Jo muutaman viikon ajan on tehnyt ihan hirveästi mieli lähteä koirien kanssa taas "kätköilemään", no tällä viikolla sitten ajattelin, että haetaan tästä uuden kodin nurkilta pari kätköä, turhahan niitä on tässä kotikulmilla "roikottaa."

Eilisen kätköilyreissu jäi yritykseksi, ensinäkin siksi, että paikka jonne kätkö oli tehty, oli aivan mielettömän upea ja sen verran useita metrejä maan pinnan yläpuolella, että en uskaltanut yksin lähteä sitä edes yrittämään. Sen sijaan saimme koirien kanssa seikkailla liukkailla kallioilla ja pujotella valtavien siirtolohkareiden keskellä. Laskeuduttiinpa siinä samalla melkoinen rinne alas niin, että minä menin edellä ja nostelin vuorotellen jokaisen "itkevän" koiran aina alemmalle tasolle. Minua hieman hirvitti se rinne, vaan ei siitä oikein enää ylöskään päässyt, koiria sitten pelotti vielä enemmän, mutta ihmeesti ne siihen luottivat, että minä saan homman hoidettua ja koirat turvallisesti alas.

Täytyy sanoa, että oli siinä kyllä siirtolohkareella kokoa, enpä olisi uskonut niin valtavien kallioiden ja hirmuisten siirtolohkareiden edes mahtuvan tuollaiseen valheellisen pieneltä vaikuttavaan metsälohkoon. Vaan niin sitä ihminen saa yllättyä kerta toisensa jälkeen ja löytää uutta ihmeteltävää, ihan kotinurkiltakin.

Tänään työpäivän jälkeen oli tarkoitus käydä hakemassa sitten toinen kätkö, hieman turvallisemmalta tasolta ja lähdimme koirien kanssa reippailemaan siihen suuntaan. Päivä oli jälleen hyvin keväinen, aurinko lämmitti mukavasti -15 asteen yöpakkasten jälkeen. Siinä elämästä ja keväästä nautiskellessa tuli jouduttua koirien kanssa harhateille, parasta oli ehkä ajatus siitä, että kerrankin ei ole kiire mihinkään. Ehtii kulkea harhaan ihan ajankanssa ja tarkoituksellisesti, koiratkin tuntuivat nauttivan elämästä.

Lopulta päädyimme koirien kanssa maantien laitaan, totesin että suorin tie kätkölle kulkee läheisen pellon poikki ja hetken verran tuumailin, uskallanko yrittää hypätä jään peittämän ojan yli, vaiko en. Uskalsinhan minä hetken harkinta ajan jälkeen. Olihan se elämää, valkoisena hohtava ohut ja kovalumikerros pellon päällä, pilvettömältä taivaalta loistava aurinko, lintujen kilpalaulanta, jota ei edes läheiseltä valtatieltä kuuluva humu peittänyt alleen. Satuttiinpa vielä somasti koirien kanssa ihmettelemään joutsenten jälkiä siinä lähempänä pellon toista reunaa.

Enhän minä arvannut, että sieltä pellon reunalla olevan talon ikkunasta joku meidän kulkemista katsellessaan pahastuisi. Etenkään, kun ihan jokamiehen oikeudella minä uskoin siellä pellolla kulkeneeni, kytkettyjen koirien kanssa.
No niin tai näin, kun saavuin pellon toisella puolella olevalle tielle, lähti läheisestä pihasta auto, joka pysähtyi minun kohdallani ja kertoi sellaisia terveisiä, ettei siinä pellolla saisi kulkea, kun omistaja ei tykkää. "Kyllähän sinä ymmärrät sen kun on viljapellosta kyse ja kun joku muukin oli sen pellon poikki erehtynyt kulkemaan.."
Minä siinä kuuntelin hyvin myötämielisenä ja totesin sitten, että kiitoksia vain tiedosta, taidan jatkossa kulkea sen lenkin niin kuin olin tähän kyseiseen päivään asti kulkenutkin, eli tien laitaa pitkin.
 Siinähän minä sitten koirien kanssa seisoin ja katselin, miten auto peruutti takasin omaan pihaan ja kuljettaja jäi pihaan seurailemaan mihin suuntaan lähden siitä kulkemaan. Kätkö olisi ollut viidenkymmenenkuuden metrin päässä, siinä ihan vieressä, vaan enpä siinä tarkkailun alaisena sitä lähtenyt hakemaan. Hieman ehkä harmitti, kun lähimmillään kuljin kätkön ohi vain 20 metrin päästä, enkä sitä siitä voinut käydä hakemassa.

