torstai 18. syyskuuta 2014

On se välillä kummallista tämä internetin ihmeellinen maailma. Tykkään useimminten olla vain sivusta seuraajan roolissa, niin tosielämässä, kuin sitten erilaisissa foorumeissa ja ryhmissäkin. Kun on hiljaa paikoillaan sitä näkee ja kuulee paljon sellaista mikä muilta jää huomaamatta. Monesti tekisi sitten mieli se oma, tarkoin harkittu mielipide tuoda keskusteluun mukaan, useimmiten se kuitenkin jää tekemättä. Tänään sitten sohaisin ampiaispesään ihan vain siitä syystä, että tällä kertaa koin viestilläni olevan jotain merkitystä. 

Keskustelun aihe oli hyvin yksinkertainen Koirakko oli lenkillä ollessaan kohdannut ryhmän johon kuului lapsia ja aikuinen. Lapset leikkivät ja juoksentelivat kova äänisesti. Ohitustilanteessa koirakko kulki tien toista laitaa, ja ryhmä ihmisiä sitten sillä toisella laidalla. Yksi lapsista päätti lähestyä koirakkoa, pääsi lähelle, tömisteli ja kiljui. Koira hyppäsi lasta vasten, lapsi potkaisi ja koiran omistaja avasi sanaisan arkkunsa. Tilannetta seurasi kiivas, kova ääninen keskustelu koiran omistajan ja lapsen äidin välillä.

En ollut paikan päällä, en elänyt tilannetta itse, mutta se sai kyllä kylmät väreet juoksemaan selkäpiitäni pitkin. Tämäkö on se oikea reagoimistapa tilanteeseen. Kilpahuudanta, tai -laulanta, ihan miten vaan, sitähän se tosin taisi olla jo silloin Väinämöisen ja Joukahaisen aikohinkin. 

Koira oli kunnossa, omistaja tietysti pahoilla mielin ja kiihdyksissä ja teksti sai nopeaan tahtiin puolesta puhujia, koiranomistaja sai sympatiaa ja ymmärtämystä. Kirjoittipa joku siitäkin, miten lasta olisi pitänyt tai ainakin tehnyt mieli potkaista takaisin. 

Koiranomistaja ei siis tehnyt tilanteessa mitään väärää. Lapsi oli kaiken pahan alku ja juuri. Lapsi oli lähestynyt koiraa, kiljunut ja tömistellyt ja vieläpä potkaissut, eikä edes pyytänyt anteeksi. Lapsen vanhempikin vedettiin keskusteluun mukaan, arvosteltiin hänen kasvatustapojaan ja metodejaan. Oltiin vahvasti sitä mieltä, että oikeastaan oli vanhemman vika, että lapsi potkaisi koiraa, koska vanhempi ei kieltänyt tai torunut. Toisin sanoen vanhempi antoi siis lapsensa pahoinpidellä koiraa.

Hmm.

Seurasin kiihtyvän keskustelun sävyä ja lopulta päätin itse työntää lusikkani soppaan. Kerroin, ettei aloittajan teksti kuohuttanut minua itseäni lainkaan, ellei sitten otettu huomioon koiranomistajan käytöstä lasta kohtaan. Kerroin selväsanaisesti oman näkemykseni tilanteeseen, korostin sitä, että en ollut paikalla, enkä nähnyt tilannetta, ainoastaan oletin aloittajan kertomuksen perusteella. Pyysin huomioimaan sen, ettei lapsi voi tietää miten koiraa lähestytään, ellei sitä ole lapselle opetettu. Esitin kysymyksen siitä, olisiko lapsi voinut mahdollisesti säikähtää itseään vasten hypännyttä koiraa ja näin ollen potkaisu tapahtunut spontaanisti. En halunnut uskoa, että lapsi olisi lähestynyt koiraa ajatuksella, "käynpäs nyt ohimennen potkaisemassa tuota koiraa.." ja toin sen kirjoituksessani ilmi. 

