sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Vaikka vanha sanonta taitaa mennäkin jotenkin niin, että tikulla silmään sitä joka vanhoja muistelee, niin ajattelin silti vähän muistella. Sosiaalinen media tuntuu lykkäävän vanhoja muistoja silmien eteen harva se päivä ja niinhän se tänään kertoi kuvamuiston kera sen, että päivälleen kaksi vuotta sitten tapahtui Etnan leikkaus.

Sitä ennen joulunalusaikaan asustelin joitakin viikkoja tässä nykyisen asuinpaikkani lähellä, kolmen oman koiran kanssa Siirin seurana. Siellä olo aikana tytöt aloittivat juoksunsa, muistaakseni muutaman päivän erolla, aika kului, juoksut siinä samalla ja aikanaan ne päättyivät.

Etna oli juoksujen aikaan aina pahempi, varmaan pahempi kuin milloinkaan muulloin. Sen ahdistuneisuus kasvoi entisestään, vaikka jotain positiivistakin oli havaittavissa. Juoksujen aikaan tytöt olivat parhaita kavereita, aina.

Adjalla paikat palautuivat hyvin, ja Zeuksen kiinnostus sitä kohtaan laantui. Etnan kanssa oli toisin, Zeus hetkellisesti menetti mielenkiintonsa siihen, mutta sen jälkeen kiinnostus yltyi entisestään, melkein pahemmaksi kuin itse juoksujen aikana. Sitten Adjakin alkoi osoittaa suunnatonta kiinnostusta Etnaa kohtaan. Päällisin puolin ainoa silmään pistävä merkki Etnan kohdalla oli kuitenkin vain se, että se oli ulkosynnyttimen osalta turvoksissa edelleen.

Olin suorittamassa työssäoppimisjaksoa eläinlääkäriasemalla ja kun otin asian puheeksi, päätimme ottaa koiran hieman lähempään tarkkailuun. Ultrassa kävi ilmi se, ettei koira ollut palautunut juoksusta niin kuin olisi pitänyt ja molempiin kohdunsarviin oli kertynyt märkää. Etnan yleisvointi hyvä, eikä muuta hälyyttävää ollut havaittavissa. Leikkaus varattiin seuraavaksi aamuksi.



Olihan se hieman epätodellinen ajatus ja vähän mietitytti, että mitä jos kaikki ei menekään hyvin. Aamulla saavuin ajoissa paikalle, ja jouduin toteamaan, että on se hieman erilaista tehdä kaikki leikkausvalmistelut omalle koiralle. Kantaa leikkaussaliin ja laittaa hengityskoneeseen, katsoa, että rupeaako rintakehä kohoilemaan vai ei. Seurata sitä, miten tippa tippuu, tehdä kaikki mitä eläinlääkäri sanoo.

Leikkaus onnistui, eihän me muuten oltaisiin tässä, tai Etna ei olisi. Koska seuraavan potilaan tuloon oli vielä hyvin aikaa, ehdimme hieman tutkia myös poistettua kokonaisuutta. Eläinlääkäri kertoi ja näinhän sen itsekin, että munasarja oli kystainen, ei niitä paljon ollut, mutta varsinkin yksi oli melko kookas. Eläinlääkäri kertoi myös, että monelta arvaamattomalta ja aggressiiviselta kissalta oli kohdunpoiston yhteydessä löytynyt munasarjoista kystiä ja leikkauksen jälkeen kissan koko olemus ja käytös muuttunut.

Sattumaa, tai sitten ei, Mene ja tiedä, kyllähän se mielessä kävi, että voisiko edes osa Etnan ongelmista johtua kystaisesta munasarjasta, voisiko olla niin, etteivät kaikki sen möröt, pelot ja ahdistukset johdukaan päänsisäisistä ongelmista.

Edessä oli vielä pitkä päivä töissä, ei yksi kohtutulehduksen operointi loppujen lopuksi vie kuin aika pienen siivun kymmen tuntisesta päivästä. Etna siirrettiin heräilemään ja leikkaussali siivottiin.

Olin jo etukäteen varannut mukaan vauvan bodyn, leikellyt sitä sopivista kohdista ja se todettiin käytännössä hyväksi. Illalla lähdimme kotiin, Etna oli jo hyvin heräillyt. Ensimmäinen yö meinasi kuitenkin olla vähän tuskainen. Tuntui ettei koira löydä hyvää asentoa millään, mutta kyllähän se sitten joskus aamuyöstä löytyi ja niin koira kun minäkin saimme unen päästä kiinni.

