keskiviikko 30. marraskuuta 2016

JOULUKALENTERI 

Tämän blogin ensimmäinen ja mahdollisesti ainoaksi jäävä joulukalenteri saa lähi vuosien historian lehdet havisemaan. Tervetuloa lukemaan siis elämästämme muutamien vuosien takaisista ajoista, viime jouluun saakka. 
Älä anna saate sanojen hämätä, vaan muista avata luukut ja astua aikojen taakse. 


Ensimmäinen luukku vie meidät muistojen äärelle, kevättalveen 2011, ajallisesti vajaan kuuden vuoden taakse. Taisin elää silloin elämäni keväässä, olla astumaisillani aikuisten saappaisiin ja huomasin toteuttavani monikertaisesti erästä lapsuuden haavetta, joka ennen vuotta 2010 ei hartaista toiveistani huolimatta koskaan toteutunut. 

Aika paljon on noista ajoista muuttunut, lauman koko ja koostumus vaihtunut syntymien ja luonnollisten poistumisten myötä, asuinympäristö vaihtunut moneen kertaan. Oma tietämys on joidenkin asioiden suhteen kasvanut, vaikka se ei missään näykkään, ammatillisesti olen jatkanut pidemmälle, vain herätäkseni miettimään, että ehkä se ei sittenkään ole sitä mitä olen halunnut. Oman alan työt ovat jääneet pois, enkä tiedä meinaanko niitä enää jatkossa tehdä.

Minä olen muuttunut, ehkä. 
Tai ilman ehkää.
Olen minä. 
Olen opetellut hieman itsekkyyttä, uskaltautunut lopulta vuosien jälkeen jättää laumani jonkun toisen käsiin ja matkustaa ulkomaille, johonkin muuallekin kuin Ruotsiin ja kaiken lisäksi nauttinut siitä. 

Tässäpä vielä joulukuun ensimmäisen päivän iloksi yhdenlainen tarina meidän silloisesta arjesta, kun koirat kulkivat mukanani aktiivisesti päivittäin mukana töissä. 

2. luukku  

Joulukuun toinen päivä tuskaillaan sen merkeissä, kun mikään ei riitä. Tai ei ole riittänyt, ainakaan vuosia sitten. Nykyään saattaa joskus jopa tuntua siltä, että olisi se vähän vähempikin riittänyt. Tai vastaavasti kaiken sen "riittämättömyyden" keskellä olisi jaksanut paljon paremmin, jos olisi osannut olla hieman itsekkäämpi. Ei sillä, etteikö sitä itsekyyttäkin olisi toisinaan löytynyt, löytyi ainakin siinä määrin, että otin kolmannen koiran, pitkän harkinnan jälkeen. Haavelin kasvattamisesta, alunperin siitäkin miten Etnan sijoitussopimuksen umpeuduttua teettäisin sillä itse pennut, kunnes totesin että siltä osin saa haaveet kyllä kuopata syvälle ja valaa melkoisen kivijalan siihen päälle. 

Niinhän siinä kävi, että kolmas kääpiöpinseri muutti meille loppuvuodesta -11. Suoritin kasvattajan peruskurssin ja haaveilin pennuttamisesta,kennelnimenkin anoin ja sain, vaan haaveista kasvattamisen suhteen kirveen sai iskeä kiveen silläkin kerralla. Eikä sitä kirvestä ole sen jälkeen tullut käytettyä. 

3. luukku

Niin se mieli muuttuu, kun aikaa kuluu. Tosin vesisateesta minä pidän edelleen, kunhan se ei jatku jouluun asti, kurakeleistä sen puoleen tykkään päivä päivältä vähemmän, ainakin sillon kun kuraa riittää. Nämäkin nimittäin kolmen lyhytkarvaisen koiran voimin kantavat sisään hirmuiset määrät kuraa ja hiekkaa, vaikka sitä ei äkkiä arvaisikaan. 

Tällä hetkellä lähes ainoa kriteeri mahdollisesti joskus tulevalle koiralle on se, että sen tulee olla säänkestävä, mitä nämä kääpiöpinserit eivät ole sitten alkuunkaan. Säänkestävyys edellyttää sitä, että koiralla tulee olla riittävän suojaava karvapeite, käytännössä kyseeseen tulee siis vain pohjavillan omaava rotu.  

Enää ei asuta ihan maalla, voisi kuitenkin kuvitella, että maalaispitäjässä kuitenkin, eikä taajama-alueen ulkopuolellekaan taida olla matkaa kuin heittämällä muutama sata metriä, jos sitäkään. Metsään pääsee hyvin, kun maltaa vajaan korttelin verran kävellä, ja peltoja rittää tuossa taajama-alueen ympärillä heti vaikka millä mitalla. Ihan yhtä vapaasti ei noiden peltojen reunoilla ole kuitenkaan tullut koiria pidettyä irti, kuin tuolla vanhempieni asuinpaikan lähettyvillä, täällä kuitenkin on muita kulkijoita sen verran enemmän, ratsukoitakin näkee lähes päivittäin ja lahdentiekin kulkee liki näköyhteyden päässä kotipihasta. 

4. luukku

Nyt löytyikin niin iloinen joulunpunainen postaus joulukuulta 2011, että pitihän se tähän joulukalenteriin ottaa mukaan. Toki siihen vaikutti sekin asia, että vaikka aikaa kuluisi vuosia, jotkut asiat eivät vain muutu, kuten Adjan äänen käyttö. En ole koskaan tavannut toista yhtä pöljää (tietenkin hyvässä hengessä) koiraa kuin tuo meidän lauman nuorimmainen. Moneen kertaan olenkin todennut, että sillä pyörii aivokopassa kaksi pienen pientä hernettä, jotka eivät koskaan kohtaa. Aikuista, tai sen arvon mukaisesti käyttäytyvää siitä ei tule varmasti ikinä, lauman nuorimpana sen harteille on langennut ikuisen lapsuuden taakka. Jo tuolloin, olin pistänyt merkille Adjan tavan kiljua tylsyyttään ja niin se tekee edelleen, siitä lähtee ihan uskomaton variaatio ääniä, sellaisia joita kaksi muuta koiraa ei saisi aikaiseksi ikinä. 

