torstai 22. lokakuuta 2015

Edellinen postaukseni syystä tai toisesta on herättänyt paljon keskustelua. Ei täällä, vaan jossain muualla, sosiaalisessa mediassa. Ehkäpä hieman osoittelevasti ja hieman tahallisen ärhäkkään sävyyn rustailtu postaus, jonka jaoin aihepiiriin sopivassa ryhmässä sosiaalisessa mediassa, herätti paljon ajatuksia. Se olikin tarkoitus, herätellä hieman ihmisiä huomaamaan se, etten minä ole ainoa joka on tahkonnut monenlaisten ongelmien ja vaikeuksien kanssa.

Näin jälkeen päin, kun kuohunta on hieman tyyntynyt, kiivas keskustelu painunut unholaan ja minulla hetki aikaa istahtaa tietokoneen ääreen voi pohdiskella hieman lisää.

Aikaisemmassa tekstissäni perään kuulutin koirankasvattajan vastuuta, nyt tahdon tuoda julki sen, ettei pidä myöskään unohtaa koiraa kasvattavan vastuuta, enkä tässä tarkoita nyt sitä ihmistä, joka on pennun maailmaan "tuottanut" vaan sitä, joka sen kanssa elää ja on, kasvattaa ja kouluttaa.

Ero on pieni, pienen pieni. Kasvattajan ja kasvattavan välillä, nimittäin yksi ainoa kirjain.

Siispä ei pidä unohtaa sitäkään, että vaikka Zeusta toisinaan niin paljon kehuskelenkin, niin onhan meillä senkin kanssa ollut omat kipukohtamme, pienet vääntömme ja taistelumme. Ehkäpä juuri siksi se on sellainen kuin on, hyvässä ja pahassa.

Se oli joskus nuori ja uhmakas, luuli itsestään liikoja ja vielä vähän enemmän. Tuumasi, ettei samoilla kävelyteillä tarvitse toisten urosten kulkea. Minä olin erimieltä.
Edelleenkin se on, ja paljon asioita onkin, mutta ei enää niinkään nuori, eikä niinkään uhmakas. Sen ei tarvitse olla. Se ei niinkään luule itsestään liikoja, se vain tietää olevansa parempi muista ja yleensä ottaen heijastaa kaikkialle ympäristöönsä luontaista johtajuuttaan, eikä sen nenille hypitä. Yleensä. Sitten taloon tuli uusi saksanpaimen, vaan se onkin jo toinen tarina.

Nuorena ja uhmakkaana se tuli siihen ikään, että alkoivat naikkoset kiinnostaa. Nöyrähän se oli toki silloinkin, tai ainakin nöyräksi oppinut, eikä juurikaan tehnyt tyhmyyksiä, saati asioita ilman lupaa. Sitten se haistoi juoksuisen nartun ja otti ritolat ja minä jäin ensin haavi auki katsomaan, kun pieni musta piste kiiti kohti taivaanrantaa.

Siinä ei auttanut vaikka pää punasena huusin ja karjuin sen perässä juosten. Hyvä kun sain edes näköpiirissä koiran pysymään, niin lujaa se meni. Sitten se jäi onneksi nartun pissaa nuoleksimaan ja sain sen kiinni. Hengästyneenä, aivan sen vieressä karjaisin saadakseni sen huomion ja ihme tapahtui, kuuro sai kuulonsa takaisin. Vieläkin muistan sen ilmeen, miten se silmät hurmoksesta kiiluen ja häntä villisti vipottaen kääntyi katsomaan minuun päin, nauroi koko naamallaan (totesi sitten.. "Ai säkin haistoit sen...") ja aikoi jatkaa matkaa.

Vaan minäpä olin toista mieltä. Moneen kertaan meinasi poika kotimatkan aikana kääntyä ja jatkaa kohti haavemaailmaansa, vaan kuri oli armoton, samoin omistaja. Kyllähän poika myöhemmin pääsi morsianta tapaamaan, tai oikeastaan morsian tuotiin sitä tapaamaan, vaan mitä teki poika. Katsoi toiveikkaana "mammaa" ja pyysi lupaa, siltä osin armottomuus oli päättynyt.

