Tällainen kolahti postilaatikkoon tänään aamupäivällä :) 

Pikku romu :)

Viime syksynä, aivan yllättäin illalla sain puhelinsoiton jossa kerrottiin, että autoni on ajettu lunastuskuntoon. Tottakai yllätys ja järkytys oli melkoinen, olihan auto aikoinaan todelliseen tarpeeseen ostettu ja hyvin uskollisesti palvellut. Onni onnettomuudessa oli siinä, että vaikka auton tarina loppuikin siihen, henkilövahingoilta kuitenkin säästyttiin. 

Auton takakontissa oli tavallinen mustista ja mirristä ostettu kevytmetallihäkki, sellainen näyttelyhäkiksikin kutsuttu jollainen varmaan löytyy lähes joka toisesta koirataloudesta. Meiltäkin sellaisia löytyy tällä hetkellä neljä, niin isoja (eli todellisuudessa varmaan keskikokoisia" ja sitten vähän pienempiä. Vuosien mittaa niiden paikka autossa on vaihdellut paljon, mutta suurimman osan ajasta ne ovat tainneet kuitenkin olla takakontissa. Välillä siellä on ollut häkki, joka on riittänyt täyttämään koko tavaratilan, toisinaan häkki, jonka jälkeen jäi vielä hieman tavaroillekin tilaa. Välillä häkki oli turvallisesti takapenkkien takana suojassa, mutta etenkin viimeisen vuoden aikana takapenkit olivat suurimman osan ajasta kaadettuina. 

Isoimpaan häkkiin mahtuu tarvittaessa koko lauma.

Koko auto-onnettomuudessa melkeinpä eniten harmittaa se, että juuri tuona iltana oli molemmat takapenkit nostettu ylös ja häkki oli siis niiden selkänojien takana. Olisin halunnut tietää, olisiko häkki pysynyt törmäystilanteessa siellä peräkontin puolella, vai lentänyt eteenpäin ja pysähtynyt vasta törmäyksessä etupenkkeihin. Jos takapenkit ja tavaratilan pohja olisivat olleet täysin samalla korkeudella, olisi häkki ilmanmuta liikkunut eteenpäin, mutta tässätapauksessa niiden välillä oli lähes viiden sentin porrastus. Ja juuri tämän porrastuksen varaan olin laskenut monet kerrat, että jos äkkipysäys/ törmäys tapahtuu pysyy tuo häkki kuitenkin paikoillaan. Ja kun tuon auto-onnettomuuden ylipäänsä piti sattua, niin olisi siinä samalla voinut selvitä tuokin arvoitus, vaan eipä selvinnyt. 

"Kerrostalo."

Tuo vahinko sai muutenkin miettimään monenlaista, niin silloin kun vielä nytkin monesti pohdin sitä, että mikä on koiralle turvallisin paikka autossa. Olen paljon pohtinut myös sitä, että nuo tavalliset kevytmetallihäkit, joita ihmisillä näyttä hyvin paljon olevan käytössä myös autokuljetuksissa, ovat oikeasti aika köykäysiä. Onko kukaan koskaan tutkinut sitä, miten ne käyttäytyvät törmäystilanteessa. Venyvätkö ja paukkuvatko ne, vai painuvatko kasaan, ja mikä on silloin koiran kohtalo? Onko niitä ylipäänsä tarkoitettu turvallisiksi koirankuljetushäkeiksi, vai jotain ihan muuta käyttötarkoitusta varten? 

