Aamulla väsytti. Yö jäi lyhyeksi, viisi tuntia ehkä hieman alle. Vettä satoi läpi yön. Aamulla ensimmäinen ajatus liittyi linnun lauluun ja siihen, että silmiin sattuu. Tuntui siltä kun joku olisi hieraissut kourallisen hiekkaa silmiin.

Muutamat aamut tässä viime aikoina on mennyt niin, että Etna on taas alkanut vitkutella ulos lähtemisten kanssa. Uudessa kodissa se on ilmaantunut tuulikaappiin viimeistään silloin kun kaksi muuta koiraa on kytketty kiinni. Viime päivinä sitä on kuitenkin joutunut pyytämään, ennen kuin se on suvainnut saapua paikalle.

Tänä aamuna Etna taisi kuitenkin olla tuulikaapissa jo ennen minua, ja varsin hyvän tuulinen. Muutaman kerran aamulenkillä piti hieman hillitä koirien intoa, kuvainnollisen hiekan hiertäessä silmiäni. Korttelin päässä kotoa istui omenapuun oksalla kaksi pienempääkin pienempää lintua.  Mitähän lie, peukaloisia, ympäristö ei vain tainnut olla ihan niiden elinympäristöä vastaavaa.

Ajatukset vaelsivat valtameren taakse, magneettiin joka silloin jäi ostamatta.  Magneettiin jossa luki
"Try To be the person your dog thinks you are."

Inhimillistämistä tai ei, niin tuossa hetkessä, tuona harmaana aamuna ajattelin, että siinä on yksi hyvä ohje meistä ihan jokaiselle. Jokaiselle koiranomistajalle.

Aurinko nousee

on kastetta maassa.

Aika on herätä

nousta ja lähteä.

Kohdata ystävä kallehin.

Niin kaunis on maa,

niin korkea taivas.

Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas.

Ja varjoisat veet,

niin varjoisat veet.

Päivä on kirkas

vain metsässä tuulee.

Aika on leikin

ja naurun ja riemun.

Mukana ystävä kallehin.

Niin kaunis on maa

niin korkea taivas.

Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas.

Ja varjoisat veet.

Aurinko laskee,

jo pitenee varjot.

Aika on eron ja jäähyväisten.

Poissa on ystävä kallehin.

Kari Rydman.

Aamun harmaiden jälkeen aurinko paistaa ihanan lämpimästi. Leikkisä närhi seuraili minun ja hoitolasten metsäseikkailua. Hienointa oli ehkä se, että viisi vuotias pyysi meitä olemaan hiljaa ja tulemaan lähemmäksi. Siinä me sitten yhdessä seisoimme metsän reunassa kuunnellen miten tikka nakutti. Aamulla ihailimme lasten kanssa pihalla oleillut rusakkoa, joka tosin myöhemmin pojan kertomuksessa oli muuttunut struksiksi.

Veli soitti, juteltiin päätöksen teosta ja siitä mikä siihen on johtanut, vaikka kyseessä ei ollut meidän  kummankaan päätös. Sanotaan, että puhuminen auttaa...
Auringonlasku toissa iltana oli ollut erityinen siellä jossain. Kauniita auringonlaskuja siellä on paljon, mutta tuo toissa iltainen oli ollut hyvin erityinen, ajatuksia herättävä. Sellainen joka pistää ihmisen miettimään, ajatukset lentämään toisen ihmisen luokse. Miettimään, että pitäisikö ottaa puhelin käteen ja soittaa, soittaa vai olla soittamatta.

Päivän mittaan, moneen  kertaan vedet ovat nousseet silmiin, mutta vain ihmisten  katseilta suojassa valuneet poskille. Luopuminen kohtaa joskus jokaisen meistä. Omalla kohdalla tämä luopuminen sai omat ajatukset liki kymmenen vuoden taakse, veljelläni ne lensivät vieläkin kauemmaksi. Vuoteen 1999. Silloinkin oli yllättävän luopumisen aika, vaikka tiesikin, että jonain päivänä se tulee vastaan. Se päivä ei vain ollut tiedossa etukäteen.

Elämä jatkui silloin, se ei pysähtynyt myöskään kesäkuussa 2006 ja eteenpäin kuljetaan nytkin, niin kuin jo eilen kirjoitin. Päivä vain ja hetki kerrallaan, niin sitä selviää ja on selvitty aikaisemminkin.  Tulossa on monta päivää, monta muistoa, näin ensialkuun ne saavat vedet silmiin, niin tälläkin hetkellä. Mutta tulossa on vielä aika, jolloin ne kyynelten sijaan nostavatki hymyn huulille.

Tänä keväänä, joku aika sitten kerroin perhosesta, joka pysähtyi hetkeksi levähtämään takilleni. Luulen ja haluan uskoa, että tästä kesästä on tulossa hyvin erityinen perhoskesä. Sillä tänä keväänä, kesästä puhumattakaan, tämän lämpimän jakson jokainen perhonen, jokaisen perhosen siiven isku, muistuttaa menneestä ja uskollisesta paimenesta. Ihmisen parhaasta ystävästä. Koirasta, joka ei ohittanut perhosia välinpitämättömästi, Jokainen perhonen muistuttaa koirasta, joka halusi lentää, koirasta, jolle perhoset lainasivat siipiään.  

Töiden jälkeen päätin lähteä koirien kanssa vähän kauemmaksi iltalenkille, kun sattui olemaan auto käytettävissä. Aurinkokin paistoi ihan lämpimästä pitkästä aikaa ja siitä syntyi ajatus käydä etsimässä samalla muutama geokätkö. En ollut vielä ehtinyt autolta kovinkaan pitkälle, kun totesin, että viime päivien ja öiden sadekuurot, jolloin taivaalta on vuorotellen tullut vettä, räntää ja rakeita, olivat saaneet metsänpohjan melko märäksi.

Alkuun pääsi etenemään melko sujuvasti polkua pitkin, sitten piti alkaa hyppelemään polun reunalta toiselle ja lopulta hakemaan askelten paikkaa jo hieman tarkemmin. Koiratkin taituroivat jokainen omalla tyylillään ja niiden "pellehyppyjä" seuraillessa alkoi hieman jo huvittamaan, vaikka tulvivat polut muuten ehtivätkin jo vähän tympiä. Mitä pidemmälle polku kulki, sen märemmäksi maasto muuttui, eikä kiertämäänkään oikein päässyt.

