Sattuneista syistä viime aikoina on tullut pohdiskeltua monenlaisia asioita hiljaa pienessä mielessä. Monia asioita on tullut puntaroitua ja mietittyä mikä vaakakuppi painaa eniten ja miksi. 

Ehkä suurimmaksi kynnyskysymykseksi tuntuu nyt nouseva sterilointi. 

Pitäisikö Adja steriloita vai ei. Tarkoitukseni oli alunalkaen teettää Adjalla ainakin yksi pentue. Viime aikaisten tapahtumien seurauksena olen kuitenkin joutunut miettimään sitä, että onko se eettisesti oikein? 

Tuo Zeuksen silmä sairaudesta on hyvin hankalaa löytää tietoa. Koetin siitä kysellä eläinlääkäriltä lisää tietoa, mutta ei hänkään osannut siitä sen enempää kertoa. Kukaan ei ole siitä koskaan kuullutkaan eikä varsinkaan siitä miten se periytyy. Lieneekö jopa niin, että Zeus on ensimmäinen kääpiöpinseri, jolla tämä on todettu. 

Niin tai näin, en halua olla se ihminen, joka rotuun tätä sairautta lisää. Käytännössä se taas tarkoittaa sitä, että kaikki suunnitelmani on haudattu. Siitä syystä olen alkanut pohtia, pitäisikö Adja sterkata, ettei kiusaus myöheminkään kasva liian suureksi. 

Hieman ristiriitaisuutta se ajatus kuitenkin aiheuttaa, koska olen aina periaatteesta ollut turhia steriloimisia ja kastroimisia vastaan. Toisaalta taas ajatus kokonaan juoksuttomasta arjesta kyllä houkuttelisi. Etnaan tuo sterilointi on ainakin vaikuttanut ainoastaan positiivisesti, ainakin toistaiseksi. Ja mikä parasta, tytöistä on tullut todella hyviä ystäviä.

Ja ainakin arki muuttuisi helpommaksi siinä mielessä, ettei ainakaan jatkossa tarvitsisi miettiä juoksujen ajaksi hoitopaikkaa Zeukselle.

Ihmisten ilmoillakin pitäisi kai koirien kanssa käydä ja tämän vuoden "ensimmäinen julkinen esiintyminen" meidän sekameteli sopalla on Tampereen Kansainvälisessä koira näyttelyssä. Mukaan on tulossa Emra pentu kehään, Adja Avo narttuihin ja Zeus Avo uroksiin. Lisäksi Zeus on paikanpäällä kaverikoirailun merkeissä molempina päivinä.

" On pohjantähden alla

tää koti mulla mainen

mä elämästä laulan

olen suomalainen.

Oi jospa tietäisivät maailmalla

nyt mitä voikaan olla taivaan alla.

On täällä kansa jonka kyyneleistä,

saisi aika monta valtamerta.

On täällä monta yksinäistä mutta,

niin paljon kiellettyä rakkautta, 

niin ettei niistä riitä kertojaksi taulut, 

eikä ikävöivät lemmenlaulut. " 

Laulaa laulussaan Kari Tapio ja jatkaa

"On tässä maassa itsepäinen kansa.

Ystävät jos pitää toisistansa,

ei siinä erottaa silloin voi muu,

kuin kuolema ja virkavalta.

Me käymmä vastamäkeen sielu surren,

mut sitä nousemme hammasta purren.

Me mutkan jälkeen käymme mutkaan,

nähdäksemme ettei kannattanutkaan.

On täällä elämä raskasta työtä

ja siinä harvemmin on onni myötä, 

sen tietää vain yksin suomalainen."

Nuo laulun sanat kuvaavat jossain määrin, tämän hetkisiä tuntojani...

Lähdin tänään töiden jälkeen koirien kanssa pitkällä lenkille, halusin päästä ihan omaan rauhaan. Kuulla vain luonnon ääniä ja selvitellä vähän ajatuksiani. Lyhyen ajan sisään on tapahtunut liian paljon. Lyhyen ajan sisään on tullut kysymyksiä liian paljon. Lyhyen ajan sisään on tullut eläinlääkärin kuluja liian paljon. 

