tiistai 28. huhtikuuta 2015

Koskapa kelit on olleet niin mainiot, on koirien kanssa tullut paljon retkeiltyä lähimaastoissa. Kaikista hauskinta on ollut huomata, että ilmeisesti sama "vaelteluvietti" iskee kevät toisensa jälkeen ja jatkuu pitkälle syksyyn asti, kunnes hirvikärpäset karkottaa meidät metsästä. Tällä viikolla kahteen kertaan on tullut käytyä koirien kanssa hengailemassa paikallisen "vuoren" rinteillä. Vuoreksi tuota paikkaa kutsui yläaste aikainen biologian ja maantiedon opettajani, joka halusi meidän jokaisen muistavan siitä oppitunnista lähtien, että kyseinen paikka ei missään nimessä ole harju, vaikka sen nimi harhaanjohtava onkin. Haralanharjulla kun on kalliosydän. 

Niin tai näin wikipedian mukaan kysymyksessä on kallioharjanne. Meidän lenkkeilyllemme sillä ei ole juurikaan merkitystä, onko kyseessä vuori vai vain kallioharjanne, sillä niin minä kuin koiratkin rakastamme yhtä paljon näitä maisemia ja vaihtelevia, epätasaisia, kallioisia maastoja, nousuja ja laskuja. Kuvista ylimmässä näkyy yksi lapsuuteni ihmeellisimmistä paikoista. Kyseisen paikan nimitimme sisarusteni kanssa yhteistuumin liikuvaksi labyrintiksi, koska joka  kerta kyseiseen metsään mennessämme jouduimme sen etsimään ja se tuntui löytyvän aina eri paikasta. Vielä toisinaan vaikka yrittää, niin ei tämä paikka välttämättä aina löydy ensi yrittämällä :) 

Tuolla reissulla kun kuvia tuli muutama räpsittyä, oli mukana omien koirien lisäksi myös Emra. Koirista kolme nuorinta sai juoksennella sen verran, mitä flexit antoivat myöden ja Zeus puolestaan jolkotella vapaana. Muita liikkujia ei alueella näkynyt ja oikeastaan ainoa ääni mitä kuului, oli lintujen konsertointi. Pitihän se lopuksi sitten kiivetä vielä ylös näkötorniinkin.  

Etna ja Emra tuumailivat portaissa, ettei se ylös meneminen nyt ihan niin välttämätöntä ole. Zeus ja Adja huomasivat vasta ylhäällä miettiä, että miten ne oikeastaan olivat joutuneet niin korkealle. Maan tasolla sitä ei oikeastaan ollut edes huomannut, tornin huipulla ei voinut olla huomaamatta, että tuuli oli melkoinen. Aurinko paistoi kuitenkin ihanan lämpimästi ja tornissa tuli istuttua pitkä tovi. Koiria yläilmoissa olo tosin vähän hirvitti ja se oli osa syy siihen, miksi ikään kuin unohduin torniin istumaan. En halunnut lähteä sieltä pois niin kauan kun koirat olivat rauhoittuneet. Ja kyllähän ne rauhoittuivatkin, kun aikansa odotti. Kävipä Emra jopa kurkistelemassa kaiteen lautojen välistä alas päin. Sen verran järisyttävä kokemus tuo näkötornissa käynti oli, että kun ne lopulta olivat kaikki taas turvallisesti maankamaralla, saivat ne hirmuisen hepulin, ihan jokainen :)

Zeus ja liikkuva labyrintti.
Zeus.
Etna.
Emra ja takana Zeus.

Adja ja Etnan takamus.

Zeus.
Auringon säteitä ja Zeus.
Maisema kotiin päin.

Vanha mäntypuu.
Reipas viikko sitten jo työpäivän aikana ajattelin, että on kyllä niin makea keli, että loppu päivä täytyy kyllä viettää ulkona koirien kanssa. Ja niinhän siinä kävi, että kun iltapäivällä kotiuduin, päästin koirat pikaisesti käymään ulkona, pakkasin eväät ja lintukirjan reppuun ja sitten lähdettiin koirien kanssa yhdistetylle lintu- ja pyöräretkelle.

Ensimmäinen uusi lintuhavainto tällä keväälle tulikin sitten jo kotipihan omenapuun oksilta. Kiurua en tänä keväänä ole luonnossa päässyt näkemään, mutta peipponen hyppeli ja lauleskeli omenapuun oksilla iloisesti. Oli siinä hymy herkässä itsellä ja koiratkin elämäniloa tulvillaan.

Lähettiin hiljaksiin etenemään, koirillahan ja eritoten Zeuksella olisi kyllä menohaluja riittänyt, vaan tuumailin, ettei se ole hyvä lähteä repimään ja riuhtomaan ihan kylmiltään. Alkumatka olikin helppoa, mutta kun päästiin vähän metsäisempiin maisemiin, tyydyin taluttamaan niin pyörää, kun koiriakin.

Kertaalleen piti koirat käydä sitomassa puuhun kiinni, kun kuulostelin, että joku saattoi olla tulossa vastaan ja meidän poppoolla sillattoman vesiojan ylitys edessä.

Kun päästiin metsäautotielle totesin siellä liikkuneen kavioeläimiä sen verran, että koirat saivat pysytellä kytkettyinä, vaikka "taakse käskyä" pyöräillessäkin hyvin tottelevat. Laavulle päästyämme totesin, että pääsemme sinne nauttimaan luonnon rauhasta ihan keskenämme. Koirat edelleen kytkettyinä siitä syystä, että alueella on kuulopuheiden mukaan esiintynyt melko runsaasti käärmeitä. Aurinko paisteli mukavasti laavuun sisään ja mikäs siellä oli koirien kanssa pötkötellessä ja lintujen laulua kuunnellessa.