Siitä se arki lähti rullaamaan, muutaman päivän jälkeen Etna alkoi jo olla oma itsensä, vauhtia riitti ja elämä alkoi maistua. Näin jälkeen päin, kahden vuoden takaisia asioita kun rupeaa muistelemaan, niin mieleen on jäänyt se, että heti kun koira alkoi heräillä, sen häntä heilui. Ei yksin minulle, vaan muillekin, niistä ensimmäisistä tunneista lähtien se oli kuin eri koira ja suunta oli päivä päivän jälkeen aina parempaan päin.

Aikojen myötä Etna ansaitsi itselleen arvonimen Prinsessa ja on ollut kyllä lisänimensä mukainen. Tämä korostui erityisesti leikkauksen jälkeen. Vaikka muutaman päivän kuluttua vauhtia alkoi löytyä entiseen malliin, niin prinsessan etuoikeuksista se ei olisi millään luopunut. Etnan mielestä ulkoilun pystyi ihan hyvin hoitamaan niinkin, että mustuaiset kävelevät ja ruskuaista kannetaan. Samalla tavalla kun tuumaili, että kun kerran alettu kantaa portaita ylös alas ja niin se malli sopisi hyvin jatkossakin.

Kaksi vuotta on kulunut aikaa, silloin sanoin Etnan saaneen elämänsä kalleimman syntympäivälahjan. Huomenna on vuosipäivä, Etnan vuosi päivä. Huomenna Etna täyttää uskomattomat kuusi vuotta ja elää elämäänsä täysillä siinä missä moni muukin koira. Etnalla sen eteen on vain käyty ehkä tavallista pidempi ja kivisempi taival. Tie, jolla ei kompastelematta ole voinut kulkea, paitsi nykyäään aina välillä.

On asioita joiden kanssa edistystä ei sinällään ole tapahtunut, eikä tapahdu, se on vain sellainen asia joka on hyväksyttävä. Siitä ei ikinä tule sellaista koiraa, joka tulisi luontevasti toisten koirien kanssa toimeen, ei koskaan sellaista koiraa, johon voisi luottaa täydellisesti. Toisaalta, onko olemassa sellaista koiraa, johon voisi. Eläimiähän ne on, ja jokainen voi yllättää, reagoida säikähtäessään hyvinkin arvaamattomasti, tai toisaalta ennalta-arvattavasti.

Leikkauksen jälkeen meillä on ollut suunta ylös päin. Jälkeen päin ei voi kun hymyillä muistellessaan niitä ensimmäisiä askeleita kohti parempaa huomenta. Sitä miten koira reagoi ihmislapseen yllättäen avoimen uteliaasti ja iloisesti, aggression sijaan. Ihmetellä sitä miten koira, joka ei koskaan lähestynyt vieraita ihmisiä kyräilemättä, yllättäen lenkillä rupesi täysin spontaanisti häntä heiluen kiinnostumaan tuntemattomista ihmisiä, halusi päästä lähelle, hypätä vasten ja tervehtiä.

Se oli ihmeellistä aikaa.

Ja toisaalta, sellainen kevättalvi ja kevät, että ei ollut kaukana, ettei minun koiranpidossani lastattu väsyneen aasin selkään sitä viimeistä oljenkortta, joka sen selän lopulta katkaisisi. Kahden vuoden takaa huhtikuulta löytyy postaus näistä tapahtumista, Helmikuussa Etnalla todettiin kohtutulehdus ja se leikattiin. Maaliskuussa samainen koira putosi jäiden läpi ja sain sen pelastettua, Sitten ruvettiinkin hoitamaan Zeuksen silmää ja lopulta muuta ei enää ollut tehtävissä, kun silmän operoiminen kuntoon. Todetun silmäsairauksen perusteella päätin haudata nuorimman narttuni jalostukäyttösuunnitelmat, olihan kyseessä sen isä. Pysyäkseni päätöksen takana ja saatuani sovittua työsuhde-etuna edullisen steriloinnin, koira leikattiin ja päätin unohtaa sen, että olisin halunnut kasvattaa koiria, kääpiöpinsereitä. Alla lainaus silloisesta blogitekstistä ja steriloinnin yhteydessä tehdystä löydöksestä...