Karjunut olen joskus muulloinkin, vaikka tarinoiden mukaan niin hyvähermoisesta suvusta olenkin.. Liekö tapahtunut jonkin sortin sukupolven yli hyppäävä onnettomuus, vai mikä lie. Myönnän hermostuneeni joskus myös koulutuskentällä, korottaneeni ääntäni ja huutaneeni siellä muutenkin ohjaajapehmeällä koiralle. Mitä teki koira sen jälkeen, ei ainakaan sitä, mitä olisi pitänyt. Kuulonsa se menetti ja ymmärryksensä, kulki vain tiukasti sivulla aivan täydellisessä kontaktissa, häntä epätoivoisena heiluen vimmattua vauhtia puolelta toiselle.. Eikä se lopettanut sitä, ennen kuin vein sen autoon ja kävin itse vähän rauhoittumassa kauempana.

Sen jälkeen en ole kentällä huutanut, enkä viime aikoina sen puoleen käynyt siellä kentälläkään. Oppia ikä kaikki, sanotaan. Oppimistahan se on ollut, Zeuksen ensimmäisistä päivistä alkaen, varmaan niihin viimeisiin päiviin asti. Elämä soljuu eteen päin omaan tahtiinsa ja välillä on hyvä pysähtyä hetkeksi ja katsoa taakse päin.

Zeuksen kanssa voisi olla kaikki myös toisin, töitä tekemällä sain se ohittamaan hienosti, samoin sen tyttären. Keskimmäisen kanssa se ei aina onnistu. Melkein valehtelin. Se ei onnistu lähes koskaan, mutta on onnistunut joskus ja onnistuu toivottavasti joskus myös tulevaisuudessa. Se on ollut peiliin katsomisen paikka, pitkään syytin itseäni siitä, kuten monesta muustakin asiasta. Kunnes hyväksyin, ettei se tilanne peiliin katsomalla miksikään muutu, ainakaan paremmaksi.

Vuosien mittaa näiden koirien kanssa tahkotessa, se itsensä syyllistäminen on ollut kaikista raskainta, kenellekäs muulle, kuin minulle itselleni. Välillä inhosin meillä vallitsevaa tilannetta niin paljon, että kaikki ilo lenkkeilystä koirien kanssa katosi. Häpesin kohdata muita liikkujia teillä, häpesin koiraani, sitä mitä se oli, sitä miten se käyttäytyi ja kaikista eniten sitä, että en saanut sitä muuttumaan, en saanut siitä parempaa.

Tämä oli yksi syy siihen, miksi tuon edellisen postaukseni kirjoitin. Niin paljon kuin töitä tuon koiran kanssa teinkin, siitä ei vain saanut sen parempaa, koska sen rahkeet eivät riittäneet sen enempään. Jokainen takapakki vei aina paljon kauemmaksi lähtöpisteestä, pahimmillaan niin syvälle kuopan pohjalle, ettei siellä koskaan aikaisemmin oltu käyty. Eikä ollut kuin yksi ainut vaihtoehto, lähteä kipuamaan takaisin edes siihen lähtöpisteeseen, parempaa huomenta toivoen.

Siihen en minä voinut vaikuttaa, en vaikka tein kuinka paljon töitä. Siihen vaikuttivat ne osat, joista kyseinen koira oli rakennettu. Maailman rumimmaksi minä sitä toisinaan haukuin, vaikka kaunishan se oli ja on katsella. Sanonnan mukaanhan moni kakku onkin päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä. Juuri sellainen Etna oli pahimmillaan. Ulkonäöltään sellainen, erityisesti lapsia miellyttävä, ihastuttava ja niiden mielenkiinnon herättävä, siitä huolimatta että oli uhkaavasti tikittävä aikapommi joka saattoi räjähtää käsiin milloin vain.

Eipä se onneksi räjähtänyt, ainakaan ratkaisevalla tavalla. Siitäpä syystä, juuri tänä päivänä, tai tämän päivän viimeisinä hetkinä, olen onnellinen siitä. Olen onnellinen tästä hetkestä, jokaisesta koirastani, niin kääpiöpinsereitä kuin ne ovatkin. Kaikki nämä vuodet, koiralliset ja koirattomat, onnelliset ja onnettomat, ovat kasvattaneet minua koiranomistajana, mutta ennen kaikkea ihmisenä Näiltä koirilta, iloissa ja suruissa, olen oppinut paljon enemmän, kuin keneltäkään muulta.