Aikoinaan uskoin vahvasti, että koiran turvallisin paikka autossa on etupenkin jalkatila. Välillä puolestaan uskoin sen olevan takapenkillä turvavöissä, kunnes näin vuosia sitten tutkimustulokset siitä, mitä tapahtuu koiran "turvavyövaljaille" törmäyksen yhteydessä. Eivät ne kestäneet, ainakaan sen tutkimuksen mukaan. Pitkään ajattelin sitten, että koiran turvallisin paikka autossa on häkissä ja häkin turvallisin paikka takakontissa, takapenkkien takana. Sieltä se ei törmäystilanteessa pääse lähtemään liikkeelle, vaan pysyy tukevasti paikoillaan. Kunnes aloin miettimään sitä, että entäpä jos kyseessä onkin perään ajo, vieläpä niin, että takaa tuleva auto tulee vauhdilla. Varmasti jokainen meistä on nähnyt, kuinka ruttuun pelti menee sellaisessa tapauksessa, ja mitä tapahtuu silloin koiralle, jonka piti olla turvallisessa häkissä turvallisesti takapenkkien takana auton tavaratilassa. En haluaisi edes ajatella. 

Etna volvon kyydissä.

Häkin sijoittelun ja turvallisimman paikan miettimisen lisäksi olen pohtinut myös kovasti sitä, että ellei häkki esimerkiksi asetu tiukasti tavaratilaan, tai esimerkiksi etu- ja takapenkin väliin, niin miten sen saisi turvallisesti kiinnitettyä paikoilleen. Ja vaikka se sitten pysyisikin paikoillaan törmäystilanteessa tai äkkijarrutustilanteessa, niin entäs sitten jos auto lähteekin kierimään ympäri, katolleen. Onko silloin parempi, että häkki on autossa irti ja pyörii ja heittelehtii liikkeen mukana. Vai onko parempi vaihtoehto se, että häkki olisi esimerkiksi pultattu autoon kiinni, jolloin kun auton liike lopulta pysähtyisi ja se jäisi katolleen, roikkuisi koirahäkki ikäänkuin autonkatosta, eli olisi ylösalaisin ja alla vain tyhjää tilaa tai ruttuun mennyt pelti. 

Ja samaa kysyisin, mitä tapahtuu turvavöissä olevalle koiralle, jos auto lähtee samalla lailla pyörimään katollaan ympäri. Entäpä sitten turvaverkon takana matkustavat koirat? 

Zeus turvavöissä. 

Useaan otteeseen koirat ovat nyt viime aikona matkustaneet myös nylonhäkeissä. Omaa autoa kun minulla ei tällä hetkellä ole ja muiden autoihin on jotenkin kätevämpää ottaa nuo huomattavasti kevyemmät nylonhäkit mukaan, kuin nuo kevytmetallihäkit. Monesti on kuitenkin käynyt mielessä ajatus siitä, kuinka turvallisia tai turvattomia nuo nylonhäkit autossa ovat, onnettomuuden sattuessa. En siis tiedä vastauksia näihin pohdintoihini, enkä pohtiessani ole tullut hullua hurskaammaksi, siispä jatkan pohdiskelua täällä päin ja itsekukin voi samoihin kysymyksiin miettiä vastauksia tahollaan. 

Meillä koirat ovat kulkeneet lähes kaikkialla mukana ja siksi on ollut ensiarvoisen tärkeää, että ne tottuvat matkustamiseen.Vuosien mittaa sitä on tullut kokeiltua mitä erilaisimpia tapoja koiran kuljettamiseen. Kaikista huolettominta on ollut matkan teko silloin, kun koira on matkustanut turvallisesti häkissä. Ja tahtoisin lujasti uskoa siihen, ettei se turvallisuuden tunne ole turhaa. 

Etnan toipuminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Ensimmäisen levottoman yön ja lauantaina lepäillyn päivän jälkeen lauantai sunnuntai välinen yö meni hyvin. Taidettiin molemmat nukkui kuin tukit, kirjaimellisesti. Sunnuntaina Etna alkoi antaa osvittaa siihen, että saattaisi vaikka olla hiljalleen oma itsensä, tai ehkä ei ihan sittenkään. Etna tuntui nimittäin aivan yltiöpositiiviselta. Häntä tuntui heiluvan jatkuvasti ja tyttö oli varsin hyvällä tuulella. Tosin ulos lähtemisen yhteydessä esiintyi selvästi vastahankaisuutta. 