Hyvä tovi ehdittiin nautiskella, ennen kuin lammen takaa, kaukaa polulta rupesi kantautumaan ääniä, kuin ennakkovaroituksensa siitä, että muitakin kulkijoita oli saapumassa paikalle. Aikansa mekastusta kuunneltuani ilmestyivät melunaiheuttajat laavulle, vanhemmat kahden ala-aste ikäisen lapsensa kanssa. Kovastihan lapset olivat koirista kiinnostuneita ja saivatkin tuttavuutta niiden kanssa tehdä. Vaikka olin ohjeistanut hyvin selkeästi, että "mustia koiria saa silittää", niin kaikista eniten lapsia tuntui kuitenkin kiehtovan Etna. Ja saivathan he sitten Etnankin kanssa tuttavuutta tehdä, kun Etna oli ihan positiivisella tuulella.

Jotenkin se vain tuntuu meillä menevän aina niin, että asiat ei koskaan voi mennä liian hyvin. Aikansa kun lapset olivat siinä meidän ympärillä pyörineet, innostuivat he leikkimään laavun katolla. Täytyy sanoa, että aikamoisen metelin ja paukkeen ne saivat aikaiseksi. Muutaman kerran jouduin koiria siinä rauhoittelemaan ja ajattelin, että parasta varmaan lähteä, ennen kuin Etna hermostuu kunnolla. Sillä kertaa se ajatus tuli tietenkin vain aavistuksen verran liian myöhässä ja niinhän siinä kävi, että Etna räjähti.

Ei siinä auttanut muu kun nopeasti pakata kamat takaisin reppuun ja alkaa tekemään lähtöä. Jotenkin kummasti lapsista nuorempi tunsi taas suunnatonta tarvetta päästä hösäämään siihen koirien ympärille. Yritin pitää itseni koko ajan tuon lapsen ja Etnan välissä, vaan eihän se ollut riittää. Lopulta ärähdin pinna kireällä, ettei siihen koiraan kannata nyt mennä koskemaan, koska se on niin hermostunut. Lapsi lähti vikkelään ja näin kyllä, etteivät hänen vanhempansa kovin ilahtuneet minun ärähdyksestäni. Eihän se oma mielikään siitä kyllä paremmaksi muuttunut.

Siinä kun paketti oli lopulta kasassa koin tarpeelliseksi kertoa vielä lasten vanhemmille miksi olin tuiskahtanut. Muutamilla lauseilla kerroin Etnasta ja siitä, että minä aina sen ja vieraiden ihmisten ollessa keskenään tekemissä, pyrin ensisijaisesti siihen, ettei minkäänlaista vahinkoa pääse syntymään.

Vaikka harmin määrä olikin melkoinen, niin eihän sitä kovin kauaa voi mieli myrtyneenä olla, kun pyöräilee luonnon keskellä. Ja erinomaiseksi keksinnöksi tuli tälläkin reissulla todettua tuo "taakse" käsky, jonka alaisina koirat tähän suuntaan saivat pyörän jäljessä ravaila. Samalla täytyy kyllä kehua, miten fiksu motocross kuski me tuolla metsäautotiellä kohdattiin. Niin kuin arvata saattaa, metsäautotie oli mäkinen ja mutkanen, meidän etuna oli se, että motocrossin ääni kuului hetken ennen kuin se näkyi ja olin jo kytkemässä koiria siinä vaiheessa kun pyörä ilmestyi mutkan takaa. Todellisen hatunnoston (tosin ilman hattua, kuinka todellinen se silloin on?!?) pyörää kuljettanut mies saa siitä, että heti meidän havaittuaan hän hiljensi vauhdin kokonaan ja vasta kun itse varmasti näki, että kaikki koirat olivat kiinni, ajoi hyvin maltillisesti meidän ohitse.

Yhtä huomaavainen oli tämä motoristi hetken kuluttua takaapäin tullessaan ja kun me puolestamme annoimme tilaa koko metsäauto tien leveydeltä, morjensti hän reilusti ohi mennessään.

Lintu havaintojen osalta retki jäi hieman köyhäksi, laavulla istuskellessa sen sijaan löysin yhden Zeuksessa kipittävän punkin ja korjasin sen parempaan talteen. Illalla vielä saunomisen yhteydessä päätin pestä nuotilla savustetut koirat ja niinhän siinä kävi, että pesuveden mukana valui alas viemäristä vielä toinenkin punkki. Ennen nukkumaan menoa koitin etsiä viime syksynä koirille valmiiksi ostamia Bravectoja, vaan niin hyvää talteen ne oli tullut laitettua, etteivät kyllä mistään löytyneet. Vaan eiköhän ne vielä löydy, kun tarpeeksi paikkoja raivaa :)

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Ihanainen veljentyttoni kavi pikaisesti tassa koneella ja ahkeroi sen verran, etta aakkosten viimeiset kirjaimet eivat toimi. Tasta syysta pisteet kyseisten kirjainten paalta puuttuvat, eika miulla ole harmainta aavistustakaan siita miten ne saa takaisin, vinkkeja otetaan toki vastaan. Siispa pahoittelen heti tassa ensi alkuun, jos aakkosten viimeisten kirjainten pisteiden puuttuminen jonkun lukemis kokemusta kovasti hairitsee.
Tulipahan kaytya Zeuksen kanssa siella mollitoko kokeessa, eika sielta kylla selvitty ilman kommelluksia. Saavuimme paikalla kylla hyvissa ajoin, ilmoitetun aikataulun mukaan meilla oli kokeen alkuun viela tunti aikaa, joten ajattelin etta minulla on hyvin aikaa ulkoiluttaa kaikki koirat siina ennen meidan vuoromme alkua. 

Kentalla oli juuri paattynyt paikalla makuu ja tuttu toimitsija totesikin ilmoittautumiseni yhteydessa, etta olimme juuri myohastyneet paikalla makuusta. No ihmettelin vahan, etenkin kun seuraavaksi kehoitettiin jo valmistautumaan koiran kanssa kehaan ja luoksepaastavyyden testaamiseen. Lahdin paa kolmantena jalkana kiiruhtamaan autolle, mutta kun kerkesin takaisin, ei meita noteerattukaan mitenkaan, ei tietenkaan kun tuomari ja liikkuri olivat kehassa aivan toisen koirakon kanssa. 

