Tassutellen, tossutellen..

Minä joka vuosia olen puhunut, etten pue koirilleni tossuja, koska ne eivät niistä suostu kulkemaan, olen joutunut syömään sanani. Olivatpa ne sitten Siperian tai ihan minkä tahansa muun pakkaset, jotka tänne saapuivat, niin kylmät ne ainakin olivat. Niin kylmät, että liikkumattomiksi heittäyivät Etnan ohella myöskin molemmat mustuaiset, siitä yksinkertaisesta syystä, että niiden tassut jäätyivät heti pihalle pääsyn jälkeen. 

Aikani mietiskelin ja pohdiskelin, että mistä saan äkkiä hankittua tossut tähän akuuttiin hätään ja apu löytyi sitten ihan oman piirongin laatikosta. 

Ensimmäinen tossuttelu lenkki helpotti kyllä koirien oloa kummasti, etenkin mustat ihan rilluttelivat ja rallattelivat riemuissaan, kun ei tassuja palellut ja arvon neiti Etnakin suvaitsi ottaa ihan muutaman ravi askeleenkin, hypähtelemään ja tanssahtelemaan se ei kuitenkaan alentunut. Minun osaltani lenkki menikin sitten tossujen kyttäämiseen, että saan ne sujautettua takaisin koiran jalkaan, aina kun putoavat. Siitä huolimatta onnistuin kaksi tossua kadottamaan, niin että niitä piti sitten palata etsimään. Mistään oikeista tossuistahan ei siis ole kysymys, vaan ihan vauvan sukista, eli sinällään jos yhden tai kahden onnistuu hukkaamaan niin eihän siinä kovin suurta vahinkoa synny. Nämä kaksi matkasta pudonnutta sukkaa onnistuin kuitenkin löytämään ja palautin ne takaisin käyttöön.

Kotona pohdiskelin sitten, että miten ihmeessä saan sukat pysymään jaloissa, niin ettei koko lenkki kulu tylsästi vain koirien jalkoihin tuijotellen. Sitten keksin ja ainakin toistaiseksi tämä ratkaisu on toiminutkin. Koskapa koirilla on kahdet sukat päällekkäin, kunkin tassun suojana, tapahtuu meillä pukeminen seuraavasti.

Ensimmäisenä sujautan etutassuihin pehmeät, lämpimät sukat, tämän jälkeen työnnän koirien jalat haalarin lahkeiden sisään ja läpi. Kiristän lahkeiden suut ja vedän sitten pidempi vartisen sukan tähän koko komeuden päälle. Päälimäisen sukan kiristän paikalleen hiuslenkillä. Samalla lailla toimin sitten takajalkojen kohdalla. Aikaahan siinä kuluu rapiat 15 minuuttia, kun näiden kanssa valmistautuu ulos lähtemään. Hirmuine aika siihen nähden, ettei siellä kyllä liian pitkään ole tarennut olemaan itsekään. 

Kuvien mukaisella varustuksella on kuitenkin pystytty nyt sen 5 - 10 minuutin sijaan käymään lenkillä jo puolen tunnin verran, eivätkä koirat silloinkaan vaikuta vielä palelevan, vaikka kotiin päin jo tullaankin. Ja mikä parasta, sukat vaikuttavat pysyvän koirien jaloissa todella hyvin. Ihan erinäköistä on meno lenkillä nyt kun koirat kulkevat nuo sukat jaloissaan, kuin aikaisemmin. Ihanan kevytkenkäistä sakkia, mustuaiset varsinkin mennä viipottavat ja ottavat välillä kanien malliin ihan ilohyppyjäkin, kun ei tassuja palella. 

Etana Elli onkin sitten oma ylhäinen itsensä. Tuumailee, että kannahan emäntä nyt vielä ainakin muutama metri, ennen kuin viitsin itse kävellä. Hyvin salakavalasti se yrittää välttää ulkoilut ja tuumailee, että pärjäisihän sitä vallan ulkoilemattakin, sen kun kääntää kylkeä vaan. Ihan omien hermojeni säästämiseksi, olenkin alkanut ihan suosista näillä pakkasilla suostumaan näihin prinsessan oikkuihin. Nappaan sen tukevasti kainaloon aina kun lähdemme lenkille ja lasken sen sitten maahan, kun oma pihapiiri on jäänyt jo hyvän matkan päähän. Muutaman kevyen nyppäyksen jälkeen, se saa oman moottorinsa käyntiin ja kulkee, jos ei nyt ihan 8 metrin päässä takana, niin ainakin 6 -7 metrin turvavälillä. Kummasti se kuitenkin saa vauhtivaihteen päälle, kun tiedostaa että olemme kotiin päin menossa.