Noh, prinsessa on aina prinsessa ja kaipa tässä tilaneetta ansaitsee sitten prinsessamaisen kohtelun. Niinpä Etna kannettii ovesta ulos ja pellolle. Laskettiin maahan tarpeidentekoa varten ja kannettiin sitten takaisin sisälle. Ja varsin tyytyväiseltä tyttö vaikutti siinä sylissä "kultaisessa tuolissaan" ja armollinen palvelija sai kiitokseksi pusuja nenänpäähän jatkuvalla syötöllä. 

Yritinpä sitten myöhemmin ulos lähtiessä saada Etnan omatoimisesti liikkumaan niin, että otin sen hihnaan. Ajattelin, että pieniä pakotteita käyttäen neiti kyllä suostuu sitten liikkumaan. Vaan eipä suostunut, enkä halunnut sitä pellolle asti perässä vetää. Kummasti kuitenkin heti kun esitti kysymyksen, haluaisiko arvon neiti mahdollisesti päästä syliin, löytyi sitä liikuntakykyä sen verran, että koira syliin pääsi. No onneksi hiljalleen Etna rupesi kuitenki siellä pellolla sitten käpsyttelemään, niin ettei sitä nyt ihan vallan tarvitse kanniskella. 

Joka kerta ulos lähteminen tuntuu kuitenkin olevan sille varsin vastenmielistä ja Etna ihan selvästi olettaa pääsevänsä sylissä eteenpäin. 

Maanantai päivän Etna oli mukana töissä ja oli varsin reipas ja hyväntuulinen sielläkin, ulkonakäymisetkin sujuivat varsin mallikkaasti. Ilmeiseti pahin alkaa olla jo ohi, kun Etna melko huolettomasti hyppelehtii jo. Ulkoa sisäänpäin tultaessa, se riemuitsee oven avaamisesta aina yhtä paljon ja hyppiä tanssahtelee sisään pääsyä odotellessaan. 

Ruokakin on maistuu hyvin, joskaan ei kuitenkaan enää turvotettuna. Eli hyvää vauhtia tässä ollaan paranemassa ja tikkien poistokin lähestyy päivä päivältä. 

Tänään lauantaina 22.2 on Etnan syntymäpäivä. Kovin kivikkoinen ja välillä uuvuttavan raskas, on ollut tämä meidän tiemme ja kuitenkin sen varrella on tullut kohdattua monia mieleen painuneita ja unohtumattomia kokemuksia. Samaisen matkan varrelle on mahtunut monia katkeria kyyneleitä, mutta myös aivan uskomattoman onnellisia, ihania pieniä hetkiä, jotka ovat syy siihen, että tämä kivikkoinen taipaleemme jatkuu edelleen. 

Kahdessa paikkaa Etna tuntee
olonsa hyvin turvalliseksi. Toinen paikka
on aina mahdollisimman korkealla.

 Etna tosiaan täyttää jo 4- vuotta ja voin sanoa, ettei yksikään koiristani ole koskaan saanut näin kallista syntymäpäivä lahjaa. Ja toivottavasti jatkossa ei tule saamaankaan.

Olin jo hetken aikaa seurannut täällä kotona vallitsevaa tilannetta. Etnassa sinällään ei ollut tapahtunut mitään merkittäviä muutoksia, mutta kaksi muuta koiraa käyttäytyivät varsin merkillisesti. Erityisesti Adja oli kovin kiinostunut Etnasta ja tämän vulvan alueesta. Ja sitten hetken päästä myös Zeus kiinnostui siitä ja alkoi oikeastaan käyttäytymään samalla lailla, kun silloin kun tyttöjen juoksut alkoivat lähennellä parhaita päiviä. 