Hetken kuluttua sain kysyttya, etta milloin minun ja Zeuksen vuoroni kehaan oikein oli menna, ja mihin luokkaan meidat oli laitettu. Kuulemma vuoro oli kahden koirakon jalkeen ja kyseessa Alokasluokka. Selvennykseksi, kaikki luokat olivat siis molliluokkia, mutta EVL, VL, AVO ja ALO luokat olivat virallisten luokkien mukaiset, eli niissa ei saanut koiraa palkata kesken suorituksen, mutta tuossa molliALOssa eli varmaan tassa tapauksessa molli molli alossa palkkaamienn oli sallittu myos kokeen aikana. 

Ja tuohon luokkaan, jossa palkkaaminen oli sallittua, olin Zeuksen kanssa ilmoittautunut. Tuttu kehatoimitsija oli meidat kuitenkin laittanut tuohon ALOkas luokkaan, joka oli kaynnissa, kun me saavuimme hyvissa ajoin paikalle. 

Hammenys oli tietenkin melkoinen, vaikka olin jo kerinnyt hetkellisesti iloita siita, ettei meidan tarvitse lahtea Zeuksen kanssa edes yrittamaan tuota paikalla makuuta, sorakentalla ja koleassa ilmassa seka kylmassa maassa. No kun sekaannus selvisi, ja kehatoimitsijat kannustivat ottamaan paikalla makuuseen viltin mukaan, niin asennoiduin siihen, etta tuo paikallamakuukin tulee sitten suoritettua. 

Ja kun pienen selvittelyn jalkeen paasimme siihen luokkaan johon olin alun perinkin halunnut ilmoittautua, paasin huojentunein mielin ulkoiluttamaan koiratkin.

Tuo koepaiva oli yhta kolea ja harmaa, kuin nama paivat ainakin taalla Pirkanmaalla ova viime aikoina olleet. Vetta ei sentaan satanut. Luoksepaastavys ja paikalla olo suoritettiin kahdessa osassa, joista me Zeuksen kanssa olimme jalkimmaisessa. Luoksepaastavyys sujui hyvin, samoin paikalla makuu. Viltin paalla, mutta kuitenkin. Naiden jalkeen lahdimme odottelemaan omaa vuoroamme. 

Kentan ulkopuolella koetimme hioa viela liikeesta seisomista, koskapa Zeus tuppasi siina kaskyn kuultuaan aina istahtamaan. Liikeesta maahan menoa sen sijaan oli onnistunut sisatiloissa ihan hyvin, joten sita en edes viitsinyt harjoitella, Jonkin verran kertailtiin asioita kentan ulkopuolella ja seuraamisen kontaktikin oli suorastaan hatkahdyttavan hyva. 

Kun meidan vuoromme lopulta kahdeksan edeltavan koirakon jalkeen koitti paasimme kentalle paivan viimeisena suorittajana. Yritin Zeusta kylla heratella, mutta sita taisi silla hetkella kiinnostaa enemman, ne kaikkien muiden koirien jattamat hajujaljet. Herattelyista huolimatta Zeus haaveili hajujen peraan ja kovinkaan hyvin ei tuo meidan suoritus lahtenyt kayntiin. 

Vapaana seuruu sujui jo vahan paremmn, Zeus havahtui siihen, etta tassa taidetaankin olla toissa, eika missaan huviretkella. Liikkeesta maahan, meni taysin odotetusti, eli viitta vaille maahan, ei yhtaan enempaa tai vahempaa. Kyynarpaat pysyivat tarkasti muutaman sentin maan pinnan ylapuolella. 

Luoksetulo sujui, mutta ei kuitenkaan aivan mallikkaasti. Lahinna siita tuli mieleen ala asteen rehtorin kommentit joidenkin poikien matematiikan vihkoihin vapaalla kadella vedetyista marginaaliviivoista. Toisin sanoen, luoksetulo oli kuin juosten kustu lumeen. Zeus lahti kylla liikkeelle hyvaa vauhtia, ja hakeutui oikealle paikalle, mutta, suoraan se ei onnistunut tulemaan, ei se suoraan kulkeminen aina ole niin itsestaan selvaa tosin minulle itsellenikaan. 

Liikkeesta seisominen, jonka kanssa Zeus oli hammennyksissa ollut viela hetki aikaisemmin kentan ulkopuolella, onnistui kuitenkin talla kertaa ihan kiitettavasti. Kaikista saalittavin suoritus minulta oli tuo estehyppy. Ei, mina en innostuksissani lahtenyt sita itse hyppaamaan, mutta tein emamunauksen kuitenkin. Liikkeen ohjaaja antoi vapauden valita itse sopivan etaisyyden ja minahan valitsin, aivan liian kaukaa. Ja kun edellinen koekentalla tapahtunut hyppy ei ollutkaan kolmen vuoden takaa, niin kuin eilen muistelin, vaan neljan vuoden takana, ei Zeus tietenkaan ollut aivan varma suhteen, mita silta odotettiin. Kun lopulta ymmarsin siirtya sen kanssa lahemmaksi estetta, teki se tayden kympin suorituksen, tuomaria lainatakseni, mutta valitettavasti vain liian myohaan. 

Ja kyllahan se osasi, ja olisi osannut viela paremmin jos vain mina olisin sita osannut paremmin ohjata. 

Osasuoritukukset arvosanoineen olivat seuraavanlaiset

Luoksepaastavyys                           10
Paikalla makaaminen                        10
Seuraaminen kytkettyna                    7,5
Seuraaminen taluttimetta                   8,5
Maahanmeno seuraamisen yhteydessa 0
Luoksetulo                                       9
Seisominen seuraamisen yhteydessa    9,5 
Estehyppy                                         5
Kokonaisvaikutus                               8,5

Lopulliseksi pistemaaraksi muodostui 153, 5 pistetta ja kakkos tulos. 

Kovasti tuomari ja liikkuri yrittivat kannustaa jatkamaan tuota tokoharrastusta, ja hammastelivat sita, kun paljastin Zeuksen tayttavan kohta kahdeksan vuotta. Eipa siina, kyllahan he ihan oikeasti olivat sen suhteen, etta kun Zeus lopulta syttyi tyoskentelemaan, niin siita naki kylla, miten se nautti joka hetkesta. Pikkuisen hulluksi sita vain itsensa tunsi siella noutajien ja bordercollieiden seassa pujotellessaan. 

