Päätin tänä vuonna vähän ryhdistäytyä kyläilyn suhteen ja niinpä tänään töiden jälkeen ajelinkin sitten kyläilemään ystävä perheeseen. Tällä kertaa tosin ilman koiria. Siinä tuttua tietä ajellessani muistui mieleen kummallinen tapaus muutaman vuoden takaa, jolloin olin kyseisessä ystäväperheessä lapsia hoitamassa. Silloin oli mukana myöskin koko kääpiölauma ja kyllä siinä pitikin tarkkana olla, kun saman katon alla talostelin kolmen pienen lapsen ja kolmen kääpiön kanssa, joista yksi oli vieläpä melko arvaamaton tapaus. Melkoisen helpotuksen arjen pyörittämiseen loi/ toi tietysti lapsiportti, joka piti koirat ja lapset eripuolella, aina kun piti hetkeksi selkä kääntää.

Tuo hoitokeikka tapahtui kesäaikaan ja päivällä lähdimme sitten lenkillä käymään, pojat istuivat rattaissa ja koirat kulkivat nätisti remmissä siinä vierellä. Paluumatkalla ajattelin, että kyllä vapaana juoksemaan tottuneiden koirien, täytyy pästää vähän metsään jaloittelemaan ja niinpä parkkeerasimme rattaat metsän reunaan ja tallusteltiin polkua pitkin vähän syvemmälle metsään.

Kaikki sujui hyvin, koirat juoksentelivat edes takaisin, vetivät rallia keskenään ja lapset kävelivät perässäni. Oli rauhallista ja hiljaista, kunnes yhtäkkiä puusta putosi maahan mätkähtäen jotain. Koirat olivat tietysti kärppinä heti paikalla tilannetta tarkkailemassa ja jähmettyivät yhtä aloilleen, kuin kauhusta kangistunut oravakin. Se joka puusta oli alas pudonnut. Rottakoiralla on rottakoiran vaistot ja ensimmäisenä ne heräsivät Adjalla. Tai sitten sen hoksottimet vain toimivat aavistuksen verran nopeammin, kuin kahdella muulla yksilöllä ja se päätti ryhtyä tuumasta toimeen.

Orava-paistia, no mikäs siinä...

Tai jos ei nyt kuitenkaan, päästin aikamoisen rääkäisyn sillä seurauksella, että Adja jähmettyi aloilleen, orava sai jalat alleen ja Etna sai toimintakykynsä takaisin. Olipa sillä rääkäisyllä jokin muukin vaikutus. Metsässä sinkoili sinne tänne ja tuonne kolme sähköistynyttä kääpiötä, vimmalla kadonnutta oravaa etsien, ja huusi kurkku suorana kolme kauhistunutta lasta. Eiväthän he tienneet yhtään mitä tapahtuu.

No annoin koirien sinkoilla, ja lohduttelin lapsia siinä sitten. Yritin kertoa, ettei mitään hätää ollut ja yritin kertoa selkokielellä mitä oli tapahtunut ja miksi olin huutanut. Orava pysyi tällä kertaa visusti yläilmoissa, tai ainakin korkeiden puiden latvustossa. Mikä lie arviointi virhe sille oli tapahtunut, niin että se mätkähti maahan suoraan minun eteeni. Onni sillä oli kuitenkin mukana onnettomuudessa, se onni, että koirat hämmentyivät yläilmoista pudonnutta oravaa siinä määrin, etteivät heti kerenneet sitä päästää päiviltä ja siinä vaiheessa kun se vaistomaisesti olisi tapahtunut, oli orava jo ehtinyt paeta takaisin puuhun.

Liekö toissa kesänä satuttu vastakkain toisenkin oravan kanssa. Tällä kertaa sellaisen pölhönhölmön, pesästä liikkeelle lähteneen, täysin uhkarohkean, äärettömän uteliaan ja täysin pelottoman oravanpoikasen kanssa. Olihan se varsin hurmaava kaveri, ihastuttava ja täysin hellyttävä siinä pihassa meidän ympärillämme pyöriessään. Housun lahkeita ylös kiivetessään ja hupparin huppuun nukahtaessaan. Varsin ihana kaikin puolin. Siinä se nautti auringon lämmöstä yhdessä meidän kanssa.