Muutakin olin pistänyt merkille, luovutusikäiselle pennulle neulomani paita oli käynyt pieneksi. Pieni se oli jo alunperinkin, mutta niin oli se pentukin jonka päälle sen ensimmäistä kertaa puin. Oli se surkuhupaisa hetki, pentu nimittäin putosi jaloiltaan sillä samalla hetkellä, kun laskin sen villapaita päällään lattialle. Kellahti kumoon, jaloiltaan suoraan kyljelleen ja jähmettyi siihen, menetti liikuntakyvyn ihan täysin. Kyllähän se kyky sitten hiljaksiin palautui, kun pentu totesi ettei villapaita ollut katoamassa mihinkään. Tallessa se on vieläkin, ei sillä vain ole tainnut olla käyttäjää tuon ensimmäisen käyttäjän jälkeen. Vai liekö Emra sitä pienen hetken käyttänyt, ennen kuin sille sain neulottua vähän miehekkäämmän mallin. 

5. luukku

Näköjään sitä on kerran jos toisenkin tullut oltua koirien kanssa katsomassa ilotulitusta, voi hyvänen aika sentään. Sitähän en sitten suosittele ihan kenellekään. Tämän asian suhteen lienee tarpeen siis todeta, että älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon. 
Zeus taisi meidän ensimmäisenä uutena vuotenamme olla mukana katselemassa ilotulitusta, joka tosin ammuttiin järven lahden toiselta puolelta. Hienosti ne näkyivät raketit sinnekin, vaikka äänihaitat olivat hieman pienemmät. 

Koko lauman kanssa olimme seuraamassa ilotulitusta vuoden vaihteessa -11 - 12. Näin jälkeen päin ajatellen olisi varmasti ollut viisaampaa jäädä koirien kanssa odottelemaan ystävieni luokse siksi aikaa, kun toiset kävivät kaupungin ilotulituksen katsomassa, vaan silloin päädyin toiseen ratkaisuun. Olipa päätös silloin oikea tai väärä, niin traumoja siitä ei ole jäänyt, päin vastoin, uudet vuodet ovat meille pääsääntöisesti aika huoletonta aikaa. Ulkoilutan koirat hyvissä ajoin ennen kuutta ja sitten reippaasti puolen yön jälkeen aamuyöstä. Tarpeen mukaan ne pääsevät siinä välillä käymään sitten pikapissoilla, mutta eivät koskaan irti.

Meidän laumasta ainoastaan yksi on virallisesti todettu laukausvarmaksi kolmella +++ merkillä, mutta oman kokemuspohjan perusteella voin kyllä todeta laukausvarmoiksi myös nämä kaksi muutakin koiraa. Ilotulistusten aikaan en kuitenkaan enää ota koirien kanssa pienintäkään riskiä sen suhteen, että ne voisivat jotenkin päästä säikähtäessään karkaamaan. Toivottavasti näin ei koskaan tule meidän kohdalla käymään, eikä sitä kyllä toivo kenenkään toisenkaan kohdalle! 

6. luukku

Hyvää itsenäisyyspäivää!! 

Aika aikaa kutakin, tuumailin kun kaivelin vanhoista blogiteksteistä esiin tämän. Koirapuistoilu, jota ah niin ahkerasti harrastimme tietyssä elämäntilanteessa hyvinkin aktiivisesti välillä isomman, välillä vähän pienemmän porukan kanssa, on jäänyt meidän lauman osalta tätä nykyä hyvin vähäiseksi. Pääsääntöisesti meillä on puistoilusta vain hyviä kokemuksia siltä osin, kun se meidän lauman kokoonpanolla on ollut mahdollista. Salonkikelpoisia kun koiristani on vain kaksi. Etnankin kanssa koirapuistossa on kuitenkin pärjännyt hienosti, kun sen kanssa on pysytellyt jatkuvassa liikkeessä ja sen ei ole tarvinnut joutua muiden koirien ahdistelun kohteeksi. 

Monta vuotta oikeastaan luulin, ettei se osaa leikkiä, myöhemmin kuitenkin totesin, että osaahan se, nimittäin pentujen kanssa. Mutta kun pentu kasvaa tietyn vaiheen ohi, menee Etna siitä jotenkin ihan lukkoon, eikä enää osaakaan leikkiä tuon olennon kanssa. 
Oman lauman kesken leikit ovat kuitenkin aina sujuneet, silloin kun koirat johonkin leikkiin keskenään ovat innostuneet. Onpa se  Etna silloin tällöin ihanasti häntä heiluen ja naurun virne naamallaan mustuaisia vähän leikkimään ja ilottelemaan pyydellytkin, se on kuitenkin äärimmäisen harvinaista herkkua. 

Koirapuistossa aikuisten koirien kanssa se ei vain reppana koskaan osannut. Toisinaan se saattoi jotakuta samalla aaltopituudella olevaa koiraa leikkimään pyytääkin, hyvin varovaisen leikkiin kutsun tehden, mutta kun toinen innostuen sitten lähestyi, pakenikin Etna häntä koipien välissä kauemmaksi ja varoitteli toista tulemasta liian lähelle. 
Ihmistenkin kanssa Etna on aina leikkiessään ollut hyvin varovainen, ikäänkuin peläten sitä, että tilanne karkaa käsistä ja sen epävarmuus omasta itsestään, sekä sitä leikittävästä ihmisestä on aina ollut ihan käsin kosketeltavissa. Onneksi se on päässyt elämässään eteen päin siltä osin ja vapautunut ihan uudella tavalla. Kyllä oli eräs ystäväni ihmeissään, kun näki Etnan muutaman vuoden tauon jälkeen, eipä ollutkaan enää sellaista koiraa, joka häntä koipien välissä väisteli ihmisten läheisyyttä ja piiloitui milloin mihinkin, valtaisan ahdistuksensa vallassa. Ei, oli vain koira joka iloisesti häntä heiluen hyppäsi tuota lattialla istuvaa ystävääni vasten ja osoitti ylitsepursuilevaa ystävällisyyttään pussailemalla minkä kerkesi. Melkoinen muutos on steriloimisen ja näiden vuosien jälkeen siis tapahtunut. 