Kaiken kaikkiaan kun ottaa huomioon sen, etta toukokuussa edellisesta kokeesta kuluneeksi nelja vuotta, eika sen jalkeen ole tokoa tullut reenailtua muuta kuin silloin talloin kotipihassa tai sisatiloissa, niin ihan hyvinhan tuo aijankappana kaiveli muististaan noita asioita. Kyllahan me toki edeltavan viikon aikana koitettiin reenailla ja asioita vahan mieliin palautella, vaikka en kylla liian aktiivinen sen suhteen ollut.. Lahdittiinpa kerran kurjien kelien takia reenaamaan laheiseen parkkihalliinkin. Ajattelin etta meille sellainen mahdollisuus suodaan, kun kyseisessa parkkhallissa on jarjestetty useammat matsaritkin. Sen lisaksi keskivaiheilla parkkihallia on aina hirvittavasti tyhjaa tilaa, joten en ajatellut aiheuttavani kovinkaan suurta vahinkoa siella reenatessani. Muutamia uteliaita ihmisia jai turvallisen valimatkan paahan meidan reeneja seuraamaan ja kerkesin sielta hyvin pois, ennen kuin kukaan tuli huomauttamaan asiasta. Toki enhan sita voi tietaa, oliko edes kukaan tulossa huomauttamaan. 

Tuo eilispaivan koe jai ihan mukavana kokemuksena mieliin ja mika parasta, niin Zeus nautti kylla paastessaan kunnolla toihin. Ehkapa tasta innostutaan aktivoitumaan taas pikku hiljaa... 

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Meinasipa tässä tulla puolen yön nurkilla pieni tuohtumuksen poikanen noita koiria kohtaan. Olin päivän töissä, ihan niin kuin tavallisestikin. Ja kun tulin töistä, lähdimme koirien kanssa ulkoilemaan vähän ruohonjuuri tasolla, kuuntelemassa kevään ääniä ja vetämässä pienet rallinpoikaset.

Lintujen konsertointi oli jotain aivan käsittämättömän upeaa ja satuttiinpa näkemään yksinään huutava kurkikin, joka haeskeli itselleen sopivaa suuntaa matkan jatkamiselle. Koirat kouhottivat siinä omiaan, minä polvistelin maanrajassa ja yritin kehnolla kamerallani, ja vielä kehnommilla kuvaustaidolla saada hyvin onnistunutta kuvaa noista upean vihreistä ruohonkorsista.

Kävipä tuolla ulkoillessa niinkin riemukkaasti, että Adja löysi kuusen alta Zeuksen sinne muutama päivä aikaisemmin huolellisesti kätkemän luun. Eikä sitä koiran riemutanssia voinut hymyilemättä seurata, kuten ei sitäkään miten Etna yritti kaikki konnankoukkunsa saadakseen tuon kevätmullissa haudutellun luun itselleen, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Kun koirat olivat saaneet purkaa pahimmat energiat ja kaneille kerätty sopiva satsi tuoretta naposteltavaksi, palattiin sisään. Hetken siinä ehti istahtaa ja haeskella palapelin paloille oikeita paikkoja, kun ruoka valmistui. Ruoan jälkeen lähdettiin nauttimaan koirien kanssa vielä upeasta päivästä ja saatiinkin tällä kertaa koko lenkki tehtyä auringon paisteessa. Koirien epäonneksi minun piti lähteä vielä työkeikalle ja ne saivat jäädä kotiin odottelemaan paluutani.

Jätin niille toki sopivasti askaretta, vaikka yleensä ne innostuvat niistä kunnolla vasta minun palattuani. Tällä kertaa ne olivat kuitenkaan kelvanneet osittain viihdykkeeksi, mutta olivatpa ne kekseliäästi osaneet viihdyttää itse itseään muillakin keinoin. Eihän siihen nyt kovin suurta viisautta tarvita, että saa roskiksen pudotettua pöydältä alas. Ainakaan jos joku hölmöyttään on sijoittanut yhden häkin sillä tavoin, että sen päältä kun tarpeeksi ponnistaa, niin tipahtaa mukavasti kirjoituspöydälle. Alashan sieltä oli sitten roskiksen ohella tullut, vaikka ja mitä muuta ihan sukkapuikoista lähtien.

Niinpä, palatessani tietysti väsyyneenä ja uupuneena takaisin kotiin, pääsinkin ensimmäiseksi keräämään levitetyn roskiksen silputun sisällön, ynnä kaiken muun ylimääräisen, mitä lattialle oli päätynyt. Mielihän ei siitä ollut kovin ilahtunut, ei suinkaan...

Kaikenlaista sitä on vuosien mittaan tullut noille koirille höpistyä, milloin missäkin mielentilassa, mutta ihan ensimmäistä kertaa taisin niille tuhahtaa, että "Olisitte mieluummin maksaneet vaikka laskuja, jonkuhan meistä, kun on käytävä töissä, että teille asti riittää leipä"

Eipä kai siinä, tuohtumuksestani huolimatta koirien tervetulokomitea oli varsin hyväntuulinen ja energinen, täynnä nauravia naamoja. Joten eihän siinä auttanut harmitella ja kiukutella, ulos oli lähdettävä, ja ihan hyvällä tuulella sieltä tuli sisään palattua :)

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Kertailtiin tänään Zeuksen kanssa vähän tokoa ja kyllähän tuo jotain tuntui muistavankin. Ilmoitin Zeuksen möllitoko kilpailuun, että saisin vähän motivaatiota tuohon reenaamiseen. Reilun viikon päästä pitäisi tuohon kokeeseen mennä ja saapa nähdä miten meille käy. Lähinnä siis mietityttää se, että tuleekohan siitä munaus vai emämunais :D 

Muut alokas luokan liikkeet Zeus muisti varsin mallikkaasta pitkästä tauosta huolimatta, mutta liikkeestä seisominen oli hieman päässyt unohtumaan. Paikalla makuu se on meidän ikuisuus propleema, se kun sujuu täysin varmasti vain sisätiloissa. Taivaan alla siihen vaikuttaa niin moni tekijä ja kaikista suurin ongelma on aina ollut se, että jos maa on kylmä tai alusta epämieluinen, ei Zeus halua siihen mennä ja minä puolesta niin hentomielinen, etten halua sitä siihen pakottaa. 

