keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Etiäinen.

Olipa kerran kolme vuotias lapsi joka näki yöllä painajaisunen, heräsi ja kömpi äitinsä viereen nukkumaan. Uni oli niin todellisen tuntuinen ja pelottava, että lapsella meni koko loppuyö valvoessa ja pelätessä että "kettu tulee."

Muistan omasta lapsuudestani ja nuoruudestani muutaman unen, jotka ovat olleet niin käsittämättömän eläviä, pelottavia ja todentuntuisia, ettei herättyään ole tiennyt ovatko ne oikeasti olleet unta vai totta. Puhumattakaan siitä, että olisi uskaltanut loppu yönä nukahtaa.

Pahimipa kaikista olivat silti karhupainajaiset, joita aloin nähdä sen jälkeen kun eksyin 13- vuotiaana metsään ja harhailin siellä useita tunteja sen jälkeen kun alitajuntani kertoi minun "kohdanneen" metsässä karhun, joka kulki ohitseni varhain aamulla syvän metsän siimeksessä joidenkin kymmenien metrien päästä.

En koskaan jäänyt tarkistamaan, oliko se iso ja ruskea siirtolohkareen taakse vilahtanut eläin karhu, vai eikö se ollut, käännyin ympäri ja juoksin henkeni edestä.

Ollappa tyttö ja 13 kesäinen. Koko ikänsä metsissä juosta laukannut.

Kun "kohtaamisesta karhun kanssa" oli kulunut jo hyvän aikaa, uskoin vakaasti kulkevani oikeaan suuntaan, kohti laavua. Joltain osin muistikuvat on hälvenneet, mutta sen muistan että päälläni oli takki jonka eturinnuksessa oli iso tasku ja siellä taskussa tämän tytön kovalla työllä ja itseansaituilla rahoilla hankittu ensimmäinen oma puhelin, nokian 3310. Aurinko oli jo noussut ihan hyvälle korkeudelle, kun tuo taskussa ollut puhelin soi ja isä siellä soitteli kysellen, missä oikein olin kun olisi pitänyt lähteä laavureissulta jo kotiin päin. Ilmoitin olevani tulossa ja kohta melkein perilläkin, sitten kuvittelin sujauttavani puhelimen takaisin taskuun, vaan toisin kävi.

Siinä vaiheessa kun ymmärsin ja pystyin tunnustamaan itselleni olevani totaalisen hukassa, ei ollut enää puhelinta jolla sen olisi voinut saattaa toistenkin tietoon. Kuljin ensin yhteen suuntaan ja kun reitti ei vaikuttanut tutulta palasin takaisin. Etsin välillä puhelinta ja sitten yritin arvailla mistä suunnasta olin alunperin tullut ja mihin suuntaan pitäisi lähteä. Maisema muuttuu kummasti kun yö hiljalleen väistyy päivän tieltä ja aurinko kipuaa kohti taivaan kantta, lopulta löysin opasteen ja jäljelle jäi kaksi vaihtoehtoa. Arpoa että lähteekö kulkemaan oikealle vai vasemmalle.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mistä olin, en tiennyt mitä kello oli, enkä sitä mihin olin menossa. Tiesin, että olimme porukalla lähteneet laavulle yöksi ja sinne laavulle en enää osannut takasin. Koska meitä oli paljon, niin sattumalta samalle reitille päätyneet retkeilijät eivät mahtuneet laavuun nukkumaan, vaan he nukkuivat laavun lähettyvillä teltassa. En muista olinko itse nukkunut edellisenä yönä yhtään, sen kuitenkin muistan, että edellisenä iltana olin käynyt ympäristöstä etsimässä hienoja valokuvauksellisia paikkoja ja aamulla kuuden aikaan tuntui hyvältä ajatukselta lähteä niitä sitten kuvaamaan. Sillä tiellä nyt olin.