Jalassa oli "olevinaan vedenpitävät" kengät, ja hyvin ne vettä pitivätkin, sisäpuolellaan. Tulipahan tämäkin nyt sitten koettua, kun tasapainottelu läpimärän ja liukkaan, kaatuneen puunrungon päällä aikaan sai tämän vuoden ensimmäisen emämulauksen. Ensin ärsytti ja harmitti, kuinkas muutenkaan. Ajattelin, että tässäkö sitä nyt jää jälleen kerran kätköt hakematta, kun on puoleen sääreen asti ihan märkä. Sitten alkoi jo tilannekomiikka voittaa, suupielet nytkyivät kun jatkoin hykerrellen koirien kanssa matkaa. Oikeastaan koko mulahdus olikin aika huvittavaa, toki siinä hötäkässä toinen käsivarsi vääntyi vähän miten sattuu ja kipuilee vähän vieläkin. Alun harmituksen jälkeen totesin vain, että hyvä oli kun kengät ja sukat, housutkin vähän siinä sivuissa kastuivat, eipähän enää tarvinut yhtään varoa mihin astui.

Koiratkin olivat innoissaan, ja niiden askel keveni huomattavasti, kun maaperä kohosi hieman eteen päin käydessä ja kaikista märimmät maastonkohdat jäivät taakse. Innoissani marssin hyvän matkaa ohi geokätkön ja palailtiin hiljaksiin koirien kanssa takaisin päin. Päästiin sitten taas ihan poluttomaankin maastoon talsimaan, kun minä pyörin metsässä ympyrää kädessäni olevaa älylaitetta tuijotellen. Jälleen kerran kävi niin, että kun hiljalleen laskeuduimme rinnettä alas ajattelin, että "tuolla se kätkön täytyy olla", sieltä sitä kävin kuitenkin vasta viimeisenä etsimässä ja pienen liukastelun ja kalliokiipeilyn jälkeen sen löysinkin. Tuo kipeä käsivarsi ei vaan oikein tykännyt siinä kallioseinällä kiipeilemisestä ja roikkumisesta.

Kun ensimmäinen kätkö tuli kuitattua löydetyksi päätin lähteä etsimään vielä toista kätköä. Eihän sinne ollut matkaa linnun tietä kun vain muutaman kilometrin matka. Niin, siis linnuntietä... ;)

No tulipahan tehtyä siinä samalla ainakin kunnon iltalenkki koirien kanssa, vaikka omaa askellustani säesti jatkuva hienoin litinä. Ei sitä oikein voi kuin kerta toisensa jälkeen ihmetellä sitä, miten tämä kyseinen harrastus saa ainakin minut käymään läpi laajan tunteiden kirjon, oikeastaan tunteiden koko skaalan ja vieläpä joka kerta, kuten tänäänkin. Päälimmäiseksi jää kuitenkin jokaisen onnistumisen jälkeen aina ihan uskomattoman hyvä fiilis ja vaikka vai hetkeä aikaisemmin olisi itsekseen päättänyt, ettei tämän jälkeen etsi enää yhtäkään kätköä, onnistumisen  jälkeen tulee aina hirvittävä palo päästä seuraavalle kätkölle. Jotenkin vaan kerta toisensa jälkeen huomaan tykkääväni tästä kätköilystä aina vain enemmän. Parasta siinä on se, että sitä voi harrastaa lähes missä vaan ja koirat voivat kulkea harrastuksessa mukana, maalla tai kaupungissa. Itse toki tykkää eniten metsäkätköistä, ja siinä tulee usein vahingossa vietettyä laatuaikaa koirien kanssa metsässä tunti tolkulla.

Retkeily kausikin tuli aloiteltua tälle vuodelle, voisi sanoa, että oli jo korkea aika. Toki sitä on moneen kertaan tullut koirien kanssa käytyä lintujenbongailu reissuilla, mutta viime viikonloppuna lähdettiin metsään yöpymistarkoituksessa. Paikanpäälle saapui muutama muukin, (totuuden nimissä, kaikki ne muut arviolta 40 ihmistä olivat saapuneet paikalle jo hyvissä ajoin ennen meitä, me saavuimme paikalle sitten hännänhuippuina)
Muilla oli tarkoituksena yöpyä puolijoukkueteltoissa, mutta koskapa minä olin itsekkäästi raijannut retkelle mukaan myös koirat lupauduin nukkumaan koirien kanssa omassa (laina) teltassa.

Tuo yhteensä vajaan vuorokauden mittainen reissu oli ihan miellyttävä kokemus, todettua tuli jälleen kerran se, että kaikkien sosiaalisten ihmisten keskellä minä taidan olla melkoinen erakkohermanni. Tai voisihan se toki ajatella niinkin, että yleensä kun tulee lähdettyä luonnonhelmaan, on ajatuksena päästä hiljenemään sen äärelle. Ei voida kuitenkaan ajatella, että jokainen näistä useasta kymmenestä ihmisestä jakaisi kanssani samat ajatukset, etenkään kun päällimmäisenä mielessä jokaisella lienee kuitenkin olla ajatus mukavasta yhdessäolosta ja hauskan pitämisestä luonnon helmassa.

Ja kyllähän siitä luonnosta pääsi nauttimaan ihmispaljoudesta huolimatta.  Kevätillan ja yön, aamusta puhumattakaan, konsertointi oli uskomattoman kaunis. Mustarastaat lauloivat kilpaa, siitä huolimatta että olimme kansoittaneet niiden elinympäristön. Joutsenten huuto kulki pitkin Näsijärven selkää ja kurkien huuto lämmitti mieltä. Siltikin, ehkäpä kaikista sykähdyttävintä oli kuunnella kuikan huutoa. En osaa sanoa mikä siinä on niin erityistä, mutta kerta toisensa jälkeen, vuosi vuoden perään kuikan huudossa vain on sitä jotakin.