Jos jossain vaiheessa minulle itselleni oli epäselvää, onko Adjan sterilointi oikea vai väärä ratkaisu, niin se ei ole sitä enää. Adja steriloitiin maanantaina 5.5.2014. Siinä karvojen ajelun yhteydessä tulin pohtineeksi ääneen sitä, että miksiköhän Adjan kaulassa on oikeastaan aina ollut huono karva ja juurikin tällä hetkellä huonompi kuin koskaan. Arvelin ja pohdiskelin, että lieneekö siinä sitten sikaripunkkia vai missä lienee syy tuohon. Kyselin eläinlääkärin mielipidettä, että kannaattaako mieluummin koettaa hoitaa haulikkohoidoilla kuntoon ja saada näin karva kasvamaan, vaiko ei. Eläinlääkärin mielipide oli, että otetaan alueelta biopsia ja lähetetään patologin tutkittavaksi. Näin sitten tehtiinkin ja koepala lähti eteen päin. 

Valmis pvm: 8.5.2014 Tulopvm: 7.5.2014 Lausuja: Saari Seppo

Lausunto

Tutkimustulos: Alueelliseen alopeciaan viittaavat löydökset

Tutkituissa näytteissä todetaan lähes diffuusi karvanjuurifollikkelien lepovaiheeseen siirtyminen.
Karvanjuurifollikkelit ovat normaalia pienempiä, mutta niihin liittyy normaalit rauhaset. Näytteissä ei todeta tulehdusmuutoksia.

Löydökset viittaavat alueelliseen alopeciaan (canine acquired pattern alopecia), jonka tarkkaa syytä ei tunneta. Sairaudelle on tyypillistä karvapeitten etenevä oheneminen etenkin korvalehdissä mutta myös ventraalipinnoilla, perineaalialueella ja reisien takapinnalla. Tämän ihomuutoksen differentiaalidiagnoosi on kilpirauhasen vajaatoiminta ja Cushingin tauti. Osa koirista vastaa melatoniinilääkitykseen. Sairautta esiintyy etenkin lyhytkarvaisilla ohutkarvaisilla roduilla.

Seppo Saari

ELL, tarttuvien tautien erikoiseläinlääkäri

Siinä sitä oltiin, monta unelmaa haudattuna, monta kokemusta ja pettymystä rikkaampana. Miettimässä sitä, että onko tässä mitään järkeä, onko koskaan ollutkaan. Adjalla todettu tai "löydöksien viittaaminen" alueellisen alopeciaan, oli yllätys, jollaista en ollut osannut odottaa. No olinpahan kuitenkin saanut varmuuden siitä, ettei se ehkä ole parasta mahdollista jalostusmateriaalia, ei ehkä ainakaan paras mahdollinen kantanarttu mahdolliselle kasvatustyölle.

"Tämän ihomuutoksen differentiaalidiagnoosi on kilpirauhasen vajaatoiminta ja Cushingintauti..." nämä kuitenkin suljettiin pois myöhemmissä tutkimuksissa. Syy tähän Adjan mystiseen alueelliseen alopeciaan on siis täysi mysteeri. Sinällään se ei vaivaa koiraa millään lailla, ainakaan sen enempää, että se on vähän kalju rotta. Tämä tulee ilmi erityisesti vatsanaluskarvoituksesta, joka ei tosin tällä rodulla ole muutenkaan kovin runsas. Alunperin ihmettelin kaulan alueen huonoa karvaa, tai lähinnä sitä karvaa joka sieltä puuttui, tuo alue on hiljaksiin laajentunut ja oikeastaan koko rintakehän alueelta karvoitus harventunut. Selkeästi on myös nähtävissä karvapeitteen etenevää ohenemista reisien takapinnoilla.

Tähän väliin en ehdi saada kuvamateriaalia , mutta sitä olisi tarkoitus laittaa jossain vaiheessa tulemaan. Jonkin verran vanhoista kuvista pystyy kuitenkin seuraamaa sitä, milloin ensimmäiset viitteet tähän myöhemmin todettuun sairauteen ovat tulleet näkyviin. Täytyykin kaivella niitä esiin ja julkaista kuvat sitten yhdessä hieman tuoreemman materiaalin kera. 

Tuosta kuvasta nyt pääsee kuitenkin vähän näkemään sitä, miltä Adjan "kalju kaula" näyttää, vaikka valjaat sitä nyt vähän kuvassa peittävätkin.