Se on näistä kolmesta ollut aina kaikista herkin kylmälle, mutta ei nämä temppuilut kylmästä johdu, toivottavasti ihan vain luonteen laadusta. Varmuuden vuoksi tossujen ohella lisäsin sen ulkoiluvarustukseen toppahaalarin päälle vielä yhden villapaidan. Adjalta puolestaan tuo top caniksen toppahaalari puuttuu kokonaan, joten se on saanut ulkoila fleecehaalarin ja villapaidan voimilla. Löysin kuitenkin laatikosta tuon vanhan, aikanaan Zeukselle ostetun toppamanttelin ja nyt muutamaan kertaan se on ollut villapaidan sijaan ollut Adjalla kokeilussa ja hyvin näyttää toimivan. 

Pipot näiltä sankareilta vielä puuttuvat, aikanani yritin sellaisia saada itse neulottua, mutta ei niistä hyviä tullut, ei yhdestäkään. Näin on sitten menty nämä pakkaset, pipotta, mutta hyvin pärjätty siitä huolimatta. Saapa nähdä, joutuuko sitä nöyrtymään jossain vaiheessa vielä tuon pipo asiankin suhteen, mutta ei nyt vielä ainakaan toistaiseksi.

Täytyypä vielä muutamalla lauseella mainita kauhun tasapaino. Sehän tuntuu ainakin minulla olevan asia sillä lailla, että jos ja kun tuntuu, että joku asia menee vähän liiankin hyvin, niin sitten täytyy tapahtua jotain huonoa, epäonni kokee tarpeelliseksi muistuttaa olemassa olostaan.

Tänään istuin keittiössä kahvilla, takana muutaman peräkärrykuormallisen vieminen uudelle asunnolle ja aamupäivän siivousrupeama samaisessa paikassa. Olin saanut koirat lenkitettyä ja ne olivat käpertyneet tyytyväisinä nukkumaan lämpimiin vällyihin. Kahville lähtiessäni olin luvannut palata ihan kohta. 

Sitten kuului parkaisu, tai kiljahdus, ihan kummin vaan. Ääni kuulosti lähinnä siltä, kuin joku oli esimerkiksi liukastunut, ja päästänyt hätäisen huudahduksen, tai siltä kun yksi siskoistani kohtaa hämähäkin. Ajattelin siis, että kiljahdus oli päässyt siskoltani, lähdin kuitenkin tarkistamaan asiaa saman tien ja melkoinen epätoivo alkoi sisällä muljahdella, kun kohtasin yläkerrassa pienen, kolmella jalalla konkkaavan mustuaisen. Toiselle takajalalleen se ei varannut painoa lainkaan, ja Etna kulki aivan sen kannoilla, ihmeissään kaveria haisellen. 

Mitä kummaa tapahtui, sitähän ei kukaan voi sanoa. Ei voi tietää, kun ei ole nähnyt. Mitään ei kuitenkaan vaikuttanut olevan rikki, koiran eleistä ja ilmeestä päätellen, kipua kuitenkin tuntui jossain ja olihan jotain täynyt käydä, kun ei kerran painoa kyseiselle takaselle pystynyt varaamaan lainkaan. 

Kipsuttelin koira kainalossa alakertaan ja keittiöön, vaikka sinne eivät koirat saa mennä. Jalkansa loukannut koira oli kuitenkin Adja, ja se ei vielä tänä päivänäkään, yli nelivuotisesta elämästään huolimatta, ole viitsinyt oppia sitä keittiö asiaa. Se käy siellä joka päivä, ja niinpä se hyvin epäjohdonmukaisesti päätyi sinne nytkin. Yksin ja kaksin tutkailimme jalkaa ja totesimme vain, ettei mitään varsinaista vikaa löytnyt mistään. 

Looginen ajattelu kunniaan, oli vain yksi vaihtoehto. Adja oli hypännyt sängyltä alas ja loukannut siinä jalkansa. Vein ajatusta vielä hieman pidemmälle, sillä koira kömpii aina peittojen alle nukkumaan. Tänään sängyllä oli peittojen (5 kpl) ohella myös runsain määrin siihen puoli huolimattomasti heiteltyjä vaatekappaleita. Siispä ajattelin, että koira on hypännyt sängyltä alas, jäänyt toisesta jalastaan kiinni ja loukannut siinä itsensä, tai tullut vain huonosti alas. 