Kerroin myös sen, että samanlaisessa tilanteessa minulle ei olisi tullut mieleenkään ruveta huutamaan vieraalle lapselle, saati sitten lapsen vanhemmalle. Yritin kertoa selväsanaisesti, että minun mielestäni huutaminen ei missää nimessä auta/ auttanut tilanteen ratkaisemisessa, päin vastoin. Rohkeminpa vielä ihmetellä ääneen, miten tilanne pääsi etenemään niin pitkälle, että lapsi pääsi potkaisemaan koiraa. 

Omistaja vastaili minulle asialliseen sävyyn, kertoi myös ettei koira ollut käyttäytynyt tilanteessa lainkaan aggressiivisesti, oli vain innostunut, luullut lapsen haluavan leikkivän kanssaan ja näin ollen hypännyt lasta vasten. Yritin jälleen tuoda esiin sitä näkökulmaa, ettei koiran tarvitse olla vihainen, että lapsi pelästyy. Monesti lapsen säikähdykseen riittää pelkkä koiran äkkinäinen liikahdus, puhumattakaan siitä, että se hyppäisi lasta vasten. Edelleen epäilin sitä, ettei lapsi potkaissut koiraa pahuuttaan.

Keskustelijat jankkasivat siitä, että lapsen ja lapsen vanhemman olisi pitänyt tietää miten koiraa lähestytään. Lapsen vanhemman olisi pitänyt opettaa omalle lapselleen se, miten tällaisissa tilanteissa toimitaan. Yritin jälleen rauhalliseen sävyyn tuoda esiin sellaisen näkökulman, ettei kaikilla ole sellaista tietämystä, että nykyajan ihmiset vieraantuvat koko ajan enemmän luonnosta ja eläimistä, eläinten kanssa ei vain osata enää olla. 

Mutta täytyy osata, oli vahva mielipide. 

Kirjoittelinpa sitten, että juuri siitä syystä, kun nämä tiedot ja taidot hiljalleen häviävät lemmikittömiltä ihmisiltä, on meidän eläimellisten vastuu entistä suurempi. Omalta osaltamme meisstä jokainen pystyy opettamaan lähipiirilleen, tuttavilleen ja ehkäpä ihan vieraillakein ihmisille sitä, miten toivomme omiin lemmikeihimme suhtauduttavan, miten toivomme niiden kanssa käyttäydyttävän. Näin ainakin minä pyrin tekemään. 

Jouduinpa vielä vakuuttelemaan kiihdyksissä oleville ihmisille, etten käsittääkseni missään vaiheessa väittänyt hyväksyneeni koiran potkaisemista, vaan olin yrittänyt tuoda esiin sitä näkökulmaa, että koiraa potkaisi mahdollisesti säikähtänyt lapsi. Lopulta kirjoitin  aivan suoraan, että minun mielestäni omistajan reaktio tilanteeseen, ei missään nimessä helpottanut sen purkua. Jokainen jolla on omia lapsia tietää, että äiti puolustaa omaansa ja tilanteessa jossa täysin tuntematon ihminen rupeaa omalle lapselle huutamaan, saa äidin varmasti reagoimaan ei toivotulla tavalla. Jos tilannetta olisi lähdetty purkamaan rauhallisesti, olisi se anteeksipyyntökin sieltä voinut tulla esiin. Samoin lapselle olisi voitu kertoa, ettei koiran potkaiseminen ollut oikein ja samalla opettaa myös oikeanlainen lähestymistapa. Näin minä olisin samanlaisessa tilanteessa toiminut. Mutta koskapa meistä jokainen, niin eläin kuin ihminenkin on yksilö ja reagoi yllättäviin tilanteisiin omalla tavallaan jätän keskutelun omalta osaltani tähän.

Lopuksi vielä pahoittelin omalta osaltani, vaikka en siis varsinaiseen tilanteeseen ollut millään lailla syypää. 