7 luukku

Kun eilis päiväisen luukun lopuksi tuli hieman Etnan muutoksesta parempaan iloittua, saattaa olla tarpeen muistella sitten sitä, millainen se oikeastaan onkaan ollut ja miksi. Siitä kertoo meille tuo seitsemäs luukku ja vanhoja tekstejä läpi harppoessani löytynyt postaus siitä. 

Välillä vieläkin sitä toisinaan huomaa ajattelevansa, että olisi se elämä helppoa, jos kaikki kolme koiraa olisivat samalla tavalla yhteyskuntakelpoisia, ei aina tarvitsisi hävetä silmiä päästään, kun tuon köörin kanssa kulkee ihmisten ilmoilla. 
Kävin viime viikolla erään ystäväni luona kylässä pitkästä aikaa ja päätin sillä kertaa ottaa mukaani kaikille koirille avoimesta kutsusta huolimatta vain mustuaiset. Ilta sujui rauhallisissa merkeissä, ja sen päätteeksi lähdimme käymään lenkillä vielä kaupungin puutarhassa. Heti jo kerrostalon pihapiiristä siirryttäessä kävelytielle kohtasimme ensimmäiset koirakot. Oli se helppoa, ei tarvinnut kuin kävellä vain kaikessa rauhassa ohi, ja mustuaiset tulivat kiltisti perässä, sama toistui koko lenkin ajan aina toisia koiria kohdatessamme. Kertaalleen Adja yritti Zeukselta kysäistä, että rähistäisiinkö vähän, mutta eipä tuo herra nähnyt sitä tarpeelliseksi ja Adjankin kiihtymys laantui saman tein. Toista se on silloin kun Etna on matkassa. 
Ja kuitenkin kun palaa tuon seitsemännen luukun tekstin äärelle ja niihin niin kipeisiin muistoihin, sitä huomaa että kyllähän se elämä on noista ajoista helpottunut huomattavasti. Totisista totisin fakta lienee kuitenkin se, ettei sekundasta saa priimaa, vaikka miten haluaisikin. Vaikka taaskin sen eteen yritetään tehdä töitä aina kun vain voimavarat siihen riittävät. 

8. luukku 

Joulun odotuksen kahdeksas luukku vie meidät sellaisten muistojen äärelle, joiden eteen sai tehdä melkoisen kovaa ja pitkäkestoista työtä. En ikinä olisi uskonut, että me voisimme koskaan onnistua niin hyvin, koska tietyt asiat olivat muodostuneet meille pahimman mahdollisen laatuiseksi kompastuskiveksi. 
Olen joskus aikaisemminkin saattanut tuoda esiin sen seikan, etten itse koskaan ole ollut mitenkään erityisen tavoitteellinen ihminen, ja valitettavasti tuon kahdeksannen luukun alta paljastuva hieno päivä ja hienot muistot ovat jääneet ainoaiksi laatuaan, vaikka koirasta olisikin potentiaalia vaikka mihin. 



Ystävien kesken suunnittelimme, että luodaan omia perinteitä, tavalla tai toisella. Yhdeksäs luukku vie meidät muistojen kevääseen, reissujen reissuun, jota ei muuten voikaan muistella, kuin hymy suupielissä. Perinnehän ei ole perinne, ellei se toistu. Sovimme, että aina parillisina keväinä lähdemme käymään Lappeenrannassa, niin kävikin ensimmäisen kahden vuoden jälkeen. Valitettavasti tämän vuoden kevääseen ei sopivaa reissuväliä kuitenkaan löytynyt. Saapan nähdä siis, miten tämän perinteen kanssa käy, vai käykö kuinkaan.



Neljä vuotta sitten ja rapiat päälle aloittelimme Zeuksen kanssa kaverikoirailua, niin se aika rientää. Uskomatonta miten se rientääkään. Kun eräs ystäväni kävi pitkästä aikaa kylässä tuli puheeksi elukoitteni ikä. Zeus on vasta yhdeksän, totesin, eikä siinä mitään. Kaneistani vanhin, Ressi on kuusi vuotias, ihan niin kuin Etnakin. Ei niillä taida olla kuin muutaman viikon ikäero, helmikuussa syntyneet. Siksipä sanoinkin ystävälleni, että Ressi täyttää seitsemän, ja silloin se jysähti sydänalassa. Tosiaan, seitsemän. Ei se niinkään, että Etna täyttää sen verran, tai Zeus heinäkuussa jo kymmenen, vaan se että tuo pieni kiukkupussi, Ressi täyttää seitsemän. 
Silloin, siinä hetkessä se iski taas. Se luopumisen pelko, en ollut sitä ehtinyt vielä ajatella lainkaan. Että sekin vanhenee, tuo kani siis. Niin monesti kun noistakin kaneista olen sanonut sen, "etteivät ne kuole kiusallakaan", ehkäpä ensimmäisen kerran tuli vastaan se todellisuus, että kyllähän ne nekin kuolevat, ihan niin kuin jokainen meistä, aikanaan.



Tällä kertaa hieman kuvapainotteista muistelemista.
"Meillä ei enää ole Donnaa, se on nyt enkelinä taivaassa," Jutteli veljentyttöni siskolleni tässä muinoin kertoen heidän vanhasta kissastaan. "ja Roni on muuttunut perhoksi." Jatkui pienen kolme vuotiaan tytön jutusteli. Niin se pienen ihmisen mieli toimii, kun ihan kaikkea ei vielä oikein osaa ymmärtää. Edellis keväänä olin nimittäin tänne blogiini keväästä, perhosista ja jokaisen koiranomistajan viimeisestä palveluksesta kirjoitellut. Olin kirjoittanut siitä, miten viime kesästä tulisi hyvin erityinen perhoskesä, koska jokainen näkemäni perhonen tavalla tai toisella, muistuttaisi tuosta vanhasta ystävästä, jonka palvelusvuoro ihmisen parhaana ystävänä, päättyi viime huhtikuun loppupuolella. 
Sitä en muista otinko itse tuon aiheen esille veljentyttöni kanssa, vai tekikö sen joku toinen. Kuitenkin tuo pieni tyttö teki aiheesta sellaiset johtopäätökset, ettei jokainen perhonen vain muistuta tuosta koiravanhuksesta, vaan se on muuttunut itse perhoseksi, joka täällä lentää liihotellen tuo iloa meidän päiviimme. Ei mikään ihan huono ajatus, ei edes näin joulukuussa, eihän. 