Kuljin eteen päin ja muistan miten paljon minua pelotti. Ei eksyminen vaan "se karhu". Aikani harhailtuani olin lopulta siis nähnyt kaukana hakkuuaukean takana kyltin ja muistan vieläkin miten kompastellen juoksin sen luokse uskoen vahvasti siihen, että vihdoinkin löydän reitin takaisin laavulle. Mahdollisesti niin olisi käynytkin jos olisin valinnut päinvastaisen suunnan. Nyt kuljin kyyneleet poskilla valuen eteen päin loputtomalta tuntuvaa reittiä pitkin ja huusin minkä ääntä lähti.

"Missä te olette?"
"Tulkaa auttamaan!"

Ja kun en enää jaksanut huutaa niin lauloin. Toivoin, että nuo telttailevat retkeilijät olisivat kuin ihmeenkaupalla jo lähteneet liikenteeseen ja kuulisivat minut. Kannoin mukanani isoa kiveä ja lauloin. Lauloin kurkkusuorana, että karhu tietäisi missä kuljen, eikä enää tulisi vastaan ja kannoin kiveä mukana siksi, että jos se kuitenkin tulisi. Elättelin toiveita, että joku kuulisi huutoni tai lauluni ja samaan aikaan häpesin tilannettani niin paljon, että toivoin ettei kukaan kuulisi.

Päälläni oli omien vaatteideni lisäksi isän iso fleecetakki, ihanan lämmin, punamusta ruudullinen. Jossain kohtaa tiessä tuli risteys ja arvoin taas suuntaa. Silloin näin kaukana koiran ja jos siellä oli koira olisi hyvin todennäköistä että siellä olisi myös ihminen. Käännyin vasemmalle ja lähdin juoksemaan, ehdin  juosta hyvän tovin ennen kuin näin miten kettu jähmettyi ensin aloilleen ja sitten pakeni häntä pitkänä päinvastaiseen suuntaan. Tuntui siltä kuin viimeiset voimani olisivat kadonneet samalla kuin kettukin. Palasin takaisin alkuperäiselle reitille ja jatkoin matkaa. Loogisesti ajattelin, että tie vie jonnekin, väistämättä. Kun sitä on aikansa kulkenut se joka päättyy johonkin, tai liittyy isompaan tiehen, siispä jatkoin matkaa kivenmurikkaa kädessäni puristaen. Välillä näin metsässä juurakon joka näytti aivan karhulta ja olin varma siitä, että sieltä se nyt tulee.

Aika paljon pidemmästi olisin saanut kulkea, ellei joku metsuri olisi päättänyt sille aamulle lähteä metsätöihin. Mahtoi metsuri olla ihmeissään kun yhtäkkiä raivaussahan äänen johdattelemana keskelle metsää ilmestyi tyttölapsi joka kysyi mahtaisiko metsurilla olla puhelinta.

Isä ei vastanut puhelimeen, vaan puhui samaan aikaan toista puhelua. Siispä soitin äidille joka hämmästyneenä vastasi puhelimeen eikä tiennyt että olin ollut pikkuisen hukassa. Koskapa isä ei vastannut edelleenkään taisi äiti soittaa veljelleni ja niin tieto vihdoin päätyi isälle asti, että minä olin soitellut jostakin oudosta numerosta. Jotenkin tieto kulki ja kohta isä soitteli metsurin puhelimeen ja kyseli että missä olin, enhän minä sitä itse osannut kertoa ja taisin siinä vaiheessa itkeä jo helpotuksesta Metsuri tiesi vähän paremmin, osasi neuvoa isän oikeaan suuntaan ja kertoa minullekin mihin suuntaan pitäisi kulkea, että kohtaisin lopulta minua etsimässä olevan auton.

Siispä kun olin vakuutellut metsurille olevani kunnossa ja ymmärtäneeni, että minun pitäisi jatkaa tietä samaan suuntaan kuin mihin olin sitä kulkenut jo hyvän aikaa sain jatkaa matkaa. Aikasemmin saadessani metsurin auton näkyviin olin tiputtanut kivenmurikan kädestäni, tuon saman kivenmurikan nappasin kuitenkin vielä matkaan, varmuuden vuoksi.