Vaikka päätin, että en enää jatka kommentointia omalta osaltani, jäin keskustelua sivusilmällä seuraamaan. Hieman kyllä hirvitti lukea uusimpia kommentteja, osa tuntui olevan vahvasti sitä mieltä, että ei missään nimessä ollut meidän sivullisten ( Lue koirallisten) ihmisten velvollisuus opettaa lapsille, miten koiriin tulee suhtautua, niiden seurassa käyttäytyä jne..  Tehtiinpä minusta sitten vieläpä "lapsenpuolustajakin"..

No mikäs siinä, arvatahan sen saattaa, että kun tällaiseen kiivassväyiseen keskusteluun menee ottamaan osaa, niin siitä saa varmasti kokea osansa myös itse. etenkin kun ei suoraan ollut aloittajan ja suurimmanosan keskustelijoiden kanssa samaa mieltä, vaan rohkeni hieman kyseenalaistaa tilannetta. 

Sillä että ylipäätään lähdin koko keskusteluun mukaan oli syynsä. Ensinäkin minun mielestäni ei voida missään nimessä olettaa, että kaikki lapset tietäisivät miten koirien kanssa tulee olla ja käyttäytyä, saati sitten lähestyä niitä. Ja kukas muu sen parhaiten lapselle osaisi opettaa, kuin juurikin me ihmiset ja koirat, joita lapset haluavat lähestyä. 

Toisekseen, edelleenkään minun mielestäni ei voida olettaa, että vanhemmat osaisivat lapsilleen näitä taitoja, eläintenlukutaidosta puhumattakaan opettaa, ellei heillä itsellään näitä taitoja ole ja aika monelta ne puuttuvat. 

Kolmannekseen, mielestäni yhdelläkään aikuisella ihmisille ei ole oikeutta korottaa ääntään, saati sitten ruveta todella karjumaan ja huutamaan vieraalle lapselle, eipä oikeastaan edes tutulle lapselle, tai omalle lapselleen. Eikä varsinkaan tilanteessa jossa lapsi on jo mahdollisesti muutenkin säikähtänyt. 

Huutaminen ja aggressiivinen käytös lasta kohtaan eivät ole koskaan oikein, eivät edes siinä tilanteessa, että lapsi on ymmärtämättömyyttään tai kokeilun halustaan tehnyt jotain todella typerää, olkoonkin sitten niin että potkaissut sinun, tai minun koiraani. 

Itse olisin lähtenyt purkamaan tilannetta hieman toisella tavalla. Olisin kysynyt lapselta mitä hän teki ja miksi. Pyytänyt anteeksi sitä, jos koirani mahdollisesti olisi hänet säikäyttänyt, kertonut ettei se halunnut mitään pahaa ja ehdottanut josko hän lähetyisi sitä uudelleen ja tulisi tervehtimään rauhallisesti. Yleensä tässä vaiheessa, jos näen lapsen oikeasti pelkäävän, käännän koiran vielä toisin päin ja kerron, että hännästä on turvallista silittää, kun minä pidän koiran päästä kiinni. Jos lapsi ei koiraa haluaisi uudelleen lähestyä, niin asia olisi ihan ok. Kertoisin hänelle kuitenkin, ettei ole oikein potkaista koiraa, koska koira voi säikähtää siitä ja reagoida yllättävällä tavalla. Lisäksi koiraa voi sattua pahasti, jos potku osuu huonosti. 

Sitä aa'lla alkavaa sanaa eivät monet ihmiset osaa nykyään enää käyttää. Ainakaan meistä koiraihmisistä. Jos koirani ovat jonkun päässeet säikäyttämään, karanneet tielle tai toimineet jotenkin muuten typerästi, pyydän aina ensimmäiseksi anteeksi. Jostain syystä meidän kohdalle sattuneet muut koirakot, joidan koirat ovat päässeet kömmähtämään ihan kunnolla, karanneet meidän luoksemme tai lähestyneet jopa uhkaavasti meitä, eivät ole nähneet lainkaan tarpeelliseksi pahoitella tilanteita. Miksi? 