Edelliseen postaukseeni viitaten, vaikka minulla ei tulevaisuudessa enää olekaan tarkoitusta välttämättä koskaan hankkia tämän rodun edustajaa, olen silti onnellinen ja kiitollinen siitä, että minulla on tämä lauma, nämä koirat, jokainen yksilö. Ilman niitä, en tiedä mitä minulla olisi, en tiedä mikä olisin...

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Miksi kukaan haluaisi kääpiöpinserin..

Sitä olen viime aikoina mietiskellyt. Osa syy siihen sen on se, että olen kovasti tuskaillut viime aikoina sen asian kanssa, minkä koiran haluaisin seuraavaksi. Kovin pitkälle en tuskailujeni kanssa ole päässyt, mutta sen tiedän, ettei se tule olemaan kääpiöpinseri.

Syitä siihen on monia.

Ensimmäinen syy siihen on Zeus.
En koskaan voi saada toista samanlaista. Faktahan on se, että jos Etna olisi ollut ensimmäinen, toista ei koskaan olisi tullutkaan. Ei vaikka siinä varmaan loppujen lopuksi onkin koira, joka on opettanut minulle enemmän kuin kukaan toinen pystyisi.

Kun miettii yleisesti sitä kuvaa, mikä ihmisillä meidän harrastamastamme ja rakastamastamme rodusta on, on ihme, että kukaan ylipäätään päätyy ostamaan kääpiöpinserin. Kovinkaan suurta arvostustahan se ei osakseen ole saanut.

Moneen kertaan olen Zeuksen tavanneita ihmisiä saanut toppuutella siitä, että jos he päätyvät ostamaan kääpiöpinserin sen perusteella, minkä kuvan he ovat Zeuksesta saaneet, he tulevat pettymään katkerasti. Varmasti yhtä useasti olen ihmisille sanonut, että Zeus on kääpiöpinseri, mutta ei suinkaan tyypillinen sellainen. Toisaalta, aika monta kertaa olen myöskin saanut huomata ihmisten varautuneisuuden ja suoranaisen halveksunnan sekä vähättelevät naurahdukset, kun olen kertonut, että minulla on kääpiöpinsereitä.

Moni kun ei taida niitä pitää koirana lainkaan ja se toinen puoli joka pitää, pitää niitä sitten sellaisina pieninä. ärsyttävinä, räksyttävinä piskeinä. Ja kyllähän ne senkin puolen hallitsevat, nuo minunkin koirani, aina silloin tällöin.

Ennakkoluulot rotua kohtaan ovat melkoiset, eikä se mikään ihme ole. En ole näyttelyissä käynyt, sitten viime kesän tai kevään, enpä taida itsekään muistaa milloin viimeksi, mutta joka kerran kun näyttelyissä käyn, tunnen hirmuista häpeää siinä kääpiöpinserikehän reunalla. Häpeän istua siinä, eikä häpeä johdu omista koiristani, vaan yleensä ottaen niistä kaikista muista. Joka ikisestä häkissään tai boksissaan huutavasta kääpiöpinseristä, niistä jotka sieltä ulos päästessään huutavat ja rähisevät toistensa kanssa, vetävät pystypainia (urokset) keskenään sylki roiskuen, omistajat kuristavien ketjujen ja näyttelyhihnojen päässä koiriaan roikuttaen.

"Nämähän on kääpiöpinsereitä, niiden kuuluu olla tällaisia."

Itseäni joskus näyttelyissä neuvottiin, että ellen muuten kääpiöpinseri kehälle löydä, niin seuraa ääntä, ja sehän kyllä pitää paikkansa, niin valitettavaa kuin se onkin. Ensimmäinen kääpiöpinseri minulle tuli 2007 ja olin onnellinen saamastani lottovoitosta, samalla sain kuitenkin huomata, että monella muulla ei sellaista lottovoittoa ollut.

Totta kai oman koirani lumoissa tutustuin moniin muihin rotua harrastaviin ihmisiin, innostuin hankkimaan toisen saman rotuisen ja sain varsinainen sian säkissä, vaikka se aika söpö possu olikin. Sen kanssa painiskellessani monen eri ongelman kanssa sain huomata, että meitä painiskelijoita oli monia muitakin. Ja ongelmien taso oli kyllä laidasta laitaan. Monet painiskelivat sellaisten ongelmien kanssa, jotka eivät minua koskettaneet. Ihmettelin kuitenkin miten ihmeessä voi olla mahdollista ettei koira opi sisäsiistiksi. Miksi sitä pidetään normaalina, että ellei opi, niin puetaan vaipat päälle ja asia korjaantuu sillä.