12. luukku

Muistan erään joulun vuosien takaa, jolloin en ollut ostanut koirille lahjan lahjaa. Kun Zeus kuitenkin pääsi yläkerrasta alakertaan lahjojen avaamisen aikoihin, ryhtyi se heti tuumasta toimeen. Se kyllä tiesi, mistä oli kysymys ja siitä kyllä näki sen, ettei minulle tarkoitetut sukat sitä kyllä ilahduttaneet yhtään. Oikeastaan joka joulu sen jälkeen on tullut hankittua koirille edes jotain pientä. Saapa nähdä miten tämän joulun kanssa käy. 
Ajatuksena oli käydä ostamassa Ikeasta koirille vinkusiilejä, niitä jo aikaisemminkin tässä blogissa esiintyneitä, mutta hieman jatkojalostaa niitä niin, etteivät tytöt ehkä saisi niitä ihan heti tuhottua, tapettua ja revittyä kappaleiksi. Hieman noiden vinkulelujen antamisesta tekee haasteellista se, että Zeus pitää jokaista vinkuvaa lelua omanaan, eikä sallisi tyttöjen leikkivän niillä yhtään. Eilen juuri Adja sai kuitenkin rikottua vihdoin yhden Zeuksen siileistä, sellaisen jota se oli onnistuneesti vaalinut ja varjellut jo useamman vuoden ajan. Juuri tästä syystä tytöt ovat useimpina jouluina saaneet tyytyä niihin, halpoihin, muutaman euron arvoisiin kirpparilöytöihin. 

13. luukku

Tämän luukun suhteen suunnitelmat muuttuivat täysin kun polkaisin pyöräni liikkeelle ilta yhdeksän jäljestä työpaikan pihasta. Oli täydellisen hiljaista lukuunottamatta lumen narskuntaa, tai lähinnä rahinaa polkupyörän renkaiden alla. Lähes täysikuu loisti kylmää valoaan pilvettömältä tähtikirkkaalta taivaalta. Mukava rapiat -12 astetta pakkasta ja säästävä kunta pimeine katuvaloineen tekivät tuosta pyöräilyhetkestä lähes täydellisen. Ympäristön rauhoittuessa viettämään hiljaista talviyötä, oli kettu aktivoitunut liikkumaan, tällä kertaa se ei juossut yli järven, vaan jähmettyi hetkeksi pyörätielle ja luikahti sitten kiiren vilkkaa takaisin omia jälkiään. Viiden kilometrin jälkeen seisahtui keskelle pyörätietä metsäjänis, siinä se hetken minua ihmetteli ja pinkaisi sitten menemään, kuinkas muuten kuin pyörätietä pitkin. Jarruttelin siinä pitkässä, jyrkähkössä alamäessa sen verran, että yhteen törmäykseltä vältyttiin ja polkaisin viimeiset sadat metrit kotiin. 
Yleensä näinä talvisina iltaöinä tyydyn kävelyttämään koirat korttelin parin ympäri ja kömmin sitten nukkumaan, vaan eilis iltana päädyin toiseen ratkaisuun. Toppasin koirat ihan kunnolla, vaihdoin itselleni toisen lämpökerraston toppakamppeiden alle ja kaiken varmuudeksi varauduin vielä otsalampulla. Sitten lähdettiin lompsimaan, Etnahan tuo meinasi olla ensin hieman vastahakoinen, vain sai sekin vauhtia töppösiinsä (tassuihinsa) kun totesi, että ihan oikealle lenkille siinä oltiin menossa, eikä säälipisteitä herunut edes prinsessalle. 
Siinä kuutamon valossa kimaltelevaa huurretta ja lumista maisemaa katsellessani huomasin miten mielessäni soivat erään ala-aste aikaisen joululaulun sanat, "Joulumaahan matkamies jo moni tietä kysyy, mutta sinne löytää vaikka paikoillansa pysyy, katso taivaan tähtiä ja niiden helminauhaa. Itsestäsi etsittävä on sun joulurauhaa.  ... joulumaa jos jokaiselta löytyy sydämestä." 
Aikamoisessa joulumaassa minä sain koirien kanssa kävellä kaikessa rauhassa, muita kulkijoita ei näkynyt missään, mitä pidemmälle käveli, sen kauniimmin kimalsivat puiden ja pajujen oksat, heinistä ja muista talventörröttimistä puhumattakaan. Koirat pistivät ihan ranttaliksi ja rallattelivat innoissaan. Kun taipaleen matkaa kävelimme maantien laitaa, katselin avaraa taivasta, ja siellä kaukana metsän yläpuolella yhtäkkiä välkähti ja ikään kuin putosi yksi tähti. Tähdenlentohan se taisi olla, ja hiljainen toive sai kohota korkeuksiin. 
Vaikka mieli olisi tehnyt kulkea vaikka läpi yön, realismi tuli kuitenkin vastaan tällä kertaa, hiljaksiin kuljimme peltotietä pitkin, ja siirryimme pellon reunaan aikanaan. Ei kyllin voi ihmetellä sitä, miten kauniina luonto näyttäytyikään tuossa hetkessä, eivätkä sanat kuvailla sitä, miltä näytti taivaanrantaa vasten piirtyvä ruokaileva kettu kaiken sen kimmellyksen keskellä. Koirat huomasivat repolaisen ensin, sitten ketturepolainen meidät. Kaunista katseltavaa oli sen matkaavoittava laukka-askel jolla se kulki halki pellon, kunnes pysähtyi meitä turvallisen välimatkan päästä tarkkailemaan. Muukalaisia me siellä olimme, häiriötekijöitä, ulkopuolisia tuossa kuutamoyön hiljaisessa, rauhallisessa maailmassa. 
Harva se päivä, luonnossa kulkiessani ajattelen, että jos minulla olisi hyvä kamera, niin tuosta ottaisin kuvan, ja tuosta, mutta kun sitä kameraa ei omista, ei kuvia voi tallentaa muualle, kuin syvälle sieluun. Sinne ne jäävät asumaan, tekevät pesänsä kuka minkäkin muiston viereen, ja sitten silloin kuin sitä vähiten osaa odottaa, palaavat ne muisuttamaan noista ihmeellisen kauniista, herkistä hetkistä. Eikä loppujen lopuksi se kauneimmista kaunein, tai parhainkaan valokuva ole mitään noihin muistoihin verrattuna. Kuva on vain yksi pysähtynyt hetki, kun taas muistot elävät, eivätkä toivottavasti koskaan lopullisesti katoa. 