Olin pystyttänyt teltan hyvissä ajoin päivällä ja ennen puoltayötä vetäydyimme koirien kanssa yöpuulle. Koirille oli mukana vaikka ja mitä, oman makuupussin ohella myös monta fleecehuopaa. Vaan miksi suotta nähdä sellaista vaivaa, tuntuivat koirat pohtivan. Olisihan se yksi makuupussi riittänyt ja se muuten pistettiin riittämään. Meitä nukkui siinä makuupussissa sitten neljä ;)

Ei haitannut alla ollut kova maa, olihan siinä välissä toki retkipatja ja makuupussi. Itseasiassa siinä oli yllättävän miellyttävä nukkua, tai torkkua. Torkkumiseksi meinasi se yö vähän mennä, eikä vähiten siksi, että kun meidän telttakylä lopulta hiljeni, oli ihana kuunnella yön ääniä. Kylmäkin kuulemma yöllä oli, olivat jotkut kamiinasta huolimatta puolijoukkueteltoissaan palelleet. Ei minulla siitä oikein tietoa olla tai ei se juurikaan haitannut, vaikka ulkona pakkasen puolella ilma vähän kävikin. Siitä sen kai huomasi, että vaikka koirille teltassa olikin vettä tarjolla ja ne usein yöllä juomassa käyvätkin, niin eivät kyllä tuona yönä käyneet. Jotain pientä häikkää teltan ilmanvaihdossa oli, yön aikana nimittäin kertyi kosteutta sekä sisä- että ulkoteltan väliin, kuin myös retkipatjan ja makuupussin väliin. Siinä kun sitten yön mittaa toisinaan asentoa vaihteli ja makuupussi siirtyi kostuneeseen kohtaan, tuli tietenkin kosteus ja sen myötä myös aavistus kylmyyttä pussin läpi. Siitä kuitenkin selvittiin.

Zeus olisi ollut valmis siirtymään aamutoimiin jo viiden tietämillä. Venytin heräämistä tai oikeammin ylös nousemista kuitenkin muutamalla tunnilla eteen päin ja siirryimme aamukahvin keittoon Näsijärven rantaan siinä seitsemän nurkilla. Täytyy sanoa, että melkoista tervaa siitä kahvista tuli, mutta mikäs siinä oli tervaa juodessa parhaassa aamukahvi seurassa,  luonnon ihmeitä kuunnellen ja katsellen.  Vaikka aurinko paistoi, ei se juurikaan vielä lämmittänyt, järven ranta oli kivien varjossa vielä kauniissa riitteessä. Valo ja varjot leikkivät kevät aamussa, linnut jatkoivat konsertointiaan ja koirat himoitsivat minun aamiaistani. Hetki oli varsin idyllinen siis, tietenkin.

Edeltävänä perjantaina sain seurailla joutsenten lentoa. Tuossa meidän kodin  lähettyvillä hengailee kaksikin pariskuntaa. Akseli ja Elina muutaman mutkan takana, nimetön pariskunta vt 12 toisella puolella. Jonkinlaista hämmenystä ja ehkä pientä kismaakin oli tuolloin perjantaina aistittavissa, tai ehkäpä me olemassa olollamme saimme sen kaiken aikaan. Kävelimme pellon laitaa pitkin ja jo kaukaa kuului joutsenten huuto, hetken kuluttua pellolle laskeutui yksi valkea lintu. Ja vain muutaman ajatuksen myöhemmin peltoa kiersi lentäen kaksi muutakin joutsenta, nämä eivät kuitenkaan laskeutuneet pellolle, vaan jatkoivat lentoaan takaisin saapumis suuntaansa. Kolmaskin joutsen nousi siivilleen ja lähti tavoittelemaan kahta muuta joutsenta. Mikä lie tarina niillä olisi ollut kerrottavana.

Lauantai-aamuna saimme ihastella lenkin yhteydessä kahtakin joutsen pariskuntaa. Melko lähellä toisiaan, ensimmäinen ruokaili pellolla ja jälkimmäinen oli selvästi ottamassa hieman lepoa, liekö matka pesimäseuduille, vielä monen rupeaman päässä.
Piha puiden pöntöillä vaikuttaa hiljaiselta, pitkään aikaan en kummallakaan pöntöllä ole nähnyt pienintäkään liikettä. Mitenhän on mahtanut käydä valtataisteluissa niiden suhteen. Olisihan se mukava, jos edes jommassa kummassa pöntössä onnistuisi pikku lintujen pesintä.

Vaikka asustelemmekin lähellä vt 12 ja sieltä kuuluu aikalailla jatkuva liikenteen melu ainakin jossain määrin, ovat linnut tässä ympäritössä laulaneet niin riemullisesti ja voimallisesti, että se melkein toisinaan peittää alleen tuon valtatien melun. Tarkoitukseni oli tänään pitkän aamulenkin ja vielä pidemmän päivälenkin jälkeen lähteä vielä illalla töiden jälkeen rauhalliselle lenkille koirien kanssa metsän siimekseen. Kuuntelemaan, mitä luonnolla olisi tänä iltana meille kerrottavanaan.

Ilta oli jo hämärtynyt. Satoi vettä. Oli hiljaista. Tavattoman hiljaista. Yritin saada kaikki aistit herkistettyä, kuulla edes yhden linnun sirkuttavan illan hiljaisuudessa, sateen kastellessa asfalttia. Lopulta kulkiessani metsikön reunaa, astellessani polkua pitkin, kantautui korviini vaimea kujerrus. Se ei ollut kyyhky, ei mikään niistä, eikä myöskään teeri. Itseasiassa minulla ei ole aavistustakaan mikä lintu siellä hiljaa yksinään kujersi, mutta se jäi tämän iltaisen lenkin ainoaksi laulajaksi, ja hiljeni pian sekin.

Loppu lenkki taittui taas asfalttia pitkin, se kiilsi. Sade yltyi. Yritin vetää takin huppua paremmin suojakseni, poskia pitkin valui vesi, vettä. Makeaa ja suolaista.