No onneksi sentään aurinko paistoi edelleen ja saatiin tälle päivälle muutama melkoisen onnistunut "likimain kohtaaminenkin" aikaiseksi...

Nämä papanaattorit pyörivät melko vahvasti läsnä meidän arjessa. Ennen muuttoa ja sen aikana huomasin pohtivani tosi paljon sitä, mitenhän ne sopeutuvat ulkoelämästä sisäelämään ja siihen, että niiden reippaan 13 neliön "elintila" rajoittuu huoomattavasti sisään muuttamisen jälkeen. Ja kieltämättä mietitytti sekin, että mahtavatko ne nyt sitten kuolla siihen paljon puhuttuun lämpöhalvaukseen.

No kuten kuvasta näkyy, niin henki niissä pihisee ja toisinaan olen ääneen tokaissutkin, etteivät nämä kuole kyllä kiusallakaan. Ei sillä, että niiden kuolemaa jotenkin erityisen innokkaasti odottaisin, tai sillä ettenkö jokaista kuolemalle menettämääni nelijalkaista olisi surrut. Samaan kastiin taitaa kuulua sekin, kun toisinaan tokaisen jollekulle että "kaikkea sitä ihminen riesakseen hankkiikin", viitaten sekä koiriin, että näihin kaneihin.

Jokainen minut tunteva ihminen kuitenkin tietää sen, että sanoinpa mitä sanoin, puhuinpa mitä puhuin, niin jokainen lemmikkini on minulle tärkeä ja on sitä syntymästä kuolemaansa asti, eivätkä ne unholaan jää sen jälkeenkää. Senkin ihmiset tietävät, että näiden eläinten hyvinvointi on minulle tärkeää, meinaapa välillä mennä jopa sen oman hyvinvointini edelle.

Olen joskus miettinyt sitä, mistä johtuvat nuo puheen parret, mikä saa minut toisinaan elukoistani tuolla lailla puhumaan. Olen todennut sen, että itse kyllä saan puhua niistä välillä melko rumastikin, mutta en sitä sitten meinaakaan sulattaa muilta. Itse saan kyllä haukkua omia koiriani rumiksi, mutta en halua muiden haukkuvan. Samalla kaavalla saatan kyllä kaneista käyttää yleisnimitystä "paistit", mutta karvarukkasina en niitä kuitenkaan ole koskaan ajatellut. Tai kun joku toinen viittaa kaneihini käyttäen sanaa paisti, totean vain, ettei niistä kovin kummoisia paisteja saisi, ja lihakin taisi olla jo melko sitkasta.

Niin tai näin, niin nämä karvakorvat ovat elämässämme läsnä melko vahvasti, niin kuin tätä järjetöntä postausta aloitellessani kirjoitin.
Arki rutiinit ovat muodustuneet sellaisiksi, että hoidan kanit aamulla heräämiseni jälkeen ihan ensimmäiseksi. Tämä siksi, että pellettiannostaan odottava Ressi kyllä ilmaiseen tahtonsa melko kovaäänisesti, ellei ruoka ilmesty kuppiin tarpeeksi nopeasti. Siispä herättyäni suljen ensimmäiseksi kanit "vaatehuoneeseensa" portin taakse, ja annan niille niiden aamumurkinat. Tämän jälkeen vedän ulkokamppeet niskaan ja lähdemme koirien kanssa aamulenkille.