Minä tosin yritin muille puhua järkeä siinä oravan pojan liikkeitä seuratessani. Totesin melko tylysti, että jos tuo oravanpoikanen jää siihen etupihalle pyörimään, se pääsee hengestään alta aikayksikön. En minä voi joka kerta ulko-ovea avatessani ensin tarkistaa koko laajaa etupihaa, ennen kuin päästän koirat pihaan. Ja niin kurjalta kun se kaikista tuntuikin, niin oravanpoikanen päätettiin siirtää vähän turvallisempaan paikkaan. Se vain oli asiasta hyvin päättäväisesti toista mieltä. Kerta toisensa jälkeen se juoksi kuin hengenhädässä perässäni, aina yrittäessäni jättää sen puuston tuntumaan. Lopulta ei auttanut muu kuin nostaa oravanpoikanen puuhun ja juosta sitten nopeasti karkuun. Siitä keinuvalta oksalta se ei päässyt niin nopeasti alas, että olisi ehtinyt paikalta pakenevan ihmisen perään.

Siinä me sitten keittiön ja olohuoneen ikkuinoista seurasimme puussa taiteilevaa oravanpoikaa sydän huokaillen. Tuntui pahalta jättää se sinne oman onnensa nojaan, onneton oravan poikanen joka ei osannut pelätä mitään tai ketään. Toiveissa kuitenkin oli, että "äiti-orava" sen sieltä löytäisi, ainakin jätimme sen niihin puihin kiipeilemään, joissa orava on pesuettaan hoitanut kevät toisensa jälkeen.

Sitä en osaa sanoa, että miten tuon oravanpoikasen tarina päättyi, omalla kohdallani riittää kuitenkin se tieto, ettei se päässyt hengestään ainakaan minun koirieni toimesta. Minulle riittää ja on melkein jopa liikaakin se, kun joku kääpiöistä sattuu silloin tällöin saamaan kiinni hiiren tai myyrän. Onneksi ne luovuttavat nekin pois, joskin aina melkoisen vastentahtoisesti. Erityisesti viime kesänä olin ylpeä Adjasta, kun se niin hienosti kantoi hiiren luokseni ja luovutti sen sitten käskyllä siihen jalkojeni juureen, vaikka ei sitä olisikaan halunnut tehdä. Kyllä näillä kääpiöillä tapahtuu vaistomaisesti tuo "myyrästäminen tai hiirestäminen" kun vain sellainen pieni eläväinen kohdalle sattuu. Kehittyipä Zeus erään mökkireissun yhteydessä siinä niin lahjakkaaksi, että samaisella kesälomareissulla pysähtyessämme taolle erään Ranualaisen huoltoaseman pihaan, nappasi se hiiren poikasen kiinni heti autosta ulos päästyään.

Väliaika tiedote, hengissä ollaan ja nautitaan talven vaihtelevista keleistä :)

Kuvissa esiintyvät oman lauman lisäksi saksanpaimenkoira Roni, Zeuksen tytärenpoika Emra, sekä monirotuinen Ronja. 

Saatiin ihan oikeassa elämässä noottia siitä, että blogitekstien väli on kasvanut liian pitkäksi, joten ei auttanut muu kuin käydä julkaisemassa tämä luonnoksena odotellut teksti tänne kaiken kansa nähtäville :)

Vuosi vaihtui onnistuneesti ja mukavissa tunnelmissa ja näin uuden vuoden pyörähtäessä jo mukavasti käyntiin on hetki aikaa istua alas ja miettiä tuota edellistä vuotta. Pikakelauksenakin vuoteen mahtui monta murheen hetkeä ja niistä huolimatta myöskin useampia unohtumattomia kokemuksia.

Tammikuun alun (oikeastaan muistaakseni jo tapaninpäivästä eteenpäin) Zeus lomaili Lahdessa siskoni luona, koska molemmilla tytöillä oli juoksut. Zeus reissasi siskon mukana kaikkialle muualle, paitsi tietenkin töihin ja keräsi kehuja aina siellä missä liikkuikin. Tunnetustihan Zeus on varsin hyvätapainen koira ja sen maine on kiirinyt pitkälle :)

Tammikuussa myöskin aina säiden salliessa käytiin koirien kanssa lenkkeilemässä tuolla läheisellä järvellä. Potkukelkka kulki välillä hyvin, välillä vähän kehnommin mukana, mutta kulki kuitenkin. Ja kun Zeus lopulta palasi takaisin kotiin, päästiin sen kanssa jatkamaan kaverikoirailua.