Ihan näin muutenkin heräsin jo aikaisemmin kesällä miettimään sitä, miten me koiralliset ihmiset liikkuessamme koiriemme kanssa osaamme kohdata koirattomat ihmiset oikein. Toivon koirattomien ihmisten kunnioittavan meidän valitsemaamme elämäntapaa, mutta samalla haluaisin muistuttaa meitä kaikkia koirallisia siitä, että myös meidän on osattava ja haluttava kunnioittaa heitä, jotka eivät ole koiria omaan elämäänsä halunneet. 

Ja ennenkaikkea miettimään sitä, mite me koiralliset ihmiset pystyisimme edesauttamaan sitä, ettei meidän tai koiriemme käytöksen vuoksi koirapelko ja -viha maassamme enää kasvaisi. Minä en voisi kuvitella elämääni ilman koiria, monelle muulle se on arkipäivää ja elämää parhaimmillaan. Eikä se tee meistä yhdestäkään parempaa tai huonopaa ihmistä 

Loppusanoikseni tähän päivitykseen haluan jättää yhdenlaisen ajatuksen, joka ainakin minua kosketti aikoinaan, kun olin ensimmäisestä koirastani joutunut luopumaan. 


"Vaikuttaa siltä, että useimmat meistä tarvitsevat eläimiä osaksi elämäänsä; ihmisluontomme on sidoksissa eläimiin. Eristyksissä eläimistä menetämme osan itsestämme. Menetämme osan perinnöstämme." 

Rupert Sheldrake

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Tänään aamulla soittelin eläinlääkärille ja saatiinkin aika samantien. Epäilykseni osuivat oikeaan ja Zeuksen silmässä on haava taas. Tai taas ja taas, onhan edellisestä vierähtänyt jo hieman pidempi tovi, mutta joka tapauksessa haava siellä taas on. 

Hienosti antoi poika itsentä tutkia ja lääkäri kehui koiran mukavaa luonnetta. Eipä tainnut muistaa, että samainen lääkäri otti Zeuksesta röntgenkuvat auto-onnettomuuden jälkeen ja rabiesvasta-aine testit vuosia sitten, kun poika oli Latviaan lähdössä. 

Joka kerta lääkäri kehui Zeuksen luonnetta ja kerran verinäytettä ottaessaan pyysi toistakin lääkäriä ja hoitajaa paikan päälle ihmettelemään, miten hän saa otettua kääpiöpinseristä verinäytettä ilman kuonokoppaa :) 

Tämän käynnin lopputulemana oli tuttu lääke ja tuttu hoito ja tietysti toivotaan että silmä tulee tällä kertaa kuntoon ilman leikkausta. Kotona päätin vielä laittaa Zeukselle kaulurin kaulaan, kun se tuntui kielloista huolimatta haluavan silmää hangata, mikä ei teitenkään haavan parantumisen kannalta ole kovin hyväksi. 

Kaulurin nähdessään Zeus katseli minua sen näköisenä, että "et voi olla tosissasi." Kiltisti se antoi kuitenkin kaulurin itselleen laittaa ja kun kehaisin sitä muutaman kerran, niin eipä Zeus ollut sitten moksiskaan. Olkoon nyt sitten kauluri päässään siihen asti, että silmä tulee kuntoon ja toivotaan että se tapahtuu hyvissä ajoin ennen syysvaellukselle lähtemistä. 

Tässäpä vielä muutama kuva tältä päivältä. Ei hidastanut kauluri juurikaan menoa, päin vastoin oli ihanaa seurata koirien hulluttelua.












Tänne loppuun vielä huomiovärillä pieni P.S

Minulla on jossakin vaiheessa tarkoitus tehdä päivitys Etna muiden silmin. Jos tätä sattuu käymään lukemassa joku, joka meidät tuntee tai tietää, niin olisin todella kiitollinen Etnaa koskevasta palautteesta. Lähinnä huomion arvoisia asioita olisivat ne, että miten Etna suhtautuu sinuun, uskaltaako ottaa kontaktia ja jos niin miten. Millaisen kuvan se antaa itsestään, minkälainen oli ensi kohtaamisenne, minkälainen koiran olemus jäi päällimäisenä mieleen. Jne. Pienikin huomio voi olla minulle tärkeä, "tutkielmani" kannalta. 