Ehdin jo iloita Etnan hienosta toipumisesta ja siitä miten se on saanut kuin uuden elämän. Siitä tuli oikeastaan heti leikkauksen jälkeen hyvin iloinen ja onnellinen koira. Se löysi häntänsä uudelleen ja on käyttänyt sitä varsin lahjakkaasti ja paljon. Oli kuin se olisi saanut kokonaan uuden elämän. Joitakin päiviä leikkauksen jälkeen jätin kipulääkityksen pois, mutta sillä ei tuntunut olevan vaikutusta Etnan hyvän tuulisuuteen. Adjankin kanssa niistä on tullut ihan valtavan hyviä ystävyksiä. Ne ovat alkaneet leikkimään yhdessä huomattavasti enemmän ja kaikki turhat ristiriidat tuntuvat jääneen pois. 

Olin siis hyvin onnellinen ja iloinen, kunnes...

Zeuksen silmä alkoi oireilla taas. En tiedä olenko siitä täällä blogissa aikaisemmin kirjoitellut, tai sitä olenko oikeastaan edes nähnyt tarpeelliseksi siitä kirjoitella. Aikalailla vuosi sitten kävi kuitenkin niin, että olimme koirien kanssa viettämässä aikaa soramontulla, ja Zeus sai siellä hiekkaa silmiinsä. Niitä sitten yhdessä eläinlääkärin kanssa huuhdottiin sieltä pois. No pitkin kevättä ja kesää, silmät tuntuivat ärtyvän aina uudelleen. Huuhdoin niitä ahkerasti ja syynä tuntui useamman kerran olevan roska silmässä. Pääsipä silmä välillä tulehtumaankin ja sitten hoidettiin. Jossain vaiheessa viime kesänä, sinne ehti haavakin tulla ja taas hoidettiin. Ja hetken päästä silmä ärtyi taas uudelleen, tai tulehtui uudelleen. 

Näiden ennalta ehkäisyksi aloin laittamaan Zeuksen silmiin kostutustippoja, tuli talvi, tai jokin talven tapainen, joskin lyhyt sellainen. Silmät olivat pitkään hyvät, päästiin tämän vuoden puolelle. Kohdattiin vastoinkäymisiä ja voitettiin ne, toisin sanoen, Etnalle tuli märkäkohtu, joka poistettiin. Elämä hymyili, kevät teki tuloaan, takatalvi iski ja sitten kevät tuntui taas hiljalleen vievän voiton. 

Sitten Zeuksen oikea silmä alkoi oireilla taas.. Otin Zeuksen maanantaina töihin mukaan ja paljastui jotain karmaisevaa. Silmässä oli valtavan kokoinen haavauma, jota tietysti alettiin hoitaa parhaan tietämyksen ja taidon mukaan, mitä sillä hetkellä oli saatavilla. Silmiin erikoistuneelle eläinlääkärillekin varattiin aika heti yleislääkärin suosituksesta. Se kuitenkin meni 11 vrkn päähän ja langan päästä ohjeeksi saatiin siihen asti toimia yleislääkärin ohjeiden mukaan.

Tippoja tiputeltiin kolmen tunnin välein, kipulääkettä kerta vuorokauteen ja antibiootteja suun kautta aamuin illoin. 

Siinä koiraa seuratessa näin, ettei silmä lähtenyt parantumaan. Eikä muuta voinut tehdä, kuin vain yrittää hoitaa ja odottaa.

Lopulta saapui se päivä ja pääsimme Zeuksen kanssa vastaanotolle, eläinlääkäri totesi, ettei haava ollut parantunut, mikä sinänsä ei ollut yllättävä tieto. Laitan tähän perään suoran lainauksen eläinlääkärin lausunnosta. 

"Zeuksella on oikeassa silmässään huonosti paraneva, pinnallinen, niin sanottu indolenttihaava. Vaiva esiintyy vanhemmalla iällä ja se on perimässä kulkeva taipumus tietyillä roduilla kuten ainakin kääpiösnautsereilla, corgeilla, samojedillä ja lapinkoirilla. Tila merkitään silmätarkastukaavakkeeseen silmän sarveiskalvon epiteelidystrofiana. 

Zeukselle kirjoitettiin virallinen silmälausunto asiasta.

Kyseessä on mahdollisesti ilman mitään ulkoista syytä syntyvä pieni haava sarveiskalvon pintakerroksessa, jonka paranemistapahtuma on häiriintynyt. Normaali sarveiskalvon pinta on erittäin nopeasti paranevaa kudosta. Tässä sairaudessa pinnallinen epiteeli ei kasvaessaan tartu alempaan kerrokseen, vaan irtoaa aina uudelleen, eikä haava umpeudu. 

