Allekirjoittanut on jo pitkälle toista viikkoa ollut hurjan flunssan kourissa, eikä helpotuksesta tai taudin periksiantamisesta ole vielä tietoakaan. Kovasti paljon on tullut nukuttua, viimeisimpien öiden unet ovat venyneet jopa 12 tunnin mittaisiksi ja kääpiöpinserit myötäelävät ihanasti mukana. Varsinaisilla lenkeillä ei ole nyt tullut käytyä, mutta useamman kerran päivästä pellolle tulee koirien kanssa mentyä ja sitten rauhallisilla, vähän pidemmillä kävelyillä talsittua näissä lähimaastoissa. 

Koskapa määräänsä enempää en ainakanaan minä pysty nukkumaan, on penkkiurheilua, (tai siis lähinnä sängynpohjalta seurattua urheilua) seuratessa tullut vähän annettua käsillekin tekemistä. Ja näin ollen on viimeistelyä vaille valmis uusi villapaita Zeukselle. Vihdoin nuo omin kätösin neulotut villapaidat alkaa näyttää siltä, kuin tarkoitus olisikin. Ihan tyytyväinen ei silti vieläkään voi olla. Edellisessä villapaidassa kainalon alue jäi vähän liian pieneksi, joten tähän villapaitaan niistä tuli sitten varmaan aavistuksen liian suuret. Mietinnässä onkin siis, että pitäisikö tuohon vielä jotakin pientä hihan alkua neuloa, niin ei kylmää ilmaa pääsisi livahtamaan niin paljon villapaidan sisään. Sitä miettiessä loin kuitenkin uudet silmukat jo puikoille ja tarkoitus olisi neuloa seuraavaksi Etnalle raitapaita. Sitä mukaa kun saan uudet paidat valmiiksi, voinkin sitten siirtää purkuosastolle noita vanhoja koirien paitoja ja ottaa niistä langat uuteen hyötykäyttöön. 

Alla näkyy muutamia kuvia, tuosta uusimmasta aikaan saannoksesta. 

Etna täyttää vuosia, taas. Juurihan se täytti, vuosi sitten ja sai sen kalliin syntymäpäivä lahjankin :) Yritin kalenterin muistiinpanosivuille jonkinlaista syntymäpäivä runoa hahmotella, vaan päätin jättää sen julkaisematta, koska niissä toistui Etnan erilaisuutta korostavat sanat moneen kertaan.

Syynä tähän julkaisemattomuuteen on se, että minä en enää oikeastaan pidä Etnaa juurikaan erilaisempana, tai erityisenä, ainakaan sanan negatiivisessa mielessä. Se on totisesti lunastanut paikkansa meidän laumassa ja ihmisten sydämissä ja nyt se on jo pidemmän aikaa ollut, vain koira siinä missä muutkin.

Etna kaikkien aiheuttamiensa huolien ja murheiden jälkeen, on totisesti varmasti yksi maailman aurinkoisimmista koirista. Sen elämän iloa, ei voi kuin ihmetellä, kuten sitäkin, miten se tulee niin iloiseksi aivan  pienistä arkisista asioista. Arvonimensä prinsessa, se ansaitsi jo vuosia sitten, tulipa siihen, liitettyä alkuliite "todellinen", toisenlaisten frendien myötä. Etna on todellinen prinsessa, joka nukkuu melkein kuin ruususen unta, tosin kuvainnollisesti vain. Tässä sadussa prinsessan unet jatkuvat vain pitkälle aamuun, tai mieluiten jopa päivän puolelle asti, ei vuosikausiksi.

Etna on totisesti aamu-uninen. Erityisesti talvella niin allekirjoittaneen, kuin senkin aamut ovat vaikeita, heräämisen ja ylösnousemisen kantilta. Jos taas prinsessa saa herätä omia aikojaan, on sen aamu rutiineja liikuttavan hellyyttävää seurata. Se osaa totisesti näistä "hitaista aamuista" ottaa ilon irti. Leveä virne naamallaan se venkoilee sängyllä pitkään, venytellen ja kieriskellen kyljeltä toiselle ja heiluttaa häntäänsä taukoamatta. Ja kun se on aikansa saanut nautiskella heräämis rutiineistaan, hyppää se elämäniloa tulvillaan sängyltä alas ja on lopulta valmis ottamaan uuden päivän vastaan.

