Vuosi 2017 on lähtenyt mukavasti käyntiin. Merkkipäiviäkin on merkattu kalenteriin useita. Helmikuun alussa, viidentenä päivänä jämälauman johtaja, Ressi kani täytti seitsemän vuotta. Tuntuu aika uskomattomalta tämä ajan juoksu. 

Aikanaan kun tuon pienen pääsiäispupun kävin kiirastorstai-iltana 2010 hakemassa Riesalle kaveriksi, en aavistanutkaan millaisen sisupussin sieltä mukaani sain. 

Ensimmäisenä iltana jo tuskailin, mitä olinkaan mennyt tekemään. Riesa oli innoissaan uudesta kaveristaan. Aivan liian innoissaan ahdistellessaan pienen pientä pupua, "umputtaen" kuin viimeistä päivää. 

Minulla oli 3- vuotta eläinalan opiskelua takana päin, mutta monta asiaa oivalsin ja ymmärsin vasta käytännön ja omien elukoiden, yritysten ja erehdysten kautta. 

Tuona kiirastorstain ja pitkäperjantain välisenä yönä en tainnut nukkua juuri yhtään. Koiran (jonka ei koskaan pitänyt päästä sänkyyn nukkumaan) ohella vieressäni vaelteli pienen pieni kanityttö, joka ei ollut niinkään kiitollinen olostaan kainalossani, vaan pissasi sänkyni märäksi. 

Seuraavat yöt kani saikin nukkua sille tehdyssä aitauksessa, ja pian myös aikaisemmin samana vuonna kastroidun Riesan ylenpalttisin mielenkiinto laantui ja kaneista tuli hyvät ystävykset. Näin ja ymmärsin miten tärkeää lajitoverin seura on yhdyskuntaeläimelle. 

Saman kevään aikana eläintarhani laajeni vielä kahdella kanilla ja yhdellä koiralla. Helmikuun kahdentenakymmenentenätoisena päivänä, seitsemän vuotta sitten syntyi Etna. Siitä minulla ei tosin silloin vielä ollut aavistustakaan. 

Ensin oli siis koira, ja sitten tuli kani. Kania seurasi toinen kani ja lauman kasvamisen myötä arkeen tuli pieniä muutoksia. Talvella 09-10 Riesa oli kulkenut minun ja Zeuksen mukana lenkeillä aina silloin tällöin. Kun kaneja olikin kaksi, eivät yhteislenkit koiran kanssa enää ottaneet sujuakseen, sillä vaikka Riesa osasikin tyylikkäästi kulkea koiran jäljissä ja "haistella samat hajut", oli Ressi aina menossa eri suuntaan.

Riesa ja Ressi saivat siis tyytyä ulkoilemaan pihapiirissä ja minä lenkkeilin sitten koiran kanssa erikseen. Kun kanilauma kasvoi entisestään, huomasin kuinka tärkeää osittain aidattu pihapiiri oli. Usein "häkkieläimenä" pidetty kani vaatii tilaa, tai ainakin ansaitsisi runsaasti liikkumatilaa ympärilleen. Todellinen ilo silmälle on onnellinen, liikkuva, ja lajilleen tyypillisesti käyttäytymään pystyvä eläin. 

Jotain rajoitukska sitä joutui kuitenkin asettamaan, koska asuin viiden tytön kanssa kommuunissa ja kanit asuivat yhdessä makuuhuoneista. Yletön mekastus yö aikaan ei siis ollut sallittua, ei vaikka afrikkalainen kääpiösiili tahollaan juosta jolkutteli juoksupyörässään kilometrikaupalla yö toisensa perään. En suvainnut myöskään sitä, miten Ressi yö toisensa jälkeen tyhjensi vessalaatikon sisällön lattialle vaistojensa varassa kaivuutöitä tehdessään. Siispä kielsin sen ja sen sijaan pyrin kantamaan kanilauman puutarhaan riekkumaan aina tilaisuuden tullen. 

Noihin aikoihin, olin siinä mielessä onnellisessa asemassa, että koirat saivat kulkea mukanani töissä, Se helpotti arkea kummasti, eikä tarvinut tuntea huonoa omaatuntoa siitä, jos koirat työpäivän jälkeen joutuivat syystä tai toisesta jäämään kotiin. Ne kun olivat kuitenkin saaneet viettää melkoisen aktiivista, erittäin sosiaalista ja monipuolista elämää niille päiville jo kahdeksan tuntia. 

Aina kautta aikojen olen halunnut hoitaa lemmikkini parhaani mukaan, sen aikaisten tietojen, taitojen ja vallalla olevien käsitysten mukaisesti, omien voimavarojen rajoissa. Nyt toisinaan huomaan miettiväni sitä, onko näin vieläkin. Se halu ja tahto ei sinällään ole mihinkään kadonnut, mutta toteutus saattaa toisinaan ontua pahemman kerran.