Hoitona käytetään kirurgisia toimenpiteitä jotka tehdään lyhyessä nukutuksessa. Jatkohoitona käytetään läpinäkyvää suojalinssiä ja silmään laitetaan antibioottitippaa haavan infektoitumisen välttämiseksi. Kauluri on ehdottoman välttämätön ainakin alkuun toimenpiteen jälkeen, jotta koira ei hankaa silmää, sillä tämäkin estää paranemista. 

Suuri osa potilaista paranee yhden käsittelyn jälkeen, mutta osalla toimenpide täytyy toistaa, tai laajentaa, tai käyttää erityisiä lääkehoitoja kunnes haavauman paraneminen käynnistyy. 

Kontrolli on varattu kahden viikon kuluttua." 

Enpä tiedä voiko kukaan kuvitella miltä tuntui istua siinä toimenpidehuoneessa, kun eläinlääkäri totesi, että ainoa hoitokeino tähän vaivaan on leikkaus. Ja esitti kysymyksen, leikataanko nyt vai myöhemmin. Olen maailman huonoin ihminen tekemään päätöksiä, ja inhoan päätöksen tekoa ylikaiken. Ei ollut ainoastaan tuhat, eikä yksi ajatusta, jotka sinkoilivat päässäni edes takaisin, sotkeentuivat toisiinsa ja takkusivat. 

Yhden asian kuitenkin tiesin. Koira ei saisi kärsiä. 

Lopulta päätin, että Zeuksen silmä operoidaan saman tien. Koira rauhoitettiin ja se "sammui" syliini. Luovutin sen hoitajalle ja lähdin operaation ajaksi pois.

Sain mukaani koiran, jolla oli taju vielä aivan kankaalla. Hoitaja kertoi silmässä olevasta suojalinssistä. En tiedä muistanko kaikkea, mutta sen ainakin, ettei linssejä ole voitu muotoille jokaiselle silmälle sopivaksi. Toisiin silmiin se istuu ja pysyy siellä, toisista silmistä se puolestaan tippuu pois. Aikansa se Zeuksenkin silmässä pysyi, mutta samana iltapäivänä kuitenkin jo tippui pois.

Sillä hetkellä melkoinen tunteiden sekamelska hyökyi sisälläni. Tunsin vihaa ja käsittämätöntä raivoa, kaikki tuntui epäoikeuden mukaiselta, kohtuuttomalta ja suurelta vääryydeltä. Katkerat kyyneleet valuivat poskia pitkin, kun rutistin koiraa sylissäni valmiina lyömään kintaat tiskiin ihan joka asiassa. Sillä hetkellä tuntui siltä, että olisin ihan valmis luovuttamaan kaikessa. Laittamaan jokaisen nelijalkaisen ystäväni pois, myymään kaiken omaisuuteni ja ostamaan menolipun maailman ääriin tulematta koskaan enää takaisin. Tuntui siltä, että olin epäonnistunut ihan kaikessa, niin koiranomistajana kuin ihmisenäkin. 

Itsesyytökset olivat valtavat, näin ei ehkä olisi koskaan käynyt, jos olisin jatkanut aina vain säännöllistä Zeuksen silmien kostuttamista siitä huolimatta, että ne olivat niin pitkään hyvät, oireettomat. Näin ei ehkä olisi käynyt, jos emme koskaan olisi lenkkeilleet siellä soramontulla, jos en olisi juoksuttanut koiria rinnettä ylös-alas, niin että hiekka pöllysi. 

Minusta tuli väsynyt ja pahantuulinen. Unohdin miltä tuntui iloita pienistä asioista, nauttia luonnon rauhasta, ottaa koira syliin ja vain pitää sitä lähellä. Tiuskin koirille ja muille ihmisille, olin jatkuvasti kiukkuinen ja kärsimätön. En nauttinut enää koirien kanssa ulkoilusta. Kaiken aikaa mietin vain, että miksi.

Ajattelin, etten kerro kenellekään. En puhu ainoallekaan ihmiselle, olen niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan...

Onneksi olin hieman realistisempi silloin eläinlääkärin vastaanotolla. Sisäisestä tunnekuohustani huolimatta pystyin keskustelemaan eläinlääkärin kanssa asiasta kaikessa rauhassa. Ihmettelin sitä, miten Zeus oli juuri viime syksynä voitu tutkia silmiltään täysin terveeksi, olihan siltä silloin vain viikko pari aikaisemmin hoidettu oikeasta silmästä haava kuntoon. Eläinlääkäri totesi ongelman pesiytyvän juuri sinää kohtaa. Kuka vie koiransa virallisiin silmätarkastuksiin silloin, kun sen silmissä on haava tai tulehdus. Ei kukaan,  tämä sairaus/ ongelma ei siis paljastu virallisissa silmätarkastuksissa, vaan kun on akuutista tilasta kyse. Ainoastaan silloin, kun koira tuodaan vastaanotolle silmäoireiden perusteella ja sitten todetaan, ettei silmä parane niin kuin pitäisi, hoidosta huolimatta. Tässä tilanteessa ihmiset eivät kuitenkaan halua virallista lausuntoa tilanteesta, miksi haluaisivatkaan... Niin kun ei ole pakko tehdä. 