Launtai ilta, kello lähempänä seitsemää kuin kuutta, euron kuvat vilisivät silmissä. Koira siirtyi sylistä toiseen, join kahvikupin tyhjäksi, kiikutin puhelimen ja tietokoneen yläkertaan ja palasin hakemaan koiraa.

Luut olivat ehjät, ja raaja ulkoisesti kunnossa, ei siis sojottanut väärään suuntaan tms.. En lähtenyt soittamaan päivystävälle, vaan päätin seurata hetken tilannetta kaikessa rauhassa. Kolmella jalalla koira konkkasi häkkiin, jonne sai heti kaverikseen huolestuneen ja erittäin kiinnostuneen oloisen Etnan. Hain koiran viereeni sängylle ja se sujahti peiton alle ja kävi nukkumaan.

"Uni paras lääke on..." ja " vesi vanhin voitehista.." näillä mentiin. Tällä hetkellä kello lähentelee ilta yhdeksää ja koira vaikuttaisi olevan ihan kunnossa. Ihan omatoimisesti hyppää sängyltä, että sängylle. Ontumista ei näy, eikä kipuile mitenkään. Ruoka maistuu, (aika huolissaan saisi olla, jos ei maistuisi...) Ilta ruoan jälkeen hyppäsi takaisin sänkyyn ja löysi hyvän nukkuma paikan tässtä minun kainalostani. Eipä tässä nyt oikein muu auta, kuin seurailla tilannetta edelleen ja toivoa, että jälleen kerran olisi ollut onni onnettomuudessa mukana. 

Vuosi vaihtui jo muutama päivä, melkein viikko sitten. Kuten jo aikaisemmin taisin mainita, niin lähdimme mökille viettämään vuoden vaihdetta ja myös koirat toivotettiin tervetulleiksi mukaan. Torstaina lähdin ajamaan kohti Parkanoa, enkä meinannut ajaa harhaan, kuin yhden ainoan kerran ja vieläpä samassa kohdassa, kuin edelliselläkin kerralla samaan suuntaan mennessäni.

Tämä ajomatka oli melkoisen lyhyt verrattuna noihin pariin, joita ennen ja jälkeen joulun tuli ajeltua ja kuten aina, koirat matkustivat mallikelpoisesti ja hipi hiljaa. Totesin tosin eräälle kyydissä istuvalle, että kyllä niihin vähän eloa syntyy siinä vaiheessa, kun ollaan melkein perillä. Häkissä oli hyvin hiljaista, kun poikkesimme kauppaan Parkanossa, eikä sieltä kuulunut mitään silloinkaan, kun matka jatkui. Totesin sitten ääneen, että tämä oli muuten varmaan elämäni ensimmäinen kerta, kun lähdin jatkamaan luottavaisena matkaa tarkistamatta, että koirat ovat varmasti kyydissä.

Ensimmäinen käännös pienemmälle tielle, ei vieläkään herättänyt häkkiväkeä, vaan seuraavan risteyksen jälkeen rupesi kääpiöpinsereiden korvia näkymään taustapeilin kautta ja kyllähän ne oikeassa sen suhteen olivat, että määränpää lähestyi vääjäämättä. 

Mökki oli ja on samainen, jolla reippaasti yli vuosi sitten vietimme pikkujouluja sen verran oli muutosta tapahtanut sen seudun koirakantaan, että talonväen koiramäärä oli kasvanut yhdellä. Tästä syystä pidin varmuuden vuoksi koirat kytkettynä, ja hieman epäilevästi vilkuilin myös viereisen järven jäätä, mielessäni kuva heikoille jäille pudonneesta koirasta.

Vuoden vaihtumista meidän kanssamme ei ollut juhlistamassa yksi tai kaksi ihmistä, ei edes kymmenen tai kaksikymmentä ihmistä. Kuinka paljon niitä kaiken kaikkiaan yhden illan aikana mökkiin mahtui, ei harmainta aavistusta, ainakaan sen enempää, kun että niitä mahdollisesti oli jotain 30 - 50 väliltä. Suurempi väkimäärä saapui kuitenkin vasta illalla yhdeksän jälkeen, eli olimme ehtineet hyvin jo koirien kanssa asettua taloksi. 

