Edelliseen postaukseen liittyen hieman kuvamuistoja vuosien varrelta. 

Kuva Zeuksesta vuosien takaa yhdessä suosikki kohteessamme. Niin kuin olen aikaisemminkin kertonut, kaverikoirailu oli Zeuksen kanssa ihanaa, huoletonta ja vaivatonta. 

Sen kanssa oli helppo mennä mihin vain ja kenen tahansa kanssa. Koskaan ei tarvinnut miettiä osaako se käyttäytyä. Ainut asia mitä sen kohdalla piti tarkasti seurata oli se, että se ei ota tiivistä katsekontaktia kehenkään toiseen urokseen. Omasta mielestään sillä oli auktoriteettiasema kaikkiin muihin nähden ja hyvin itsevarmana uroksena Zeus oli sitä mieltä, että sen nenille ei hypitä. Ei edes ajatuksen tasolla. 

Meidän kaverikoiraryhmän ensimmäiset viralliset lukukoirat kesällä 2017.

Vasemmalta Sina, Cola, Laku ja Zeus. Tästä eteenpäin toiminta menikin siihen, että lukukoirakäynnit söivät kaverikoirakäyntejä ja päinvastoin. Meidän kohdalla siitä ei kuitenkaan ehtinyt tulla ongelmaa ja lukukoirakäyntejäkin taisi Zeukselle kertyä vain kokonaista kaksi kappaletta. Ensimmäisen lukukoirakäyntinsä Zeus teki 10.8.2017 viimeisen kaverikoirakäynnin 13.8.2017 vain kuusi päivää myöhemmin se halvaantui. 

Adjan kanssa kaverikoiratoiminta alkoi ihan toisenlaisella tasolla. Kaverikoiraohjaajana, mutta ennen kaikkea vastuullisena koiranomistajana olin velvollinen huolehtimaan ja tarkasti pitämään huolen siitä, että Adjan kanssa ei mennä epämukavuusalueelle, vaan kaikki kaverikoiratoimintaan liittyvä tekeminen on sille mukavaa puuhaa, johon se halukkaasti lähtee. 

Cola ja Adja.

Kuvassa Undis ja kaksi konkaria. 

Ihan nätisti lähti alkuun Undiksenkin urapolku. Käynnitkin menivät mukavasti, jos ei oteta lukuun Undiksen alkuörinöitä. Alkuörinat olivat kuitenkin yksi niistä minua kuormittavista tekijöistä, jotka lopulta johtivat siihen, että halusin luopua kaverikoiratoiminnasta.

Kuvassa Undis joulukuussa 2024. Hieman hävetti viedä tämä karvaton tsekinpaimenkoira ammattilaiselle kuvattavaksi, se kun ei missään nimessä ollut kauneimmillaan. Kauneus on tietysti aina katsojan silmissä. Jos näillä kesähelteillä saisi valita, ottaisin ilmanmuuta mieluummin tämän pohjavillattoman mallin tsekkiläistä. Tällä kertaa arpaonni ei kuitenkaan suosinut, vaan Undis vasta tiputtelee pohjavillaansa.

Undiksen ensimmäinen ja viimeinen virallinen  edustuskuva. Kaikki tämä on nyt taakse jäänyttä elämää. Vihdosta viimein muutaman pyynnön jälkeen minun yhteystiedot on poistettu Kennelpiirin sivuilta. Eikä siihen onneksi mennyt ihan puoltatoista kuukautta. On mukavaa olla taas ihan nobody. Alun alkaenkaan en olisi halunnut omaa henkilökohtaista puhelinnumeroani kaiken kansan saataville. 

Aika aikaa kutakin

Muutama sananen niistä vuosista, kun olen ollut Kennelliiton kaverikoiratoiminnassa mukana.

Aloittelin kaverikoiratoimintaa vuonna 2012. Sen aikainen työkaverini sai houkuteltua minut Zeuksen kanssa mukaan kaverikoiratoiminnan infotilaisuuteen ja koiran soveltuvuustestiin. Lähdin tilaisuuteen ihan ummikkona. En ollut kuullut toiminnasta yhtään mitään, enkä tiennyt mitä toiminta käytännössä olisi. Siitä oli vain pelkkä aavistus. Tarvittiin kaveri, joka haastoi lähtemään arviointiin (tai niin kuin siihen aikaan puhuttiin, "testiin") mukaan. Siitä, läpäisisikö Zeus soveltuvuustestin ei ollut epäilystäkään, oma osuus sitten jännitti sitäkin enemmän. Etenkin kun olin esitietolomakkeeseen kirjoittanut, että hain toimintaan mukaan koska, "kaveri oli käskenyt", tai jotain sinne päin. 

 Aloitin samana syksynä opinnot reilun sadan kilometrin päässä. Tästä syystä varsinaiseen toimintaan mukaan lähdin oman koiran kanssa vasta keväällä 2013. Olin toiminnassa mukana ensimmäiset vuodet ihan tavallisena koiranohjaajana. Kaverikoirakäynnit Zeuksen kanssa olivat mukavia. Ihan niin kuin voi sellaisen koiran kanssa olettaa, jossa kaikki palaset ovat sopivasti paikoillaan. Joskus vuoden 2017 aikana minulta kyseltiin mahdollisuutta ryhtyä meidän alueen kaverikoiraryhmänvetäjäksi. Pidempään ryhmänvetäjänä toiminut ihminen oli muuttanut toiminta-alueeltamme pois ja olimme loppuvuoden 2016 palaverissa äänestäneet uuden ryhmänvetäjän. Hän kuitenkin jossain kohtaa totesi, että ryhmänvetäjänä toimiminen ei hänelle sopinut ja hän halusi luopua tästä toimestaan. Mietin asiaa ja lupauduin tehtävään, tietämättä edes kunnolla mihin oikeastaan lupauduin. 

Zeuksen kanssa ehdimme olla mukana vapaaehtoistoiminnassa elokuuhun 2017 asti. Samana kesänä se läpäisi myös Kennelliiton lukukoiran soveltuvuuden arvioinnin ja ehti käydä ensimmäisellä lukukoirakäynnillä elokuun alkupuolella. 13. elokuuta oli Zeuksen viimeinen kaverikoirakäynti. Vain kuusi päivää myöhemmin se loukkasi itsensä vakavin seurauksin ja siitä kolmen päivän kuluttua tein sen eduksi viimeisen päätöksen ja palveluksen. Yhtäkkiä olin tilanteessa, jossa toimin kaverikoiraryhmänvetäjänä, mutta en omistanutkaan enää kaverikoiraa. Olin pitkään pohtinut Adjan viemistä kaverikoirien soveltuvuuden arviointiin, mutta yhtäkkiä tilanne oli radikaalisti muuttunut. Kotoa oli poissa lauman vanhin ja sen myötä myös tuki ja turva mitä Zeus oli vahvasti ollut. 

Tuntui epäreilulta viedä Adja soveltuvuuden arvointiin, kun se oli aika hukassa, ihan joka asian suhteen. Ja minä olin ajatuksen tasolla todella armoton, kun vertasin sitä siihen millainen Zeus oli ollut vastaavassa tilanteessa.