Hetken verran kävi mielessä ajatus itselläkin, että entäpä jos en minäkään...

Eläinlääkäri sanoi, että tämä vaiva ole tässä rodussa jalostuksesta pois sulkeva ominaisuus, koska sitä ei esiinny juurikaan tässä rodussa. Miten se voidaan todeta, jos ihmiset jättävät viralliset lausunnot tekemättä, eivät haluta "tahrata koiransa mainetta"? Zeusta voi siis halutessaan käyttää jatkossakin jalostukseen, kunhan käyttää vain sellaiseen linjaan, jossa samoja ongelmia ei esiinny. 

Yksinkertaista.

Vai onko sittenkään. Vaiva siis ilmenee koiralla vasta vanhemmalla iällä. Zeus täyttää heinäkuussa seitsemän vuotta, se oli siis hieman rontti kuusi ja puoli vuotias, kun tämä tila todettiin. Sillä on kolme pentuetta, joista jokaisen pentueen emä on ollut asutushetkellä arviolta noin kolmen vuoden kieppeillä. Miten siis käytännössä voidaan risteyttää tätä sairautta kantava koira terveeseen linjaan, kun sairaus voidaan todeta vain kun se on päällä, ja joka kaiken lisäksi ilmenee vasta vanhemmalla iällä.

Enpä tiedä, minun mielestäni ei mitenkään. Käytännössä tämä siis lienee tarkoittavan sitä, että Zeus ei ole enää käytettävissä jalostukseen. Vai olenko liian ehdoton? 

Inhoan jossittelua, mutta harrastan sitä melko paljon kuitenkin itsekin. Siispä jos olisin jatkanut Zeuksen silmien kostuttamista viime syksystä alkaen aina tähän päivään asti ja jatkanut sitä hamaan tulevaisuuteen, ei tuo sairaus olisi välttämättä tullut koskaan ilmi. Olisiko Zeuks silloin ollut terve, vaikka tuo sairaus jossain siinä olisi kuitenkin koko ajan ollut olemassa ja odottamassa tilaisuuttaan iskeä. 

Olenko minä liiankin rehellinen? Pohdinko minä näitä asioita liikaa? Olenko ensimmäinen kääpiöpinserin omistaja, jonka koiralla tämä sairaus todetaan? En ole ehtinyt perehtyä asiaan vielä tarpeeksi. En tiedä, miten muissa roduissa tämän sairauden kanssa toimitaan, en tiedä sitäkään, onko se niissä jalostuksesta pois sulkeva ominaisuus. 

Minulla olisi ollut mahdollisuus, jättää asia sikseen. Kirjoitettiinhan virallinen lausunto oikeastaan minuan pyynnöstäni ja nyt se seisoo jo koiranetissäkin koko kansan nähtävillä. Tiesin kuitenkin, etten voisi katsoa itseäni peilistä suoraan silmiin, jos olisin tehnyt toisin. 

Ja entäs sitten jos silmä ei tule kuntoon tällä yhdellä operaatiolla. Jos tarvitaan toinen, kolmas, neljäs... Oikeastaan sen olen jo päättänyt mitä sitten tapahtuu. Vaan mitä sitten jos oireet ilmaantuvat toiseenkin silmään, se kun kuuluu taudin kuvaan. Toki sitä voi yrittää ennaltaehkäistä, käytänössä se tarkoittaa sitä että kostutan Zeuksen silmiä koko sen loppu elämän ajan. Kaksi kolme kertaa päivässä. Suosittelipa eläinlääkäri siihen jopa sellaisia kertakäyttö "pipeteissä" olevia kostutustippojakin, tuubissa olevan geelin sijaan. Tässä geelissä kun riskinä on silmien allergisoituminen säilöntäaineille ja sen jälkeen silmien hoitaminen vasta hankalaksi muutuisikin.