Minulla mikään harrastaminen näiden koirien kanssa ei ole niin tavoitteellista, että sen täytyisi olla koirille epämieluisaa. Tulinkin jo kauan aikaa siihen tulokseen, että en mieltäni pahoita, vaikka jokainen koe kaatuisi tuohon paikalla makuuseen. Aikamoinen super yllärihän se oli silloin aikoinaan kun Zeus silloin kahdessa kokeessa peräkkäin onnistui tuossa paikalla makuussa niin hyvin. Se olikin oikea superpäivä silloin. Alokas luokasta 194 ja 181 pistettä, ykkös tulosten ja KPeiden kanssa. Ihan pätevä näpäytys niille käyttökoirapuolen ihmisille, jotka meitä nenänvarttaan pitkin katselivat, kun kääpiöpinserilaumani kanssa siellä kentän parkkipaikalla höösäsin. Kolme vuotta tulee toukokussa täyteen noista kokeista, eikä sen jälkeen ole Zeusta yhteenkään kokeeseen tullut ilmoitettua. 

Nyt olen päättänyt vähän ryhdistäytyä ja ensimmäinen askel sen suhteen on tuo reilun viikon päästä oleva möllitokoe. 

Tulipa tänään koiria vähän seisoteltuakin, kun Emra tuli nauttimaan ihanasta kevät säästä tänne "maalle". Julkaisu kelpoisia kuvia ei tullut kuitenkaan muista kun uroista, eikä niistäkään ihan sellaisia kuin olisin halunnut. Yhteen kuvaan ehti Etnakin tupata mukaan, kun neiti tuumasi, että kyllähän se nyt seisoo siinä missä nuo uroksetkin :) 







torstai 9. huhtikuuta 2015

Niin se vaan kevät tulla porskuttaa. Tänään aamulenkillä löysimme koiren kanssa ensimmäiset sinivuokot, siinä samalla kun keräsin kaneille pienen pieniä vihertäviä ruohonkorsia, heinänalkuja, vuohenputkia ja pikkuruisia voikukan lehtiä. Aikamoinen ero kevään etenemisessä on täällä ja Rokualla, jossa vietimme koirien ja ystävien kanssa erittäin mukavan pääsiäisen.

Tänään töissä katselin miten Sitruunaperhon lentää liihotteli ikkunan ohi, Rokualla kävimme vielä vime sunnuntaina lenkillä järven jäällä. Rannan tuntumassa, mutta kuitenkin...

Lähdettiin koirien kanssa pääsiäisen viettoon vähän kauemmaksi menopaluu ja muutama pikkureissu pääsiäisen aikana kerrytti kilometrejä semmosen karvan verran alle 1300. Matkan varrella pidettiin tietenkin aina sopivasti taukoja niin ihmisiä, kuin koiriakin ajatellen ja jälleen kerran noistakin kilometereistä selvittiin ihanan kivuttomasti. Hieman nuo rauhallisesti häkissä nukkuen matkustavat kääpiöpinserit aiheuttivat ihmetystä ja kysymyksiin siitä, miten ne matkustavat niin rauhallisesti, en osannut muuta sanoa kuin, "ettei niillä ole muuta mahdollisuutta." Ja eiköhän se ole ainakin jonkin sortin puolitotuus. Ainakin ne ovat saaneet jokainen oppia ihan pienestä asti matkustamaan autossa, pitkiäkin matkoja, eikä pahoinvointi ole ollut koskaan näille kääpiöpinsereille ongelma. Ne saavat syödä ruokansa kellon aikojen mukaan, mikä tälläkin reissulla tarkoitti sitä, että samalla kun pidimme itse ruokatauon eräällä huoltoasemalla, saivat koiratkin syödä iltamurkinsa. Häkissä, kaikki sulassa sovussa ja lyhyen ulkoilun jälkeen matka jatkui taas, eikä kenenkään tarvinnut matkustaa tyhjin vatsoin.

Se mikä torstai-illan ajomatkassa oli ikävää oli jatkuva räntäsade, mutta eipä se enää haitannut kun lopulta huomasimme saapuneemme kuin talven ihmemaahan.

Tien molemmin puolin olevat kinokset olivat kevyesti metriset ja metsissäkin lunta oli ihan riittämiin. Meidän iloksemme kuitenkin päiväsaikaan kelit pysyivät plussa asteiden puolella, niin ihanista lumisista maisemista huolimatta, ei tarvinut palella. Koiratkin tykkäsivät, kun saivat painaltaa menemään ilman ylimääräisiä vaatekertoja.

Pääasiassa koirat kulkivat kytkettyinä, oleskeltiinhan me ihan kansallispuiston tuntumassa. Lisäksi viereisen mökin Romeo ja Zero aiheuttivat pientä päänvaivaa, kun etenkin Zero suuressa nuoren pojanklopin uteliaisuudessaan ei voinut vastustaa kiusausta kulkeutua kerta toisensa jälkeen meidän majapaikkamme pihaan nuuskuttelemaan.


Mitähän meitä olisi ollut, liekö seitsemän kaksijalkaista pääsiäisen vietossa. Näistä tietenkin minua lukuunottamatta kaksi oli meidän lauman koirille aikalailla vieraita. Toista ne eivät olleet minun muistaakseni tavanneet koskaan ja toisen kertaalleen kolmisen vuotta sitten. Mahtuipa mökkiin vieläpä kaksi muutakin koirille vähän vähemmän tuttua tyyppiä ja kaksi hyvinkin tuttua. Itseäni hieman askarrutti, miten meidän sekameteli soppa sinne sekaan mahtuu, nuo meidän kääpiöpinserit kun eivät aina ole niin kovin huomaamattomia, saati sitten huomaavaisia.