Päivällä sain tiedon siitä, että yksi pitkäaikainen, nelijalkainen ystävä on poissa. Ensimmäisenä mieleen nousi ajatus siitä, milloin ja miten sen viimeksi kohtasin. Olinko kärsivällinen, olinko lempeä, vai kuljinko vain ohi näkemättä, huomaamata, huomioimatta. Pyysinkö vain, niin kuin liian monta keraa elämässä, sitä väistämään pois tieltäni. Ajatuksiin nousi yö yhdeksän vuoden ja kahden päivän verran yli kymmenen kuukauden takaa. Yö jolloin kävelin märkänä kiiltelevää asfalttia pitkin itkien, koska tiesin, että siellä sateessa kulkiessani ei kukaan voi tietää, ovatko poskiani pitkin valuvat vedet, sadepisaroita, vai kyyneleitä.

Siitä kun viimeksi kohtasin tämän nelijalkaisen ystävän, tulee huomenna viikko. Kyllä minä sen huomasin, ja sitä huomioin. Otin sen mukaani ulos ja olin sille läsnä. Sen pienen hetken, siinä illassa. Olin sille läsnä, tietämättä siitä, ettei se enää olisi sitä minulle, tietämättä sitä, ettei sitä enää olisi.

En minä näistä tällaisista koskaan ääneen puhu, enkä osaa puhua, saati sitten halua tehdä sitä. Jokainen ihminen käsittelee surua omalla  tavallaan. Minä teen sen yksin, tai näiden "eläinterapeuttien" kanssa. Minulla ei ole tapana näyttää surujani muille, tai puhua niistä. Siksi minä tänäänkin kuljin sateessa yksin, tai yhdessä omien koirieni kanssa, siksi minä itkin sateessa, ettei kukaan vain näe kyyneleitäni.

Jos niin käy, että minusta tulee hauras ja heikko
ja kivut häiritsevät untani,
niin sinun on tehtävä mitä on tehtävä
sillä viimeistä matkaa ei kukaan ole estävä.

Sinä tulet surulliseksi - minä ymmärrän.
Älä anna surusi estää sinua,
sillä tänä päivänä, enemmän kuin koskaan ennen,
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan.

Meillä on ollut niin monta hyvää vuotta.
Tulevaa ei kannata surra.
Et haluaisi minun kärsivän,
kun aika koittaa, anna minun mennä.

Vie minut sinne missä he auttavat minua,
mutta, pysy luonani loppuun.
Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle,
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet.

Tiedän, että aikanaan, sinäkin huomaat,
se on ystävyyttä, jota minulle osoitat.
Vaikka häntäni on viimeisen kerran heilahtanut,
niin kivulta ja kärsimykseltä olen säästynyt.

Älä sure sitä että sen täytyy olla sinä,
jonka täytyy tehdä päätös.
Olemme olleet niin läheisiä - me kaksi näinä vuosina,
älä anna turhaan sydämesi itkeä.

(Kirjoittaja tuntematon)

Oikeastaan tässä hetkessä, hiljaisessa asunnossa, jossa kaikki muut jo nukkuvat, ei ole mitään sanottavaa, ei lisättävää. Kyyneleet valuvat poskilla, luopumisen tuska pusertaa sydäntä, rintaa ahdistaa, päätä särkee ja pakottaa ja se suuren surun kipeä möykky, se rautainen nyrkkiin pusertunut koura on sulkenut sisäänsä pallean ja osan keuhkoistakin. Ei sitä oikein osaa muuten kuvailla, sitä miltä suru tuntuu. Se on, se vain on ja tekee lupaa kysymättä pesänsä ihmisen sisään. Eikä siinä auta, kuin elää vain päivä ja hetki kerrallaan.

Sen enempää tai vähempää inhimillistämättä, "koirahan se vain on" tai oli, sen suurempaa numeroa siitä tekemättä, meillä jokaisella on oikeus surra, ja työstää näitä asioita omalla tavallamme. Minulla surutyön tekeminen taisi alkaa tästä, ja surutyötä teen, siitäkin huolimatta, ettei kyseessä ollut oma koira. Enkä juuri tällä hetkellä halua edes ajatella sitä, miten aion selvitä siitä, kun tulee eteen se päivä, jolloin minun rakkauteni ja ystävyyteni punnitaan.

Nyt olet vapaa ja mukana tuulen, 

saat kulkea rajalle ajattomuuden. 

Olet kimallus,

olet pilven lento, 

kasteisen aamun pisara hento. 

Et ole poissa,

vaan luoksemme saavut

mukana jokaisen nousevan aamun

ja jokaisen tummuvan illan myötä,

toivotat meille hyvää yötä.

Perjantaina töiden jälkeen lähdin hyvillä mielin koirien kanssa lenkille. Katselin jo kaukaa, että liekö läheisen järvenlahden Akseli ja Elina joutsenet saapuneet pellolle ruokailemaan. Lähempänä hieman jo hymyilytti. Millainen lintubongari on sellainen joka ei erota toisistaan pellolla ruokailevia joutsenia ja pyöröpaaleja.

No, ei kovin pitkälti  tarvinut kävellä, kun aikaisempi havainto joutsenista osoittautui kuitenkin oikeaksi. Koiratkin huomasivat pellolla olevan pariskunnan, joista toisen levätessä, toinen tarkkaili valppaana ympäristöään ja erityisesti meitä.

Kun väistämättä peltojen välisellä tiellä jouduimme lähestymään joutsenia, nousi toinenkin joutsen jaloilleen ja ne siirtyivät rauhallisesti hieman etäämmälle. Koirat olivat tietenkin intopiukkana joutsenista, mutta siitä huolimatta yritettiin jälleen päästä niiden ohi häiritsemällä vain juuri sen verran, kuin se oli välttämätöntä.

Olen tykästynyt tuohon pieneen luontopolun pätkään siinä määrin, että sinne tuli lähdettyä tänäänkin. Nyt sen jo melkein pääsee kuivin jaloin, vaikka melko mutainen tuo yksi pellon reuna vielä on. Kävelimme koirien kanssa pitkospuita pitkin, kun yhtäkkiä ihan vierestä, arviolta 1-1.5 metrin päästä lähti huutava lintuparvi lentoon. Kovasti yritin miettiä, että mitä ihmeitä ne olivat, koska kooltaan ne eivät olleet isoja ja niillä oli pitkä nokka.