Eikä siinä vielä kaikki, ei tietenkään. Sattumalta (vai lieneekö mikään tässä maailmassa sattumaa) saman silmän alaluomen sisäpinnalla, haavan kohdalla on kasvain. Eläinlääkärin arvion mukaan kyseessä on hyvänlaatuinen kasvain, jolle ei tarvitse tehdä mitään ennen kuin se alkaa kasvaa ulospäin ja aiheuttaa silmän ärstytystä. Silloin kasvain kokonaisuudessaan täytyy poistaa. 

Valoisalta näyttää meidän tulevaisuus.

Ei siis liene kumma jos olen viime aikoina ollut hieman pahantuulinen, ärtynyt ja ärsyttävä. Rahan menolle ei näy loppua ja hetkellisesti ehti jo tuntua siltäkin, että tässä sitä nyt ollaan. Omien unelmiensa vankina. 

Tänään töiden jälkeen lähdimme siis koirien kanssa pitkälle lenkille. Alkumatkasta olin kiukkuinen, narut menivät solmuun. En halunnut nähdä ketään, en ainoankaan ihmisen tulevan vastaan tai kuulla ihmiselämän ääniä. Halusin päästä luonnonrauhaan, nollaamaan ajatuksia ja keräämään vähän voimavaroja. 

Tuulen humina oli kuin musiikkia korville, jalkojen ja tassujen alla rahisevat kuivat lehdet loivat siihen oman säväyksensä ja pikkulintujen laulu loi tulevaisuuden toivoa. Alun hössötyksen, riemuloikkien ja takaa-ajoleikkien jälkeen koirienkin aivot asennoituivat vaeltamaan. Suurimman osan ajasta ne saivat toki valita tahtinsa itse, enkä voi kieltää ettenkö olisi itsekseni hymyillyt koirien rallia seuratessa. Ehkpä siitä elämänilosta tarttui vähän minuun itseenikin. Matka taittui rauhalliseen tahtiin, liian kiire ei saa olla koskaan silloin kun on liikkeellä luonnossa, muuten ei ehdi nähdä ja kuulla tarpeeksi. 

Matkan varrella ylitimme melko leveän ojan, juuri sitä ennen koirat saivat vainun jostain ja irtosivat melko sähäkästi aivan toiseen suuntaan. Jatkoin matkaani ojan yli ja pysähdyin puun varjoon seuraamaan tilanteen kehittymistä. Liekö muutama minuutti vierähtänyt, kun koirat jo palasivat takaisin lähtöpisteeseensä ja alkoivat haeskella minua. Yllättäin Etna oli se, joka luokseni löysi ensimmäisenä, ja mustuaiset sitten vähän jälkijunassa. Metsäjärvien rantapoluilla koirat saivat tyytyä kulkemaan "taakse" käskyn alla. En missään nimessä olisi halunnut joutua pelastamaan niistä ainoatakaan enää heikoilta jäiltä. 

Matkan varrella ylitettiin junaratakin pariin otteeseen. Löysimme totisesti sen luonnon rauhan, jota lähdimme etsimään, patikointi matkakin tuntui huomattavasti lyhyemmältä kuin vuosia sitten. Samoissa maisemissa kun tuli käveleskeltyä ja juoksenneltua vuosia sitten, silloisen koirani kanssa. Liekö osa noista "nuoruuteni poluista ja reiteistä" unohtumassa hiljalleen muilta ihmisiltä. Sen verran umpeen olivat polut alkaneet kasvaa, jostain kohdista jopa niin pahoin, että kiertää 

piti melkoisen kaukaa polun vallanneet kuusennäreet, että joku olisi saattanut koko polunkin kadottaa. 

Itsellä polku löytyi jotenkin vahasta muistista, mutta totisesti se tuntui lyhyemmältä kuin vuosia sitten. Jotenkin matkan varrella olevat kalliotkin tuntuivat pienemmiltä, vaikken itse ole pituutta kasvanut enää vuosiin. 

Pitkä lenkki totisesti ajoi asiansa, löysin sen mitä etsin ja mikä parasta, koirat nauttivat sydämensä kyllyydestä. Mitä useampi askel metsässä tuli otettua, sitä suuremman onnen ymmärsin omistavani, eikä sitä voi riistää minulta yksikään ihminen tässä maailmassa. Enkä minä tästä laumasta, yhdestäkään siihen kuuluvasta nelijalkaisesta aio luopua. En nyt, enkä tulevaisuudessa, ennen kuin mitään muuta vaihtoehtoa ei ole jäljellä. Ja kun se aika tulee, haluan pitää kiinni siitä lupauksestani, ettei yhdenkään niistä tarvitse kärsiä täällä minun takiani