Muistiinpanojeni mukaan vuosi sitten juoksujen jälkeen tytöillä oli myöskin melko kireät välit keskenään. Juoksujen aikaan ne ovat aina hyvinkin lämpimissä väleissä, mutta juoksujen mentyä ohi, välitkin viilenevät. Yhteenottojakin niillä tuli useamman kerran, sellaisia joissa syntyi paljon meteliä, muttei sitten muuta.

Helmikuuta oli kulunut pitkälle jo toista viikkoa, kun rupesin kiinnittämään huomiota Zeuksen ja Adjan käytökseen. Ne alkoivat käyttäytyä niin kuin Etna olisi tulossa uudelleen juoksuun. Etnan käytöksessä ei muistaakseni ollut juurikaan mitään poikkeavaa, tosin se saattoi ehkä tavallista enemmän pestä itseään. Jatkuvasti sitä oli nuoleskelemassa myöskin nuo lauman kaksi muuta jäsentä, samalla ne yrittivät haastaa sitä leikkimään, viekoittelivat ja liehittelivät ja yrittivätpä selkäänkin hyppiä.

Etnan ulkosynnyttimet olivat vielä selkeästi turvoksissa, eivätkä olleet palautuneet, kutan Adjalla juoksujen päätyttyä. Sen lisäksi jatkuva nuoleskelu oli saanu ihon ärtymään. Otin Etnan seuraavana päivänä töihin mukaan ja ultrauksessa selvisi, että en kohtuun oli kertynyt märkää. Leikkaus sovittiin heti seuraavaksi päiväksi ja niin Etnalle tehtiin kohdun poisto. Ensimmäinen yö oli koiran kanssa pahin, se kun ei tuntunut löytävän yhtään siedettävää asentoa, ähisi, puhisi ja huokaili vain koko yön. Ihmeellistä oli kuitenkin jo edellisenä päivänä tehty havainto siitä, että Etna oli löytänyt kadonneen häntänsä.

Heti kun neiti alkoi heräillä pahimmista pöhnästään, alkoi sen häntä heilua. Aina kun joku käveli häkin vierästä, häntä viuhtoi viuhtomistaan. Ja tämä oire tuntui jatkuvan seuraavana päivänä. Totta puhuen, ei liene asiallista puhua enää oireilusta, kyseessä lienee uusi opittu tapa, joka jatkuu edelleen.

Prinsessan todellinen luonne pääsi valloilleen tällä sairaslomalla. Itseasiassa neiti päätti, ettei sen oikeastaan tarvitse kävellä ollenkaan, kun kerta palvelija suostuu kantamaan ulos ja takaisin sisään. Muutaman päivän jälkeen piti kipulääkitys lopettaa, ettei Etnan vauhti vain liikaa kiihdy, mutta kiihtyihän se silti.Samoin kasvoi tuon pienen punaisen pahalaisen sisällä, aikaisemmin vain harvoille ja valituille ihmisille osoitettu rakkaus.

Tapahtuipa helmikuussa jotain muutakin. Postilaatikkoon kolahti paksuhko kirjekuori, jossa minulle myönnettiin kennelnimi ZENADJAN. Toistaiseksi tuo kennelnimi päätyy vain kirjoituspöydän laatikkoon, sillä kuten viime vuoden tapahtumista joku saattaa muistaa, ei minulla ole jäljellä ainoatakaan jalostusyksilöä. Mutta pitihän tuo kennelnimi hakea, ettei sitä vain kukaan muu vahigossa pääse viemään nenän edestä.

Kennelnimi muodostuu yksinkertaisesti noista kolmesta kääpiöstä, Alkaen Zeuksesta, ZE jatkuen etNAan ja päättyen aDJAan. Perään halusin vielä kirjaimen N, niin että kennelnimeä on helppo jatkaa, ja sitä voi jatkaa niin kotimaisella, kuin ulkomaisellakin teemalla. Ennen anomukseen kirjoittamista, kennelnimen hyväksymistä ja senkin jälkeenkin nimi on hyväksi todettu myös käytännössä. Riittää kun ulko-ovella korottaa kerran äänensä ja huutaa Zenadjan, niin jo ilmestyy kaikki kolme koiraa paikalle.

Koskapa Etna leikattiin maaliskuun loppu puolella, osui tikkien poisto maaliskuulle. Leikkaushaava oli parantunut hyvin, ja Etna osoittautui varsin hyin käsiteltävissä olevaksi tämän toimenpiteen yhteydessä. Sellainenhan se tosin on aina ollut eläinlääkärissä, ellei oteta laskuihin mukaan sen ensimmäisiä rokotuskokemuksia, jolloin se pisti hanttiin melkoisesti.