Pohdinta ei tuottanut tulosta ja lintuparvi oli jo lentänyt tiehensä. Tulipahan taas todettua, että aika hitaasti näitä lintuja oppii, kun opiskelee niitä vain sitä mukaa, kun niitä näkee luonnossa. Ja onnettomalla tietämyksellä lajitunnistus on sitten hieman haasteellista.

Matka jatkui ensin pitkospuita ja sitten polkua pitkin, tuli tehtyä vielä yksi ihana havainto. Tämän kevään ensimmäinen punarinta hääräili hyvin toimeliaana pienessä metsikössä, luontopolun kupeessa.

Koirilta jäivät tältä illalta kynnet leikkaamatta, kun olen ruuanvalmistuksen, siivoamisen ja pyykinpesun ohella selannut läpi lintukirjaa kerta toisensa jälkeen. Aikaisemmin mainittu lintuparvi jäi vaivaamaan mieltä ja yritin selvittää sitä, että mitä ihmeitä ne oikein olivat. Tulinpa ääneenkin maininneeksi, että ensimmäisenä tuli mieleen viklo, mutta enpä sitten lintukirjasta "vikloa" löytänyt. Metsäviklo sen sijaan löytyi ja pian sen jälkeen myöskin liro. Kuvausten perusteella päädyin siihen, että kyseessä olisi ollut liroparvi, lähempi tarkkailu kuitenkin kertoi sen, että lirot muuttavat suomeen vasta toukokuussa, kun taas metsäviklot saapuvat jo huhtikuun alussa. Näin ollen jouduin kuitenkin päätymään siihen, että (metsä)vikloja ne linnut olivat, ainakin amatöörin mielestä.

Etnalla on ollut jostain syystä ahdistusmaksimus päivä tänään, eikä imurointi juurikaan ilahduttanut sitä yhtään. Ensin se pyöri levottomana ympäriinsä ja hakeutui sitten häkkiin piiloon. Jotenkin tuntuu siltä, että mitä vanhemmaksi se tulee, sen ääniherkemmäksi se muuttuu. Ensimmäisen kerran huomasin sen arastelevan ja pelkäävän kilisevää avainnippua muistaakseni 2013, eikä se ole siitä muuttunut, ainakaan parempaan suuntaan. Ja vasta viime aikoina olen havahtunut miettimään sen "kanin koulutusta" siltä kantilta, että se käy porttia kolistelevan kanin hiljentämässä siksi, että kanin aikaan saama meteli ahdistaa sitä. Toisinaan pelkästään jo se, kun kilistelen astioita keittiössä saa Etnan vetämään hännän koipien väliin ja hipsimään mahdollisimman kauaksi äänen lähteestä.

Siispä perjantainen siivous ja pyykinpesu päivä eivät olleet koiran mieleen. Päivän hyvän tuulen lenkki, jäi kauniiksi muistoksi, iltalenkin ollessakin ihan toista maata. Etnan ahdistuneisuus ei oikeastaan helpottanut koko lenkin aikana ja oma ärtymystila kohosi kovaa kyytiä kohti taivaan kantta, kun Adja nappasi jotain tien poskesta ja nielaisi saaliinsa, ennen kuin ehdin käskeä sitä luovuttamaan löytönsä.
Viimeiset kilometrit menivät sitten mietiskellessä sitä, että oksennuttaako, vaiko ei eikö oksennuta koiran heti kotiin päästyä. Syynä tähän pohdintaan jatkuvat ilmoitukset erilaisten myrkkysyöttien löytymisestä maastosta. Loppujen lopuksi päädyin siihen, että kun lopulta pääsimme koirien kanssa kotiin, oksennutin tuon lauman nuorimmaisen, niin vastenmielistä kun se onkin. Ei tarvinut lähteä hiilitablettien ostoon, eikä suunnata kohti eläinlääkäriä, tällä kertaa koko operaatio osoittautui hätävarjelun liioitteluksi. Vain 1.5 viikkoa aikaisemmin olin kuitenkin saanut varoituksen siitä, että rotanmyrkkyä sisältäviä lihapullia oli löytynyt vain reippaan kymmenen kilometrin päästä näistä nykyisistä asuinseuduista.

Tänään lauantaina oli vihdoin ikuisuuksilta tuntuvan ajan jälkeen sellainen päivä, että kun kaikki pakolliset menot ja kauppareissut tuli tehtyä, ei ollut pakko lähteä mihinkään. Jaoin takapihan aitauksen kahtia niin, että ulos ihanasti lämmittävästä auringosta pääsivät nauttimaan sekä koirat, että kanit ja päätin istua hetkeksi alas ihan vain siitä ilosta, ettei ole pakko nousta ylös, jos ei ihan itse sitä halua..

Päivälenkillä yritettiin käydä uudelleen tiirailemassa punarintaa, sitä ei vain näkynyt. Akselin tarkkaan valvovan silmän alla sen sijaan uskollinen Elina ojenteli pitkää kaulaansa pienen niemen nokkaan, ruokojen ja kaislikon keskelle rakennetussa pesässään. Ja iltalenkillä ihmeteltiin erään talon pihaan "ruokapöydän" ääreen saapuneita sepelkyyhkyjä, joiden ruokarauhaa valitettavasti häiritsimme olemassa olollamme sen verran, että ne lensivät tiehensä. Uusia lintuhavaintoja ei nyt vielä ainakaan tänään tullut tehtyä, vaan eiköhän niitä taas kohta lisää kartu. Jos ei muuten, niin ihan vain siitä syystä, että olen näköjään tuon "linturaamatun", eli Suomen lintujen lajimääritysoppaan ottanut unikaveriksi ja joka ilta ennen nukkumaan menoa tulee käännyttyä sen puoleen ja tankattua uutta tietoa päähän.

"Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa,

kun päivä painuu pilveen, 

niin varjo katoaa. 

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,

se hämmästyttää, kummastuttaa. 

Pientä kulkijaa."

Pirkko Koskimies runoilee, yhden suomalaisten suosituimmassa lasten laulun ensimmäisessä säkeessä. Mitä pidemmälle kevät ehtii, sitä enemmän ihmeteltävää riittää aikuisellakin. 