Nappasinpa sitten yksi päivä Etnan syliin ja totesin, että Etnan vulva oli edelleen hieman turvoksissa, etenkin verrattuna Adjaan. Niillä oli kuitenkin alkaneet juoksut suunilleen samoihin aikoihin, oliko jopa niin että vain yhden päivän erolla, joten jos kaikki olisi hyvin, niin oletettavasti niiden olisi pitänyt näyttää edes suunnilleen samalta. Turvotuksen lisäksi alue oli jatkuvan nuoleskelun seurauksena ärtyneen oloinen, iho oli paikoitellen mennyt rikki ja tullut rakkuloille. Kävipä ajatuksissa muutama hieman synkenpikin ajatus ja niinpä varasin ajan eläinlääkäriltä. 

Ja toinen paikka on mahdollisimman pienessä paikassa :)

Toissa päivänä kävimme sitten iltapäivällä lääkärissä ja tutkailtiin vähän tilannetta. Ultrattiin ja otettiin verinäytteet, joiden jälkeen sitten hieman pohdiskeltiin tilanetta. Lopulta päädyttiin siihen, että varattiin eiliselle päivälle leikkausaika ja kohdun poisto. 

Kyllä oli torstaina Etna hyvällä tuulella lääkärissä, kun pääsi niin vähällä. Ei tainnut aavistaakaan, että pahin olisi vasta tuloillaan seuraavana päivänä. Kovasti se tuumaili, että saattaisi jopa alkaa tutun pieneläinhoitajan kaveriksikin. Eilen aamulla Etna oli kovasti huolissaan. Makasi vain sohvalla ja tärisi kuin horkassa, liekö aavistellut jotain. En päässyt autolla ihan lähelle parkkiin, vaan jouduin jättämään sen kauemmaksi ja  voi että kun Etnalla oli kiire. Hyvä kun perässä pysyin, kun se itkeskellen pyrki eläinlääkäriasemaa kohti. Hirmuinen kiire, eivätkä ovetkaan auenneet sille tarpeeksi nopeasti. Iloisena se ryntäsi heti moikkaamaan tuttuja ihmisiä ja yllätys oli melkoinen, kun Etna antoi jopa pusun pieneläinhoitajan nenänpäähän. Ihan ohimennen vain, kuin puolivahingossa.

Ei ollut ensimmäinen kerta kun kanyloin omaa koiraa, ne reppanat kun ovat joutuneet olemaan koekaniineja vähän tilanteessa jos toisessakin. Mutta jotenkin tämä kerta tuntui hieman erilaiselta, olihan Etna kuitenkin menossa aika isoon leikkaukseen, ja vaikka koiran steriloiminen on monesti aivan rutiinihomma eläinlääkärille, oli nyt kuitenkin kyseessä märkäkohdun poisto. Leikkausvalmistelut menivät hyvin ja leikkauskin meni hyvin, mutta tuntui kyllä hieman erilaiselta katsoa siinä leikkauspöydällä olevaa potilasta, kun kyseessä oli oma koira. 

Olin miettinyt Etnan leikkauttamista aina silloin tällöin, laittanut asioita vaakakuppeihin ja punninnut. En oikeastaan tiennyt aikaisemmin, haluanko tytön leikkauttaa vai en. Lähinnä on mietityttänyt se, että miten se vaikuttaa Etnan luonteeseen, meillä on kun viime aikoina mennyt ihan hyvin. Elämä on tasoittunut ja sen kivikkoisen tien murikat ovat muuttuneet karkeaksi sepeliksi. Toisinaan tulee vastaan joku terävämpi särmä joka satuttaa jalkapohjaa tai rikkoo vähän ihoa, niitä on tuntunut tulevan kuitenkin aina vain vähemmän. Hiljalleen oli alkanut tuntua siltä, että se Etnan elämän hillitön vuoristorata oli hiljalleen muuttumassa tasaisen rauhalliseksi possujunaksi, joskin moottorivikaiseksi sellaiseksi. 

Etna nukkuu leikkauksen jälkeen.

