lähdettyä. Zeus pääsi kehään, koska se esiintymisestä nauttii niin paljon, hyvä handlerikin löydettiin kehän reunalta. Emran kanssa menestystä ei niinkään tullut, mutta erinomaista harjoittelua kuitenkin. Tärkeintä oli ilman muuta se, että koiralla oli kehässä hauskaa, vaikka liikkeet siitä tietysti kärsivät. Pöydällä poika seisoi hyvin ja antoi tuomarin itsensä läpi kopeloida. 

Tänään kävimme sitten tämän vuoden ensimmäisessä mätsärissä. Koko kööri lähti mukaan, mutta kehään pääsivät arvosteltavaksi vain kaksi nuorinta, eli Emra ja Adja. Adjalle olikin ehtinyt tulla jo pitkä tauko ja totesin, että ehkäpä vähän liiankin pitkä. Neiti jännitti tuomaria melkoisesti, pöydällä siis. Antoihan se itsensä läpi kopeloida ja suuhunkin katsoa, mutta ihme oli se, että koira pystyssä pysyi, niin kallellaan se oli tuomarista poispäin kallistuessaan :) Punaisen nauhan neiti sai, mutta siihen se sitten jäikin. 

Emralle saatiin taas erinomainen harjoitus. Tosin pienten pentujen pöytä oli kyllä aika huono. Liukaspintainen ja keikkuva. Kovasti poika siis jännitti pöydällä olemista, mutta antoi kuitenkin tuomarin hyvin suuhun katsoa. Lattialla poika seisoi kyllä mainiosti sen ajan, mitä nyt pieni poika jaksoi seisoa. Yllätyin itsekin, kun näyttelyhihnassa ravaaminen onnistui aika hyvin. Toki pientä ilohyppyä silloin tällöin esiintyi, mutta tulihan niitä raviaskeleita kuitenkin. Ja mikä parasta, velikullan häntä heilui niin, että ihme ettei tippunut kokonaan matkasta pois. 

Hyvin tyytyväinen olin myös siihen, että jokainen kääpiöpinsereistä oli kyllä erinomaisen nätisti ja kiltisti häkissä. Ei kuulunut haukkua, vinkua tai ulvoa, vaan pääsääntöisesti häkissä oltiin ihan hissun kissun :) Aikamoinen meteli siellä hallissa kuitenkin vallitsi ja ihmettelen kyllä sitä, miten ihmiset antavat sillä tavalla koiriensa aivan taukoamatta huutaa. 

Seuraavaa mätsäriä koitin jo kovasti haeskella, vaan pitkälle tuntuvat menevän.