lauantai 21. lokakuuta 2017

Adjan kanssa kaverikoirailu on lähtenyt mukavasti käyntiin ja jos kaikki menee hyvin niin se ehtii ansaita kaverikoirahuivinsa vielä tämän vuoden puolella.
Ensimmäinen käynti oli meille molemmille melkoinen koetin kivi. Adja ei tiennyt yhtään mistä oli kysymys enkä minä sen kanssa tiennyt mitä odottaa.

Tuntui hurjalta kun sylissä ollut koira oli kuin tuulessa haviseva haavan lehti, tärisi menemään kuin
-35 asteen pakkasessa ilman vaatteita. Vaati aikaa ja oivalluksen, että minun sylissäni jännitys kasvoi ja kertaantui moninkertaiseksi. Eihän stiä siihen astikaan oltu kannettu turhaan pentuaikojen jälkeen ja silloinkin oikeastaan vain silloin, kun sillä tuli oikeasti fyysiset rajat vastaan.

Aavistuksen verran "tissivälikoirahan" se on aina ollut, mikä lienee sanan varsinainen merkitys, meillä se tarkoitti sitä että pentu kulki lähes aina ja kaikkialla mukana, niin töissä kuin pitkillä lenkeilläkin. Kun se väsähti, niin se vain napattiin takin sisään nukkumaan ja siellä se sai nukkua niin pitkään, että jaksoi edetä taas itse.

Jostakin syystä olin kuitenkin nyt kuvitellut, että autan Adjaa alkuun paremmin jos se saa olla sylissäni. Vaan ihminen on erehtyväinen, sillä tavalla olin nimittäin vienyt Adjalta mahdollisuuden seistä tukevasti omilla jaloillaan, ei siis ihme että sitä jännitti.

Tilanne oli onneksi helpoisti korjattavissa, ei tarvinut kuin laskea koira lattialle ja se vapautui heti huomattavasti. Ja kun se sai jatkaa vierailua omilla jaloillaan seisten, sujuikin se heti paljon mukavammin ja oma jännittäminenkin väheni.

Loppujen lopuksi niin kuin aikaisemmin olen jo kertonut, niin tuo vierailu oli onnistunut ja mukava ja minä näin sen minkä halusinkin. Adjalla oli totisesti loistava kaverikoiran aihio ja minun tiedostamattani sitä oli työstetty jo melko pitkälle näiden vuosien saatossa.

Meidän toimina-alueemme kaverikoirista murto-osa kävi yhteislenkillä eräänä sateisena sunnuntainaa. Koska Adja oli toimintaryhmämnme uusista koirista ainoa joka pääsi paikalle, tein poikkeuksen ja otin yhteislenkille myös Etnan mukaan. Viime viikkoina sen pelkotilat ja ahdistus ovat kasvaneet niin, että oma jaksaminen toisen erikoistarpeisiin on ollut välillä vähän siinä rajoilla, ettei sillä ainakaan voi ylpeillä millään lailla.
Siispä tuona sateisena sunnuntaina otin molemmat koirat mukaan ja ne joutuivat ja saivat olla koiria koirien keskellä ja vielä totetamaan sen, että siitä voi selvitä hengissä, Etnakin.

Etnalla meni oma aikansa siihen, että se sopeutui tähän "yllättävään" tilanteeseen. Vähän meillä oli epäonneakin matkassa, eikä yhteentörmäyksiltä vältytty, kun Etna väisti yhtä koiraa, hyppäsi se suoraan toisen koiran alle. Siinä ei nyt onneksi käynyt kuinkaan, mutta Etnalle se oli tietysti taas yksi onneton sattuma kertomaan siitä, että toiset koira ovat aina arvaamattomia ja vaarallisia, näin ollen se muuttui vielä hieman entistäkin epäilevämmäksi Etnaksi.

Ryhmäytyminen on hieno termi. Käytännössä ihan yhtä ihana ja kaunis asia kuin teoriassakin, jos se toimii niin kuin on tarkoitettu. Tuossa kun me ryhmänä kävelimme eteen päin, niin tapahtui hieno ryhmäytyiminen koirien kesken ja pian Etnakin alkoi luottaa siihen, että se voi kulkea eteenpäin omaa vauhtiaan, ilman että sen täytyy pälyillä koko ajan ympärilleen.

Saimme erittäin syksyisissä keleissä kulumaan yhteislenkillämme kolmisen tuntia ja taisin ensimmäisen kerran elämässäni paistaa makkaraa kaatosateessa. Eipä siinä, hyvää makkaraa siitä tuli ja koiratkin saivat osansa.

Adjan kanssa olemme astelleet eteen päin sen tulevan kaverikoira uran askelissa. Käyntejä on nyt alla kolme ja niistä jokainen on mennyt edellistään paremmin. Jo toisella käynnillä huomasin, että Adjassa on hyvin paljon samaa, kuin Zeuksessa. Ajatella, että sen huomaamiseen tarvittiin kuusi vuotta ja se, ettei Zeusta enää ole. Adja viestii ja käyttäytyy kohteissa hyvin samala tavalla kuin isänsä. On reipas, avoin ja iloinen, ja osaa kertoa väsymisestään äänettömästi pelkällä katsellaan, juuri niin kuin Zeuskin teki kaikki nämä vuodet.

Kolmannessa kohteessa käyntiä jännitin ehkä kaikista eniten. Zeus ehti käydä siellä monta vuotta ja oli hyvin pidetty koira siellä. Onneksi sinnekin oli kulkeutunut tieto siitä, ettei Zeusta enää ole. Meidät otettiin hyvin vastaan ja täytyy todeta, että siinä kun vierailee muistisairaiden luona on puolensa. Tämän kohteen ajattelin olevan kaikista hankalin siksi, että jokainen ihminen siellä muistuttaa minua Zeuksesta ja siitä miten hieno koira se oli. Seuraavalla kerralla uskallan käydä sisään paljon rohkeammin, arkailematta. On minulla toinekin koira, joka vain tarvitsee mahdollisuuden saada kasvaa yhtä hienoksi.