Hieman toisenlaisia ovat ne aamut, jolloin herääminen tapahtuu Etnan mielestä luvattoman aikaisin. Adja herää sillä siunaaman sekunnilla kun herätyskello räpsähtää päälle. Itse asiassa se kuuntelee korvatarkkana allekirjoittaneen hengitystä ja kun kuulee siinä merkkejä heräämisestä tai mahdollisesti siitä, että toiveissa on se, että sängystä ollaan nousemassa ylös, on se jo ovella odottamassa. Sillä on aina kiire ulos, oli siellä käyty edellisen kerran edellisenä iltana, tai viisi minuuttia sitten, sillä ei ole merkitystä. Etna puolestaan tuntuu kellon soimisesta vaipuvan vain syvempään uneen, se ei vahingossakaan aio herätä, kääntää vain kylkeä ja kömpii syvemmälle peiton alle. Zeus, joka nukkuu yönsä vauvan kopassa, siirtyy ensimmäisen kellon soiton jälkeen pieneksi hetkeksi kainaloon nukkumaan. Adjan joutuu komentamaan vielä takaisin sänkyyn, Etnan puolestaan joutuu komentamaan ulos siinä vaiheessa kun kaikki muut ovat olleet valmiina jo hyvän aikaa.

Yleensä yksi käsky ei riitä, eikä toinenkaan. Kolmannella käskyllä Etna saattaa kömpiä peiton alta esiin, ja neljännellä lähteä hipsimään alakertaan. Tosin välillä prinsessa sulkee korvansa täysin käskyiltä ja sen kuin nukkuu vaan, kunnes sen käy kaivamassa esiin ja kantaa ulos. Etna erityinen saa anteeksi tämän aamu-unisuutensa. Vaikka se toisinaan käy allekirjoittaneen hermojen päälle, on tuo aamu-unisuus kyllä oikeasti varsin hellyyttävä piirre ja saa kyllä hymyn väsyneen omistajan kasvoille. Etenkin se kun neiti sitten lopulta kynnet rapisten ilmestyy esiin, nauraa koko naamallaan ja heiluttaa häntäänsä tuoden esiin sen asian, että "tässä olen".

Hitaina aamuina Etnaa ei tarvitse käskeä, kun se saa heräillä omia aikojaan, lähtee se uloskin mielellään ja jopa vapaaehtoisesti. Näinä hitaina aamuina se on kyllä parhaimmillaan, enkä tiedä ketään toista, joka olisi heti aamusta (puolesta päivästä) asti niin täynnä rakkautta ja elämän iloa, ettei edes tiedä, mihin sen kaiken tuhlaisi. Nämä Etnan aamut ovat jotain sellaisia, ettei niitä oikein osaa edes sanoin kuivailla, ne täytyy itse kokea :)

Näiden sanojen myötä, haluan toivotella meiän prinsessalle hyvää 5-vuotis syntymäpäivää ja tietysti toivoa, että nuo taakse jääneet vuodet olisivat vasta 1/3, mieluiten toki vasta 1/4 sen lopullisista elinvuosista. Ja erityisesti sitä, että se tulevaiduusessakin toisi vähintään yhtäpaljon iloa minun ja meidän muidenkin elämään ja nuo huolet ja murheet saisivat vihdoin ja lopullisesti painua unholaan.

Etna 5 v. 22.2.2015

Tuossa kun lueskelin blogin vanhoja tekstejä, tiettyjä asioita etsiessäni, huomasin aikas hauskan seikan. Me käytiin joitakin viikkoja sitten koirien kanssa kyläilemässä tuolla naapurikaupungin puolella ja niinhän siinä illan mittaa sitten kävi, että päivän kyläilyreissu muuttui yökyläksi. Se nyt ollut lainkaan se oleellinen seikka,  vaan se, että me oltiin vuosi takaperin tehty juuri samanlainen vierailu. Historia toistaa siis itseään :D

Vaikka meillä olikin koirien kanssa ehtinyt syntyä melko pitkä tauko näiden kyläilyjen suhteen, ellei nyt mukaan lasketa mummola käyntejä, niin oli ihana huomata, että ne vielä onnistuvat hyvin. Tällä kertaa otin sisään häkinkin siinä vaiheessa kun selvisi, että ollaan jäämässä yöksi, vaan eipä siellä yötään nukkuneet muut kun Zeus, ja Zeuskin omasta tahdostaan.