Täytyypä oikein erikseen mainita sellainen seikka, että Etna muisti paikan hyvin, ja niin ihmisetkin. Se oli hyvin iloinen, avoin ja ystävällinen. Korvan taakse ja muistiin jäi väistämättä yllättynyt lausahdus. "Ihana, miten se on muuttunu tollaiseksi." 

Ja kyllähän se hyvältä tuntui, kuulla tuollaista ihmettelyä juuri tuon koiran kohdalla.

Illan mittaa väkeä tosiaan kertyi paikalle ihan kiitettävästi. Koskapa väkeä kulki sisään ja ulos yhtä mittaa ja innokkaita raketin ampujiakin oli saapunut paikalle, pidin koirat pääasiassa häkissä. Itseasiassa osa vieraista ei ensi alkuun edes tiennyt mökillä mukana olevista koirista, kun ne olivat melko hissuksiin, mutta kyllähän niistä sitten ääntäkin lähti, muutamaan otteeseen ja ihan reippaasti. 

Melkoisesta väkimäärästä huolimatta, koirat keräsivät osakseen pääasiassa ihan positiivista huomiota, senkin suhteen, että vaikka Etnasta välillä vähän varoittelinkin, ei sillä tuntunut olevan pahaa sanottavaa kenellekään. Ja vuoden vaihteesta selvittiin kunnialla, vaikka melkoisen ilotulituksen nuo vastakkaisen sukupuolen edustajat saivatkin aikaiseksi siinä puolen yön aikoihin. Hieno se oli, kerta kaikkiaan, ja kova ääninen. Kääpiöt saivat tuonkin ajan viettää turvallisesti häkissä ja häkin olin peittänyt fleecellä. Eivätpä nuo kaksi vanhempaa olleet ilotulituksesta moksiskaan, Adja meinasi olla vähän herkillä, ihmetteli ja siitä kyllä näki, ettei se kyllä ainakaan nauttinut siitä paukkeesta. 

Yöllä kahden aikoihin käytin ne vielä kunnolla ulkona ja seuraavan aamuna nukuttiin melko pitkään. Sydäntä kylmäten laskin aamulla karanneita koiria, enkä oikein edes uskaltanut miettiä, mitä jos joku niistä olisi omani. Ei kai sitä voi kuin toivoa vaan, ettei koskaan itse joutuisi siihen tilanteeseen, että joku omista koirista juoksisi kauhuissaan pitkin maita ja mantuja, eikä sitä välttämättä enää koskaan saataisi kiinni. Yksi sellainen on Tampereen ja Kangasalan rajamailla liikkunut jo useampien viikojen ajan, havaintoja siitä tehdään tuhka tiuhaan, mutta aina ihmisen havaitessaan koira häviää sen sileän tien. Jo entuudestaan ihmisarka koira, joka on jo valitettavan hyvin oppinut karttamaan ihmisiä, jotka vain haluaisivat pelastaa sen ja saada takaisin kotiin. 

Ei sitä oikein kestä ajatella, että jonain päivänä se jota etsitään, voisikin olla oma.

Uuden vuoden päivänä, meidän lauma oli tallella ja virtaa täynnä. Ehdin käydä koirien kanssa aamulenkillä siinä mielessä juuri sopivasti, että pian sen jälkeen mökin pihaan ilmestyi nuori, alta puolen vuoden ikäinen valkoisenpaimenkoiran, saksanpaimenkoiran ja briardin sekoitus.. (mahtoikohan olla näin...) Varsin mukavan näköinen ja erittäin energinen ja innokas nuori koira. 

Sattuipa niin, että vielä samana päivänä, tuo koira ehti kipaista mökinkin puolella ja niin uuden vuoden saunasta tullut Etna pääsi kiihdyttämään itsensä satasesta nollaan ihan nanosekunnissa. Sen verran poikkeuksellinen tapahtuma oli tuo saunominen, että Zeuskin kiipesi ihan ylälauteille asti ja sehän piti tietenkin ikuistaa sitten ihan kameralla. Liekö syynä puulämmitteisen saunan pehmeä lämpö, tai mikä ikinä, mutta Zeus nautti saunan lämmöstä hyvän aikaa, ennen kuin jätti meidät lopulta saunomaan tyttöjen kesken. 