14. luukku

Muutama vuosi takaperin neitokaiset päättivät neitokaiset avustaa jo niin hartaasti odotellun joulun  tulemista. Ahkerasta luukkujen availemisesta huolimatta joulu ei silloinkaan tullut yhtään nopeammin, kuin muinakaan vuosina.  

15. luukku

Hevostelemassa ei ole tullut käytyä aikoihin, ei yksin, eikä koirienkaan kanssa. Siitä nämä kääpiöt ovat olleet aika mukavia koiria aina, että ne on ollut oikeastaan tosi helppo ottaa mukaan joka paikkaan, vaikka sitten hevostalleilekin. Etnaa joskus kertaalleen napautti pieni shetlanninponi kaviolla kylkeen, kun neiti meinasi käydä rähisemässä vähän liian lähellä ponin kinttuja, opetus meni kuitenkin heti kerrasta perille ja se poni sai sen jälkeen kulkea rauhassa. 
Moneen kertaan kuljimme melko monimuotoisella kokoonpanolla pienillä kyläteillä. Välillä mukana saattoi olla hevonen, poni, kuusi koiraa, yksi juokseva tai pyöräilevä lapsi ja vaunuissa nukkuva vauva. Suurin osa kanssakulkijoista suhtautuivat meihin hyvin ystävällisesti ja hyvätahtoisesti, mutta mahtui joukkoon niitäkin kahjoja, jotka meitä ohittaessaan kiihdyttivät vain vauhtiaan entisestään, kun huomasivat meidän pysäyttävän koko karavaanin ja seisahtuvan tien reunaan. 

16. luukku

Helmikuussa 2013 taisin mainita blogissani ensimmäisen kerran tsekinpaimenkoiran, ihan vain melkein kuin sivulauseessa. Siellä se ajatus on sitten muhinut, ja jonkun kerran siitä ääneen tuli puhuttuakin silloin tällöin. Miten lie käynyt, missä ja mikä lie perimmäinen syy siihen, että siskoltani nyt tuollainen koira löytyy. Hienosti Basti aloittelikin näyttelyuraansa Helsingissä tänä viikonloppuna ansaiten KPn olemalla paras uros pentu ja VSP pentu. Siitä se toivottavasti jatkuu samaan malliin, käyttöpuoleltakin on jonkinlaisia tavoitteita asetettu. Suurella mielenkiinnolla tässä on nyt päässyt seuraamaan sekä nuoren saksanpaimenkoira uroksen, Soolon kehitystä, sekä tuon siskoni tsekinpaimenkoiran elämää. Saapa nähdä mitähän se elämä meille tuo eteen, kun aika tästä jatkaa juoksuaan. 

17. luukku

Eräältä lapsuuteni lastenvahti keikalta, jäi matkaan tämä minulle tuntemattoman kirjoittajan kirjoittama runo.

Vieläkö muistat miltä maistuu jääpuikko talven ensimmäinen, 
tai vieläkö muistat
miltä tuntuu aamukaste alla varpaiden?

Päivästä päivään, vuodesta toiseen
mietit, ootko nyt onnellinen,
lapsena aika ei riittänyt moiseen,
täytyi ehtiä elää. 

Vielä kaste laskeutuu
ja lapsuudelta tuoksuu. 
Vielä pitkän talven alta, elämä paljastuu.

Kohtalo kulkee omia teitään,
eilien jää ei odottamaan.
Turha on tuskaan tuhlata aikaa,
kun ehtisi öitään vielä rakastamaan.

Helposti kai sitä ovia sulkee,
ulos kiirehtii muistoistaan.
Jotakin jää,joka mukana kulkee,
etkä huomaakaan. 

Ja mitä jos astuitkin harhaan, 
suoraa tietä ei ollutkaan.
Sun polkus vie kohti timantin parhaan,
sen kun poimit vaan.

Jos ei joskus virheitä tee, 
ei kai tee muutakaan. 
Menneisyyden raunioilta aarteet nostetaan. 

Mustaa ja valkoista elämä antaa,
valoa varjoineen.
Ota vain se minkä jaksat kantaa
mukanasi huomiseen. 



18. luukku on taas kuvapainotteinen postaus ( x 2) aurinkoisesta kevättalvesta 2013. Olin ostanut itselleni elämäni ensimmäisen oman potkukelkan, siitäkin huolimatta että se todellisuudessa oli aavistuksen verran liian pieni minulle. Sillä potkutellen tuli iloisesti lenkkeiltyä kevättalvi ja sitten loppuvuosi 2013. Seuraavana jouluna olin toivonut lahjaksi vain ja ainoastaan potkukelkkaa. Hieman isompaa, kuin tuo edellisenä talvena ostamani potkukelkka oli. Tällä hetkellä tuo kelkka majailee vanhempieni luona "maalla", vaikka muutamaan kertaan onkin käynyt mielessä se, että pitäisi tuoda se tänne omiin nurkkiin pyörimään. Sille ei vain riitä mitään lukollista paikkaa, niin hieman on mietityttänyt se, ettei kukaan sitä sitten vie mennessään. Vaikka voisihan se niinkin ajatella, jos se jonkun muukalaisen matkaan päätyisi, että tarpeeseen se on silloin viety. 