Palautteen/ mielipiteen Etnasta voi jättää  kommentti osioon (en julkaise niitä tai pahoita mieltäni,  joten oman mielipiteensä voi sanoa ihan rohkeasti) tai vaihtoehtoisesti lähettää sähköpostiin 

kaikkipienellayhteen (at) gmail.com

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Mörköjä ja metsänpeikkoja

Kun elokuiset illat alkoivat olla jo aika pimeitä, lähdimme pienellä porukalla metsäretkelle, loppukesän ensimmäiselle. Liikenteeseen lähdimme jo hyvin ennen illan hämärtymistä, mutta kun istuimme tulilla, hiipivä hämäryys pääsi yllättämään meidät kaikki. 



Mukana illan vietossa olivat tietysti myös nelijalkaiset ystävämme, jotka vaikuttivat olevan huomattavasti kiinnostuneempia meidän eväistämme, kuin omistaan. Ei tuntunut herrasväelle maistuvan raa'at luut kun tarjolla oli myös kahden sorttista makkaraa ja lihapullia. Siinä hämärtyvän illan aikana koirat antoivat kertaalleen kunnolliset hälytyshaukut ja kytkin ne välittömästi siltä varalta, että joutuisimme jakamaan tulet muiden kulkijoiden kanssa. Koirat vaikuttivat levottomilta, mutta ketään ei näkynyt eikä kuulunut. 



Varmuuden vuoksi päätin pitää ne kytkettyinä, jos ne vaikka varoittelivat vain hyvissä ajoin lähestyvistä kulkijoista. Hämäryys muuttui aste kerrallaan hiljalleen alkavaksi pimeydeksi. Tunnelma oli rauhallinen, tuli räiskyi nuotiossa ja juttu luisti. Koirien levottomuuskin hiljalleen asettui. 

Sitten rysähti. 

Hiljaisessa metsässä se rysähdys kertaantui monin kertaiseksi, kuulosti siltä, kuin joku olisi korkealta pudonnut laavun katolle, ottanut muutaman raskaan juoksuaskeleen ja kadonnut kuin tuhka tuuleen. 



Koirat räjähtivät raivoisaan haukkuun ja meillä kaksijalkaisilla hyppäsi sydän kurkkuun, eikä sen vauhkoontuneesta poukkoilusta tuntunut tulevan loppua. Ehkäpä koirat vaistosivat minun säikähdykseni ja sen, etten päässyt yli siitä ajatuksesta, että kohta joku hyökkää laavun katolta päällemme. Ne eivät meinanneet enää rauhoittua millään. Emme keksineet, mikä tai kuka olisi aikaan saanut sellaisen ryminän, joka päättyi täydelliseen hiljaisuuteen ja sitten koirien räjähtävään haukkuun. 

Kävinpä koirat turvanani vähän kävelemässä laavun sivustalla ja paiskasin kovaa yhden halon puuliiterin seinään siltä varalta, että jos siellä joku vielä meitä vaani, niin lähtisi tiehensä. 

Kovin levollisin mielin ei ilta jatkunut ja melko pian rysähdyksen jälkeen pakkasimme tavarat kasaan ja lähdimme kävelemään pois päin. Sen verran meidät kaikki säikäyttänyt rysähdys vaivasi mieltäni, että en uskaltanut koiria päästää enää lainkaan irti. 

Töissä seuraavana päivänä kertoilin edellisen illan tapahtumista ja pohdiskelimme mahdollista metelin aiheuttajaa. Päädyimme lopulta kahteen vaihtoehtoon, joista kumpikaan ei juuri mieltäni lämmittänyt. Ensimmäinen vaihtoehto oli ilves, joka olisi pyörinyt alueella. Koirathan ensimmäisen hälytyshaukun jälkeen eivät meinanneet rauhoittua lainkaan, eli on hyvin todennäköistä, että joku tai jokin liikuskeli alueella, niiden kuulo tai hajuetäisyydellä. Liekö ilves ollut helpon saaliin toivossa ja uskaltautunut lopulta niinkin lähelle, kuin laavun katolle asti. 