Aamulenkin jälkeen ruokin koirat, täytän molempien eluoiden vesikipot ja valmistaudun lähtemään töihin. Ressi, kaneista vaaleampi, yleensä kapinoi hieman elintilan rajoittamista vastaan, käymällä pureskelemassa verkkoa, mutta Etna on ottanut tehtäväkseen tuon käytöksen katkaisemisen. Se käy hyvin napakasti ilmoittamassa Ressille, ettei sen käytös ole toivottua.

Olen todennut, että kahdessa päivässä kanit saavat oman tilansa melko räävittömän näköiseen kuntoon. Heinää niillä on tarjolla jatkuvasti ja ensialkuun sitä kulkeutui ympäri asuntoa. Aikani tahkottuani sen asian kanssa siirsin heinät kanihuoneen perimmäiseen nurkkaan ja sen jälkeen heinän kulkeutuminen muualle on vähentynyt huomattavasti. Päivät kanit saavat viettää portin takana, mutta illalla viimeistään siinä yhdeksän tietämillä alkaa Ressi ilmoittaa jaloittelun tarpeestaan, kolisuttamalla "kaltereita". Yleensä passitankin koirat sitten portin taakse ja päästän kanit rajoitettuun vapauteen, eli keittiöön, jossa ne voivat jaloitella turvallisesti. Muissa tiloissa on riskinä se, että ne pääsisivät syömään sähköjohtoja, enkä toisaalta kyllä halua ruveta olohuoneen matosta pesemään kanin pissoja pois. Kanien vapaus jatkuu läpi yön, ja yön hiljaisina tunteina ne käyvät rallattelemassa useampaan kertaan keittiön puolella. Aamulla ne ovat kuitenkin järjestään aina omalla puolellaan.

Iltaisin (joka toinen ilta) kun siivoan pupulan perusteellisesti, ne pyörivät jaloissa koko ajan, välillä ihan muuten vaan, välillä mieltään osoittaen. Tähän asti puoleksi villinä pysytellyt Plösökin on muuttunut varsin seuralliseksi ja käy varsin tuttavallisesti tökkimässä minua aina silloin tällöin, Ressikin vaatii osansa huomiosta ja nauttii kyllä siitä, juuri sen verran kun itse haluaa.

Välillä tilaisuus tekee varkaan ja kanit pääsevät livahtamaan väärälle puolelle, ne ottavat kyllä tilan hyvin haltuun, vaikka se ei ole ihan tarkoituksen mukaista. Koirien kanssa ne eivät juurikaan vietä aikaa. Etnalla on melkoinen riistavietti ja se toisinaan onnistuu kyllä "pöläyttämään" kanit liikkeelle, kun itselläni silmä välttää. Ressi on luonteeltaan sen verran täpäkkä, että kyllä arkailematta lähestyy koiria, Plösö sen sijaan arkailee niitä hieman enemmän. Koskapa Etnan on selkeästi vaikeaa hillitä itseään niiden lähettyvillä, olen todennut, ettei niiden tarvitse juurikaan keskenään hengailla.

Maailma ei vielä kuitenkaan ole kaatunut siihen, vaikka elukat vahingossa joutuisivat samalle puolelle porttia, eikä toivottavasti kaadukaan. Koirat ovat koiria, kanit kaneja, eivätkä ne valvomatta vietä aikaansa yhdessä, eivät sitten yhtään. Yllättävän kivuttomasti tämä "yhteiselo" kuitenkin sujuu, kiitos porttien.