Kävelin tänään töihin, pienen pakon sanelemana, tai siksi, ettei kiltteyssyndrooma ota helpottaakseen. Ehkäpä silläkin oli tarkoituksensa, suurempi merkitys, kuin osaisi arvatakaan.

Tai sitten ei. 

Oli tai ei, eipä sitä kannata jäädä sen syvällisemmin pohtimaan, mutta asfalttitien laitaa talsiessani kilpaa kellon kanssa, huomasin yhtäkkiä minua vastaan lentävän perhosen. Pienen, siron ja kauniin. Siinä se lepatteli yhtäkkiä edessäni, jakoi pienen hetken kanssani. Istahti kiireisen ihmisen käsivarrelle hetkeksi, nousi sitten siivilleen ja jatkoi matkaansa. 

Ei ihan merkityksetön kohtaaminen kuitenkaan, eihän se voi olla, kun kotona piti illalla työpäivän jälkeen istua alas ja selvittää, mistä perhosta oikein oli kysymys. Luontoportin tietojen mukaan herukkaperhosen lentoaika alkaa huhtikuun puolivälistä, tämä eli siis hieman aikaansa edellä. 

Hämmentävää, siltikin. 

Huhtikuun puolivälissä, siinäpä yksi hätkähdyttävä asia, jota en lakkaa koskaan ihmettelemästä. Nimittäin aika, niin ihmisen keksintöä kuin se onkin, niin miten voi olla mahdollista, että se käy koko ajan nopeampaa ja nopeampaa. Vastahan oli maaliskuun loppu, huhtikuun alusta puhumattakaan ja nyt lähennellään jo huhtikuun puoliväliä. 

Kevätseuranta on jatkunut, tosin ihan epävirallisesti ja omaksi iloksi vain. Maasta on alkanut pukata esiin hieman vihreää, silmä tarkkana seurailen tilanteen kehittymistä ja kanit ovat päässeet maistelemaan jo tämän kevään ensimmäisiä voikukan lehtiä. Ihania pieniä, vaalean vihreitä lehtiä. 

Lintujen konsertointi kiihtyy ja voimistuu koko ajan. Kotipihan linnunpöntöistä käydään kiivasta kamppailua. Vielä viime viikolla toisella pöntöllä sirkutteli ja toisilleen lempeästi leperteli varpus pariskunta, kun toisella pöntöllä jöötä piti sinitiais pariskunta. Melkoisen sisukkaita nuo tiaiset ovat, eikä kirjosieppo kuulemma niille paljon häviä. Saattavat melko äkäiseen lakaista pöntöstä keskeneräisen pesän risut menemään, kun toteavat sen itselleen sopivaksi. Väliäkös sillä, että joku toinen sinne oli uutterasti pesää omille poikasilleen rakennellut. Saapa nähdä millaista traamaa sitä pääsee omassa pihassa vielä seuraamaan, iäkkään puoleinen pariskunta kun tiesi kertoa, että näissä taisteluissa varpunen jää kyllä helposti häviölle. 

Koirat ovat päässeet mukaan kevätseurantaan, tietenkin. Uusilta parfyymikokeiluilta on kuitenkin vältytty, onneksi. Viime viikonlopun olin poissa kotoa, mutta eipä tuo vähentänyt bongailua. Valittelin tosin, auton kyydissä istuessani ja kiikaroidessani, ettei täällä koto Suomessa näe villieläimiä lähellekään niin paljon kuin rapakon takana näki. 

Kurkia näkyi paljon, useimmiten pellolla ruokailevia pariskuntia, myös töyhtöhyyppien määrä on lisääntynyt merkittävästi. Lauantaina näin leskenlehden, Etelä-Hämeessä, Hausjärven kunnassa. Viikko takaperinhän olin niitä jo nähnyt Espoossa. Eikä pidä unohtaa myöskään lauantai aamun hanhiparven ylilentoa keväthuudoista puhumattakaan. Sunnuntaina sain hyvänmielen kuvan Pirkanmaalta, koirat olivat päässeet viettämään pitkän päivän ulkona keväisestä auringosta nauttien, ja kuvien perusteella sinivuokotkin kukkivat jo runsain määrin. 

Sunnuntai-iltapäivän puolella näin vuolaana virtaavan veden yllä pyrstön keikuttelijan. Västäräkkihän sen siinä lentää letkautteli, kuin pahemmissakin ilmakuopissa konsanaan. Sunnuntai-iltana sai luettelon perään lisätä punakylkirastaan ja maanantaina todeta, että rastaat olivat totisesti palanneet, koko konkkaronkka. Astelipa siellä rastaiden seassa joku muukin pariskunta, jonka lajista en niin varma ole vieläkään, vaikka jossain määrin olen kallistunut siihen, että kyseessä saattoi oli kaksi nuorta kottaraista. 

Tiistai-iltana näin lyhyen hetken sisään sekä västäräkin, että peipposen. 

Joka kevät toistelen mielessäni hokemaa, 

"kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päiväkään..." Kaikki muut lorussa tulevat linnut kyllä tulee joka kevät, tai viimeistään kesällä yleensä kohdattua, mutta tuo kiuru on minulle kyllä sen verran vieras laji, että varmaan kyllä jäisi tunnistamatta, vaikka vastaan jossain tulisikin.

Tiistain ilo peipposesta ja västäräkistä jäi melko lyhyeen, kun seurailin työpaikan keittiön ikkunasta pidemmän aikaan alapihalla kyhjöttävää räkättirastasta. Kun parvi oli paikalla se ei juurikaan erottunut joukosta, mutta kun kaikki muut lensivät pois, yksi jäi. Se istuskeli pitkiä aikoja paikoillaan, hypähti sitten kerran tai pari ja jäi taas kyhjöttämään. Jotenkin ajatus ei vain jättänyt rauhaan, se että kyseessä saattoi olla sairas tai loukkaantunut lintu.