Monien vaiheiden jälkeen pääsin lopulta takaisin kotiin, sinällään vahingoittumattomana, mutta sisimpääni jäivät jäljet jotka vihdoin vasta kesän 2015 jälkeen ovat alkaneet helpottaa.

Muistan miten kotiin päästyäni käperryin sänkyyn nukkumaan, vaikka päivä taisi olla vasta puolessa, tai vähän yli. Valvottu yö ja tuntien tarpominen metsäisessä maastossa vaativat veronsa ja nukahdin vain herätäkseni pian aivan kylmästä hiestä märkänä, sydän hullunlailla takoen ja miltei hysteerisen pakokauhun vallassa. Olin nähnyt unta karhusta joka oli juuri aikeissa tappaa minut.

Eikä se jäänyt siihen.

Ensi alkuun näin unia joka ikinen yö ja reaktio oli aina sama. Sydän hullunlailla takoen hiestä märkänä heräsin ja vannoin kerta toisensa jälkeen, etten enää ikinä mene metsään, en mistään hinnasta. En voinut jatkaa nukkumista, koska uni jatkui siitä mihin se oli loppunut silloin, kun silmät rävähtivät auki. Pahimmat painajaiset olivat niitä joissa kuljin tutuissa maastoissa ja kohtasin karhun. Tiesin aina, etten pääsisi pakoon ja heräsin juuri ennen kuin karhu kävi kiinni.

Pikku hiljaa tilanne alkoi helpottaa, painajaisia ei tullut enää joka yö, ei välttämättä edes joka toinen, mutta ne toistuivat kuitenkin säännöllisesti, viikko viikon jälkeen, kuukausi toisensa perään, vuodesta toiseen.

Ajan kanssa ne myös muuttuivat, unessa ei välttämättä tarvinut olla karhua, samaan paniikkiin riitti karhun jälkien näkyminen. Useimmiten ne näkyivät ihan kotipihan välittömässä läheisyydessä kun taas kohtaamiset karhujen kanssa tapahtuivat pääsääntöisesti aina kauempana kotoa, kuitenkin tutuissa lenkkimaastoissa. Muutamissa yksittäisissä unissa karhu saattoi olla myös kotipihassa tai pyrkiä taloon sisälle. Sillä ei ollut kuitenkaan väliä oliko unessa karhu vai vain karhun jäljet, reaktio oli aina sama. Pahinta oli se melkein täydellinen lamaannus joka painajaisia seurasi, se miten makasi täysin avuttomana sängyssä kehon reagoidessa uniin kerta toisensa jälkeen aina samanlaisella kauhulla ja tunne siitä ettei uskalla laittaa silmiä uudelleen kiinni.

En oikeastaan koskaan ajatellut asiaa päivänvalossa. Unet olivat unia ja niitä oli aina nähty. Monesti pahoja painajaisiakin. Silloin tällöin saatoin tulla maininneeksi, että "näin taas painajaisia karhuista", mutta päivänvalossa niihin suhtautui vähän kuin vitsaillen. Tiesin kuitenkin ja sanoin sen monesti ääneenkin, että pelkään kuollakseni karhuja. Olin myöskin melko pitkään varma siitä, että kohtaloni oli päätyä karhun tappamaksi. Muistan kun ollessani 18- vuotias eräs mies kertoi kohtaamisestaan emokarhun kanssa metsässä. Ajattelin vain, että minä olisin kuollut pelkästä säikähdyksestä, kun emokarhu vierestä komentaa poikasensa puuhun ja lähtee hyökkäämään kohti, perääntyy ja kerta toisensa jälkeen lähtee uudelleen valehyökkäykseen. "Kyllä siinä tuli vähän äitiä ikävä", mies totesi ja kertoi ettei ollut tullut mieleenkään käydä päinmakuulle kun karhu lähti tulemaan kohti. Sen sijaan aina karhun perääntyessä mieskin oli perääntynyt hyvin hitaasti, kääntämättä hetkeksikään selkäänsä karhulle.