Tänään ihmettelin, kun Zeus seisoi pitkään pupulan portin edessä ja itkeskeli. Ihmettelin, että nyt on kyllä herra hormoonimyrkyissään ja kevätpöhinöissään mennyt hieman sekaisin, kun kanien perään itkee.. no tilanteen tarkempi tarkastelu ja pysähtyminen sen asian äärelle toi selvyyttä asiaan. Vesi oli päässyt loppumaan koirien kiposta ja herra tiesi, että pupujen puolella sitä kyllä löytyy. Herrasmis, kanien kaveri kyllä pystyi siellä käymään vettä janoonsa juomassa, huolimatta siitä, että karvakorvat loikoivat siinä vieressä. Eivätkä papanatkaan kiinnostaneet sillä hetkellä, kun oli jano sammutettavana.

Vuosia sitten aikoinaan, kun huomasin olevani sekä koiran, että kanin omistaja, käytin näitä elukoita yhdessä lenkillä. Koira kulki edellä, kani perässä ja kilometrejä kertyi kummasti. Olivat ne melkoinen parivaljakko, Zeus ja Riesa. Vuosia on kulunut useita, eläinystäviä tullut ja mennyt monta, onneksi niitä on vielä jäljelläkin.

Kyllähän ne tuovat elämään kummasti eloa ja iloa, ihmeesti niiden kanssa kuluu aikaa ja niiden touhuja on mukava seurata, eikä sitä oikein osaa kuvitella elämäänsä ilman niitä. Aika paljon puuttuisi, ellei niitä olisi, niin paljon kun ne elämää toisinaan rajoittavatkin.

Palatakseni vielä "lämpöhalvaukseen" johon näiden kanien olisi ihmisten puheiden mukaan pitänyt kuolla, niin talvikarvaansa nämä ovat alkaneet pudottaa vasta muutama viikko sitten, nyt selvästi enenmmän kuin aikaisemmin. Muutamaan kertaan olen kantanut kanit ulos harjattavaksi ja samalla miettinyt sitä, että on se onni kun noilta koirilta puuttuu se paljon puhuttu pohjavilla. Se ominaisuus, mitä niille toisinaan talvella hieman kaipaisi.

Karvaa nämä koiratkin tässä pikkuhiljaa kevään korvilla alkavat vaihtaa, vaan eivät onneksi pohjavillaa. Noita pohjavillaisia kaneja harjaillessani olenkin huomannut pohtivani sitä, että onko se ihan oikeasti sellainen ominaisuus koirassa, jonka jaksaisin. No kiirehän tässä ei ole minkään asian suhteen, kaikista vähiten sen, että pitäisi lauman kokoa johonkin suuntaan kasvattaa. Ei onneksi, ei ainakaan vielä.

Iltalukemiksekeni on kuitenkin epähuomiossa päätynyt kirja " Suomenpystykorva metsällä ja kotona" En ole päässyt tässä Erkki Tuomisen kirjoittamassa kirjassa vielä alkua pidemmälle, mutta täytyy kyllä sanoa, ettei vielä ole tarvinutkaan päästä, sillä jäin melko mietteliäänä seuraavien lauseiden äärelle.

"Suomenpystykorva on suomalaisen kenneltyön tunnuskuva, ja samalla se on olennainen osa suomalaista eräkulttuuria. Meidän kaikkien erä- ja kennelihmisten on tehtävä kaikki voitavamme, että se sellaisena säilyisi. Jos suomenpystykorva jatkossa on vain pihojen ja näyttelykehien kaunistus, korvaamaton osa kaikkein ominta eräkulttuuriamme on menetetty."

Niin, siinähän sitä onkin tällaista koiraa harkitsevalla miettimistä pitkäksi aikaa...

Maaliskuussa jo mennään. Moneen kertaan on käynyt mielessä se, että pitäisi kirjottaa ylös sitä mukaa ajatuksia, kun niitä syntyy. Muutamaan kertaan olenkin aloittanut, mutta siihen se on sitten jäänytkin. Useimmiten käy niin, että lenkillä ajatus luistaa, paremmin kuin hyvin, mutta siinä vaiheessa kun olisi aikaa istahtaa hetkeksi alas ja saada vihdoin jotain mustaa valkoiselle, niin eipä sitä tekstiä sitten enää synnykään.