Vallan mainiosti pärjättiin, vaikka saman katon alla oleili kaksi kissaakin. Väinö ja Väiski kissat sulostuttavat ystäväni arkea ja joutuvat kyllä näillä meidän kyläreissuilla koirien lähes jakamattoman huomion kohteeksi. Onneksi siihen tuo helpotusta se, että kissat useimmiten vetäytyvät yläkertaan, kun kuulevat meidän olevan tulossa.

Tältä reissulta oikein erityismainittavana asiana jäi mieleen eräs positiivinen huomio. Paikalla oli myös minulle vanha tuttu, mutta Etnalle melkoisen uusi tuttavuus. Etna ei siitä ollut kuitenkaan lainkaan moksiskaan ja pitihän siitä oikein kuvamuistokin ottaa, miten Etna lepäili itselleen lähes täysin vieraan ihmisen sylissä :)  Vaikka eihän se tuossa kuvassa nyt aivan rentoutuneelta näytä, niin  kyllä se siinä torkut kuitenkin pystyi ottamaan. Ilta meni muutenkin varsin rattoisasti, koirille olin varannut mukaan vähää omaa tekemistä ja nekin vaikuttivat viihtyvän.

Mukana oli koirille paketillinen tuollaisia nahkarullia ja löytyipä niitä ystäväni allaskaapista samanlainen satsi lisääkin. Vanhat ja jo kertaalleen pureskellut luut maistuivat tietenkin paremmalta kuin ne upouudet. Ja paras "luu" oli tietenkin aina jollakin toisella. Melkoista kyyräilyä ja kyttäilyähän se sitten oli, että luiden kierrätys onnistui. 

Mikäpäs on kääpiöpinserin mielestä mukavampaa, kuin olla jakamattoman huomion kohteena. Ja mikäs siihen on parempi paikka, kun tällätä itsensä keskelle korttipeliä... :) 

Adja kävi välillä häkissä mylläämässä, ja on tässä joutunut täysin parazzin yllättämäksi. 

Välillä piti käydä ottamassa lepoa.

Väiski tarkkaili tilannetta portaiden yläpäästä ja tuumaili, että parasta vain pysytellä katon rajassa.

Lauma <3

Viime vuoden keväältä jäänyt ilmeisesti tälläinen teksti julkaisematta (löytyi tuolta luonnoksista), joten julkaistaan se tässä välissä. Kevättä kohtihan tässä ollaan hiljalleen menossa, eikä ole pitkäkään aika siitä, kun keskustelin muutaman ystäväni kanssa koirien irtipidosta ja siitä onko se oikein vain väärin, lähinnä liittyen juurikin tuohon pesintä- ja poikaskauteen. Seuraavan tekstin olen siis kirjoittanut viime huhtikuun 29. päivä.

Joku aika sitten metsälenkillä tulimme vastatusten hirviemon ja viime vuotisen vasan kanssa.  Täytyy kyllä sanoa, että löytyi kääpiöpinsereistä vähän särmää.

Etnasta jopa sen verran, että se tuumasi voivansa alkaa vaikkapa hirvikoiraksi. Mustuaisilla pysyi kontrolli, mutta Etna ei ottanut kuuleviin korviin vihlaijuna siitä, ettei ole hirvenmetsästys aika.

Jos Etnalta kysyisi, niin se varmasti vaihtaisi ilomielin roolinsa seurakourasta metsästyskoiraksi. Ei se mikään ihan turha tyttö ole, eikä eilisen teeren poika. Jäniskoirana se toimisi loistavasti, eikä se toimettomaksi jäänyt silloinkaan, kun kohtasimme metsälenkillä mäyrän. Sellaisen haukkuryöpytyksen sai mäyrä meidän laumalta, ettei tiennyt mitä tekisi tai mihin suuntaan lähtisi. Päälle se ei kaikkien onneksi yrittänyt tulla.