"Heti testitilaisuuden alussa jo totesin, että minä itse olen Adjaa ajatellen aivan liian armoton, vertaamalla sitä jatkuvasti ja joka asiassa Zeukseen, toimin nuorempaa koiraa kohtaan epäoikeudenmukaisesti ja epäreilusti, mutta en voi sille mitään. Zeus solahti kaverikoiran rooliinsa täydellisesti, vaikka pienen oppimatkan se vaati siltäkin, minusta puhumattakaan. Lupasin muille testaajille ja kaverikoiraohjaajille yrittää olla armollisempi Adjaa kohtaan ja lopettaa sen vertailun. Antaa sille mahdollisuus edetä ja oppia askel kerrallaan, ihan niin kuin Zeuskin sai opetella aikanaan." Lainaus blogista 2.10.2017

Adjan kanssa kaverikoirakäynnit lähtivät hyvin käyntiin, kun hoksasin sen, että aluksi ajateltu "sylin kautta" ei ollutkaan toimiva metodi tässä tapauksessa. Se lisäsi Adjan epävarmuutta. Sen sijaan, kun se sai lähteä töihin tukevasti omilla jaloillaan seisten, rupesi häntäkin heilumaan ja ilo tekemiseen löytyä, niin ohjaajalla kuin koirallakin. 

"Niin se aika rientää. Adja on ollut kaverikoiratoiminnassa aktiivisesti mukana nyt jo reilun vuoden verran. Zeuksen veroista kaverikoiraa siitä ei koskaan tule, mutta eipä kai tarvisekaan tulla. Toimikoon kukin lahjojensa mukaan. Adja kuitenkin lähtee keikalle aina iloisin mielin ja pärjääkin niillä ihan mukavasti, vaikka se jonkin verran edelleen jännittää muita koiria. Käynnin aikana se usein kuitenkin on jo vapautunut ihan täysin ja unohtaa toisten koirien läsnäolon. Ulos tultaessa Adja onkin jo ihan muina kääpiöpinsereinä siellä toisten koirien seassa. Samalla lailla se hitaasti, mutta varmasti lämpenee yhteislenkeillä toisille koirille. Näillä yhteislenkeillä mukana on Zeuksen kuoleman jälkeen ruvennut kulkemaan myös Etna. Nämä ovat sille mukavia hetkiä huomata, että se oi olla koirana muiden koirien joukossa ja selviää siitä hengissä."                                                                                                      Lainaus blogista 23.12.2018

Yhteistyömme vapaaehtoisessa eläinavusteisessa toiminnassa jatkui. Käynti päivinä Adja hypähteli eteisessä innoissaan kun huomasi minun ottavan kaverikoiraliivin esiin ja Etna puolestaan harmistui. Se tiesi joutuvansa jäämään taas yksin kotiin. Kevään 2019 se tarkoitti ihan kirjaimellisesti yksin kotiin jäämistä, kun Plösö kanin elämä tuli päätökseensä. Pitkään minusta tuntui siltä, että kaverikoiratoiminta antaa monin kerroin enemmän, kuin mitä se ottaa. "Osaltaan tämä vapaaehtoistoiminta on saanut minut myös astumaan epämukavuusalueelle ja kasvamaan ihmisenä ihan valtavasti. En minä koskaan tätä harrastusta aloittaessani olisi voinut kuvitella, että joskus toimisin itse ison ryhmän vetäjänä ja nyt niissä saappaissa on tullut rämmittyä jo useampi vuosi. Onneksi ympärillä on loistava tukiverkosto, meillä ihan huippu ryhmä ja mukavat vierailukohteet. Se tekee tästä kaikesta yhdessä tekemisestä paljon helpompaa." Kirjoitin blogissa 6.8.2019. 

Jo seuraavalla viikolla huomasin, että Adjalla oli tullut kynteen trauma ja yksi kynsi lähtenyt kokonaan irti ja toinenkaan ei ollut ihan terveen näköinen. Kesätauon jälkeen odottelimme innoissamme työntäyteistä syksyä kaverikoiratoiminnan merkeissä. Kerkesimme käydä yhdellä kaverikoirakäynnillä, ennen kuin Adjan piti jäädä sairauslomalle, eikä sille tuntunut tulevan loppua. Ensimmäiset mahdollisiin ongelmiin viittavat ongelmat olin kirjannut kalenteriin ylös 30.7 lyhyesti mainiten että "Adja nuolee tassujaan." Kävin tassut perusteellisesti läpi useamman kerran, mutta mitään ei näkynyt, ennen kuin elokuun 8. päivä huomasin, kynsissä muutoksia ja sen, että yksi niistä oli lähtemässä irti. Saimme ajan eläinlääkärille seuraavaksi aamuksi. Eläinlääkäri kuittaisi ongelmat traumaperäiseksi ja oireen mukainen hoito aloitettiin. Kaksi viikkoa myöhemmin kiiruhdettiin eläinlääkäriin samasta syystä, mutta tällä kertaa kahden pahasti oirehtivan kynnen kanssa. Alkoi käydä ilmi, että kynsien oireilu ei ollutkaan traumaperäistä, vaan sisäsyntyistä ja autoimmuunisairauden aiheuttamaa.  Syyskuussa Adja täytti 8 vuotta ja minulla oli kaksi seniori-ikäistä koiraa, joista toinen tulisi olemaan sairauslomalla ehkä lopun elämäänsä ja toinen oli kelpaamaton mihinkään muuhun, kuin tasaiseen arkiseen elämään, ilman suuria muutoksia. 

Lyhyen ajan sisään konkretisoitui erittäin nopeasti se, että olin joutunut tilanteeseen johon en missään vaiheessa olisi halunnut joutua. Seitsemän vuotta jatkuneen kaverikoiratoiminnan jälkeen olin aiheuttanut itselleni tilanteen, jossa minulla ei ollut kaverikoiratoimintaan jatkavaa koiraa, vaan olin jäämässä tämän toiminnan kannalta ajateltuna koirattomaksi kaverikoiraohjaajaksi. Elämä jatkui kahden seniorikoiran kanssa ja kaverikoiraryhmänvetäjän vastuita hoitaessa. Uuden kaverikoirakurssin myötä uusia koirakoita peesattiin toimintaan mukaan ja pyrittiin huolehtimaan siitä, että he pääsevät hyvin ryhmään sisään ja sitoutuvat kaverikoirakäynteihin. Parhaimmillaan meidän kaverikoiraryhmä vieraili omalla toimialueella 13 vierailukohteessa kuukausittain, lukuun ottamatta kesällä kahden kuukauden taukoa. Huippu vuonna meidän ryhmä toteutti 110 vierailukäyntiä, joilla kaverikoiria oli 2-8 paikalla. Vakio vierailukäyntien lisäksi alueen kaverikoirat osallistuivat useisiin eri tapahtumiin laajasti koko kennelpiirin toiminta-alueella. Ryhmänvetäjänä toimiminen piti siis ryhmänvetäjän kiireisenä, vaikka oma kaverikoira jäikin toiminnasta sairauslomalle. 