Aurinko paistoi, tänäänkin. Ja se paistoi niin uskomattoman ihanasti ja lämpimästi. Olin töistä kotiin päästessäni niin hyvällä tuulella, kun ihminen nyt ylipäätään voi olla. Otin koirat mukaan ja lähdimme niiden kanssa lenkille nauttimaan aivan ihanasta keväisestä päivästä. Jo kaukaa näin, että vastaan on tulossa toinen koirakko ja päätin, että yritetään nyt hyvällä energialla saada siitä Etnalle onnistunut ohitusharjoitus, viime aikoina kun ohitustilanteet ovat tuntuneet kuormittavan sitä tavallistakin enemmän.

No ohitustilanne siitä syntyi, mutta ei se Etnan osalta nyt niin kovin onnistuneesti sujunut. Siinä tunnekuohunsa vallassa se yritti ohimennen napata minustakin kiinni. Mustuaisten ohitus taas sujui ihan mallikelpoisesti.

Seuraavaa koirakkoa emme kohdanneet, vaan kuljimme sen takana, joskin välillämme pidin koko ajan sellaisen etäisyyden, ettei Etna päässyt kiihtymään. No pian tämän jälkeen tupsahti eteen vielä sitten kolmas koirakko, ja koskapa kyseinen nelijalkainen olisi kovin innokkaasti tullut tekemään tuttavuutta omiin koiriini, kiehui Etnalla taas aavistuksen verran yli ja se yritti purra Zeusta, koska Zeus nyt sattui olemaan siinä sen hampaiden ulottuvilla.

Ei hyvä siis.

Seuraavan mutkan takaa ilmestyi jo sitten neljäs koirakko vastaan ja ajattelin vain, että kunhan mustuaiset saavat hyvän ohituksen, eikä Etna pääse yrittämään purra kumpaakaan niistä, niin sillä hyvä.

Täytyy sanoa, että melkoisen tunteiden kirjon sai käydä läpi tuon yhden lenkin aikana. Olkoonkin ihana, keväinen, aurinkoinen päivä, niin kyllä se vähän harmittaa kun saa jälleen kerran huomata, että omasta laumasta löytyy yksi, joka yrittää purra ruokkivaa kättä.

Olisihan se helppoa, jos kaikki kulkisi aina samalla kaavalla. Pystyisi edes jotenkin ennakoimaan tilanteen, löytämään sopivan reagointitavan itselleenkin ja toimimaan niin, että saisi edes josku ehkä jonkinlaista perustusta rakennettua, sen iän ikuisen purkamisen sijaan, mutta kun ei. Etnan reagointi yllättäviin tilanteisiin, yllättäviin kohtaamisiin tai ylipäätään sen käyttäymismallit silloin kun se haistaa, että lähettyvillä on, tai on hetki sitten ollut vieras koira, eivät noudata mitään kaavaa. Eivät sitten mitään, ja se kai siitä niin vaikeaa tekeekin.

Siinä on vain yksi syy siihen, miksi jokaisen onnistuneen hetken jälkeen tulevat takapakit ja pettymykset tuntuvat aina vain raskaammilta ja raskaammilta. Välillä sitä on huomannut miettivänsä taas, että miksi jatkaa itsensä kiusaamista. Miksi edes yrittää nähdä vaivaa, tai käyttää energiaa siihen, että saisi jotain muuttumaan. Ihan kuin sitä ei näiden vuosien jälkeen olisi jo oppinut sen, ettei mikään ole niin varmaa, kuin epävarma, ja epävarman koiran kanssa se, ettei mikään tule muuttumaan, ei koskaan, ei ainakaan näissä tilanteissa.