Yöaikaisista peloistani huolimatta minä kuljin metsissä päivittäin, uhankin kanssa. Vaikka painajaisten jälkeen oli aina varma siitä, etten enää koskaan ottaisi sitä riskiä että joutuisin karhun kanssa vastakkain, tiesin että minun piti päästä metsään. Siispä minä kuljin milloin tutumpia, milloin vähän vieraampia polkuja pitkin tai ihan umpimähkään metsässä, mutta aina kaikki aistit valppaina ja koiran kanssa. Silloin tällöin tuli koiran olemuksesta johtuen vaihdettua suuntaa tai palattua kokonaan takaisin päin, mutta enimmäkseen sain ja olen saanut kyllä kulkea metsissä aika huolettomana.

Muistan kuitenkin kun tarhaeläinjakson työharjoittelupaikkaa hakiessani Ranuan eläinpuisto oli vahva suosikkini. Se ajatus jäi kuitenkin siihen, kun näin unen jossa olin tuota Ranuan eläinpuiston karhuaitausta siivoamassa ja joku päästi sinne karhun. En edes harkinnut asiaa sen jälkeen kun heräsin tutun paniikin vallassa siihen, että olin hysteerisenä kiivennyt verkkoaitaa pitkin ylös kohti sen yläreunassa odottavaa sähkölankaa, kun iso karhu yrittää repiä minut aidalta alas kaikin voimin. Siispä Ranuan eläinpuiston sijaan tyydyin siivoamaan tarhalintujen häkkejä, pesemään lattioita ja ruokkimaan mm. erilaisia kanoja, fasaaneja, kyyhkysiä, hanhia ja sorsia.

Aina silloin tällöin tuumasin ääneen ja saattoipa joku muukin minulle sanoa, että minun pitäisi työstää tuo karhupelko pois. Jos ei muuten niin lähtemällä karhukojulle. Kojulle ei tullut lähdettyä, enkä tänäpäivänä sellaiselle suostuisi menemään, vaikka ilmaiseksi pääsisin. Ei siksi, ettenkö haluaisi nähdä karhuja, vaan siksi että vastustan käytäntöä jossa villieläimet oppivat yhdistämään ihmisen hajun tai tietyt ihmisiin liittyvät äänet (kuten mönkijä/moottorikelkka/traktori) ravinnon saamiseen. Mielestäni tuntuu käsittämättömältä, että tällainen käytäntö on Suomessa laillista, kun Yhdysvalloissa kaikenlainen karhujen ruokkiminen on ehdottomasti kielletty. Silti arvioilta noin 15 karhua joudutaan vuosittain lopettamaan siitä syystä, että ne ovat oppineet yhdistämään ihmisen hajun ruokaan ja menettävät ihmistä kohtaan tuntemansa luontaisen pelon ja alkavat käyttäytyä aggressiivisesti ihmistä kohtaan. Toisaalta voidaan miettiä mitä on luontainen pelko ja kuuluuko esimerkiksi ruskean karhun, mustakarhun tai harmaakarhun tuntea luontaista pelkoa ihmistä kohtaan jos yleinen olettamus on se, ettei esimerkiksi nälkäisellä jääkarhulla ole mitään syytä pelätä ihmistä, vaan se näkee ihmisen saaliina siinä missä hylkeen tai peurankin.

Palatakseni takaisin siihen, missä eksyin aiheesta, niin mainittakoon, etten siis karhupelkoni hälventymiseen tarvinnut karhukojua. Riitti kun matkustin Yhdysvaltoihin ja sattumalta samana päivänä sain kohdata tai ainakin nähdä sekä mustakarhun, että harmaakarhun Yellowstonen kansallispuistossa eräänä heinäkuisenä päivänä kesällä 2015. Mustakarhua seurasin autosta, eikä se loppujen lopuksi ollut kovinkaan kaukana, harmaakarhu sitten huomattavasti kauempana ja sitä seurailin kiikarilla kymmenien muiden ihmisten ja puistonvartijan läsnäollessa. Kummankin karhun kohdalla oli huomioitavaa se, että ne pyrkivät molemmat välttämään kohtaamisen ihmisen kanssa, kumpikaan niistä ei kokenut tarpeelliseksi edes yrittää lähestyä ihmistä, vaan ne kulkivat määrätietoisesti eteen päin ja pois päin ihmisistä.