Arki rullaa tasaisen tappavaan tahtiinsa eteenpäin päivä kerrallaan. Useimmiten lenkitän koirat päivän mittaan kolmesta neljään kertaan, harrastuspuoli muuten on jäänyt melko vähälle. Zeuksen kanssa kaverikoiraillaan, Etnan kanssa on lähdetty jälleen kerran kokeilemaan sitä, josko sen kanssa kohtaamiset toisten koirakoiden kanssa onnistuisivat vähän vähemmällä äänen käytöllä ja kotona on aina tarjolla luita, silloin kun olen itse kotosalla. Koirien aktivoiminen ja treenaaminen on jäänyt melko vähäiseksi, mitä nyt silloin tällöin tulee vähän jotain pientä touhuiltua. Lenkkeiltyä on tullut tämän talven aikana lähinnä täällä kotonurkilla, sään sallimissa rajoissa, mutta eilen tuli pitkästä aikaa pakattua reppu selkään ja lähdettyä koirien kanssa nauttimaan luonnonrauhasta useammaksi tunniksi patikoinnin merkeissä. Aurinkokin paistoi ihanasti lämmittäen lähes koko reissun ajan. Se oli etukäteis synttärilahja Etnalle, mutta tietysti siitä nautiskeli ihan koko koiralauma, eikä minuakaan yhtään harmittanut tuo luonnossa liikkuminen.

Eräs huomattavasti minua aktiivisempi koiraihminen kuului kerran sanoneen, ettei hän voi ymmärtää, miksi joku hankkii koiran, mutta ei harrasta sen kanssa mitään. Tätä olen tullut sitten pohdiskelleeksi moneen kertaan, meillä kun ei enää sinällään harrasteta ainakaan mitään oikeita lajeja, mitä nyt höntsäillään omaksi iloksi, silloin kuin höntsäillään. 

Tänäänkään, Etnan seitsemäntenä syntymäpäivänä (jota on vielä hurjasti kolme minuuttia jäljellä) en kokenut olevani mitenkään erityisen onnistunut omistaja. Kävin toki yhden koiran kanssa vierailulla vanhainkodissa, mutta kaksi muuta sai jäädä siksi aikaa kotiin nukkumaan, vaikka ne olivat nukkuneet pitkät yöunet ja työpäivän ajan siihen päälle.

Eilisen päivän ihanan rauhalliset ja leppoiset hetket kauniin kevättalven auringon lämmössä tuntuvat jo kaukaiselta muistolta, kun tänään kipiteltiin menemään jäätävän kylmän tuulen ja sakean lumipyryn keskellä. Kevät se on kovasti jo koittanut tehdä tuloaan, vaan vielä vaikuttaisi talvi saavan siitä niskalenkin. Eikä siinä sinällään mitään, kevättalvi on talven parasta aikaa, kunhan vain kelit olisivat suotuisia, niin että koirenkin kanssa tarkenisi kauniista kevättalven päivistä nautiskella.

Kanit ova olleet ulkoilutauolla viime syksystä asti, vaan jos oikein kauniita ja lämpimiä päiviä sattuu tulemaan niin miksei niitäkin voisi rahdata ulos auringosta nauttimaan, pääsisivät nekin pitkästä aikaa irroittelemaan vähän muualle, kuin pupulaan ja keittiön lattioille. Etna on kovasti koittanut kasvattaa malttiaan niiden kanssa, viime aikoina kun pupulan portti on ollut enimmäkseen auki aina kun olen ollut kotona. Muuten yleensä yhdessä olo sujuu jo melko mallikkaasti, mutta toisinaan koirat käyvät kyllä vetämässä pupujen pelletit parempiin suihin, eivätkä ne nirsoile pupujen papanoidenkaan suhteen. Kanit ovat sen sijaan ainakin toistaiseksi pysyneet pois koirien ruokakupeilta ja eiköhän niin ole jatkossakin. Pupulaan mahtuvat sulassa sovussa koko eläintarha, kaksi kania ja kolme koiraa, Etnakin osaa käyttäytyä siellä hyvin, sen sijaan kun puput siirtyvät pupulan ulkopuolelle, niin jo alkaa Etnaa tärisyttää kun ei se ei ihan millään malttaisi olla vähän pöläyttämättä kaneja. Siinä ne sitten seitsemänvuotiaat äkäpussit ihmettelevät toisiaan, ja toivottavasti ihmettelevät vielä monta vuotta. Mitään ylimpiä ystäviä niistä ei koskaan tule, saaliista ja saalistajasta, vaan kyllä ne toisiaan sietävät ja keskenään toimeen tulevat, tarkkaan valvovan silmän alla, vaikka Etnaa saakin harva se päivä muistutella siitä, millaista asiallinen käytös kanien kanssa onkaan.