Niin kuin jo montaa kertaa aikaisemmin olen tainnut kirjoittaa, että Etnan kanssa kohtaamiset vieraiden koirien kanssa onnistuvat parhaiten niin, kun neidin nappaa kainaloon, yhdellä kädellä pitää neidin kainalossa ja kaksi mustuaista hanskassa ja toisella kädellä ottaa tukevan otteen neidin kuonosta ja välttää turpakäräjät jatkamalla lenkkiä samalla reippaalla vauhdilla kuin siihenkin asti. Siltikin vuosittainen ilmiö sen jälkeen kun kevätaurinko alkaa paistaa on se, että sitä lähtee taas yrittämän. Mitä jos tällä kertaa onnistuisikin rakentamaan onnistuneita ohituksia, kohtuullisia kohtaamisisia ja saisi vihdoin sellaisen "yhteiskuntakelpoisen koiran" tästä viimeisestäkin.

Innoissaan sitä sitten alkaa ahertaa tämän aiheen ympärillä, todetakseen taas monen pettymyksen jälkeen, että turha vaiva taas, ei se auta, ei se muutu, ei vieläkään... Ja sitten jatkaa taas elämäänsä niin, että ympärillä olevat ihmiset saavat ihmetellä ja päivitellä, miksen ole viitsinyt nähdä sen vertaa vaivaa, että olisin kouluttanut tuon kolmanenkin koiran, siinä missä kaksi muutakin..

Eipä kai siinä, kerta toisensa jälkeen yritän vakuutella itselleni, että ei sillä ole mitään merkitystä, mitä muut ajatellevat, ei sillä miten katsovat pitkään tai pudistelevat päätään. Ei sillä ole välilä, koska he eivät tiedä sitä mitä minä tiedän.
Turhaa se on, jokainen merkitsevä katse jää mieleen kaihertamaan ja tekemään kiusaa. Vuosi toisensa jälkeen huomaan pyöritteleväni mielessäni samoja kysymyksiä siitä, olenko sittenkään tehnyt tarpeeksi, olisinko sittenkin voinut tehdä jotakin toisin, olisiko kyseinen koira voinut saada paremman elämän jossain muualla.

Tuossa se nytkin nukkuu, sylissä, harmaampana kuin koskaan, luottavaisena, rauhallisena ja tyytyväisenä. Se on kotiutunut yllättävän hyvin, tai miksi ei olisi. Tuulikaappia se hieman arastelee, vieläkin, kun onnnistuin sen viikkoja sitten kertaalleen siellä epähuomioissa säikäyttämään. Tulee se sinne silti kutsuttaessa, korvat luimussa, hieman vastentahtoisesti, mutta tulee kuitenkin. Ulos sitä ei tarvitse pakottaa, se herää itsellisesti, monesti jopa ennen minua ja venytellen ottaa uuden päivän vastaan. Pääsääntöisesti se on hyvin elämäniloinen ja onnellisen, tyytyväisen oloinen koira. Toisinaan se näkee mörköjä, kuten eräänä päivänä sängyn toiselle puolelle pudonneen peiton. Epämääräisen tumman möhkäleen, jonka ei olisi pitänyt olla siinä. Sitä se sitten epäluuloisen näköisenä katseli ja murisi sille.

Kirjoitin aikaisemmin siskoni ystävästä, jota Etna oli täällä hieman arkaillut, pitänyt koko vierailun ajan huolellisesti kunnon turvavälin ja todennut, että ei halua tulla tutuiksi tämän ihmisen kanssa. No nämä kaksi ovat kohdanneet toistamiseen, niin ensimmäisen, kuin toisenkin kerran ilman minua. Jälkimmäisellä kerralla jäät sulivat, ja loppujen lopuksi Etna totesi tämän kaverin käyvän hyvin koiranpedistä ja nukkui rauhallisin mielin pitkät tovit tämän jalkojen päällä olkkarin sohvalla. Ihan mukavaa kuulla näitä tällaisiakin uutisia, että kehitystä tapahtuu, ainakin joidenkin asioiden suhteen.