19. luukku

Kesälomareissu johon mahtui monenlaista elämystä, kokemusta ja säätilaa. Sen perään voisi hieman lainata mielensäpahoittajan vuosikalenterin tekstiä kuvan alta, jossa mies seisoo sänkipellolla sauvojen kanssa. "Kyllä ei ole huonoa hiihtokeliä", viitaten noihin tuon kesälomareissun keleihin. Kyllä ei haitannut, että oli kylmää, märkää ja harmaata hailuodossa, tai se kun aurinko ihanasti paistaa porotteli ja poltteli nahkaa Kalajoen hiekkasärkillä. Kaikki kelit kelpasivat ja meillä oli varsin rattoisa reissu.

20. luukku

Pikkujoulu tunnelmointia tämän luukun äärellä. Samaisella mökillä vietimme hieman isommalla väkimäärällä myöskin edellisen vuoden vaihteen varsin mukavissa tunnelmissa. Tuosta vuoden vaihteesta on erityisen kauniina mieliin jäänyt muisto siitä, miten lähdimme hiljaisen yön selkään kulkemaan, pakkasta oli ihan tuntuvasti, mutta uskomattoman kauniin ja laajan tähtitaivaan alla kävelystä ei vain tuntunut saavansa kylliksi. Samaa taivasta olen ihaillut moneen kertaan, ja vaikka Tuntemattomassa sotilaassa pohditaankin niiden tarpeellisuutta, tai lähinnä tarpeettomuutta, ovat ne ihmeen kaunista katseltavaa kirkkaina talviöinä. Moneen kertaan lapsuudesta muistan sen, miten viikonloppu iltaisin palailimme perheen kanssa kotiin ja jäimme ulos tähtitaivasta ihmettelemään. Otavan opimme jo melko pieninä löytämään, vähän vanhempana myöskin Orionin vyön. Siihen se minun tähtikuvioiden tunnistaminen päättyykin, en vielä tänäpäivänäkään osaa etsiä taivaalta edes pohjantähteä, mutta ehkäpä minä ehdin senkin oppia, sitten aikanaan. 

21. luukku

Marraskuiset terveiset vuodelta 2014. Jälleen hieman kuvapainotteisempia muistoja. 

22. luukku

Tämän vuoden osalta retkeily varsinaisessa merkityksessään jäi hyvin vähäiseksi, liekö metsän siimeksessä tullut alkukeväästä nukuttua koirien kanssa yksi yö teltassa, ja nuotion valosta ja lämmöstä nauttiminen jäänyt tuohon ainokaiseen kertaan. Onneksi on olemassa näitä muistoja vuosien takaa, niin että voi elätellä toiveta sen suhteen, että ne kannustaisivat aktivoitumaan tämän aiheen äärellä ensi vuoden puolella entistä suuremmalla innolla.

23. luukku

"Siilillä on piikit,  linnulla on höyhenet, pupulla ja oravalla turkit pehmoiset. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa." 

24. luukku

Jouluaaton luukku saattelee meidän monisanaisesti vuoden takaiseen jouluun ja sen tunnelmiin Lapin ihmemaassa, talvenvaltakunnassa, josta vuosi takaperin ei näillä leveysasteilla ollut aavistuksen tuntuakaan. Joulu se tuli silloin kuitenkin, vaikka hieman kornilta tuntui lenkillä juoksennellessa kuunnella sitä, miten iloisesti laulettiin korkeista hangista ja nietoksista, sekä paukkuvista pakkasista. Niinpä reissuun lähdettiin ja mitä pidemmälle autot kulkivat, sitä talvisemmalta alkoi näyttää. Taakse jäivät vesisade ja loska, ja hiljaksiin päästiin taas todellisen talven ja pakkasen tuntuun. Lomareissun alkupätkällä taisi oma pinna olla ihan pikkaisen kireänä, mutta kyllä se siitä sitten hiljaksiin rupesi helpottamaan. 
Oli se mukava olla, vaikka tupa oli väkeä täynnä ja lämpötila meinasi välillä vähän nousta pienessä tuvassa yli ihmisen sietokyvyn. Kuuden koiran kanssa si välillä olla tarkkana siitä, että ne varmasti pysyvät kaikki tallessa ja kertaalleen Etna olikin päässyt ilmeisesti siskoni kannoilla livahtamaan ovesta ulos - 30 asteen pakkaseen ja viipyäkin siellä hetken aikaa ennen kuin kukaan ehti sitä edes kaivata. Oli se todellinen onni, ettei se ollut lähtenyt kuljeksimaan kovinkaan kauas, vaan löytyi sieltä oven takaa heti, kun sitä vain hoksasi sieltä hakea. Silloin tällöin tekisi hyvää ihan jokaiselle pysähtyä miettimään sitä, mitä se joulu oikeasti onkaan." Kiirettä huisketta, salaisuus kuisketta sitäkö joulu on, lapsenko juhlaa, paljonko tuhlaa..." Meille saapui joulu tuonne pieneen mökkiin, väen ja koirien paljouden keskelle, vaikka sen vaatimattomammin ei koskaan aikaisemmin liene joulua koristeltu. Kaupasta isä osti yhden punaisen joulutähden, radiosta kuuluivat joululaulut, joulurauhan julistuskin tuli kuunneltua kahteen kertaan, perinteiseen ja lapin noidan tyyliin, eikä kumpikaan ollut toistaan parempi. 
Tänä vuonna vaikuttaisi siltä, että valkoinen joulu olisi mahdollista näilläkin leveysasteilla. Hienointa elämässä on ehkä se, että on saanut oppia huomaamaan sen, että hyvää ja kaunista, löytyy tästä läheltäkin, kunhan vain muistaa kulkea avoimin mielin ja liikaa kiirehtimättä. Tuo vuoden takainen joulu muistoineen jää elämään lämpimänä mieliin, kaikessa vaatimattomuudessaankin se on ollut varmasti yksi kauneimmista ja muistorikkaimmista jouluista ikinä. Stressittöminkin, ja se jos mikä on tavoittelemisen arvoista. 