Maaliskuussa käytiin koko kääpiölauman kanssa paikallisessa Mustissa ja Mirrissä luovuttamassa verta Hannes Lohen tutkimukseen. Mukaan otettiin tietysti myös Zeuksen tyttären poika Emra. Pienien vastoinkäymisten jälkeen tästäkin koettelemuksesta selvittiin ja eteen päin lähti meidän lauman osalta neljän kääpiöpinserin näytteet.

Maaliskuussa tapahtui myöskin se surullinen silmähomma, haava Zeuksen silmässä joka ei parantunut hoidosta huolimatta, vaan päin vastoin paheni. Lopulta tuli tuo diagnoosi, joka KoiraNetistäkin jo löytyy ja sen myötä Zeuksen silmä jouduttiin operomaan. Tarkemmin tästä pystyy lukemaan 2014 postauksista huhtikuun kohdalta.

Huhtikuussakin saatiin ravata koirien kanssa eläinlääkärissä. Silmäkontrollissa todettiin Zeuksen silmän lähteneen paranemaan hyvin. Emralta puolestaan käytiin poistamassa yksi julmetun tiukassa ollut maitokulmuri. Sopivasti sillä lailla, että toukokuussa päästiin sitten Tampereen kansainväliseen koiranäyttelyyn kolmen mustuaisen voimin. Mitään erityismainittavia tuloksia ei tullut, mitä nyt tuomari suuresti hämmästyi kun kerroin Zeuksen olevan melkein seitsemän vuotta. Emraa puolestaan jännitti kovasti, mutta se onnistui kuitenkin seisomaan pöydällä hienosti, kun keskittyi kuuntelemaan lähellä napsuvaa järjestelmäkameraa. Adjaa jännitti jonkin verran ja muistin taas miksi en sitä näyttelyissä ole niin paljon jaksanutkaan juoksuttaa. Odottelin vähän, mitähän tuomari tuumaa sen karvapeitteestä, tai lähinnä siitä, mitä siinä rintakehän alueella ei juurikaan ole. Siitä tuomari ei kuitenkaan tuumannut mitään.

Toukokuussa koiranäyttelyn jälkeen oli vuorossa Adjan sterkkaus. Koskapa olin päättänyt sulkea Zeuksen pois jalustuskäytöstä silmälöydöksen vuoksi, tulin siihen tulokseen että se sama tuomio koskee myöskin Zeuksen tytärtä. Ja niin paljon kun olinkin haaveillut ja odottanut sen pennuttamista, niin päätin ettei sitä koskaan tule tapahtumaan. Steriloinnin yhteydessä Adjan kaulan alueelta otettiin koepala, joka lähetettiin eteen päin tutkittavaksi.

Mätsäreissäkin innostuttiin käymään, kun oli niin mukavan keväiset kelit ja mukaan lisä kehäkokemuksia hankkimaan haettiin tietysti Emra.

Kesäkuussa Adjan koepalan löydöksien perusteella päätettiin ottaa neidistä vähän verinäytteitä, jolloin saatiin suljettua kilpirauhasen vajaatoiminnan mahdollisuus pois. Myöhemmin vielä tutkittiin lisää cushingintaudin varalta, mutta silloninkin sai huokaista helpotuksesta.

Heinäkuun ajan asuimme koirien kanssa isohkon kaupungin laitamilla, vilkkaasti liikennöidyn kadun varrella. Asunto oli onneksi rauhallisessa nurkkauksessa niin, että rapun ääniä ei juurikaan kuulunut asuntoon. Aika pitkät päivät meillä koirien kanssa kului töissä ja työmatkoihin. Saattoipa päivät yhteensä venyä yli 13 tunnin mittaisiksi. Onneksi koirat kulkivat töissä mukana, ja kun työmatkan kulki jalan, niin koirat saivat hyvät lenkit siinä samalla. Vapaa päivistä ja viikonlopuista otettiin tietysti ilo irti ja suunnattiin nauttimaan luonnon rauhasta.