Niihin aikoihin, kun vielä säännöllisesti ja jonkin mittapuun mukaan kohtuullisen aktiivisesti pyörin muiden rodun harrastajien parissa, kävimme myös säännöllisesti puistoilemassa. Roturasismi on yleistä, mutta korostui erityisesti näillä kääpiöpinsereiden puistotreffeillä. Roturasisimin ohella yksi älykääpiölauman toiseksi suurimmasta huvista oli juosta yhtenä haukkuvana ja huutavana läjänä milloin mihinkin aidan nurkalle ja huutaa kurkku suorana kaikille muille. Olin pahoillani kaikkien muiden puistoilijoiden puolesta ja jälleen kerran häpesin kaikkien paikalla olleiden omistajien puolesta. Olkiaan kohautellen ihmiset seurasivat, kun koirakko toisensa jälkeen poistui paikan päältä joko kokonaan, tai siirtyi aidan toiselle puolelle. Osa puistoa lähestyvistä päätyiväkin kääntymään ympäri ja poistumaan paikan päältä vähin äänin, odottamaan mukavampaa puisstoilu hetkeä, enkä ihmetellyt tätä yhtään, olihan puistossa pahimmillaan melkoinen rähinä remmi ja terroristi ryhmä. Joku puistoilija minulta vaivihkaa kyseli, että oliko meillä joku säännöllinen puistoilu päivä, niin että he osaavat seuraavalla kerralla olla tulematta. Ei ollut, ja pahoittelin koko konkkaronkan puolesta sitä, että meno puistossa oli sitä mitä oli.

En ihmettele, että rodun ulkopuolisilta koiraharrastajilta meni maku näihin kääpiöpinseri treffeihin, koska meni se maku minulta itseltänikin. Minulle riitti, että itselläni oli yksi koira, jonka kanssa puistoilun pelisäännöistä piti keskustella vakavasti, eikä siinä ollut mitään mieltä, kun muut saivat sitten olla ja rellestää miten halusivat. Kyllä moneen kertaan ihmettelijöitä riitti isojen koirien puolelta ja tottahan se onkin, ettei isojen koirien puolella sellaista eloa, oloa ja älämölöä olisi taatusti yksikään kunnon koirakansalainen, omistajistaan puhumattakaan hyväksynyt. Ei varsinkaan jos koirat olisivatkin painaneet sen kaksikymmentä kiloa kipale tai vielä reippaassti siihen päälle. Ihme juttu, että se kääpiöpinsereiden kesken oli olevinaan hyväksyttävää.

Vuosien mittaa olen nähnyt monenlaisia kääpiöpinsereitä, mutta liian monesti on kohdalle sattunut, kyräilevä, arka, pelokas ja vieraita väistelevä luimukorva, joka tarvittaessa turvautuu aggressioon selvitäkseen tilanteesta. Niitä jotka hakeutuivat omistajan jalkojen juureen, hakeakseen tukea ja turvaa, mutta jonka omistaja osaamattomuuttaan, tai ajattelemattomuuttaan vain hätistelee kauemmaksi selviämään miten itse parhaiten taitaa.. Ja kääpiöpinsereitä jotka haukkuvat, haukkuvat, haukkuvat, hysteerisesti kaikkea liikkuvaa ja liikkumatontakin, omistajan selittäessä tilannetta olkiaan kohautellen, "tämä on kääpiöpinseri, niiden kuuluu olla tällaisia."

Kuuluuko? Ihan oikeasti?!? Siis ihan oikeasti!!!