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Niinhän tässä on nyt taas aikaa vierähtänyt kohta kolme viikkoa siitä, kun Etnalla alkoi yskän oireet, kolme päivää mustuaisten jälkeen. Se sairasteli yskän läpi aivan yhtä perusteellisesti kun Zeus ja Adjakin, mutta oli ehkäpä aavistuksen verran kipeämmän oloinen, kun mustuaiset. 

Sairastelun aikana koirat ulkoilivat pääasiassa vain takapihalla sen pienen hetken verran, minkä tarpeiden teko vaati ja palailivat sitten takaisin sisälle. Aamuin illoin kävin kuitenkin niiden kanssa kiertämässä tuon pienen korttelin ympäri. Näin sitten mentiin mukavasti yli puolitoista viikkoa. Sitten kun oireet olivat loppuneet kokonaan, eivätkä alkaneet edes ulos siirryttäessä, lähdettiin varovasti liikkumaan vähän enemmän. 

Nyt ollaan oltu vielä koirien kanssa "karanteenissa" kaksi viikkoa sen jälkeen kun kaikki oireet ovat loppuneet ja nyt hiljalleen aletaan palailemaan taas ihmisten ilmoille. Lähinnä siis siltä osin, että Zeus pääsee taas kaverikoira keikoille mukaan. 

Tänään sunnuntaina 27.11 lähdin käymään mätsäreissä. Omat koirat jäivät tietysti vielä kotiin, mutta oli mukava lähteä paikan päälle ihan turistina vaan. Pienten koirien kehät olivat olleet jo aikaisemmin ja jotenkin tuntui siltä, että siinä isojen koirien kehällä oli huomattavasti rauhallisempi tunnelma, kun pienten koirien kehällä yleensä. Mukavan leppoisen näköistä puuhaa, toki siihen vaikutti sekin asia, että ilmoittautuvien koirien määrää oli rajattu, ja kaikki kehät eivät pyörineet samaan aikaan, vaan yksi kehä kerrallaa. 

Hienosti siskon koira esiintyi, huomioiden vielä se, että kyseessä oli puolivuotias pentu. Sattuipa paikalle toinenkin tsekinpaimenkoira, ja pienen praattailun jälkeen kävi ilmi, että kyseisen koiran oli aikanaan kolme vuotta sitten tuonut Suomeen juurikin tuon siskoni koiran kasvattaja. Maailman pienuus tuli taas näin ilmi. Tai ainakin maailman pienuus näiden tsekkien kannalta. 

Sisko vähän tuumaili, että mahtaakohan koira jäädä "pieneksi" ainakin sakemanniin verrattuna, mun mielestä se on kyllä just passelin kokoinen, hyvin kompakti. Semmonen jonka saattaisi ottaa ehkä kääpiöpinserin kaveriksi, ehkä. 

Välillä sitä miettii enemmän, välillä vähän vähemmän, sitä siis, että minkähän koiran sitä seuraavaksi laittaa, jos laittaa. Sitten kuitenkin yritän muistutella itseäni siitä, ettei se vielä pitkään aikaan tule olemaan ajankohtaista. Siltikin niitä eri rotu vaihtoehtoja on mukava pyöritellä mielessä, etenkin kun sen jo tietää, että rotu on kyllä menossa vaihtoon luonnollisen poistuman myötä. Sikäli mikäli, kun jotain laumanjatketta on ylipäätään tulossa. 

Tällä hetkellä mahdollisesti joskus tulevaisuudessa meille muuttavalla koiralla on vain yksi ehdoton kriteeri ja se on säänkestävyys. Tällä hetkellä pyrin olemaan kaikelle muulle melko avoin, jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että ajatukset askartelee kaikista eniten FCI ryhmän numero 1 ympärillä.

Tämän vuosi alkaa olemaan koirailun osalta aikalailla paketoitu, kovin tuloksellinen vuosi ei ole ollut kyseessä, eikä niitä tuloksia ole kyllä yritetty hakeakaan. Otinkin pitkästä aikaa yhteyttä Emran kasvattajaan pahoitellen sitä, ettei kyseistä urosta ole tullut näyttelyissä juoksuteltua, vaan eipä tuo kuulemma haitannut. Siltä osin olisi kuitenkin tarkoitus mahdollisuuksien mukaan aktivoitua ensivuoden puolella ja mahdollisesti pyörähtää tuon oman laumanvanhimman kanssa muutamassa veteraaniluokassa.

Ties vaikka sitä innoistuisi uudelleen tuosta näyttelymaailmasta vähän tuon siskon tsekinpaimenkoiran osalta, varsinkin jos näyttelyreissuihin saisi vähän yhdistettyä kotimaan matkailua asuntoautoilun merkeissä. 

Suurella mielenkiinnolla jään siis odottelemaan tuotua tulevaa vuotta, ja sitä mitä kaikkea se mahdollisesti tuo tullessaan, 
vaikka tässä vasta marraskuun lopulla mennäänkin. 
Mahdollisesti tässä vielä tämän vuoden puolella tulee käytyä Zeuksen kanssa kaverikoirailemassa, muuten me ei yritetä aktivoitua muuten, kun lenkkeilyn ja arjen askareiden äärellä. 

tiistai 8. marraskuuta 2016

Sylin täydeltä terapiaa ja vähän yskimistä, 
niistä oli toissa viikonloppu tehty. 

Lähdimme käymään Oulun korkeuksilla pienellä sukulointireissulla toissa viikonloppuna. 
Auto täyttyi lähipiiriin kuuluvista ihmisistä ja koirista. 
Farmari volvon takatilassa matkusti koiraveräjän takana nuori saksanpaimenkoira uros, Soolo, sekä aika paljon nuorempi tsekinpaimenkoira uros, Basti.

Takapenkillä, antamassa ja saamassa syliterapiaa, matkusti sitten
oman laumani juniori, Adjapadja.

Ihmeen kärsivällisesti jaksoivat matkustaa kaikki koirat
ja äärimmäisen levottoman ja hyvin pieninä pätkinä, asuntovaunussa nukutun yön jälkeen koirat pääsivät aamupäivän puolella painattamaan ja ottamaan toisistaan mittaa avomaastossa.