Ryhmänvetäjänä rooliini kuului mm. vierailukäyntien sopiminen, huolehtiminen siitä että koirakoita saadaan riittävästi paikalle tai perua käynti ajoissa. Ottaa vastaan tieto mahdollisista peruuntumisista vierailukohteiden puolesta ja välittää se eteenpäin koirakoille, ettei kukaan saavu paikalle turhaan. Pitää kirjaa käynneistä ja niissä vierailleiden koirakoiden määristä, sekä pysyä kärryillä minkä verran "asiakkaita" kussakin kohteessa kullakin kerralla oli (tilastoinnin takia). Pitää ryhmän listat ajan tasalla niin vierailukohteiden, kuin koirakoiden tietojen osalta ja huolehtia, että samat tiedot on kaverikoirakoordinaattorilla. Muistutella koiranohjaajia huolehtimaan koirien rokotuksista ja kennelliiton jäsenmaksujen maksamisesta (ei sillä, että näiden suhteen olisi ollut ongelmia, mutta ohje tuli ylhäältä päin.) Vastailla sähköposteihin, joissa kaverikoiria kysyttiin erilaisiin tapahtumiin tai vierailukohteisiin, sekä tietysti sähköposteihin, joissa ihmiset kyselivät miten toimintaan pääsisi oman koiransa kanssa mukaan. Kaksi kertaa vuodessa järjestettyihin kaverikoirakursseihin ryhmänvetäjien odotettiin osallistuvan, tämä vei kaksi kokonaista viikonloppua. Ensimmäisen keväällä, toisen syksyllä. Kaverikoirakurssin jälkeen arvioitiin koirien soveltuvuus toimintaan. Tämän jälkeen ryhmänvetäjän vastuulla oli huolehtia siitä, että uudet koirakot saadaan sitoutettua toimintaan mukaan, tutustumis- ja peesauskäynnit hoidettua, niin että vapaaehtoistoiminta lähtee hyvin käyntiin ja vierailukohteet tulevat tutuiksi. Vuoden lopussa raavittiin kasaan kuluneen vuoden toimintakertomus ja seuraavan vuoden toimintasuunnitelma. Kantapään kautta olin oppinut pitämään tilastointia vierailukäynneistä reaaliaikaista tilastointia. Kukaan kun ei etukäteen ollut tullut maininneeksi sitä, että tällaista loppuvuodesta tarvitaan, kun kennelliitto haluaa tietää kuinka monta kohtaamista kaverikoirat ovat vuoden aikana tehneet. 

Adjan tilanteen kanssa päästiin hoitotasapainoon ja elämä jatkui. Kaverikoiratoiminta alkoi sen osalta olla taputeltu. Pahimmillaan käytiin tilanteessa jossa 18 kynnestä 14 oireili tavalla tai toisella ja jonkinlaisia suolisto-ongelmiakin ilmeni. Mikä onni olikaan, että olin aikanaan niin kriittinen, että en halunnut Adjaa jalostukseen käyttää. Kaverikoira seminaarissa useamman ihmisen kanssa juteltuani tulimme siihen tulokseen, että mikäli koira olisi täysin oireeton, olisi sen kanssa mahdollista kaverikoiratoimintaan palata, mutta näin ei koskaan käynyt. 

Salaisia suunnitelmia olin kuitenkin pikkuhiljaa tehnyt ja toivo kaverikoiran kanssa tosi toimiin pääsemisestä oli saanut hiukan tuulta alleen. Niinpä joulukuussa 2019 meille muutti lauman vahvistukseksi Undis. Kauan haaveilemani "säänkestävä" retkeily- ja seikkailukaveri, sekä mahdollisesti tuleva kolmas kaverikoirani.. ja aika näytti sen, että niin siinä kävi. Siinä välissä ehti kuitenkin Suomeen rantautua korona, helmikuussa 2020 ja jokin aika myöhemmin alkoi meidän arjessa näkyä se, miten korona-ajan sulkutoimet ja rajoitukset vaikuttivat pienen koiran pennun koko loppu elämään. Elämä kutistui aika pieniin ympyröihin ja omalta osalta kaverikoirakäynnit tauolle pitkäksi aikaa. 

Sitä, mikä vaikutus sillä olisi kaverikoiratoimintaan ja minuun kaverikoiraohjaajana ja ryhmänvetäjänä, en olisi uskonut. Tiedossa oli jo etukäteen se, että alle 2-vuotiaan koiran kanssa ei kaverikoirakurssille pääse, eli edessä olisi tätä miettien kaksi pitkää vuotta odoteltavaksi. Heinäkuussa 2020 pääsimme Undiksen kanssa pelastuskoirien treeniryhmään (jätettäänkö nyt toistaiseksi vielä mainitsematta missä, ja mihin porukkaan, kun sitä ei tähänkään asti ole tuotu ilmi) ja totesin, että meillä on edessä ihan valtava työmaa kaiken suhteen, ihan perustottelevaisuudesta lähtien. Liikkeelle piti lähteä ihan siitä, että mikä oikeasti olisi Undikselle (nirsoimmalle koiralle, mikä minulla on koskaan ollut) toimiva palkkaus. 

19.8 oli aika lunastaa tehdyt lupaukset ja päästää Adjasta irti. Lauma oli ensin kasvanut ja sitten jälleen pienentynyt yhdellä koiralla. Sen jälkeen minulla ei enää ollut virallisesti kaverikoiraa ollenkaan. Pitkään Adjan vointi oli säilynyt hyvänä ja kynnet pysyneet oireettomina, mutta kun ensimmäiset ongelmiin viittaavat oireet ilmenivät, minä totesin, että sen ei minun takiani täällä enää tarvitsi kärsiä päiväkään. Jatkoin edelleen kaverikoiraryhmän vetäjänä, vaikka toiminta käytännössä omalta osalta olikin jäissä. Kaverikoirakurssia ei järjestetty 2020, eikä uusia peesattavia koirakoita tullut, sen sijaan kaverikoirakoiden määrä alkoi pikkuhiljaa pudota. 2021 Korona-ajasta johtuen vierailimme varotoimin vain niissä vanhoissa vakiokohteissa, jotka olivat meihin päin yhteydessä vierailuja toivoen, käyntejä toteutettiin vain 4-5 kohteeseen. Alkoi käydä ilmi, että korona vaikutti kaverikoiratoimintaan ainakin meidän alueellamme pelottavan paljon, ja pikkuhiljaa ilo tekemisestä alkoi hävitä. 

Siihen mihin ja miksi ilo alkoi hävitä, lienee monta syytä. Sitä sanotaan, että " ei se ota, jos ei annakaan" ja jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että sitoutuminen toimintaan, johon et kuitenkaan kolmen vuoden aikana voi osallistua tavalla, jolla haluaisit osallistua, alkoi ottaa paljon enemmän kuin antaa. Aikaisemmin vierailukäyntien toteuttaminen sujui ongelmitta, ja niitä pystyttiin toteuttamaan useita saman viikon aikana. Kolmen vuoden aikana kävi kuitenkin niin, että ryhmän koko pieneni 18 koirakolla ja edelleen mukana olevien koirakoiden sitoutuminen väheni. Yhä useammin alkoi muodostua ongelmaksi se, että miten vierailukäynnit saadaan toteutettua, jos paikalle ei saada riittävästi koirakoita. Kun aikaisemmin tilanne tuntui välillä siltä, että koirakot lähes kilpailivat siitä, ketkä ehtivät käynneille ensimmäisinä ilmoittautua, alkoi tilanne kääntyä niin päin, että viikoittain piti alkaa kyselemään, onko tosiaan niin, että vierailukäynneille ei saada edes kahta koirakkoa, niin että se voitaisiin toteuttaa. 