Edellisen illan ja uuden vuoden päivän aikana tuli pelailtua jonkin verran. Jotenkin hellyttävää ja huvittavaa oli se miten tarkasti Etna otti osaa näihin peleihin ja seurasi hyvin tarkkaan jokaisen siirron, melkein kuin olisi itse ollut pelissä mukana. 

Torstai-iltana pojat olivat käyneet ampumassa raketteja järven jäällä, mutta itse en sinne uskaltautunut vielä perjantaina. En vaikka hyvin siellä näytti luistimet luistavan monella muulla. Launtaina sain kerättyä rohkeutta sen verran, että uskalsin lähteä koirien kanssa kulkemaan pitki rantaviivaa ja kyllähän se kannatti. Eihän sitä näistä kuvista tietenkää näe, mutta päivä oli mitä ihanin. Edellis päivän kylmä tuuli oli laantunut ja aurinko paistoi ihanasti. Luistimet näyttivät hyvin luistavan lauantainakin, vaikka en itse sitä lähtenytkään kokeilemaan. 

Eipä tuo jää ihan sileää kaikkialta ollut, kävellessäni hieman kauemmaksi, toki rantaviivaa seuraillen, katselin jäätä, joka näytti siltä kuin se olisi jäätynyt yksi laine kerrallaan. 

Launtai iltapäivälläl lähdin ajelemaan koirien kanssa kotiin päin ja kävin sitten päivän päätteeksi hakemassa avaimet uuteen asuntoon. Ihan vielä en ole kuitenkaan muuttanut, vaikka hiljaksiin olen kamppeita vähän kasaan laittanutkin ja pientä inventaariota tehnyt. Koiratkin ovat sen huomanneet ja etenkin Zeus tuumaili eilen, että parempi olla päästämättä minua pois silmistä, ettei vain käy niin, että sattuisi vaikka jäämään pois matkasta. Ihan sopivaan väliin sattuu nyt sitten tuo loman loppuminen ja töihin paluu, niin tulee taas "vieroitushoito" kunnolla hoidettua.

Jännitystä on viime aikoina riittänyt ja meidän taholta on ollut luja kannatus Suomen nuorten leijonien taholle. Omien hermojen koossa pysymisen vuoksi olen seurannut pelejä lähinnä vain kuuntelemalla selostusta ja pitämällä kädet ja silmät visusti kiireisinä koko ajan. Sen myötä sain yhden torkku- tai sinkkupeiton valmistumaan ja kiireen vilkkaa piti aloittaa jo seuraavaa. Eilis päivän Suomi - Ruotsi peli oli jännä ja täynnä tapahtumia koko ajan, kyllä sen sivusilmälläkin näki, mutta tämän iltainen peli oli kyllä sitten vielä jännempi. Vaikka harvoin hihkun ääneen mistään, niin täytyy myöntää, että kyllä Suomen poikien maalit tällä kertaa aiheuttivat riemun ja liikutuksen sekaista kuohuntaa, ainakin minussa. Sitä, miten se tähän blogiin mitenkään liittyy, saattaa joku ehkä ihmetellä, mutta liittyy se. Nimittäin siinä virkkaamisen ohella maaleja tuuletellessani puristin käteni nyrkkiin ja huitaisin kohti kattoa... 

Sillä seurauksella, että Etnassa tapahtui samanlainen mielen järkkyminen, kuin kerran kesällä. Silloin olin päättänyt tappaa makuuhuoneeseeni eksyneen ampiaisen siitä syystä, ettei se vain pistäisi ketään koiristani. Käärin lehden rullalle ja nostin käteni iskeäkseni ampiaista, ja sillä siunaaman sekunnilla Etnalla livahti häntä koipien väliin ja se ampaisi karkuun miltei pakokauhuisena ympärilleen pälyillen. Että sellaista...

Huikea oli tuo Suomen nuorten leijonien maailman mestaruuden voittaminen ja elävästi kyllä nousivat pintaan muistot vuoden 2011 jääkiekon maailman mestaruuden voittamisesta. Ehkä siinä joku tippakin saattoi vähän linssiin tulla, mutta vain ehkä. Lähinnä mieleen nousivat sanat jotka tuona syksynä kirjoitin blogiini. Keväällä laulettiin, että "poika on tullut kotiin", mutta ei syksyllä poikaa tullut, ehei, vaan koira silloin tuli. Kävin suurin odotuksin ja toivein hakemassa Adjan ja kirjoitin blogiin, että "tyttö on tullut kotiin.." 

Odotuksen ja toiveet tulivat ja menivät, vaan Adja jäi.