Mukaan pääsi myös Tane, tai hieman raskaampina hetkinä Taunoksi nimitetty nuori, vuotias suomenajokoira uros. Soolo ja Tane ne meinasivat välillä vähän ottaa toisistaan mittaa, mutta kun se unohtui, oli ilo katsella sydämensä kyllyydestä juoksevia koiria.

Alun arkailuni jälkeen päästin Adjankin rallattelemaan poikien kanssa, kun minut saatiin uskomaan se asia, ettei Adja muutu ajokoiran silmissä jänikseksi, ja päädy paistiksi. Eikä niin käynytkään, Adja kun teki pojankosseille heti kättelyssä selväksi sen, että se on hyvin omanarvonsa tunteva hieno nainen, jonka nenille, eikä varsinkaan takapuolelle hännän alusta nuuskimaan ole mitään asiaa yhdelläkään noista uroksista. 

Päivän mittaa kulkeudumme eteen päin, seuraava yöpymispaikka oli tiedossa, mutta päivälle muuten ei sen tarkempia suunnitelmia. Päädyimme sukuloimaan vähän lisää, tällä kertaa äidin puolen sukulaisille. Sieltäkin löytyi koiraseuraa. Adjahan se teki taas selväksi sen, ettei sen luokse ole tuollakaan uroksella mitään asiaa, mutta kun me naisväki kävimme mutki ihailemassa hieman Oulun keskustaa, Adjan jäädessä ainoaksi akaksi sillä aikaa, oli se miehisessä seurassaan tuumannut, että kyllähän sitä saattaa tuollaisen monirotuisen villakoirankin kanssa joskus veljeillä. 

Illalla suuntasimme sitten taas isänpuolen sukulaiseten luokse. Tällä kertaa Adja sai tyytyä ihailemaan miehekkäitä lajitovereitaan vain verkon takaa, kun setäni komeat jämtlanninpystykorvat sitä ihmettelivät häkeistään. 

Yöllä Basti yskähteli jonkin verran.

Sunnuntai-aamuna jokirannassa Adja sai hetkellisesti nokat vastakkain suomenajokoiran kanssa, joka serkkuni kanssa oli siellä kulkemassa. Melko ärhäkkään se teki innokkaalle ajokoiralle selväksi sen, ettei sen läheisempi tuttavuus voisi vähempää kiinnostaa. Kummasti se muuttuu arkajalaksi tuo muka niin uhmakas ja urhoollinen, hurjapää Adja, kun lauman tuki puuttuu ympäriltä.

Iltapäivällä lähdimme suuntaamaan kotiin päin, ja illasta pääsimmekin jo kotinurkille. Pitkin matkaa, silloin tällöin kuului Bastin pientä köhimistä auton takaostasta, muuten matka sujui varsin rauhallisissa tunnelmissa. Pikaisesti vaihdoimme tavarat autosta toiseen (siskolleni siitä kaikki kunnia) ja pakkasimme vielä hoitopaikasta mukaamme Etnan ja Zeuksen. Vähän Etna meinasi olla Adjalle äreissään, mutta kyllä ne siitä sitten yötä kohden asettuivat. 

Tulipa nähtyä ja koettuakin sellainen seikka, ettei Adjalle syli enää hetkellisti kelvannutkaan. Liekö sitten saanut tuon viikonlopun aikana syliterapiaa yli tarpeensa, kun se tälläkertaa kaikki matkat matkusti minun sylissäni nukkuen ja useammassa kyläpaikassakin viihtyi aikapitkälle sylissä. 

Nyt kun reissusta on kulunut reipas viikko, meillä yskii vähän yksi jos toinenkin. Liekö sitten tartuntana jostain matkan varrelta meille tullut, vaiko ihan vain talven tuliaisena, molemmat mustuaiset alkoivat köhimään lauantai-iltapäivästä muutaman tunnin erolla. Adja ensin, sitten Zeus. Yötä kohden tilanne vain paheni ja sinä la - su välisenä yönä taisin nukkua jopa kolme kertaa. Vajaan tunnin aina kerrallaan. Aamulla väsytti melkoisesti ja suoraan sanottuna kyllästytti koirien räkäklimppien siivoamiset pitkin lattioita, vaan eihän se auttanut. 

Puolen päivän aikaan käytiin hakemassa jo aikaisemmin maksettu sänky paikallisesta huonekaluliikkeestä, vaan pakettiin se sai vielä jäädä etteivät koirat heti räi sitä pilalle. Zeuksella ja Adjalla on yskiminen jatkunut, räkiminen tosin vähän jo helpottanut. Etna pysytteli oireettomana tiistai-iltaan asti. Sitten sekin rupesi vähän rauhallisella iltakävelyllä hieman kröhäämään. 

Saapa nähdä miten tässä käy, sisällä se ei ole vielä yskinyt ollenkaan, mutta eiköhän sillekin tästä vielä sama tauti saada. Itsekin olen puolikuntoisena käynyt töissä, tänään oli tosin jo vähän astetta parempi päivä. Ei tässä nyt auta, kun ottaa vaan yhdessä koirien kanssa entistä rauhallisemmin ja koettaa saada levättyä tuo tauti pois, niin minusta, kuin koiristakin.

Siihen asti meillä ulkoillaan vain takapihalla pikapissoilla ja aamuin illoin pientä korttelia ympäri. Eipä ole koskaan aikaisemmin tainnut tulla kaivettua koirien toppahaalareita näin aikaisessa vaiheessa esiin ja vieläpä otettua käyttöönkin.
Vaan eivätpä ole koskaan aikaisemmin meidän koirat noin pahasti yskineetkään,
joten summasummarun.

Marraskuu tuli ja toi tullessaan talven (ainakin väliaisesti)
ja ihanan lumen ja pakkasen ohella se toi tullessaan
myös flunssan, josta tästä nyt yritetään parhaamme mukaan toipua.
Meitä ei siis ihan hetkeen tule näkymään eikä kuulumaan missään muualla kuin täällä kotonurkissa.