Rehellisyyden nimissä voin kertoa, että yksi syy tähän ongelmaan on 2017 vuonna alkaneet lukukoirakoulutukset. Ihan niin kuin minäkin elokuussa 2017 osallistuin Zeuksen kanssa lukukoirakurssille ja läpäisimme sen, osallistui mm. meidän kaverikoiraryhmästä samalle lukukoirakurssille useampi koirakko. Ja tämä toistui myös seuraavina vuosina. 

Suomen kennelliitto on määrittänyt kaverikoiratoiminnalle tietyt ehdot, joiden puitteissa meidän on toimittava, että vakuutuksemme ovat voimassa. Yksi näistä ehdoista on se, että kaverikoirakäynnille voi osallistua enintään kerran viikossa. Mikäli osallistut kaverikoirakäynnille, et voi samalla viikolla osallistua lukukoirakäynnille ja päin vastoin. Kun aktiivisten kaverikoirakoiden määrä väheni ja jäljelle jäävistä osa osallistuu sekä kaveri- että lukukoiratoimintaan, verottavat nämä käynnit ilman muuta toisiaan. Jo silloin kun minä lähdin toimintaan mukaan (2012), meille korostettiin toimintaan sitoutumisen tärkeyttä. Sitä että kaverikoiratoiminta tulisi asettaa etusijalle, jos siihen on halunnut lähteä mukaan. Sitoutuminen ei loppujen lopuksi liikoja vaadi, vierailukäynti vähintään kerran kuukaudessa. Siis yhtenä iltana 28 - 31 vuorokauden aikana, kerrallaan n. tunnin ajaksi. Ja tässä tapauksessa siihen tuntiin on laskettu mukaan omalla kohdalla pääsääntöisesti myös siirtymiset kohteisiin ja kohteista kotiin. Monelta se oli kuitenkin liikaa pyydetty.

Undiksen kanssa pääsimme kaverikoirakurssille syksyllä 2022, sen ollessa n. 3- vuotias. Vuoden 2021 kaverikoirakurssille se ei päässyt, koska oli 5 päivää alle 2 vuotias. Mikä vahinko siinä kävikään, mutta kuten on sanottu, säännöt ovat olemassa sitä varten, että niitä noudatetaan. Kolme vuotiaassa Undiksessa näkyi se, että se on korona-ajan pentuja, joiden sosiaalistaminen jäi aivan liian vähälle vallitsevista olosuhteista johtuen. Kolmen vuoden aikana se käytännössä tapasi vain lähipiiriin kuuluvia koiria, muualla nähdyt koirat pyrittiin ohittamaan mahdollisimman sujuvasti ja mieluiten kaukaa, etenkin niin kauan kun Etna oli vielä elossa. Etnan elämä päättyi 8.12.2021. Korona-ajan kommellukset eivät ole kuitenkaan rehellisyyden nimissä ainoa syy sille, että Undiksesta kasvoi sellainen kuin kasvoi. Omistajana minä olen vastuussa siitä, mitä noiden vuosien aikana sen kanssa tein tai jätin tekemättä. Enimmäkseen siis jätin tekemättä. Sen lisäksi Undiksen ominaisuuksiin kuuluvat voimakkaasti isältään perityt ominaisuudet vilkkaus, rauhattomuus, pieni terävyys sekä erittäin suuri reaktiivisuus. Ja ennen kaikkea kokemattomuus vieraiden koirien kanssa ja kun tähän lisää aavistuksen epävarmuutta oli kasassa kiva pikku paketti. 

Ihmisiä Undis rakastaa ikään ja kokoon katsomatta. Luonnetestissäkin se on todettu hyvätahtoiseksi, luoksepäästäväksi ja avoimeksi. Niin kuin aikaisempienkin koirien kohdalla, myös Undiksen kohdalla kerroin esitietolomakkeeseen hyvin avoimesti sen, minkälainen koira se on. Koska se on luonteeltaan hieman epävarma ja riittämättömästi sosiaalistettu (mikä ei missään nimessä ole koiran syy), se suhtautuu vieraiden (ja tutuksi tulleidenkin) koirien kohtaamiseen yleensä melko äänekkäästi, kunnes pääsee tutustumaan. Tämä kuitenkin asettaa toiset koirat epäreiluun asemaan, kun niiden pitäisi päästää metelöivä koira tutustumaan itseensä ja luottaa siihen että se on vaaraton. Tutustumisen jälkeen Undis suhtautuu muihin koiriin melko neutraalisti, mitä nyt haluaisi päästä niiden kanssa leikkimään. 

Kaverikoirien soveltuvuuden arviointi meni kohtuullisesti. Undis ehti samassa porukassa arvioitavien koirien kanssa onneksi tutustua vähän jo etukäteen, mikä rauhoitti tilannetta melko tavalla. Sillä on kuitenkin aika suuri taipumus käyttää ääntään monissa eri tilanteissa ja eri tavoin. Minä tietysti tässä vuosien aikana olen sitä myös välillä tähän yllyttänyt ja käynyt sen kanssa moninaisia keskusteluja, koiran vastatessa äänellään. Fiksua, eikö vain. Kahden vuoden ajan Undis on nyt kaverikoiratoiminnassa ollut mukana ja sen kanssa on kaverikoirakäynneillä tullut käytyä epäsäännöllisen säännöllisesti. Joka kerta käynnille lähtiessä minua hävettää jo etukäteen, koska tiedän, että se nostaa aluksi metelin ja on iso ( n. 20 kg ja 52,5 cm korkea) musta koira. Vaikka etukäteen aina muistuttelen muille, että Undis on kiltti, vaikka käyttäytyykin aluksi huonosti, asettaa se minusta muut vierailuille tulevat koirat epäreiluun asemaan joka kerta. Käynneillään Undis saattaa välillä innostua käyttämään vähän ääntään (vaikka ei haukukaan) ja se saattaa toisinaan säikäyttää jonkun asiakkaista. Osa ei tykkää siitä, koska se on musta. Ja kaiken lisäksi olen antanut sille niin vaikean nimen, että suurin osa asiakkaista ei ensinnäkään kuule sitä oikein, eikä toisekseen osaa lausua sitä. Niinpä Undis on pääasiassa kaverikoirakäynneillä nimeltään Urvelo. 

Kaiken tämän lisäksi hoitoalalla työskentely on lisännyt tietoisuuttani monien asioiden suhteen siinä määrin, että nykyään osassa vierailukohteissa käyminen ei houkuttele, koska tiedän Undiksen viettävän paljon aikaa myös lasten kanssa. Niin sanotusti tieto lisää tuskaa. Pitkät olivat ne kolme vuotta odotella, että saisin kolmannen koiran toimintaan mukaan, vain todetakseni, että tämä toiminta ei enää juurikaan tuota iloa elämääni. Päin vastoin, se on kuormittanut minua jo pitkään, etenkin niiden kolmen vuoden aikana, jolloin en koiran kanssa käynneille päässyt, eivätkä nämä kaksi toiminnassa koiran kanssa mukana ollutta vuotta ole kääntäneet vaakakuppien asentoa. Vajaa vuosi sitten vihdoin ilmoitin kaverikoiraryhmällemme, että toivoisin että tilalleni löytyisi uusi henkilö, joka uusin voimin lähtisi jatkamaan ryhmän vetämistä. Ketään ei ole ilmoittautunut. Pitkään pyörittelin mielessäni ajatusta siitä, että mitäpä jos lopettaisin siitä huolimatta. Ja näin on käymässä ja itseasiassa käynyt. Olen ilmoittanut kaverikoiraryhmällemme, alueemme kaverikoiravastaavalle ja Kennelliittoon asti, että en ole käytettävissä enää kesäkuun 2025 jälkeen. Tämä on ollut helpotus. Ihan suunnaton helpotus, kun tiedän, että saan vihdoin laskea vastuunkantajan taakkani jonkun toisen harteille. 

