sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Viime viikkoina taas on ollut tunteet vähän pinnassa. 
Moneen kertaan ja monessa eri tilanteessa. 
Viimeksi tänään lenkillä vedet valuivat poskille lupaa kysymättä
kun ikävä tuntui niin musertavalta.


Näin viime yönä unen, 
jossa Zeus oli juuri niin kuin eläessään. 
Ihana,
iloinen,
vahvasti läsnä tekemättä kuitenkaan itsestään liian suurta numeroa,
ihan niin kuin se oli koko elämänsä ajan.

Siinä unessa se katsoi minua suoraan silmiin ja
heilutti häntää.
Katsoi vain ja heilutti häntää.
Ei mitään muuta.

Se toi minun mieleeni intiaanin rukouksen.

"Kun olen kuollut,
itke hiukan minun vuokseni.
Ajattele toisinaan,
mutta älä liikaa.
Ajattele minua silloin tällöin, 
sellaisena kuin olin eläessäni.
Toisinaan on mukava muistella,
mutta ei kauan.
Jätä minut rauhaan,
niin minäkin jätän sinut rauhaan
ja niin kauan kuin elät
säästä ajatuksesi eläviä varten."

25.9.2017  kirjoitin instagramissa intiaanin rukouksen yhteyteen seuraavasti.

Tänään, 
juuri tänään
on se päivä kun ajattelen sinua,
sellaisena kuin olit eläessäsi.
Sellaisena kuin olit kuollessasi.

Tänään,
juuri tänään,
minä itken sinun vuoksesi.
Elävät elävät vaikka en juuri nyt ajattelisikaan heitä,

mutta sinä et elä,
vaikka kuinka ajattalisin,
muistelisin,
itkisin. 


Unessa tilanne oli hyvin arkisen tuntuinen. 
Palasin jostain, 
olin ollut pitkään poissa.
Ja me kohtasimme toisemme,
minä ja Zeus.

Katselimme toisiamme silmiin ja
Zeus heilutti häntäänsä, 
niin kuin se aina teki kun me kohtasimme.

Aamulla minusta tuntui,
että tuossa unessa oli viimeinen kohtaaminen,
jälleennäkeminen ja hyvästien jättö,
yhtäaikaa.

Ei ihme, että niin lenkillä,
kuin tälläkin hetkellä, vedet valuvat poskille. 

Kun mielessä pyörii hiljaa hyvästien lailla hiipuvat sanat,

"jätä minut rauhaan, niin minäkin jätän sinut rauhaan,
ja niin kauan kuin elät, säästä ajatuksesi eläviä varten.