Näin tämän postauksen loppupuolella lienee aiheellista onnitella huomista päivän sankaria, vaikka vuorokausi ei vielä olekaan vaihtunut.

Siispä viime vuotisten kuvien voimalla, toivottelemme harmaa hapselle hyvää kuusi vuotis syntymäpäivää !!




tiistai 16. helmikuuta 2016

Eipä ole juurikaan tullut kuljeksittua lenkillä puhelin kädessä, eikä siis napsittua koirista kuvia. Kamerakaan kun ei ole oppinut takin taskussa kulkemaan.

Tänään kuitenkin lenkin yhteydessä löydettiin ihan aurinkoinen paikka metsästä siirtolohkareiden keskeltä, ja päätin sitten nopeasti jonkun kuvan napsaista.

Elämä ja arki ja varsinkin se arkielämä on lähtenyt ihan mukavasti sujumaan näissä uusissa ympyröissä. Aavistuksen verran ehkä jotain läheisriippuvuutta on aistittavissa, näissä nelijalkaisissa kavereissa siis.
Koirat ovat aina tykänneet olla siellä missä minäkin, mutta tyytyneet siihen, ettei se aina ole mahdollista. Tytöt ovat viihtyneet hyvin makuupussin uumenissa ja muutama päivä takaperin päätin testata, kuinka nopeasti ne havahtuvat huomaamaan sen, että "haihdun" pois paikalta. Olin lukenut kirjaa keittiön pöydän ääressä jo hyvän tovin, mutta päätin sitten vaihtaa vähän mukavampaan paikkaan ja hiippailin makuuhuoneen puolelle. Zeus oli tarkkana ja seurasi vanavedessä saman tien. Otin aikaa suurella mielenkiinnolla ja niinhän siinä kävi, että kun kolmas minuutti kului umpeen, alkoivat kynnet rapista lattiaa vasten ja sieltä tytöt ilmestyivät rinnakkain, hieman pöllämystyneen näköisinä, ja kömpivät viereen nukkumaan.

Etna epäluulo sai viime sunnuntaina hieman hiipiä varpaillaan ja leikkiä piiloleikkiä. Yksi mun siskoplikkani oli täällä yötä ja kun itse lähdin sunnuntaina käymään vähän rimpsalla, kävi siskon yksi kaveri kylässä sillä välin. Lähtiessäni jätin koirat portin taakse ja sanoin, että vapaan harkinnan mukaan portin saa myös aukaista, mutta Etnan suhtautuminen tähän vieraaseen voi olla kyseen alainen. Etna puolestaan tuumasi, ettei ole. Se ei halunnut lähestyä vierasta, eikä lähestynyt koko illan aikana, kävi vain turvallisen välimatkan päästä kurkistelemassa ja totesi, että pysyy loitolla jatkossakin. No mikäs siinä, positiivista ainakin se, että se ei reagoinut aggressiolla, vaan mieluummin väisti koko tilanteen.

Saapa nähdä, muuttuuko sen mieli jossain vaiheessa...

torstai 11. helmikuuta 2016

Kävin viime vuonna ennen joulua katsomassa yhtä asuntoa entisessä ja nykyisessä asuinkunnassani. Kaikki tuntui natsaavan ja oli kuin tuo asunto olisi pudonnut eteeni suoraan taivaasta. Vaaleanpunaisten lasien läpi katselin ympärilleni ja mietin ja tuskailin, että voisiko tuosta, miltei täydellisen tuntuisesta asunnosta tulla minun kotini. Lopulta päätin, että kyllähän siitä voi. Ei nyt ihan oma, mutta koti kuitenkin.

Vuokrasopimus alkoi vuoden vaihteessa, mutta muutin vasta tammikuun lopulla. Olihan siinä vähän totuttelemista ja tavaroille paikan hakemista. Ei oikein osannut päättää onko se sohva hyvä tässä vai tuossa. Koiratkin olivat hieman ihmeissään, eivät päästäneet minua silmistään ja tuumivat, että mitähän tässä nyt on oikein kysymys.  Vielä kun kanitkin muuttivat mukana ja pääsivät sisätiloihin asumaan, niin siinäpä olikin ihmettelemistä kerrassaan.