Sohvan nuo ottivat omakseen heti, ja pitivät kyllä huolen siitä, että se oli lähes aina miehitettynä. Meinasipa kerran Etna jäädä pahemman kerran litistyksiin, kun Enppu nousi sohvalta ylös vain kurkottaakseen pöydältä jotain ja istuutui sitten alas. Etna oli kuitenkin lattialta huomannut heti tilaisuutensa tulleen, tuumasi kai hiljaa mielessään, että "ken pyllynsä nostaa se paikkansa menettää" ja niin neiti makoili jo tyytyväisenä sohvalla. Ja olisihan se alle jäänyt, pahemman kerran, ellei joku olisi hätäpäissään huutanut varoitusta ja Etna tullut huomatuksi juuri ajoissa.

Vähän minua oli mietityttänyt se, miten Etna suhtautuu näihin vieraampiin ihmisiin, vaan eipä olisi tarvinnut sellaista murehtia. Vaikka Etna muutamaan otteeseen pääsiäisen aikana saikin näitä "mystisiä ahdistukohtauksiaan", eivät ne yltyneet kovin pahoiksi ja niiden kanssa pärjättiin hyvin. Parasta oli kuitenkin se, että Etna oli sinut kaikkien saman katon alla nukkuvien kanssa. Niin majesteetillisesti, kuin vain Etna voi osata, se kyllä löysi paikkansa, vaikkapa sitten täyteen ahdeluta sohvaltakin.

Yksi erityinen asia lienee mainittavan arvoinen. Yksi tyttö nousi pöydän äärestä, ihan samalla tavalla, kuin monta kertaa aikaisemminkin tuolla mökillä olo aikana. Tilanne oli hyvin rauhallinen, mutta tällä kertaa tytön kädessä oli rullalle kääritty lehti. Etna sai aivan hirmuisen sätkyn huomatessaan tytön kädessä olleen lehtirullan, se lähti sohvalta räjähtävällä nopeudella liikkeelle häntä koipien välissä ja pakeni paikalta. Lähes täysin samanlainen tilanne syntyi viime kesänä, kun makuuhuoneeni ikkunasta lensi sisään ampiainen. Yleensä autan ne takaisin ulos, mutta silloin kun samassa tilassa on koiria ja ampiainen, en ota turhia riskejä ja siksi tuon ampiaisen kohtalo oli sinetöity. Käärin lukemani koiramme lehden rullalle ja rupesin tähtäilemään ampiaista, kun Etna sai tuollaisen ihan samanlaisen sätkyn. Vielä pitkään ampiaisen elämän päättymisen ja lehtirullan katoamisen jälkeen Etna hiippaili seinien vierttä häntä koipien välissä ja pälyili ympärilleen, kuin hyökkäystä odottaen. Sitä miksi näin käy, ei voi kuin arvailla. Yhden asian kuitenkin tiedän, minä en tuota koiraa ole koskaan rullalle käärityllä lehdellä läiminyt, en edes käyttänyt kyseisenlaista asetta pelotteena. Tuolla mökillä tapahtuma herätti tietysti suurta ihmetystä, eihän tyttö ollut voinut tietää, että Etna säikähtäisi niin paljon tuota rullalle käärittyä lehteä, johon kaksi muuta koiraa ei reagoinut millään lailla. Eikä tyttö ollut sitä milläänlailla pahuuttaan tehnyt. Sinä iltana kesti kuitenkin melko pitkään, ennen kuin varautuneisuus katosi Etnan silmistä.

Ulko-ovesta ja edes takaisin kulkevista ihmisistä nämä eivät olleet juurikaan moksiskaan, mutta vessan ovi oli kyllä varsin kiusallinen. Sen narina yllytti koirat kerta toisensa jälkeen haukkuun, eivätkä ne tuntuneet välillä edes itse ymmärtävän, mille ne oikein haukkuivat. Mikro oli toinen, mikä niiden mieliä hämmensi. Ne sekoittivat ilmeisesti mikron kilahduksen ovikelloon ja toimivat tietenkin sen mukaisesti.

Haukkumiseen sai siis puuttua useampaan otteeseen, ennen kuin asia alkoi mennä perille.

Lenkkimaastot saattaisivat jonkun mielestä olla yksitoikkoiset.. Minusta ne olivat kuitenkin varsin viehättävät, etenkin kun ne jatkuivat silmänkantamattomiin. Toki mielessä kävi, että kesällä niihin maisemaan saattaisi kyllä eksyä varsin helposti ja kun hetken pyörisi ympyrää, ei enää olisi aavistustakaan siitä, mistä suunnasta oikein oli tullut. Koirat toki varmaan löytäisivät kyllä sitten reittin takaisin.
Katsoipa sitten mihin suuntaan tahansa, näkyi tietä lukuunottamatta kaikkialla vain mäntyjä. Tiellä sen sijaan näkyi minun ja koirien lisäksi kaksi sankaria älypuhelin kourassa, edes takaisin kävelemässä.

"En minä nyt tiedä, liikkuuko tuo pallo nyt tähän vain tuohon suuntaan."

Pohdinnan aiheena oli siis että oliko meidän tarkoitus lähteä risteyksestä oikealle vai vasemmalla, ja tarkoituksena löytää läheinen, n. kilometrin päässä sijaitseva geokätkö. Eipä ole koirien kanssa ennen geokätkeilyä harrastettua, ja jos totta puhutaan, niin epä ole juuri ilman koiriakaan. Olen elämäni aikana, tätä ennen löytänyt vain kaksi geokätköä. Yhden vahingossa ja toisen sitten kavereiden kanssa tarkoituksella. No aikansa edes takaisin käveltyään välkyt lopulta löysivät arvoitukseensa ratkaisun ja geokätkökin löytyi, sieltä mistä pitikin. Paikan päällä yritin saada koirista otettua hienoa yhteiskuvaa, mutta melko toivotonta se oli, monestakin syystä. Olen aivan toivoton kameran käyttäjä, kamera ei ollut yhteistyö haluinen ja siinä hermoillessani sain koiratkin hermostumaan. Tässäpä siis tuon valokuvausrupeamana tuloksia, eipä ne nyt kovin mairittelevia ole :)