Onhan niitä toisenlaisiakin. Zeuksen emä on ihana, samoin sen sisko. Kolmea muuta sen sisarusta en muista nähneeni pentuajan jälkeen. Zeuksen isäkin oli ihana. Näin sen tosin ensimmäinsen kerran vasta elämänsä ehtoolla, joitakin vuosia sitten. Hieno koira, jolla oli upea luonne, niin sanotusti kaikki palikat kohdillaan.
Eivätkä ne ole ainoita, löytyyhän niitä muitakin, kääpiöpinsereitä joilla ei ongelmia luonne puolelta löydy ja jotka ovat onneekseeen päätyneet osaaviin käsiin. Koiria joilla on elämä tasapainoissa ja jotka esiintyvät mallikkaasti rotunsa edustajina, tuon toisen ääripään vastapainona. Ja kuitenkin, valitettavan monesti, myös nämä hienot ja upeat koirat joutuvat ihmisten osalta tulevan roturasismin kohteeksi, koska näitä räkäpäitä, kurkkusuorana huutavia kääpiöpinsereitä on niin paljon. Moneen kertaan pelkästään jo eläinalan ammattilaiset, elänlääkärit, klinikkaeläintenhoitajat jne muuttuvat heti hieman varovaisemmiksi, kun huomaavat, että vastaanotolle tulee kääpiöpinseri, tuo koiramaailman paholainen heti chihuahuan jälkeen.

Muistanhan minä toki sen oman avuttomuutteni tuon ensimmäisen kääpiöpinserini kanssa. Sen miten toivottamalta tuntui ajatus siitä, että sitä joutuu ihan oikeasti kieltämään, komentamaan ja kouluttamaan. Ihmettelin sitä, että miten ihmeessä siinä onnistun, miten ihmeessä saan siitä sellaisen koiran, joka voi kulkea mukana kaikkialle ja kaikkialla. Koiran jonka kanssa elämä on sopivasti maustettua, mutta kuitenkin riittävän helppoa, tasapainoista ja onnellista. Eihän siinä auttanut muu, kuin opetella kaikki ihan alusta. Ajatella, että samalla lailla se pitää kouluttaa kuin silloisen kämppiksen kuukauden vanhempi dobermannikin ja niinhän sitä parhaamme mukaan yritettiin. Sillä lopputuloksella, että minulla on yksi maailman parhaista koirista ja dobermanni lopetettiin pian sen jälkeen kun se oli täyttänyt vuoden.

Tämän surullisen tapauksen suurin opetus oli ehkäpä se, että ei se rotua katso, saako osakseen koiran vai Koiran. Se, että kyllä kasvattajalta vaaditaan hirmuista tietämystä, osaamista ja todellista pelisilmää, sen suhteen, että oikea koira päätyy juuri sille sopivalle ihmisille ja viimeisen päälle hämmentävää on se, että miten niihin aikoihin kaksi vuosikymmentä kasvattanut, erittäin kokenut koiraharrastaja voi erehtyä niin pahan kerran. Ja se, että pienen, epäonnisen arpaluvun osakseen saaneen koiran kanssa voi elää, olla ja tulla toimeen, pärjätäkin ihan mukavasti, mutta ison, haastavan rodun kanssa se ei välttämättä ole turvallista koiralle, omistajasta ja sivullisista ihmisistä puhumattakaan.

 Niin kovan, lähinnä "elämän korkeakoulun" käytyään on ihme, että Zeus on ja elää edelleen, elämänsä kunnossa. Mitä nyt purukalustosta löytyisi pientä rempattavaa yhden kuolleen ja yhden haljenneen hampaan muodossa. Entisestä "Teräsmiehen" arvonimestä on luovuttu ja yleisimmin esittelen koiran nykyiseltään Pappakoirana. Pappakoira on ja voi hyvin, käy säännöllisesti ilahduttamassa vanhuksia kaverikoirailun merkeissä. Tietämykseni mukaan muitakin kaverikoirailevia kääpiöpinsereitä löytyy, eli kultakimpaleita on olemassa ja lottovoitto on osunut muidenkin, kuin vain minun kohdalleni. Vanhusten viihdyttämisen ohella Zeus yrittää pitää oman laumansa parhaan taitonsa mukaan kurissa ja nuhteessa.

Ja sitähän se minäkin yritän, ainakin silloin tällöin. Yritän pitää yllä kääpiöpinsereiden mainetta ja kunniaa siltä kantilta, että kyllä nekin ihan oikeita koiria ovat. Upeita ystäviä ja harrastuskavereita, hienoja yksilöitä, vaikka se massa välillä vähän hirvittävä onkin. Kuitenkin, kuten jo ensimmäisissä lauseissa taisin kirjoittaa, että ihan oikeasti pohdiskelen sitä, miksi kukaan haluaa tällaisen koiran. Koiran, joka ei pärjää ilman lisävarustusta Suomen talvessa, koiran jonka takia ihminen pahimmillaan menettää yöunensa, ystävänsä, mielenrauhansa.