Lopulliseksi muuttopäiväksi osoittautui lauantai. Totesin, että ei kai se asia vitkuttelemalla sen kummemmaksi muutu. Useamman kuorman jälkeen jätin koirat portin taakse makuuhuoneeseen ihmettelemään ja lähdin pakkaamaan kaneja muuttoa varten. Koirat jäivät siis yksin ensimmäistä kertaa uuteen asuntoon. Samalle illalle saatiin vielä muutaman tunnin yksinoloharjoitus ja sunnuntaille vielä seuraava.

Siitä se lähti hiljaksiin arki rullaamaan, maanantaina alkoi normaali työviikko.

Zeus suhtautuu kaneihin aivan yhtä neutraalisti kuin aina ennenkin, Etnaa ja Adjaa ne kiinnostavat enemmän ja ne tuppaavat välillä vähän kommentoimaan melko kärkkäästi kanien tekemisiä. Toistaiseksi on menty niin, että eläinlajit erottaa toisistaan verkkoaita. Kanit asustelelevat vaatehuoneessa ja pääsevät öisin loikkimaan vapaasti keittiöön. Kun olen kotona ja koirat portin takana, niillä on käytettävissään toisinaan liki koko asunto.

Kanien sisälle otto hieman arvelutti, koska useat ihmiset tuntuivat olevan sitä mieltä, että ne voisivat kuolla lämpöhalvaukseen, kun ne siirretään kesken talven ulkoruokinnasta sisätiloihin. Vaan enpä minä oikein  muutakaan ratkaisua keksinyt, ja vielä niissä henki pihisee.  Talvikarva on nyt muutaman viikon sisällä asuminen jälkeen  ruvennut tippumaan. Ne syövät, juovat, liikkuvat ja nukkuvat, mielestäni elävät varsin leppoista elämää, eivätkä missään vaiheessa ole vaikuttaneet siltä, että tekisivät kuolemaa. Päin vastoin, niistä tulee joka päivä seurallisempia, rohkeammin ja iloisempia. Ja osaavat kyllä osoittaa mieltään, jos kokevat sen tarpeelliseksi.

Koirien kanssa lenkkeillään varsin tutuissa maisemissa. Samoissa maisemissa,  joissa aikoinaan kävin hoitamassa monirotuista oravanhaukkujaa, tässäkin blogissa muutamaan otteeseen esiintynyttä Siiriä. (linkistä avautuvaa sivua kun selaa alaspäin, saattaa löytyä muutama sananen tästä koirasta.) Kävelyteitä riittää kilometri kaupalla, sen kuin vain valitsee suunnan mihin kulkee. Pieniä kujia ja kortteleita vaikka kuinka paljon, Harjun rinteitä pääsee kipuamaan ylös ja alas, ja koko harjunkin pääsee halutessaan kiertämään ympäri. Näillä sadekeleillä nuo tytöt ovat vähän vaan vastahakoisia kulkemaan. Zeusta ei pienet pisartelut haittaa, ripeksiminenkaan ei sen vauhtia juurikaan hidasta. Ja harjun metsäpoluilla kulkevat tytötkin vähän innokkaammin.

Mielestäni ihan hyvin ovat koirat kotiutuneet. Kun teen lähtöä töihin, komennan koirat makkarin portin taakse ja sieltä ne hakevat paikkansa, kuka mistäkin ja käyvät rauhallisin mielin nukkumaan. Ensi alkuun jätin päiväksi radion päälle, enää ei tule jätettyä.
Vielä ne vähän tuppaavat haukkumaan kun vieraita tulee, omaan tuloonikin ne reagoivat, mutta hiljenevät hyvin nopeasti, viimeistään tiukasta käskystä.

Etnan ja Adjan lemppari paikaksi on muodostunut keittiössä ison pöydän alla oleva vanha lasten makuupussi, jonka sisään on päätynyt muutama tyyny pehmukkeeksi.  Kun yksi tai kaksi koiraa mystisesti katoaa, löytyvät ne useimmiten makuupussi perältä nukkumasta. Zeus ei ole makuupussin sisään kömpinyt, ainakaan vielä. Saapa nähdä oppii se sitä käyttämään.

torstai 4. helmikuuta 2016

Kovin on hiljaista ollut tällä saralla viime aikoina, ihan oikea syykin siihen löytyy. Olen muuttanut uuteen kotiin koirien kanssa, ja opettelemme tällä hetkellä elämään hieman toisen näköistä arkea, kuin viimeisten parin vuoden aikana. Ihan lupaavalta vaikuttaa, mutta siitä lisää sitten vähän paremmalla ajalla ;)