Se mitä tässä vielä mielessäni pyörittelen on se, että jatkanko tämän jälkeen kaverikoiratoiminnassa enää ollenkaan (huhtikuu 2025). Niin kuin tuossa hetki aikaisemmin mainitsin, niin tällä hetkellä tilanne on se, että kaverikoiratoiminta ei missään muodossa tuota minulle iloa. Ei edes oman koiran kanssa vierailukäynneille osallistuminen. Koen osan koirani ominaisuuksista erittäin haastavina tätä toimintaa ajatellen. Käytännössä tämä voi tarkoittaa sitä, Undista ei koskaan tulla palkitsemaan ansioituneesta työstä Kennelliiton kaverikoirana. Zeus sai kunniakirjan ja mitalin aikanaan vuonna 2015 ja Adja 2019. Sairastumisestaan johtuen Adja ei kuitenkaan ollut vastaanottamassa mitalia, niin kuin valtaosa palkittavista kaverikoirista yleensä on. Mikäli palkittavan koiran kriteerit eivät olisi tässä vuosien saatossa muuttuneet, olisi Undiskin ollut ensi keväänä palkittavien kaverikoirien joukossa. 

Zeus ja Adja palkittiin aikanaan seuraavin kriteerein. 

1. Toiminnassa mukana yli vuoden

2. Ansainnut huivin vähintään puolta vuotta ennen palkitsemista. 

3. Suorittanut vähintään 10 täysivaltaista käyntiä. 

Edelliseen palkitsemisen tilaisuuteen olivat kuitenkin kriteerit muuttuneet merkittävissä määrin, ainakin niin, että vaikka Undis on tähän mennessä ehtinyt olla toiminnassa mukana vähintäänkin sen verran, mitä Adja ehti toiminnassa mukana olla ennen palkitsemista, ei se kuitenkaan riitä. 

1. Koiraohjaaja on käynyt Suomen Kennellitto ry:n kaverikoirakurssin ja koira on todettu soveltuvuuden arvioinnissa toimintaan sopivaksi.

2. Koira on osallistunut virallisen huivin ansaitsemiseen vaadittavien käyntien jälkeen säännöllisesti ryhmänsä mukana vierailutoimintaan vähintään 1,5 vuoden ajan.

3. Tehnyt vähintään 30 vierailukäyntiä.

4. Koiranohjaaja on noudattanut kaverikoiraohjaajan tehtävän kuvausta ja toiminnan yleisiä ohjeita ja on ollut aktiivinen omassa toimintaryhmässään. 

Heinäkuussa 2025 voin todeta, että tein päätöksen koko toiminnan lopettamisesta samalla, kun luovun ryhmänvetäjän tehtävistä. Tästä syystä johtuen päätin olla hakematta Undikselle palkitsemista, vaikka se olisi ollut mahdollista. Ajattelen kuitenkin, että tästä jää vähemmän paha maku suuhun muille, kun en vetäydy toiminnasta pois pian koiran palkitsemisen jälkeen. Vuosien mittaan on ollut niin paljon puhetta toiminnasta "katoavista koirakoista" joista osa häviää pian koiran huivin ansaitsemisen jälkeen (nykyään sitä ei mitä ilmeisemmin enää tarvitse ns. "ansaita". Koirakoita käytännön tason toiminnasta hävinnyt myös palkitsemisen jälkeen. Onhan se nimittäin komeata mainita, että meillä on muuten kennelliiton palkitsema kaverikoira, etenkin jos se lipsahtaa mahdollisesti koiran pennutuksen yhteydessä. Sitäkin kun tapahtuu. Vaikka ei saisi tapahtua. Kennelliitto ei nimittäin halua, että kaverikoiratoiminnalla kerää respektiä kukaan muu, kuin kennelliitto itse. Siispä kaverikoiraa ei koskaan saa esitellä sen virallisella nimellä, eikä kaverikoiratoimintaa käyttää oman koiran "mainostamisessa". Siispä kun ilmoitin eteenpäin viime keväänä palkitut kaverikoirat, jätin Undiksen pois listoilta, koska tiesin, että se ei kesän jälkeen enää jatka toiminnassa mukana.

Hieman kerratakseni, osallistuin ensimmäisen koirani kanssa kaverikoirien soveltuvuuden arviointiin kesällä 2012 ja aloitin käytännön tasolla toiminnan 2013. Kaverikoiraryhmän vetäjänä aloitin 2017. Alusta asti koin välillä erittäin haastavana sen, kuinka ristiriitaisia ohjeita ja neuvoja toimintaan liittyen saimme. Monta kertaa jotain asiaa lähdettiin selvittämään kaverikoirakoordinaattorilta asti, saadaksemme perusteltuja vastauksia esitettyihin kysymyksiin. Pyrimme aina noudattamaa annettuja ohjeita (ja vaatimuksia) ja koin erittäin haastavaksi sen, että Kennelliton omassa lehdessä saattoi olla artikkeleita kaverikoiratoiminnasta, sisältäen useita asiavirheitä toimintaan liittyen. Saattoi olla jopa niin, että jotain asiaa oltiin ryhmän sisäisesti, tai yksittäisen kaverikoiraohjaajan kanssa käyty erittäin perusteellisesti läpi. Tähän tarvittaessa tukea kennelliitosta asti hakien. Tämän jälkeen Kennelliiton omassa lehdessä saattoi olla artikkeli, jossa kaikki tämä vesitettiin kertomalla, että käytännössä jossakin muualla on toimittu juuri päin vastoin kuin olisi pitänyt. 

Kun näissä asioissa pyysimme asiaan selvitystä, meille vastattiin, että Kaverikoiraryhmä ei ole vastuussa näistä artikkeleista. Siitä syystä he eivät aio korjata näissä ilmenneitä asiavirheitä. Vastuu siitä on sen sijaan artikkeleissa esiintyneillä koiranohjaajilla. Tämä tuntui uskomattomalta. Kun kerroimme, että vastaavista asioista on juuri käyty pitkiä, haastavia keskusteluja ja niihin on vaadittu perusteltuja vastauksia, saimme vastaukseksi vain sen, että tilanne on harmillinen. Ryhmänvetäjinä meitä on vaadittu huolehtimaan siitä, että jokaisella Kennelliiton kaverikoiralla on rokotukset voimassa ja kaverikoiraohjaajille Kennelliiton jäsenmaksu maksettuna. On esitetty, että jokaisen koiranohjaajan tulisi todistaa nämä tiedot ryhmänvetäjille. Itse en ole tähän lähtenyt, enhän ole viranomainen, joka tällaisia tietoja voisi vaatia nähdäkseen. Sen sijaan olen säännöllisesti koiranohjaajia muistuttanut siitä, että nämä asiat tulee olla kunnossa. 