Olen kuullut tarinoita kääpiöpinsereistä paljon, ja jotain ehkä kertoo se, että omia koiriani on joskus luultu jopa sairaiksi, kun "ne on tommosia." eli osaavat rauhoittua, istua alas ja odottaa. Käydä nukkkumaan kun mitään ei tapahdu. Matkustaa autossa pääsääntöisesti niin hiljaa, ettei niiden edes tiedä olevan mukana, ellei sitä sitten ihan oikeasti tiedä. Sellaisia, että eläinlääkäri käynnit sujuvat kivuttomasti, äänettömästi ja yleensä varsin sutjakkaasti. Verinäytteidenkin otto sujuu ilman taistelua.

Sellaisia ne ovat, kun niillä ei ole muuta vaihtoehtoa...

Niistä tarinoista en jaksa paljoa muistella, vaan sen muistelen, että eräässä perheessä kuljettiin sisätiloissa kumisaappaat jalassa kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se, että silloin koira ei purressaan pystynyt satuttamaan. Toinen se, että koiralla oli aina ohimennessään tapana pissiä omistajiensa, "perheenjäsentensä" nilkoille.

Kyseinen koira oli kääpiöpinseri, mutta hyvät ihmiset, kertokaapa minulle, kuuluiko sen siksi olla sellainen kun se oli.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Viikko sitten lauantaina lähdin päivän viettoon Hämeenlinnaan. Ajatuksena oli lähteä heti aamusta, mutta kyllä se kello oli jo pitkälle yli puolen päivän, kun sinne päin maailmaa lopulta pääsin. Ajomatkan aikana sain ihailla niitä ihania kullan keltaisena auringon paisteessa loistavia haapoja. Niitä joita en täällä kotinurkilla ole nähnyt, niistä kaikista kun on aikalailla lehdet jo alas varisseet. 

Aamuinen ärtymys haihtui sitä mukaan pois, miten kauniimmaksi päivän huomasin. Ja kyllähän se uskomattoman kaunis olikin. Ellei olisi tiennyt elävänsä jo lokakuuta, eikä ruskaa olisi ollut, olisi voinut kuvitella, että olisi ollut yksi keskikesän kauneimmista päivistä. Siispä kuvat puhukoon  puolestaan... 



Hämeenlinna oli ihana paikka, olin käynyt siellä muutaman kerran aikaisemminkin. Ensimmäisen kerran muistaakseni kaksikymmentä vuotta sitten ja jälkimmäisen kerran muistaakseni muutama vuosi takaperin. Kaksikymmentä vuotta sitten pääsin opastetulle kierrokselle linnan sisään, muutama vuosi kiersin sitä vain ulkopäin, enkä astunut edes linnan sisäpihaan. 

Tuona päivänä kiertelimme ja kaartelimme linnan ympärillä sen mitä voimme, siinä määrin kun se koirien kanssa oli mahdollista. Mielikuvituksesta sanotaan, että se voi olla joko siunaus, tai kirous. En tiedä kumpaa se minulla tai minulle on, mutta ainakin se on kova laukkaamaan, yötä päivää, taukoamatta. Ja niinhän se teki tuollakin, Hämeenlinnan kiviseiniä katsellessani. Jälleen kerran löysin paikan, jonne olisin mielikuvitukseni kanssa voinut unohtua varmaan ikuisiksi ajoiksi. 





Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta...
Ilman laumanvanhinta ei keskimmäistä enää olisi, eikä nuorin koskaan olisi edes syntynyt. Keskimmäinen olisi hukkunut hyytävään veteen jäiden keskelle, jos ylipäätään olisi 
elänyt siihen päivään asti. 
Ilman laumanvanhinta en olisi huomannut, enkä olisi ehtinyt pelastaa 
jäihin pudonnutta pientä ruskuaista. 
Lauman vanhin juoksi luokseni kertomaan, etteivät asiat ole nyt hyvin.
Koskaan ei meidän laumamme ole ollut niin yhteinäien ja yksissä tuumin toimiva kuin silloin
kun juoksin holtittomasti tärisevä koira takkini sisällä kotiin päin. 
Siinä ei tarvittu remmejä, ei käskyjä tai kehoituksia. Lauma oli yhtä ja toimi yksissä tuumin, 
yksi kaikkien kaikki yhden puolesta. Tänä päivänä, tuota alla olevaa kuvaa katsoessani ajattelin, ettei ihminen voi sen parempaa ystävää saada, kuin koiran. 
Paitsi monta koiraa.