Noh, yritys hyvä kymmenen nyt kuitenkin. Mitä nyt Zeus hieman hermostui siitä kun komensin Adjaa, Etnaa puolestaan kiinnosti huomattavasti enemmän geokätköily ja Adjalla nyt ei ihan muuten vaan olisi riittänyt kärsivällisyyttä istua hetkeäkään paikoillaan. Ehkäpä olisi parasta kun minä vain jättäisin tarttumatta kameraan, kun kerta vaikuttaa siltä, että se on ihan yhtä tyhjän kanssa :D 

Onneksi se meidän maailma ei kaadu siihen, ettei saada yhtä jos toistakaan valokuvaa onnistumaan. Mökin pihalle palaillessa en voinut olla mitään muuta kuin tyytyväien, kun olin orjallisesti pitänyt koiria kytkettyinä. Olisihan se ollut ratkiriemukasta, kun lauma olisi lähtenyt sen metsäjäniksen perään, joka mökin pihapiirin läpi loikki ja jätti jälkeensä niin ihanan tuoksuvan ja houkuttelevan hajuvanan... 

Pahin painajainenhan olisi sitten ollut se, että koirat olisivat päätyneet heikoille jäille, tai vielä pahempaan, joutuneet niiden jäiden alle. Jotenkin sitä viime kevään jälkeen on tullut melkein liiankin varovaiseksi sen suhteen, ettei enää vain yksikään koiristani tipu jäiden läpi. Minun mielestäni siinä on ollut ihan riittämiin, kun Zeus muutama vuosi sitten hämääntyi ja hyppäsi jäiden sekaan, ja Etna puolestaan viime keväänä putosi heikon jään läpi lampeen. Näin ollen uskaltauduin mökin rantapenkereeltä jäälle vasta sunnuntaina auringon paisteessa, kun näin että sielä oli käynyt monta muutakin liikkujaa.. Rantaviivasta emme kuitenkaan menneet kahta metriä kauemmaksi, ihan vain varmuuden vuoksi. 

Ulkoilujen jälkeen koirat kömpivät aina mielellään nukkumaan ja vaikka ne halusivatkin aina olla siellä missä tapahtui ja mieluiten vieläpä tapahtumien keskipisteenä, joutuivat ne välillä tyytymään olemaan ihan vain koirina koirien paikalla. Pyrin pitämään huolen siitä, että ihmisten ruokailu tilanteet olivat rauhoitettuja siinä mielessä, ettei yksikään koira saanut pyöriä jaloissa tai pöydän alla. Ihan vain siksi, ettei minunkaan mielestäni ole kovinkaan miellyttävää koettaa nauttia hyvästä ruoasta, kun herkeämätön silmäpari seuraa jokaista suupalaa. 

Sunnuntai päivällä saimme tehdä hieman lähempää tuttavuutta jo aikaisemmin mainittujen Romeon ja Zeron kanssa. Kun palailimme koirien kanssa sunnuntaiselta kävelyltä järven jäältä, lähti viereiseltä mökiltä meitä lähetymään ihmisiä. Sanoivat tulleensa siksi, kun halusivat tehdä tuttavuutta koirien kanssa. Syykin selvisi, moneen kertaan nähdyn ja meitä haukkuneen Zeron lajitoveri, oli kääpiöpinseri uros, Romeo. Aikansa kun siinä olimme jutelleet, ilmestyivät koiratkin paikalle, lapsien saattelemana. Zeus ja Adja saivat tehdä tuttavuutta vieraiden koirien kanssa, Zero osoittautui varsinaiseksi jännittelijäksi ja se oli Adjan mielestä aivan mahtava juttu. Siis se, että kerrankin se itse oli jonkun mielestä kamalan pelottava. Zeus mitteli vierailijoita katseellaan, kiinnostui vielä pentumaisesta Zerosta, eikä ollut huomaavinaankaan toista kääpiöpinseri urosta, joka olisi hieman Zeusta halunnut haastaa. Zeroa tietenkin hirvitti vallan mahdottomasti minun koirieni kiinnostus niitä kohtaan ja se päätti livistää paikalta, saaden peräänsä mustuaiset. Onneksi se kuitenkin löysi vähän rohkeutta ja uskalsi tehdä mustuaisiin tuttavuutta niin, että niiden mielenkiinto vähän laski. Sen jälkeen nuoren karkeakarvaisen mäyräkoiran itsetunto hieman kohosi ja se löysi lisää rohkeutta ja lähti opintomatkalle mustuaisten mukaan. 

Romeo oli edelleen sitä mieltä, että olisi halunnut vähän kokeilla kepillä jäätä arvovaltaisen Zeuksen suhteen. Oli siinä nuori pojankloppi Zero ihmeissään, kun uljaat kääpiöpinseri uroot siinä kilvan merkkaili ja ruopi eteläisen, auringossa sulaneen rinteen maata. Aikansa Zeus suvaitsi itseään muutaman vuoden nuoreman Romeon kukkoilua, otti sitten tiukan katsekontaktin ja piti sitä yllä silmäänsä räpäyttämättä, kunnes toinen luovutti. 

Romeon omistaja kerkesi ihmetellä tilannetta ja hämmästeli sitä, miten minkäänlaista rähinää ei syntynyt. Romeolla kun oli kuulemma taipumusta sellaiseen. Minä puolestani vastasin vain, että Zeuksella puolestaan sellaiseen turhanpäiväiseen rähinään ei ole mitään tarvetta. Sen ei juurikaan tarvitse tuoda itseään esille, tai tehdä itsestään kovinkaan suurta numeroa, se vain on luontainen johtaja, hyvin itsevarma sellainen. Eikä sitä ole kovin montaa kertaa kyseenalaistettu, vieraiden urosten taholta siis. Niin tälläkin kertaa, yksi horjumaton katse riitti viestimään vieraalle urokselle, että aloittamalla rähinän se vain tuhlaa aikaansa. Zeus kävi vielä viimeisen kerran nostamassa koipea läheiseen mäntyyn ja poistui sitten paikalta tyynen rauhallisesti. Aivan kuin mitään hiljaista tahtojen taistelua ei olisi tapahtunutkaan. 