Toinen vaihtoehdoista oli huuhkaja. Josko se olisi myöskin helpon saaliin toivossa laskeutunut äänettömästi laavun katolle ja rysähdys ja juoksuaskeleet kuuluneet siitä, kun pöllö on lähtenyt lentoon. 

Mitään muita selityksiä emme keksineet. Häiritsevintä oli ja on edelleen se, että äänet alkoivat ja loppuivat aivan yhtä yllättäin, eikä minkäänlaisia loittonevia juoksuaskeleita kuulunut. Ja se, että rysähdys kuului aivan selvästi laavun katolta. 

Ajatus siitä, että jokin eläin tai lintu saattaisi mahdollisesti koittaa pyydystää minun koiriani ravinnokseen, ei koskaan aikaisemmin ole käynyt mielessäni. Jatkossa taidan kuitenkin olla myöskin sen asian suhteen valveutuneempi, enkä varmasti anna niiden liikuskella täysin vapaana aivan niin huolettomasti, kuin olen niiden antanut tähän asti kulkea. Eihän tuollainen pieni "kärpäsen kakka" nyt ole vastus eikä mikään esimerkiksi ilvekselle, jos se kääpiöpinserin päättää välipalakseen syödä. 

Muitakin mörköjä olemme koirien kanssa metsässä kohdanneet, joskin onneksi ihan kirkkaassa päivän valossa. 



Kuvissa taustalla näkyvän valkoisen "kummituksen" kohtasimme, kun olimme päivälenkillä Kesäpäivän Kangasalla lauluin synnyin seuduilla. Adjan mielestä tuo kummitus oli niin hirvittävä, arveluttava ja etenkin arvaamaton, että se päätti lähettää ensin minut suden suuhun. Kun se totesi, ettei tuo valkoinen hirvitys todellakaan käy minun päälleni, uskalsi se itsekin sitä lähestyä hyvin hyvin varovasti. Kovin epäileväinen se oli sen suhteen ja huokaisi selvästi helpotuksesta, kun lopulta pääsi ehjin nahoin sen ohitse. 


Pian tuon kummituksen kohtaamisen jälkeen lähdimme nousemaan pitkää kallioista rinnettä ylöspäin kohti Haralanharjua, joka nimestään huolimatta ei ole harju, vaan sillä on kalliosydän. Yläasteen maantiedon opettaja korosti kyseisen harjun olevan nimestään huolimatta vuori, mutta wikipedian mukaan se on vain kallioharjanne. Niin tai näin, sen kivisissä ja kallioisissa metsissä olemme koirien kanssa moneen kertaan seikkailleet ja lenkkeilleet. Nuo kallioiset metsät houkuttelevät lämpiminä kesäpäivinä ilmeisesti paljon kyykäärmeitä luokseen, mutta me olemme ne onnekksemme pystyneet ainakin tähän päivään asti välttämään. Ehkäpä meidän etenemisemme saa maan tärähtelemään siinä määrin, että käärmeiden auringonpalvonta häiriintyy ja ne siirtyvät tyytymättöminä muualle.  

Hiljalleen rinnettä ylös päin kiivetessämme kohtasin jälleen likimain sydänhalvauksen. Adja jähmettyi liikkumattomaksi aloilleen, Etna ja Zeus olivat kaukana takana päin. Ensin ehdin jo hieman naurahtaa Adjan mörköilylle ja sitten näin sen itsekin. Osittain puun takana piilossa hieman kauempana edessä päin oli jotain todella isoa ja ruskeaa. Jotain sellaista, mitä siellä ei edellisellä kerralla ollut ollut. 