Vuosien mittaa koirien kanssa luonnossa liikuttua on tullut nähtyä monenlaisia eläviä. Kauniita ja kiehtovia, mutta kuitenkin toisaalta niin kauhistuttavia ja kylmiä väreitä aiheuttavia käärmeitäkin on tullut vastaan useamman kerran. Hirvittävimpiä tilanteita ovat olleet ne kun on huomannut omien koirien juuri juosseen käärmeiden yli tai ohi, mutta kuitenkin niin, etteivät koirat ole käärmeitä havainneet. Käärmeet ovat usein siinä vaiheessa "kaula pitkällä" kuikuilleet koirien perään, tahi kiireen vilkkaa kiemurtelemassa pois päin. Onpa sitä kertaalleen vuosia sitten Zeus mennyt täysin lukkoon ja lakannut tottelemasta, kun sitä käskytin autoon huomaamatta että käärme oli isku valmiudessa siinä vieressä. Meidän onnemme on ollut se, että olemme saaneet ihailla ja kauhistella käärmeitä kuitenkin aina suhteellisen turvallisen välimatkan päästä.  Ja toivotaan, että näin saisi jatkossakin olla.

Kesän varalle ei ole vielä kovin kummoisia suunnitelmia , mutta tarkoitus olisi jatkaa aktiivista luonnossa liikkumista, lähi retkeilyä ja luonnoneläinten bongailua. Ilman koiria ja niiden reaktioita sekä koiranluku taitoa olisi moni upea eläin jäänyt havaitsematta. Jopa se 30 asteen pakkasessa sulan reunalla leikkivä saukko pariskunta yhdellä mökki reissulla pohjoisessa.

Lähes yhtä upea oli näky aamuauringossa paistatteleva kullan hohteinen uljas sarvipää, joka meitä katseli pellolla vajaan parin sadan metrin päässä kotiovesta.

Nyt alkavalla pesimä ja poikas kaudella saa kuitenkin olla tarkkaavainen missä ja miten tuollaisen koiralauman kanssa kulkee.

Ei välttämättä tarvita koiraa, siihen kun riittää ihminen, kissa tai nuo luonnon pedotkin, että aikaan saadaan surullista jälkeä. Luonto on julmaa, ja luonnon kiertokulku vaatii omat uhrauksensa, mutta en itse halua kuitenkaan olla aiheuttamassa poikaskuolemia näissä Suomen metsissä. Tärkeänä pidän kuitenkin myös sitä, että koirat pääsevät säännöllisesti liikkumaan luonnonmukaisesti, eikä sitä tarvetta täytä remmilenkitys asfaltti teillä. Onko se jokaisen ihmisen omantunnon asia, vai meidän koiraihmisten yhteinen asia, miten koiriemme kanssa tuolla luonnossa liikumme.

Näin minä silloin kirjoittelin, ja näin jälkeen päin ja viime kesää miettien voin tulla seuraavanlaisiin loppu päätelmiin... 

Minun koirani saivat liikkua luonnossa vapaana myös tuona aikana, jolloin sitä lain toimesta ankaralla kädellä rajoitetaan. Itse asiassa, kaikkien näiden vuosien aikana, kun olen koirien kanssa luonnossa liikkunut, ne ovat saaneet kulkea siellä vapaana aina tilanteen niin salliessa. Zeus täyttää ensi heinäkuussa 8 vuotta, elämänsä aikana se on pyydystänyt useamman hiiren ja myyrän, enkä pidä sitä lainkaan pahana asiana. Viime kesänä tapahtui kuitenkin yksi haaveri, joka jäi mieleen pitkäksi aikaa. Eräällä metsälenkillä Zeus paineli pusikkoon, mitä se ei yleensä tee. Seurasin uroon perässä ja löysin sen kymmenkunta metriä kauempana, vielä lämmin fasaanin poikanen suussaan. Täytyy sanoa, että en sillä hetkellä muistanut, milloin olisin sen viimeksi nähnyt niin ylpeänä ja itseensä tyytyväisenä, minä itse en vain sitä tyytyväisyyttä tuntenut. Harmi oli melkoinen ja pahoitin mieleni, vaikka eihän se tilannetta miksikään muuttanut. Hyvin vastahakoisesti luopui uljas saalistaja saalistaan, ja vähintäänkin yhtä vastahakoisesti poistui koko lauma paikanpäältä. Meillä kuljettiin sen jälkeen melko pitkään koirat kytkettyinä, myös metsässä.