Ristiriitaisuuksia säännöissä ja ohjeissa on ollut vuosien mittaan paljon, sekä tietysti siinä miten niitä missäkin tulkitaan. Koenkin erittäin hyvänä sen, että viime vuonna julkaistiin 5.9.2024 kaverikoiratoiminnan ryhmänkuvaus, joka piti sisällään paljon tärkeitä asioita ja ryhmänvetäjän toimintaa helpottavia linjauksia. Mutta myöskin asioita jotka ovat taas ristiriidassa sen suhteen, mitä ja miten asioita on kehotettu vuosien ajan hoitamaan. Siispä on ihanaa päättää tämä luku elämästäni ja jättää taakse kaikki vastuut tähän liittyen. Useamman vuoden ajan tässä vapaaehtoistoiminnassa mukana jatkaminen ei nimittäin ole tuntunut kovinkaan vapaaehtoiselta, eikä varsinkaan mieluisalta. Se on varmasti myös näkynyt kaikessa siinä mitä olen tehnyt. Olisi ollut viisaampaa lyödä hanskat tiskiin jo siinä vaiheessa, kun jäin toisen kerran koirattomaksi kaverikoiraohjaajaksi. Muiden kannustuksesta päätin kuitenkin edelleen jatkaa. Siitä kuitenkin alkoi alamäki, joka lopulta sai oman motivaationi lähtemään melkoiseen syöksykierteeseen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun viimeinenkin ilo tästä tekemisestä lähti, olisi ollut oikea hetki ilmoittaa, että nyt minä lopetan. Jatkoin siitä huolimatta, koska esitettiin toive, että jatkaisin siihen asti, että uusi ryhmänvetäjä löytyy. Totuuden nimissä sellaista ei ole löytynyt edelleenkään, mutta tällä kertaa päätin pitää viimeisestä takarajasta kiinni. Ja pidin.

Tämä osa eläinavusteisesta vapaaehtoistoiminnasta on nyt taakse jäänyttä elämää. En ole enää ryhmänvetäjä, en kaverikoiraohjaaja, eikä Undiskaan ole enää kaverikoira. Ja se tuntuu oikealta ja hyvältä. 

Undiksen seikkailupäivä Hämeenlinnassa

 "Olen ilmoittanut Undiksen petotestiin uudelleen. Tulevana keväänä Hämeenlinnassa testataan miten se reagoi suden ulosteeseen ja suteen. Sydämeni pohjasta toivon täysin päinvastaista reaktiota kuin karhuun. Minä haluaisin, että se pelkää. Tänä talvena lähin mahdollinen havainto suden jäljistä on tehty läheisen järven jäällä, vajaan puolentoista kilometrin päässä kotipihasta."

Aikaa se otti, mutta odottelun jälkeen oli taas aika pakata koira autoon ja suunnata kohti petotestiä. Ja suorin reitti ei tietenkään ollut vaihtoehto. Siispä ajelimme Undiksen kanssa petotestiin Hämeenlinnaan tietysti Vantaan kautta. Kävimme yökylässä yhden yön verran ja lähdimme aamuvarhaisella tien päälle kohti Hämeenlinnaa. Aamupalan haimme matkan varrelta huoltoaseman kaupasta. Loppumatkasta päätimme luottaa navigaattoriin löytääksemme perille Pekolan lavalle. Se luottamus kuitenkin loppui muutama satametriä ennen päätepistettä. Päätepistettä jota emme olleet löytää, koska navigaattori kertoi meidän saapuneen perille vaikka Pekolan lavaa emme löytäneetkään. Pienen hämmennyksen keskelle mahtui muutama u-käännös ja peruuttelu pois kartanon pihatieltä. Lopulta löysimme perille ja kävimme ilmoittautumassa. Ehdin nähdä vilahduksella edellisen koiran suorituksen, toisin sanoen alun siitä, en loppua. Virittelin gopro kameraa päälleni ja joku paikalla valmiina olleista ihmisistä lupasi kuvata meidän suorituksen verkon takaa. 

Alkukeskustelu meni kutakuinkin näin, videolta litteroituna.

"Kerropas minkälainen tsekki tää on." 

"Tää on käynyt, oisko vuosi tai kaks sitten karhulla."

"Mitäs se silloin sano?"

"No mun oletus oli väärä. Mä oletin että se väistää ja hakeutuu mun taakse suojaan. Koiran reaktio oli äänenavaus ja suoraan kohti. Ja ei meinannut liinassa pituus riittää, elikkä.. ja toivoisin että pelkäisi ja pahoinpelkään, että ei pelkää..."

"Ja se on tietenkin sillain, silleen jos koira on itekseen, se on koiran henkivakuutus jos se ei pelkää sutta."

"Joo."

'"Et susi on pakoeläin, jos vaan koira pystyy vakuuttavasti tekeen valehyökkäystä ja lähtee sutta kohti, ykskään susi eikä susilauma jää odottamaan koiraa.

"Joo."

"Sitä hyödynnetään myös metsästyspuolella silleen että, jos on riittävän ärhäköitä vaikka karhukoirii, laikoja, vastaavii, ne laitetaan susilaumaan vaik kaks ärhäkkää koiraa, ja vaikka olis kymmenen sutta. Ku se susilauma, jos se tulee se paeta reaktio, ne pakenee, vaikka siellä tulis kuka siel perässä. Et se on sillee, käyttäytyy sudet. Sit ne vaan menee. Et ei ne käännykää, vaikka niin ku ihminen tietysti. Tottakai jos ne pyörähtää ympäri, niin pärjäähän ne nyt kahelle koiralle tai yhelle, mutta näin se ei luonnossa mene jos siellä vaan löytyy sitä luonnetta riittävästi. Ja nyt voit sitä liina niputtaa, siit koiralta lähtien. Teet silmukoita, lenksukoita ja lopult sielt tulee se käsilenksu toiseen käteen. Ja kaiken kaikkiaan täytyy täst sun rodusta sanoo, et viime aikoina on näitä tsekkiläisii aika tiukkoja ollut yllättävän paljon. -- Mä testasin Suomen ensimmäiset tsekit 13 vuotta sitten. 

Niin kun näät koiralle nyt tulee hajut sieltä. Ja tuota nyt tuolla kulmalla on sitten, mä otan ton muovitötiksen päältä pois. Sieltä löytyy se tiiliskivi kohta niitä suden ulosteita. Annan nuuhkasta, älä anna merkata. Lyhkäsellä liinalla eteenpäin, kun sinä näät suden pysähdy, kun koira näkee niin pitkä liina. Ja sen jälkeen se tärkein juttu, töppösiin vauhtia tarvittaessa."

Alkukeskustelua seurasi muutaman minuutin ajan räjähtävää toimintaa, käytännössä karhutestin toisinnon merkeissä, mutta suden kanssa. Ei merkkiäkään pelosta tai arkuudesta, päin vastoin. Raivokasta toimintaa heti kun näköhavainto sudesta koiralle tuli. (videot sekä karhutestistä, että susitestistä löytyvät instagramista. Lisäksi yritän lisätä jälkimmäisen videon myös tämän postauksen yhteyteen.)