Siitä huolimatta minä tärisin, koko kroppani oli aivan ylikierroksilla, sydän hakkasi pahemmin kuin cooperin testin jälkeen ja kylmä hiki helmeili kasvoilla. Vaikka harmaakarhu oli kaukana, niin kiikareilla pääsi lähelle ja niin kauan kun karhun vain näin, niin sitä kiikareilla seurasin kehoni reaktioista huolimatta. Taisin olla sen tarpeessa, että saan nähdä vapaana luonnossa karhun, nimittäin jos nyt kysyttäisiin, että milloin viimeksi olen nähnyt painajaisunia karhuista, en osaisi vastata.

En tiedä, en muista, enkä enää jaksa edes miettiä koko asiaa.

Elämäni pahimmat painajaiset ovat vihdoin kadonneet, mutta vaikuttavat kuitenkin jossain määrin elämääni edelleen. Kun kuulen miten joku vähättelee toisen ihmisen pelkoa, se saa minut miltei raivon valtaan. Etenkin kun puhutaan siitä, miten vanhemmat kylvävät pelon siemenen lapsiin, tai opettavat lapsensa pelkäämään, vaikkei syytä siihen ole.

En minä sitä sano, etteikö pelkoa voisi kasvattaa, opettaa lapsia pelkäämään jotain joko tietämättään tai asian täysin tiedostaen, mutta siltikin. Pelkoa, oli se sitten lapsen tai aikuisen, ei koskaan saisi vähätellä.

Minulle ei kukaan koskaan sanonut, että karhuja pitäisi pelätä. En minä niitä lapsena pelännyt, ei tainnut käydä mielen vieressäkään että sellainen saattaisi joskus tulla metsässä vastaan tai jos olisi tullut niin mitä sitten. En minä jaksanut lapsena miettiä sellaisia, pelko ei ollut osana minun arkipäiviäni, ei ennen kuin eräänä varhaisena aamuna seisoin yksin keskellä metsää ja yhtäkkiä koko kroppani oli hälytystilassa ja valmis pakenemaan henkensä edestä ja vain hetkeä myöhemmin teki juuri sen.

Sen jälkeen pelko oli tuttua, erityisesti painajaisten jälkeen. Minä olin kuitenkin 13- vuotias ja taisin pitää kaiken sen sisälläni.

Yritäpä kertoa 3-vuotiaalle, ettei nähty uni ole totta. Ettei painajainen ketusta ollut totta. Ettei sellaista tilannetta jossa lapsi leikkii trampoliinilla, näkee kotitalonsa edessä ketun, säikähtää ja lähtee juoksemaan kohti taloa ja joutuukin ketun hyökkäyksen kohteeksi, ole koskaan tapahtunut.

"mä tappelin sen ketun kanssa, eikä se päästänyt mua," kertoi 3-vuotias yhtäkkiä ruokapöydän ääressä ja osasi näyttää ikkunastakin sen paikan jossa oli ketun nähnyt. Vähän aikaisemmin olin kuullut miten lapsi oli valvottanut koko loppu yön, varmistellen vähän väliä, että ovathan ovet varmasti lukossa ettei kettu pääse sisälle.

Tai mietipä mitä selität kun toissayönä nähdyn painajaisen jälkeen lapsi on trampoliinilla, yhtäkkiä pihaan ilmestyy vieras saksanpaimenkoira, joka lapset huomatessaan lähtee juoksemaan suoraan päin ja kaataa pienen lapsen maahan, eikä tämä pääse ison koiran alta pois.

"Mä tappelin sen ketun kanssa, eikä se päästänyt mua", kettu muuttui koiraksi ja paha uni todellisuudeksi. Kerropa nyt tälle lapselle, ettei koiria tarvitse pelätä.