Kuten jo tämän tekstin alkumetreillä totesin, juttelin tästä aiheesta muutaman ystäväni kanssa ja tulin siihen lopputulokseen, että jos kesällä 8 vuotta täyttävä koira on elämänsä aikana tuhoeläimiä lukuunottamatta ottanut hengiltä yhden ainoan fasaanin poikasen, voin minä jatkossakin antaa koirieni liikua myös keväisin ja kesäisin luonnossa vapaana. Sillä vapaudestaan huolimatta ne kulkevat jatkuvasti valvovan silmän alaisina, eivätkä irtoa kovin kauaksi. Näiden vuosien aikana myöskin oma silmä on kehittynyt kummasti havaitsemaan mahdolliset riistaeläimet ja muut luonnon kulkijat, ennen kuin koirat saavat niistä vainun. Niin kauan, kun pystyn koirat ennaltaehkäisevästi kytkemään kiinni ja saan ne tarvittaessa luokseni tulemaan, saan minä niillä saloilla ja metsäpoluilla, joilla kuljen, niitä vapaana juoksuttaa. Niin minä, kuin koiratkin tarvitsemme sitä pysyäksemme henkisesti ja fyysisesti riittävän hyvässä kunnossa että selviämme elämästä kunnialla tässä maailmassa.

Niin kuin joku on saattanut huomata, on blogi jo hetken aikaa ajelehtinut tuuliajolla suuntaa vailla, etenemättä mihinkään. Tai sitten eteneminen tapahtuu niin tuskastuttavan hidasta vauhtia, ettei sitä huomaa. Aivan niin kuin eräänä yönä näkemässäni unessa, jossa olin melontaretkellä koirien kanssa.

Unessakin eteenpäin liikkuminen oli suorastaan toivotonta, koska melaa ei ollut ja melominen tapahtui nuolijalla. Tiedättehän, sellaisella, jolla taikinakulhosta saadaan taikinan viimeinenkin pisara piirakkavuokaan.

Toisin sanonen, yksinkertaisesti ja muutamalla sanalla, tämä blogi on auttamattomasti jämähtänyt paikoilleen. Tekstiä ei synny, ajatus ei kulke, eikä mitään sanottavaa tunnu olevan.

Hieman turhauttavalta ja etenkin turhalta tuntuu kerta toisensa jälkeen kirjoittaa siitä, miten mitään ei uutta ei kuulu, taaskaan. Arki rullaa eteenpäin yhtä arkisesti kuin aina ennenkin, kaikki harrastukset ovat jääneet tauolle, eikä miesmuistiin ole tullut reenattua edes tokoa. Laiskuus on tullut ja lamaannuttanut.

Edes talveen ei tekosyynä voi vedota, kun toko oli tauolla jo syksyllä, jo totta puhuen ennen syksyäkin, kesällä, keväästä nyt puhumattakaan.

Kaverikoirailemassa me sentään ollaan Zeuksen kanssa käyty epäsäännöllisen säännöllisesti ja se onkin meille sellainen mukava, tavoitteeton harrastus jota harrastellaan niin omaksi, kuin muidenkin iloksi. Toiveissa on toki, että josko Adjasta saisi Zeukselle seuraajan ja olen jopa pohtinut hiljaa mielessäni sitä, soveltuisiko Adja osiltaan tähän toimintaan jopa isäänsä paremmin. Ainakin sen kyltymätön hellyyden kaipuu ja jatkuva tarve saada olla sylissä puhuvat puolestaan.

Sitä mikä lienee tämän postauksen tarkoitus, en osaa sanoa. Ehkäpä tämä on olevinaan tällainen hiljainen pahoittelu tämän blogin hiljaiselosta.