Muistan vieläkin sen miten sydän jysähti kerran, niin kovaa että varmasti tuo edessä päin ollut ruskea möhkälekin sen kuuli. Sitten se pysähtyi, ellei lasketa sitten hyvin hentoa, ikään kuin perhosen siiven värinää. Liekö se sitten ollut sitä surullisen kuuluisaa kammiovärinää. Päätin ottaa valokuvan, siltä varalta josko lopultakin pahin painajaiseni kävisi toteen, karmea karhupelkoni lopulta saisi jotain vastinetta ja päätyisin painajaisteni kertoman tarinan mukaan karhun kitaan, ihan oikeasti. 

Adja ei liikahtanutkaan ja itsekin pidätin hengitystäni, lopulta uskalsin ottaa askeleen, toisenkin askeleen ja kolmannenkin askeleen. Liekö pieni uhmakin hiljalleen puskenut esiin, että jos tässä kerta oltiin kuolemassa, niin mentäisiin sitten pää pystyssä ja kameraan ainakin pitäisi saada karhusta parempi kuva. Jäisipähän sitten jälkipolville jotain todistusaineistoa siitä, että ihmisten pahimmat pelot käyvät lopulta sittenkin toteen. 


Voin sanoa, että helpotus oli melkoinen kun lopulta selvisi, ettei kyseessä ollut sittenkään karhu, vaan kaatunut mäntypuu. Saapuivatpa siihen lopulta Zeus ja Etnakin, jotka eivät edes huomanneet säikähtää kyseistä kaatunutta puuta ja sen juurakkoa. Adjakin totesi uhkaavalta vaikuttaneen kohteen täysin vaarattomaksi ja niin meidän lenkkimme lopulta pääsi jatkumaan. 

Niin paljon kuin minäkin olen elämäni aikana erilaisissa metsämaastoissa kulkenut, en muista koskaan säikähtäneeni niin paljon kuin näinä kahtena kertana, joista juuri hetki sitten kirjoittelin. Tosin 12 vuotta sitten eksyin metsään aamuyöstä pahemman kerran, kun uskoin kohdanneeni siellä karhun. En silloin, (enkä tänä päivänäkään olisi) jäänyt varmistamaan sitä, mikä iso ruskea ja karvainen otus katosi valtavan siirtolohkareen taakse muutamia kymmeniä metrejä minusta eteen päin. Alitajuntaan iski vain yksi ajatus "karhu", käännyin ympäri ja lähdin suinpäin juoksemaan karkuun, ajatuksena päästä vain mahdollisimman kauas. Loppu tulemana harhailin metsässä useita tunteja, olin puhunut isäni kanssa pahimman paniikin hälvettyä puhelimessa, mutta en ollut myöntänyt olleeni hukassa. Siinä vaiheessa kun olisin ollut valmis pyytämään apua, olin jo kadottanut puhelimeni metsään, enkä sitä enää löytänyt. 


Noista tapahtumista juontaa juurensa hirvittävä karhupelkoni, joka ei ole näiden vuosien aikana hälventynyt yhtään. Ensi alkuun näin painajaisunia karhuista joka yö, mutta hiljalleen ne harvenivat muutamaan kertaan viikossa, lopulta muutaman viikon välein jne. 12 vuoden jälkeen painajaisunet palaavat kerran pari vuodessa ja siihen, että herään kylmästä hiestä märkänä, sydän levottomasti hakaten, kauhun vallassa, riittää unessa vain karhun jalanjälkien näkeminen. Toki pahimmissa painajaisissa tiedän joutuvani lopulta karhun syömäksi. Näihin painajaisiin herätessäni vannon joka kerta sen, että en enää koskaan mene metsään, en koskaan enää astu jalallanikaan metsään. Tästä johtuen noina molempina kertoina säikähdin metsässä todella pahanpäiväisesti, enkä tiedä pääsenkö lopullisesti tästä karhupelostani koskaan eroon. Onneksi ne vannotut valat ja etenkin se pelko päivän valossa unohtuvat.


Koiriini olen kuitenkin siitä lähtien aina luottanut sen verran sokeasti, että kun ne metsässä ollessamme muuttuvat levottomiksi, tai eivät johonkin suuntaan halua kulkea, niin lähdemme kiireesti kotiin päin.