Jälkipyykki pyykättiin saman tien. Välihuomiona vielä sen verran, että en oikeastaan hoksannut Undista kutsua testin lopussa mukaani, ennen kuin niin käskettiin tehdä. Sitä ennen lähdin vain itse kulkemaan pois päin, puhuttelematta koiraa mitenkään. Siitä huolimatta se lähti kulkemaan kanssani samaan suntaan. 

"Löyty sitte."

"Joo löyty." (Mikä löyty, ei jälkikäteen enää aavistustakaan!) 

"Tolleen ku mennään, niin toihan on se paras ikinä mitä voi olla." 

"Ai jaa, okei."

"Elikkä ja kuitenki siinä sun lähellä ja sit se sun kannalta viimonen asia mikä oli hieno. Se tulee sun mukana pois. Et näitä on välillä ollut tsekkiläisiä, et ne ei enää kuuntele omistajaa. Elikkä ne vaan jää tonne sit. Sitä mieltä et mene vaan pois, et tää on hänen mielestä kivaa touhua. Ja myös toi palautuminenhan on, näytti ihan täydellinen on. Et ei jääny minkään näköst jälkikäyntiä. Mikä on sit aina harrastuksien ja muutenkin koiran elämä silmällä pitäen hyvä asia, ettei tuota oo sellaista pehmeyttä vaikka on jännä paikka. Hieno koira"

Keskustelun pätkät on tosiaan litteroitu videoilta ja ovat juuri siinä muodossa, kun ne on puhuttu. Testi oli äärimmäisen mielenkiintoinen, Mielenkiintoisin asia näiden kahden petotestin aikana oli se, että karhutestissä kehoni oli kauhuissaan, vaikka mieli tiesi, että mitään hätää ei ollut. Väittäisin kuitenkin, että susitestissä edes sykkeeni ei noussut juuri normaalia korkeammaksi. Minulla ei ollut mitään hätää ja myös kehoni tiesi sen. Karhutestiin palaan vielä sen verran ajatuksen takana, että vaikka varsinainen karhutrauma purkautuikin Yellowstonen kansallispuistossa heinäkuussa 2015, ei pelko ollut kuitenkaan poistunut kehostani kokonaan. Keho ei koskaan unohda. 

Jäimme Undiksen testin jälkeen vielä hetkeksi aikaa paikalle. Seuraavana testiin oli menossa rottweiler. Omistaja tunsi koiransa hyvin. Hän osasi kertoa jo etukäteen, että koira tulee olemaan kauhuissaan. Näin myös kävi. Jo suden ulosteelle tullessa. Koiran häntä painui välittömästi koipien väliin ja siitä näki, että se ei olisi halunnut olla siellä. Testiä kuitenkin jatkettiin ja omistaja käveli koiransa kanssa eteenpäin. Kun suden pää tuli näkyviin, omistaja tiputti liinan maahan. Koira vetäytyi välittömästi omistajansa taakse ja alkoi vapista. Sen vapina näkyi useiden metrien päähän, sinne missä me seisoimme testialueen ulkopuolella. Koira halusi pois, välittömästi. Susi ei tullut enempää näkyviin, vaan se peruutti pois. Myös koira halusi pois, niin paljon, kuin liinassa riitti mittaa, ja vielä enemmän. Eikä sen vapina lakannut, vaikka he pääsivät testialueen ulkopuolelle, eikä koko palautekeskustelun aikana. Kyseinen koira ei meinannut palautua suden kohtaamisesta lainkaan, onneksi se pääsi lopulta autoon turvaan. 

Tämän näkeminen oli silmiä avaava kokemus. Ja ajatukset siitä, että toivoisin Undiksen pelkäävän sutta, muuttui kyllä tämän testipäivän myötä. En enää toivo, että se pelkäisi. Saatan kuitenkin toivoa, ettei sen reaktio suden (ja karhun näkemiseen) olisi kuitenkaan niin raivokas. Toisaalta jos konekarhumiehen sanoihin on uskominen, se saattaa pelastaa yksin liikkuvan koiran hengen. Se että se ei lähde pakenemaan sutta ja muutu sen myötä saaliiksi. Undiksen reaktioista johtuen minun ei myöskään tarvitse luonnossa sen kanssa liikkuessani pelätä karhun tai suden kohtaamista. Se kyllä kertoo minulle, jos niitä samoissa maisemissa kulkee ja antaa minulle aikaa siirtyä turvaan. Toivottavasti se kulkee samaan turvaan minun kanssani. 

Irti Undis ei maastossa liiku vapaana juurikaan muuten, kuin pelastuskoiraharjoituksissa. Päätöksen olen tehnyt sen jälkeen kun olen todennut, että Undis reagoi kaikkiin luonnon eläviin erittäin voimakkaasti ja heti. Tuleepa vastaan mäyrä, karhu, susi, hirvi, peura, kauris, rusakko tai jänis, kettua ja muita eläviä unohtamatta, reaktio on aikalailla aina sama. Suoraan kohti. Näkölähdöt ovat pahimpia, petoeläimiä kohti Undis lähtee ääntä käyttäen, riistan perään yleensä alkuhaukahduksen jälkeen äänettömästi. Oleellista on kuitenkin se, että se lähtee! Olemme sen kanssa lähimmillään tainneet kauriita ohittaa vajaan 10 metrin päästä ja ohittaminen sujui hyvin. Eli luopuminen riistasta onnistuu, kunhan koira ei ole riistan perään lähtenyt. Näkölähdöt ovat kuitenkin sellaisia, että jos koira on irti, ja riistaa lähtee silmien edestä liikkeelle, koirakin lähtee. 

Tämä asia on fakta ja mielestäni sellainen asia, että tämän koiran kohdalla se on vallitseva ominaisuus. Toistaiseksi ainoa tapa hallita sitä ominaisuutta, on estää näkölähdöt. Ja se onnistuu vain sillä tavalla, että luonnossa lain kirjaa noudattaen koirani kulkee kytkettynä. Ihan niin kuin jokaisen koiran tällä hetkellä tulisi kulkea. Kytkettynä tai välittömästi kytkettävissä, lukuun ottamatta niitä poikkeuksia, jotka lakiinkin on kirjattu. 

Kun on ollut niin kauan kirjoittamatta mitään, en tiedä osaanko enää kirjoittaa. Rehellisesti sanottuna, se että blogi jäi luvattoman pitkälle tauolle, oli vahinko. Ainakin puolittain. 

Keväällä tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä kun Undis kävi petotestissä testattavana, miten se reagoi karhuun. Testissä oli paikalla valokuvaaja, joka kuvasi testattavia koiria. Meille puhuttiin, että kuvat toimitetaan kaikkien saataville ja jäin näitä kuvia odottamaan. Odotusaika venyi kuukausiksi, inhimillisestä unohduksesta johtuen. Kertomus karhutestistä jäi blogiin jäi kirjoittamatta ja ajan kuluessa oma aikaansaamattomuus vain paheni.

No, takaisin asiaan. Petotesti tuntui mielenkiintoiselta ja vähän niin kuin siivellä sinne lähdin mukaan, kun isäni koiran kasvattaja omia kasvattejaan testiin haali. Ajattelin, että kyllä siellä saksanpaimenten seassa yksi tsekinpaimenkoira menee. Ja menihän se.