Onhan se vähän surkuhupaisaa, että tämän pahan maailman keskellä, aika riittää murehtimaan vielä yksinäistä räkättirastastakin. Vai onko?
Kotimatkalla pyöräilin menemään melkoista vauhtia, ja sain iskeä jarrut pohjaan, kun pieni poika pysäytti minut mäen alapäässä. Pojalta oli vielä pienempi poika hukassa, näiden olisi pitänyt kulkea koulumatka yhdessä, mutta isompi ei ollut löytänyt pienempää. Puhelinkaan ei auttanut, kun ei toisella olisi ollut sitä mihin vastata.
"Oletko nähnyt tai tuliko sua vastaan äsken pieni poika?"
Pudistelin päätäni ja kerroin, että en ollut nähnyt, kyselin tarkempia tietoja, isomman pojan hätä oli aito. Olihan hän luvannut huolehtia pienemmän turvallisesti kotiin. Kului useampi minuutti ja vasta sitten hoksasin, että kyllähän minua vastaan oli kuin olikin tullut pieni poika, vain ihan muutama hetki takaperin. Missähän ihmeessä ajatukseni olivat sillä hetkellä olleet, liekö vielä siinä räkättirastaassa, jonka kohtalon murehtimiseen olin käyttänyt pitkät tovit.
Isommalle pojalle tuli kiire, reppu selässään hän lähti juoksemaan saavuttaakseen veljensä, kääntyi vielä katsomaan taakseen.
"Kiitos!"

Siinä hetkessä mietin kiirettä. Sitä kuinka paljon meillä jää näkemättä ja kuulematta, kuinka moni ihminen kohtaamatta tai asia rekisteröimättä vain siksi, koska meillä on jatkuvasti niin kiire.
Viime viikolla muutama lapsi kyseli minulta, miksi minä käyn Zeuksen kanssa vanhainkodeissa? Mietiskelin vastausta ja kerroin lapsille siitä, kuinka suuri vaikutus vierailemaan tulevalla koiralla voi olla. Siitä miten joku liikuttuu kohtaamisesta kerta toisensa jälkeen, ja saa vedet silmiinsä kun palaa muistoissaan kauas vuosien taakse. Ja siitä, miten vanhus jolla ei ole ollut mitää sanottavaa moneen päivään, pidemmästä ajasta puhumattakaan, saa hymyn huulilleen ja nostaa käden tervehdykseen.

Viime viikolla se iänikuinen kiire meinasi vaivata melkoisesti, niin kiire ei kuitenkaan ollut, ettemmekö olisi työpäivän ja lenkin jälkeen lähteneet Zeuksen kanssa käymään vielä kaverikoirakäynnillä. Ja millainen käynti se olikaan, kyllä muistui taas kirkkaana mieleen se, miksi tätä vapaaehtoistyötä tehdään. Eikä tämä meidän vierailumme tuottanut iloa vain vanhuksille, se oli sellainen hyvän mielen vierailu, että hymy pysyi korvissa,vaikka kotiin palaamisen jälkeen totesin, että askartelijat (Etna ja Adja) olivat päättäneet laittaa sängyn petarin vähän uuteen uskoon. Se oli sellainen vierailu, ettei ollut kiire mihinkään, vaikka Zeuksella monesti sisäinen kello kertoo sen, kun vierailu aika alkaa päättymään.

Tänään hengailtiin koirien kanssa pihalla koko aamupäivä. Aurinko lämmitti mukavasti tuohon meidän etupihalle ja otin koirat siihen paistattelemaan päivää samalla kun itse heiluin haravan varressa. Hetken mietittyäni kävin kanitkin hakemassa pihalle. Siinä ne saivat sitten haistella ja ihmetellä vähän elämää neljän seinän ulkopuolella.

Iltavuoron jälkeen oli mukava lähteä koirien kanssa vielä kunntelemaan lintujen konsertointia. Ei tarvinut montakaan sataa metriä kävellä, kun korviin kuului Akselin ja Elinan häävalssi. Kova äänistä keskustelua siellä järven lahdella käytiin, vaan eipä me koirien kanssa viititty jäädä siihen kovin pitkäksi aikaa kuuntelemaan, sen verran kevyt oli meistä jokaisen askel, että piti ihan juoksuksi lopulta laittaa.

Iltalenkkimme kulki pienen matkan luontopolkua pitkin ja kun saavuimme pellon reunaan, kertoi koirien olemus, että joku oli siitä hetkeä aikaisemmin lähtenyt melko vilkkaasti ja sen verran vauhdilla vemmelsääri pisteli menemään, että tarkempi lajitunnistus jäi tekemättä. Yksi kuuden koiran koiran kohtaaminen saakiin melko onnistuneesti purkitettua, kun nappasin ruskuaisen kainaloon ja pitelin sen turpavärkistä kiinni sen aikaa, että päästiin tarpeeksi kauas.

Samaan aikaan silmät yrittivät koko ajan pimenevässä illassa tihrustaa yli pellon, että mitäs möhkäleitä siellä oikein olikaan. Kurjiksi niitä arvelin, mutta pariton lukumäärä hämäsi. Kun pääsin lähemmäksi, antoi kolme valkoista peräpeiliä pellon toisella laidalla jo hieman osviittaa. Koirilta tämä havainto jäi tekemättä, mikä oli varmasti sinällään ihan hyvä. Minä tarkkailin valkohäntäkauriita (joita aikaisemmin kutsuttiin valkohäntäpeuroiksi ja sitä ennen laukonpeuroiksi) ja ne tarkkailivat minua. Koska olimme niiden mielestä kyllin kaukana, ne jatkoivat syömistään. Suuntasimme kuitenkin hiljaksiin niitä kohdin, toki etäisyys välillämme oli kuitenkin koko ajan riitävä, väittäisin jopa, että olin viime kesänä lähempänä villihevosia, kuin nyt koirien kanssa näitä kauriita. Polku olisi vienyt melko läheltä kauriita, vaikka välillemme olisi silti jäänyt yksi valtaoja. En kuitenkaan nähnyt mitään syytä häiritä näitä ruokailevia eläimiä sen enempää, kuin oli pakko. Olimme kuitenkin jo olemassa olollamme häirinneet niiden ruokarauhaa. Aluksi nousi ylös yksi tarkkaileva pää, sitten tilannetta seurasi pian jo neljä valpasta silmää, ja hetken päästä kolmaskin pää nousi ylös. Olimme jättäneet polun oikealle puolellemme, ja vielä kauempana siellä kauriit lopulta tuumasivat meidät melko harmittomiksi kulkijoiksi. Siinä vaiheessa, kun koirat saivat näistä eläimistä vainun, tarkkaili meitä enää vain yksi kauris, muiden jo jatkaessaan ruokailuaan.