maanantai 5. lokakuuta 2015

Perjantaina työpäivän jälkeen minun oli tarkoitus ajaa suoraan hakemaan kaneille varaamaan kaksi paalia heinää. Koskapa pääsin oletettua aikaisemmin ehdin käydä kotona vaihtamassa vaatteet ja hakea koirat matkaan. Heinän haku reissu sujui ihanan iisisti ja heinän tilaaja oli ihanasti pussittanut paalit isoihin jätesäkkeihin. Tosin ei pussittaminen ollut minua ajatellen tapahtunut, vaan heinän tilaaja oli kantanut kerrostalo asuntoonsa 100 kiloa heinää ja ymmärrettävästi se on paljon siistimpää säkitetyn kuin säkittämättömän heinän kanssa. 

Kun heinät oli lunastettu ajoin vajaan viiden minuutin ajomatkan ja pysäköin auton pienen tien reunaan. Koirien kanssa jatkoin matkaa kävellen Valio myrskyn ennakkovaroituksia kuunnellen. Ei liene yllääne ketään, että tarkoituksena oli luonnossa liikkumisen ja kauniista päivästä nauttimisen ohella samalla käydä hakemassa muutamia geokätköjä ja kyllähän niitä löytyikin. 
Yksi aivan lumoavan kauniista paikasta. Siellä olisin voinut istua koko päivän tuulen puhureita kuunnellen ja keltaisten,  kultaisten lehtien sadetanssia katsellen.

Koirillakin oli mukavaa, ne pistivät pienillä metsäpoluilla elämänsä ihan ranttaliksi ja leikkivät innoissaan keskenään hirmurallia vetäen. Saivat ne minutkin muutaman juoksuaskeleen ottamaan. 
Löydettyjä kätköjä oli kolme ja päätin lähteä hakemaan vielä neljättä. Pururadan kautta olisi päässyt helpomman kautta, mutta koskapa ainoat äänet metsässä olivat meidän ja tuulen aikaansaannoksia, halusin nauttia vielä hetken siitä mielikuvaa ja tunteesta, että olimme kaukana kaikista muista ihmisistä ja ihmisasutuksesta. 

Kuljimme koirien kanssa läpi umpimähkän, poluttoman metsän. Kulkiessani huomasin yhden "huolestuttavan" seikan. Hirvikärpäset eivät häirinneet minua oikeastaan yhtään.  Nippailin niitä pois sitä mukaa kun niitä päälleni hypähteli, mutta pienintäkään hysteriaan viittaavaa merkkiä ei ollut näkyvissä. Ne jotka minut sattuvat tuntemaan, ovat varmasti saaneet huomata sen, että aikaisempina vuosina, kun ensi kohtaaminen hirvikärpästen kanssa on tapahtunut, olen metsään mennyt seuraavan kerran vasta yöpakkasten tultua.  Aivan hiljaa itsekseni pohdin, että lieneekö tässä jälleen yksi aikuistumisen merkki ja kaipa se aikuistuminen tähän ikään mennessä jo aavistuksen verran asiaan kuuluukin. Hirvikärpäset,  ei edes niiden pataljoona pystynyt päivääni luonnonhelmassa pilaamaan.  Sen sijaan harmitti  että olin luvannut tehdä ruokaa juuri tuona päivänä.  Sen verran upea päivä oli, että olisin mieluusti viipynyt metsässä iltaan asti.

Ohessa muutamia kuvia perjantai-iltapäivästä.



Monen moisia geokätköjä on tullut vastaan, vaan ei aikaisemmin ihan tällaista ;) 



Ihana pieni turvepohjainen lampi ohikulkevien katseiden ulottumattomissa, metsän keskellä. Kiitos geokätkeilyn, me pääsimme nauttimaan tämän pienen metsälammen rauhasta. 









Pappakoira keksi omaa viihdykettä, kun me naikkoset nautiskelimme syysauringosta. 




Tätä kuvaa ottaessani ajattelin siinä olevan sekä kesän viimeiset hetket, että lehdet. 


Ryhmä rämä


Isukki ja tyär.