Elokuussa palattiin kaupungista maalle ja päästiin nauttimaan järvielämästä. Koirat ovat jo toissa kesänä saaneet opetella viihtymään kanootissa ja niinpä ne onkin helppo ottaa kanootti retkille mukaan. Emran kanssa käyttiin näyttelyreeneissä ennen näyttelyitä ja liekö niistä jotain hyötyä ollut, kun Emra nappasi Nokian ryhmänäyttelystä SERTin, ollen VSP. Toki vastoinkäymisiltä ei selvitty silläkään reissulla, kun ampiainen pisti pientä poikaa kuonoon juuri ennen ROP kehää. Valkeakoskelta ja Tervakoskelta ei sitten ihan niin hyvää näyttelytuloksia kertynytkään, mutta kokemusta taas senkin edestä.

Syyskuussa Emra tutkittiin terveiksi silmiltä ja polviltaan.
Me puolestamme oman lauman voimin ja muutaman lauman ulkopuolisenkin, tosin kaksilahkeisen kanssa, lähdettiin käymään vaelluksella Repovedellä. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta reissu oli kyllä ikimuistoinen ja saattaa sitä olla, että jollekin vastaavalle reissulle tulee lähdettyä uudestaankin. Tulihan tällä reissulla todettua sekin, että teltassa pystyy aivan mainiosti nukkumaan kolmen koiran kanssa ja se, että ne pysyttelevät siellä käskytettynä, vaikkei itse siellä haluaisikaan koko ajan istua. Toki kovin kauaksi leiristä en kuitenkaan mennyt niin, että koirat

Hmm, loppu vuoden voi melkein paketoida sitten yhteen lauseseen. Mitään elämää ihmeellisempää ei tapahtunut :) Tosin pienen kypysyttelyn ja mietinnän jälkeen päätin kuitenkin vielä tänne loppuun kertoilla, että kyllä meidän loppu vuoteen saatiin vielä vähän murhettakin mahtumaan. Zeus alkoi joulun aikoihin tai no oikeastaan joulun jälkeen hieman oireilemaan ja kipuilemaan selkäänsä. Sen kanssa tuli ravattua eläinlääkärissä useampaan otteeseen, mutta mitään vikaa koirasta ei löytynyt. Luustokin kuvattiin ja eläilääkäri totesi monen käyttökoirapuolen ihmisen "olevan kateellinen niistä kuvista", sen verran priimaa kaikki paikat olivat.

Se mistä kipuilu johtuu, tai mistä se on saanut alkunsa ei tutkimuksissa ole selvinnyt. Tällä hetkellä elämme päivän kerrallaan suunnittelematta liikaa tulevaisuutta. Zeuksen vointi on ollut jo pidempään parempi, Kun se pahimmillaan oli täysin haluton liikkumaan, pyrkii se oma-aloitteisesti ulos, lähtee iloisin mielin lenkille ja kulkee koko lenkin ajan häntä heiluen. Portaitakin se kulkee ylös alas ja sängylle hyppääminen ei tuota vaikeuksia. Tällä hetkellä kaikki vaikuttaa siis ihan lupaavalta, ja se riittää.

Sitä mitä huominen tuo tullessaan ei murehdita etukäteen. Pyrimme nyt siihen, että nautimme kaikista niistä pienistä yhteisistä hetkistä. Kiiruhdamme eteen päin hitaasti, ettei mitään tärkeää jää huomaamatta. Tulevan vuoden en niinkään toivo tuovan tullessaan mitään suurta ja ihmeellistä, vaan paljon niitä pieniä ja merkityksellisiä asioita jotka tekevästä elämästämme hyvää ja kaunista.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE  !! 

Meidän uusi vuosi vaihtui varsin rauhallisesti kotosalla. Hoitoon tuli niin veljentyttö kuin veljen koirakin, viime vuonna raketteja säikähtänyt Ronja. Ehdimme käydä pitkällä lenkillä niin, että kerkesimme kotiin kuudeksi. Jonkin verran lenkin aikanakin kuului pauketta, mutta kotiin asti selvittiin ihan rauhallisin mielin. Illan aikana yksittäiset kovat paukahdukset saivat aikaan pientä levottomuutta, läähättelyä ja haukahtelua hoitokoiran osalta. Kun pamahdukset kuitenkin jatkuivat pitkin iltaa, totesi koira lopulta, ettei se tilanne siitä miksikään muutu. 

Niinpä kun puolen yön aikaan alkoi kunnon jyske ja pauke, nosti väsynyt koira vain hieman päätään, käänteli sitä edes takaisin ja totesi, että kaikki kääpiöt nukkuvat. Ronjakin siis rojahti matolle kyljelleen ja jatkoi nukkumistaan. 