Kyllä se vaan kummasti aina ilahduttaa mieltä, kun näitä kohtaamisia luonnon eläinten kanssa tapahtuu. Ja täytyy sanoa, että on ihanaa kun tällaisen kohtaamisen jälkeen pystyy jatkamaan matkaansa hyvillä mielin, tietäen, ettei millään lailla ole aiheuttanut vaaraa tai uhkaa näille luonnon eläimille. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä näistäkin valkohäntäkauriista ainakin osa oli tiineenä ja niiden pitäisi vasoa touko-kesäkuussa. Sellainen ajatus ei aina ihan välttämättä tule mieleen, mutta kyllä minulla mielessä vilahti sellainen ajatus, kuinka suuri stressi tuollaiselle saaliseläimelle olisi joutua esimerkiksi koiran takaa-ajamaksi ihan yleiselläkin tasolla puhumattakaan siitä, kun se mahdollisesti on tiineytensä loppu puolella.

Siksipä tässä hieman aiheen vierestä muistutus ihan meille jokaiselle, sellaisesta ajankohtaisesta aiheesta, kuin rusakonpoikasista. Älkää hyvät ihmiset menkö koskemaan niihin yksinään kyhjöttäviin rusakoiden tai metsäjänisten poikasiin. Ja muistakaa se, ettei lakia koirien kiinnipitämisestä ole kekstitty meidän kiusaksemme, vaan turvaamaan luonnon eläinten ja lintujen pesimä- ja poikimarauha.  

Meidän pienimuotoinen "kevätseuranta" on päässyt hyvin käyntiin. Yksi varmimmista kevään merkeistä on meille aina ollut se, kun Etna ryhtyy kokeilemaan uusia parfyymeja all naturel, tietenkin. Tällä kertaa viime viikolla luontopolun varresta löytynyt tuoksu ei ollut mikään, Eau de Toilette, ei edes Eau de Parfym. Ehei, se oli Parfyymiä isolla p:llä ja tuoksumaailmaltaan sellainen, että yllättäin Zeuskin siihen mieltyi. No joka keväinen riemu päättyi kylpyhuoneseen, kun koitin pestä Parfyymiä ala kuollut kala, hieman hillitymmäksi, tuskin havaittavan vienoksi tuoksuksi.

Ensimmäiset joutsenet, pariskunta joka kantaa kunniallisesti laitapuolenkulkijoiden antamia ristimänimiä Aksel ja Elina taisivat saapua jo muutama viikko takaperin. Siinä ne Kirkkojärven pienessä lahdelmassa, rannan sulassa ruokailevat rauhallisen ja tyytyäisen oloisena, kun siitä ohi pyyhällän pyörälläni.

Viime perjantaina, eli aprillipäivän kunniaksi samaan sulaan oli ilmaantunut kaksi pariskuntaa telkkiä. Siinä ne sulassa sovussa uiskentelivat pienessä sulassa, kauniista keväisestä aamusta nautiskellen.

Eikä lauantai halunnut jäädä yhtään perjantaita huonommaksi. Heti aamusta näin pellolla rivakan lentonäytöksen yksinäisen töyhtöhyypän toimesta, kuusi joutsenta päästivät riemukkaat keväthuutonsa ylilennollaan. Ajomatkalla Espooseen havaittujen töyhtöhyyppien määrä kohosi jo kuuteen, sitten vähän ennen Espoonlahtea ilo läikähti sydämessä. Leskenlehtiä etelärinteillä, eikä yhtä tai kahta, ehei. Monin verroin enemmän ja vielä vähän sen päälle.

Kevät tuntui olevan pidemmällä Espoossa, kuin täällä, ja vaikuttipa siltä, että  Espoo on täynnä iloisia koiraihmisiä, jotka nauttivat aurinkoisesta päivästä ulkoillen koirien kanssa. Omat koirani olivat jääneet nautiskelemaan kevätpäivästä kotinurkille. Syystä että, en halunnut niitä viedä sekoittamaan pakkaa italianmastiffi Bronkon, monirotuisen Ronjan, maatiaskissa Maukun ja reippaan muutaman kymmenen tarantellan nurkkiin.. Enkä toisaalta myöskään makuuttaa niitä turhan tähden autossa tuntitolkulla.

Ihan yhtä innokkaana kuin tulomatkalla, niin kotimatkallakin jatkoin bongailua. Aika hieno ilmestys oli se yksinäinen kurki, joka teki raskasta lentoon lähtöä siinä heti alkumatkasta, mihin lie oli kaverinsa hukannut. Useita joutsenpareja näkyi pitkin matkaa ja monikymmenpäinen kurkiaura lenteli korkeuksissa matkalla kuka minnekin.

Tänään aamulenkillä, (okei myönnettäköön, että kyllä se kello oli jo puolen päivän tietämille ehtinyt) sain ilokseni huomata, ettei eilinen kotinurkkien töyhtöhyyppä ollutkaan ihan yksinäinen. Tänään ne kumppinsa kanssa taivalla lennellen päästivät omat keväthuutonsa valloilleen.

Kun vain malttaa tässä kotona pötkötellä sohvalla ihan hiljaksiin ja kuunnella, niin pikkulintujen laulu kuuluu ihanasti sisälle asti. Ja hämmästyksekseni tänään tuossa kotitiellä tepasteli tyyneen rauhallisesti kaksi sepelkyyhkyä. Samat jotka kovasti myöskin kevättä laulavat aina jo heti aamusta.

Keittiön ikkunaa vastapäätä olevan koivun pöntössä, tai ainakin sen ympärillä ahkeroi pieni sinitiaspariskunta, saapa nähdä kuinka käy, onko niitä pien pesäpöntön aukosta kesää ihmettelemässä kokonainen perhekunta.

Maaliskuu kuvin