Me siirryimme siitä sitten hetken kuluttua sisätiloihin, ja liekö Zero saanut mielenkiintonsa täytettyä, tai ulkoili sen jälkeen vain kytkettynä, kun se ei enää ilmaantunut meitä pihaan haukkumaan. Aurinko oli paistanut rantaan ja jäälle hyvin lämpimästi, mutta oikeastaan vasta sisällä koirat pääsivät nauttimaan auringosta toden teolla, kun ei ollut kylmää hohkaavaa maata heti takapuolen alla. 





Kovin ne tosin osasisvat olla kärsivän näköisiä, kun käytiin autolla heittämässä pieni 180 km lenkki ja juhlimassa hieman erään päivänsankarin kaksi vuotis syntymäpäiviä. Koskapa kyseinen neiti hieman arasteli koiria, saivat ne ensi alkuun viettää aikaansa eteisessä, ja siitähän ne eivät olleet kovikaan riemastuneita. Mutta kun tyttö lopulta rohkaistui ja halusi tehdä tuttavuutta koiriin, pääsivät ne pois arestikopistaan. Koirien nimien opettelu meinasi olla hieman haasteellista, yllätyin kuitenkin kun Zeus tuli lopulta ihan oikein. Se on tuntunut olevan monelle lapselle ja vanhukselle hyvinkin vaikeasti opittava nimi ja vääntynyt ties kuinka moneen muotoon. Etnakin tuli useimmiten pienen tytön suusta ihan oikein, mutta Adja, joka on vuosien mittaa ollut Arjasta ja Nadjasta lähtien milloin mikäkin, oli nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässään "Patja". Ja kun Etna ja Adja menivät sekaisin, kutsuttiin koiria Atnaksi tai Edjaksi. 

Kun syntymäpäivä vieraita alkoi saapua enemmälti ja ensimmäiset joutuivat valitettavasti pahemman kerran haukutuiksi, pääsivät koirat loppu ajaksi kylpyhuoneeseeen. Positiivien yllätys oli se, ettei niistä kukaan pyrkinyt sieltä kertaakaan pois. Ei edes Adja, jolle se olisi ollut hyvin tyypillistä. 

Kaiken kaikkiaan vietimme kaikessa rauhassa varsin ihanan pääsiäisen, eikä kenelläkään ollut kiire mihinkään. Kerrankin kaikilla oli aikaa olla ihan aidosti läsnä, tässä ja nyt. Koirathan ovat sillä tavoin aina. Aidosti läsnä, juuri tässä ja nyt, eivätkä ajattele mistään muuta. 

Pentukuumeilun esiaste

On kulunut jo jonkin aikaa siitä kun sain mielenkiintoisen ehdotuksen, jota olen mielessäni kypsytellyt miedolla lämmöllä ja toisinaan unohtanut sen kokonaan. 

Muutama viikko sitten minulta kysyttiin, olenko vielä laittanut tikkua ristiin asian etteen ja vastasin kieltävästi. Kysymykseen miksi, en sitten osannutkaan vastata juuri mitään. 

Eihän siinä sitten auttanut muu kuin istua alas miettimään kysymystä ja siihen liittyviä asioita. 

Kysymys kuului: Olisitko kiinnostunut ottamaan projektikoiran. 

Minulla on tällä hekellä kolmen koiran lauma, joskin saman katon alla pyörii vaihtelevasti 4-6 koiraa. Sekalauma jonka täyteen kokoonpanoon kuuluu 3 kastroimatonta, iältään 2- 7  vuotiasta urosta, kaksi strekattua ja yksi sterkkaamaton narttu jotka ovat iältään 3-5 vuotta. 

Lauma toimii, joskin yksilöiden välillä on toisinaan pieniä jännitteitä. Laumalla tarkoitan tässä tapauksessa sekä pientä kolmen kääpiöpinserin muodostaa laumaa, sekä tuota isompaa kokoonpanoa,

Ristiriitatilanteita lauman yksilöt pyrkivät välttämään, vaikka niitä toisinaan syntyy. Mitään suurempaa vahinkoa noiden koirien välienselvittelyjen suhteen ei ole tapahtunut, eikä toivottavasti tapahdu koskaan tulevaisuudessakaan. 

Ensimmäinen pohdinnan aihe onkin se, miten mahdollinen pentu vaikuttaisi lauman sisäisiin suhteisiin. 

Toinen pohdinnan aiha on resurssit. Riittääkö kaikille, tässä tapauksessa siis noille omille koirille, tasapuolisesti aikaa. Uuden pennun kanssa elämään opiskelu on tärkeää aikaa. Tärkein sosiaalistumiskausi lyhyt ja uusia opittavia asioita niin paljon. Projektikoiran tulevaisuuden kannalta pennun sosiaalisstaminen hyvin on erityisen tärkeää, samoin sen peruskoulutuksen tulee olla erinomainen. 

Kolmas pohdinnan aihe onkin sitten pennun lähtökohdat. Rotu, rodun terveystilanne ja mahdollisesti tulevan pennun sukupuoli. Minulle on tarjottu mahdollisuutta vaikuttaa kaikkiin näihin, jopa sopivan pennun etsintään. 

Rodun suhteen ei kovin suurta hajontaa ole, ja yksi asia siitä on ehdoton. Koiran tulee olla paimenkoira, joskin niistäkin on suljettu pois useampi rotu, tai itseasiassa suurin osa roduista.  Loppujen lopuksi tällä hetkellä tasapainoillaan kahden rodun välillä. 

Saksanpaimenkoira vai Tsekinpaimenkoira.

Joskin siitä kun tätä tekstiä luonnosteltiin on kuulunut taas aikaa ihan mukavasti ja niin tässä on tainnut käydä, että saksanpaimenkoirien tulevia pentueita seuraillaan nyt sillä silmällä.

Sehän ei kuitenkaan tarkoita vielä mitään, että seuraillaan ja katsellaan...