Käytin koiria ulkona sitten hieman ennen kahta ja käytiin kävelemässä niiden kanssa pieni lenkki, jonka jälkeen käytiin lopulta nukkumaan. Yö sujui rauhallisesti ja kaiken kaikkiaan vuoden vaihde oli ihanan mukava ja rauhallinen. 

Saapa nähdä mitä kaikkea uusi vuosi tuo tullessaan :) 

Hieman jäi joulusta harmittamaan se, että vinkuviksi osoittautuneita siilejä tuli ostettua vain kaksi ja koirat joutuivat niistä kinastelemaan keskenään. Niinpä ei auttanut muu, kun lähteä sunnuntai päivänä ostamaan siilejä muutama lisää. Innostuinkin ostamaan siilejä oikein neljä kappaletta, niin että minun laskuoppini mukaan jokaiselle koiralle olisi nyt varmasti pitänyt riittää omansa. Aikansa Etna ja Adjakin saivat riemuita ihanista sileäturkkisista siileistä, kunnes salakavala hiippailija ja näpistelijä iski. Lopputulos näkyy alla olevista kuvista.. Herra majoittui "pentuineen" puhtaiden pyykkieni päälle ja teki sinne pennuille mukavan pesän. Sitten se niitä hoiti ja hoivasi huolellisesti aamusta iltaan asti. Ulos lenkillekin se meinasi yhden siileistä kantaa, niin ettei kukaan vain sitä ottaisi ja vahingoittaisi. 

Joulu sujui meillä suhteellisen rauhallisesti siitä huolimatta, että sitä viettämässä saman katon alla oli useita ihmisiä ja viisi koiraa. Minulla hoidossa ollut Emrakin toivotteli mielissään omistajansa tervetulleeksi joulunviettoon. 

Koskapa tässä talossa koirat eivät saisi mennä lainkaan olohuoneeseen, keittiöön tai alakerran makuuhuoneisiin, viettivät koirat suuren osan ajasta joko yläkerrassa, taikka sitten näissä "vanhankeittiön" nojatuoleissa jotka sijaitsevat nykyisen keittiön ja olohuoneen välisessä tilassa. 

Suurimman osan ajan joulusta (ja muutenkin) nojatuoleille on usein ruuhkaa.  Koirat tykkäävät torkkua ja pitää vahtia nojatuoleissa, etenkin kun niiden selkänojalta näkee hyvin ikkunasta ulos. 

Lahjoja koirille oli riittävästi ja kun paketteja alettiin availemaan, ryhtyivät nekin hyvin innokkaasti hommiin. Tosin Emralla ei ollut pienintäkään ajatusta siitä, miten nuo paketit oikein kuuluu avata. Konkareilta se sen sijaan sujui varsin mallikkaasti. 

(Tästä kuvasta pystyy hyvin vertailemaan kaljukaula Adjan ja Zeuksen rintakehää.. aikamoinen ero niissä on) Oli totisesti ilo seurata sitä, millaisen riemun nuo paketit taas koirissa saivat aikaiseksi. Kovin laadukkaita kuvia en tilanteesta saanut, täytyykin kysäistä siskolta, että onnistuivatko hänen kuvansa. 

Täytenä yllätyksenä minulle tuli se, että Ikeasta ostetut siilit olivatkin vinkusiilejä. Se jos mikä teki Zeuksen päivästä täydellisen. Uusi ihastuttava vinkusiili, jota saisi sitten hoitaa sydämensä kyllyydestä. Herra ei jäänyt muita lahjoja availemaan, siilissä oli kylliksi iloa. 

Siilin kanssa Zeus paineli suoraan yläkertaan pedille ja maastoitui sinne tyytyväisenä. Iloisena se aina heilutti häntää kun sitä kävi moikkaamassa, painautui sitten tiukasti petiin kiinni ja tarkisti, että uusi siili oli tallessa. Kelpuuttipa se vanhan aartensakin siihen uuden siilin viereen. 

Koirien paketeista löytyi kaksi kappaletta noita siilejä, kolme Ikean pieniä rottia tai hiirulaisia, sekä yksi pallo. Kun ilta siitä hieman vanheni, oli "Zeuksen pentukoppaan" syntynyt lisää pentuja ja tyytyväinen "keinoisä" lekotteli siellä pentujensa vieressä.