Etenkin vaakakupeista toinen painui nyt kuitenin huomattavasti alemmaksi. Märkäkohtua olisi voitu koittaa hoitaa myös antibiootein kuntoon. Jotenkin kohdun ja munasarjojen poisto tuntui kuitenkin viisaammalta vaihtoehdolta ja ainakin se estäisi märkäkohdun muodostumisen jatkossa. Toisaalta samalla pois jäävät myös juoksut, joiden hormoonihyrinät saivat Etnan aina kovasti ahdistumaan, etenkin jos poikakoiria oli lähettyvillä. 

Hyvien ja huonojen puolien ajattelu on joskus aika raskasta, ja hieman (oikeastaan aikapaljon enemmänkin) tässä nyt sitten jännittää, mitä kaikkea tuo Etnan sterkkaus nyt sitten tuo tullessaan. Toivottavasti ei ainakaan pahemman laatuista takapakkia, hieman mietityttää myös se, miten tämä nyt vaikuttaa Etnan ja Adjan väleihin. 

No tästä edetään nyt hiljalleen askel kerrallaan ja katsotaan mitä tulevaisuus suo tullessaan. Tärkeintä lienee nyt kuitenkin mahdollisimman hyvä ja nopea toipuminen tästä operaatiosta. 

Lopultakin Etna tuntui löytäneen
hyvän asennon ja rauhoittui nukkumaan.

Leikkauksesta alkaa olla nyt kulunut aikaa suunilleen vuorokauden verran. Aika levottomissa merkeissä meni viime yö. Ei nukkunut meidän laumasta hyvin yksikään. Etna ei suostunut nukkumaan häkissä, joten hentomielisenä otin sen viereen. Zeus ja Adja olivat tietysti hirveän kiinnostuneita ja huolissaan Etnasta. Etna puolestaan ei halunnut niitä lähelleen, eikä edes niiden katsovan itseensä päin. Täytyy kyllä tunnustaa, että hieman kapealta tuntui tuo 56,5 cm leveä sohva jolla me kaikki neljä sitten yritimme mahtua nukkumaan. Zeus ja Adja jalkopäässä ja minä ja Etna sitten tyynyjen kanssa käpertyneenä tuhannen solmuun sohvan toisessa päässä. Etna ei tuntunut löytävän hyvää asentoa ollenkaan, vaihtoi asentoa jatkuvasti ja ähisi pitkin yötä. Oikeastaan vasta kolmen aikaan se löysi suhteellisen mukavan asennon, johon se sitten rauhoittui nukkumaan vain herätäkseen hetken päästä uudelleen vaihtamaan asentoa. 

Tänä aamuna nukuttiin pitkään, koska Etnalle tuntui vihdoin uni maistuvan. 

Kanna, tuumasi Etna lauantai aamupäivällä.

Ulos lähtiessä puin Etnalle päälle Zeuksen haalarin. Ajattelin muka suojaavani leikkausalueen suojalappua kastumiselta, vaan eihän se ihan niin toiminutkaan. Etenkään kun mahan puolella sattui olemaan haalarissa aukko juuri samalla kohtaa, kun Etnan leikkaushaava oli. 
No eipä se juurikaan haitannut, kun neiti tuumasi ettei ulkona halua kävellä ollenkaan. Sylissä sain pikku prinsessan kantaa pellolle, jonne neiti sitten suvaitsi pissat tehdä. Loppumatkan sainkin sitten kantaa tyttöä. Etna on toki aina ollut prinsessa, mutta nyt ei liene kuitenkaan kysymys pelkistä prinsessan mielenoikuista, vaan taitaa Etna olla hiukan kipeänä kipulääkkeestä huolimatta. 

Ruokaa rupesin neidille antamaan varovasti, eilen iltapäivällä sen jälkeen kun Etna oli heräillyt ja pysyi ihan tolpillaan annoin puolikkaan tölkin hill's a/d tä ja illalla sitten vielä toisen. Tänään aamulla neiti sai koko purkillisen kerrallaan ja sitten jatketaan omalla ruualla, joskin ensi alkuun sitten turvotettuna.