Testi oli äärettömän mielenkiintoinen, kahdestakin syystä. Ensimmäisenä tietysti kiinnosti se, miten erittäin reaktiivinen Undis karhuun reagoi. Toiseksi se, miten vuosia "karhutraumasta kärsineenä" ja siitä selvinneenä reagoisin itse. Oletusarvoni oli Undiksen suhteen se, että se reagoi voimakkaasti ääntä käyttäen, mutta epävarmuuttaan vetäytyy minun taakseni. 

No reagoihan se, mutta päin vastoin. Äänen se avasi kyllä saman tien, nosti hännän pystyyn ja ampaisi suoraan kohti karhua. Hyvä kun perään sieltä liinan päästä kerkesin. Ohjeeksi oli annettu myötäillä koiran liikkeitä niin, ettei liina kiristy. Saattoi kiristyä pieneksi hetkeksi, ennen kuin oma reaktiokyky riitti ottamaan muutamat askeleet eteenpäin kohti karhua. 

Undiksen "tanssi" karhun kanssa oli upean näköistä. Häntä ei tainnut juuri selkälinjan alapuolella käydä kertaakaan, kun Undis haukkui karhua. (Tekisi mieleni sanoa, että peilaten karhun jokaista liikettä, mutta en tiedä onko se oikea termi kuvaamaan sitä mitä tapahtui.) Kun karhu tuli kohti, Undis perääntyi, kun karhu pysähtyi Undiskin pysähtyi. Kun karhu perääntyi, Undis eteni sitä kohti, koko ajan haukkuen ja keskittyen lukemaan karhua.

Ainoa pieni huolestuminen ja epävarmuus puhkesi silloin, kun karhu koiran sijaan kääntyikin minua kohti. Ihan niin kuin koira olisi miettinyt, että "hetkinen, mitä nyt, karhu lakkasikin pelaamasta sääntöjen mukaan." Häntä laski ja hämmentynyt koira hiippaili karhun perään. Sitten se totesi, ettei tyhmä ihminen tee mitään, ei yhtään mitään ja räjähti haukkuun uudestaan. (Jos tällainen inhimillinen tulkinta tilanteesta sallitaan.) 

Minun ja karhun väliin se ei yrittänyt tulla, ei oman henkensä kaupalla. Koko testin ajan Undis piti karhuun turvallisen etäisyyden, se ei tuntunut karhua pelkäävän ja kun karhu kääntyi minusta päin koiraa ja sitten molemmista pois päin, ampaisi Undis tässä vaiheessa vähän minun ja karhun väliin, jatkaen haukkumista. Kun karhu kääntyi takaisin päin, siirtyi Undis viistosti edestäni oikealle haukkumaan. Kun karhu kääntyi pois päin, seurasi Undis sitä haukkuen ja "ajoi sen pois" 

Lopulta ikuisuudelta tuntuneet ajan jälkeen sain ohjeen kutsua Undiksen pois haukulta ja se tuli, vaikka valppaasti edelleen jatkoi tilanteen seuraamista siltä varalta, että karhu vielä  palaisi. Tuota pientä hämmennyksen hetkeä lukuun ottamatta, kun karhu lähestyikin koiran sijaan minua, Undis tuntui nauttivan koko testin ajan. Se ei pelännyt tai hätääntynyt, päin vastoin itsevarmasti karhua haukkuen se toimi ihan huikean hienosti. 

En toki ehkä ilahtunut siitä, että se niin varauksettomasti ampui suoraan karhua kohti, eteenpäin, etenkään kun konekarhu mies kertoi sen todennäköisesti reagoivan karhuun myös todellisessa tilanteessa niin. Hän jatkoi kuitenkin toteamalla, että Undiksen kanssa minun ei tarvitse koskaan pelätä sitä tilannetta että tulemme luonnossa karhun kanssa vastakkain. Koska jos näin käy, Undis hoitaa karhun ja minä voin vetäytyä pois tilanteesta. 

Kiva. Kiitos. 

Uhrata koira karhulle, että itse pelastun. 

Konekarhu mies totesi myös, että Undis ei ollut tyhmän rohkea. Se ei yrittänyt mennä liian lähelle karhua, tai käydä kiinni. Se ei kääntänyt selkäänsä karhulle kertaakaan, ennen kuin minä kutsuin sen pois. Ja silloinkin se piti tilannetta koko ajan silmillä. 

Testi tuntui pieneltä ikuisuudelta, ja voin kertoa että vaikka tiesin kyseessä olevan renkailla kulkevan täytetyn karhun, keho reagoi kuitenkin todella voimakkaasti siinä tilanteessa. Vaikka trauma on kesällä 2015 Yellowstonen kansallispuistossa purkautunut, ihan kirjaimellisesti ja 12 vuotta jatkuneen painajaiset tämän jälkeen loppuneet, keho reagoi silti vaikka mieli tiesi, ettei tarvitsisi.

Sydän hakkasi, tai ennemminkin vapisi rinnassa ja yritin keskittyä vain hengittämiseen. Karhumies ei traumastani mitään tiennyt. Ei siitä, että 12 vuotta olin ihan varma, että minun on tarkoitus kuolla karhun tappamana. Ja vaikka en sitä päiväaikaan pelännyt, yöt olivat asia erikseen. Siispä tilanteessa jossa karhu kääntyi minua kohti, tuntui hetken aikaa siltä, että nyt minä kuolen. Ja "karhu" jatkoi tulemistaan, tullen aina vain lähemmäksi, kunnes sen kuono oli lähes mahassani kiinni. Ja minä mietin vain, että hengitä, tämä ei ole totta. Minulla ei ole mitään hätää. Sitten karhu vetäytyi ja kääntyi kohti Undista. 

Hyvin harva koira on valmis on uhraamaan oman henkensä omistajansa hengen pelastaakseen. Halu selvitä hengissä on paljon uskollisuutta suurempi. Eivätkä koirat ole tyhmiä, totesi konekarhu mies.

Karua, mutta varmasti totta. 

Aikaisemmin kerroin, että hetki siinä avoimella kentällä koiran ja karhun kanssa, tuntui pieneltä ikuisuudelta. Todellisuudessa se kesti vähän reilu kolme minuuttia. Kyllä minuutit voivat joskus olla pitkiä. Tähän kolmeen minuuttiin ei tietenkään ole laskettu mukaan alku haastattelua, karhun ulosteen haistelua, eikä lopun "arviointikeskustelua." Kaikkinensa erittäin mielenkiintoinen kokemus. Etenkin useamman karhulla testattavan koiran testin seuraaminen oli silmiä avaavaa. Moni yllättyy siitä, miten oma koira reagoi, siellä todettiin ja todeksi elettiin.

Olen ilmoittanut Undiksen petotestiin uudelleen. Tulevana keväänä Hämeenlinnassa testataan miten se reagoi suden ulosteeseen ja suteen. Sydämeni pohjasta toivon täysin päinvastaista reaktiota kuin karhuun. Minä haluaisin, että se pelkää. Tänä talvena lähin mahdollinen havainto suden jäljistä on tehty läheisen järven jäällä, vajaan puolentoista kilometrin päässä kotipihasta.