Etna 22.02.2010 - 08.12.2021

Tuli aika taas pitää kiinni siitä, mitä kerran tuli luvattua. Se meni jotenkin näin, että niin kauan kun hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja, niin kauan, kun minä jaksan sitä hyvin hoitaa ja niin kauan kuin sen on hyvä olla, niin kauan Etna saa elää. Jos yksikin näistä asioista muuttuu, sen ei enää tarvitse. Ei minun takiani. Hyvät päivät painoivat vielä enemmän kuin huonot päivät, enkä minä väsynyt, mutta syksyn kuluessa ja joulun lähestyessä minä huomasin, että Etnan ei enää ollut niin hyvä olla ja silloin minä tiesin sen, että aika oli tullut. 

Viime viikon keskiviikkona me lähdimme Etnan kanssa viimeistä kertaa kotoa, se mennä tepsutteli häntä heiluen, nauttien siitä kun kuljimme kahdestaan. Sylistä se sai viimeisinä hetkinään kaipaamansa turvan ja syliini se sai nukahtaa. Siihen se rauhoittui, sylin lämpöön, enää huomaamatta sitä miten kyyneleet tipahtelivat sen samettisen pehmeille korville.

Olimme saaneet viettää rauhallisen mökkiviikonlopun ihmisten kanssa, joita Etna rakasti. Pitkään pitkään aikaan se ei ollut viihtynyt niin paljon sylissäni kuin tuona viikonloppuna, takkatulen lämmöstä nauttiessamme. Ulkoilimme juuri sen verran, kuin Etnaa huvitti ja palasimme sitten sisälle nauttimaan mökin lämmöstä. Onnen pekka oli se koira, joka vuorotellen sai jokaisen makkarasta viimeisen palan, ei sillä etteikö se olisi sitä ennen laskenut huolissaan tarkasti jokaisen suupalan. Saattoipa se ainakin kerran käydä nauttimassa myös mökkeilevälle kissalle katetun pöydän antimia. 

Viikonlopun jälkeen, Etna sai elää vielä kolme rauhallista, kaunista päivää. Niin hyvää ja kaunista, että teki mieli soittaa eläinlääkärille ja perua sovitu aika, luopuminen tuntui vaikealta ja kipeältä vaikka hiljaista surutyötä olin ehtinyt tehdä jo viikon ajan, puhummatkaan siitä valmistelusta, jota olen tehnyt itseäni varten siitä asti, kun päätin Etnan pitää ja nauttia elämästäni sen kanssa ja siitä huolimatta. 

Mitä pidemmälle Etnan elämä ehti, sitä etuoikeutetumpaa elämää se sai elää. Oli olemassa säännöt koiria varten ja sitten oli mummokoiran omat säännöt. Uskokaa tai älkää, mutta viimeisen elinviikkonsa aikana Etna pääsi kahvipöydän ääreen vanhempieni luona, talossa jossa koirilla ei ole koskaan ollut keittiöön mitään asiaa, paitsi Etnalla kun elämä otti liian koville. Ensin se sai luvan nousta ensimmäiselle rappuselle ja odotella siinä, sitten toiselle rappuselle. Lopulta pöydän päässä olevan tuolin alle. Siinä se saattoi istuskella tai maata pitkät tovit kun istuin kahvipöydässä, sitten se taisi tulla niin vanhaksi, ettei enää muistanut sitä, että oikeastaan keittö oli siltä kiellettyä aluetta. Viimeisen vuoden tai reilun puolen vuoden aikana, se saattoi ihan muina mummoina tepastella täysin rentona pitkin keittiön lattiaa murusia etsien ja käydä maaten aivan keittiön  toiseen päähän asti. 

Vielä viikolla 38 Etna harjussa lenkkeilessämme hypähti kevyehkösti penkille, joka oli leikkipolun varrella. Tämän se oli aikoinaan keksinyt ihan itse. Muut kävelyteiden varsilla olevat penkit se ohitti ilman sen kummempia krumeluureja, mutta jostakin syystä tuo harjussa olevan lenkkipolun varrella oleva penkki houkutteli siihen hyppäämään ja kun sen muutaman kerran siitä aikoinaan palkkasin se tietysti vahvisti entisestään tätä käytösmallia. Undis puolestaan oppi tämän Etnalta, mutta on yleistänyt sen useimpiin teiden varsilla oleviin penkkeihin. Jossain kohtaa huomasin, että Etna yritti kyllä penkille hypähtää, mutta ponnisti niin heikosti, ettei se penkille asti päässyt. Koska sisällä hyppiminen sängylle, sohville ja nojatuoleihin kuitenkin onnistui ongelmitta, en ajatelut sitä sen enempää. Undis hyppäsi penkille, Etna nosti etujalkansa sitä vasten, ja kumpikin palkattiin. 

Lenkit alkoivat olla haaveunta, Undiksella olisi riittänyt virtaa mennä paukuttaa, mutta Etna oli unohtanut kiireen. Se tulla tepasteli omaan rauhalliseen tahtiinsa haistellen viimeisen päälle tarkasti kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin hajut. Olin jo aikaisemmin seuraillut sen käyttäytymistä ja silmiä ja tullut siihen tulokseen, että kuluneen vuoden aikana sen näkökyky alkoi heikentyä. Syksyn edetessä se kerran pimeässä metsässä jäi vähän pidemmän matkan verran jälkeen ja jähmettyi täysin aloilleen, ei liikkunut eteen eikä taakse päin. Ei tullut vaikka kutsuin, odotti vain, että kävin hakemassa sen matkaan. Sitten se tepasteli perässäni huolehtien siitä, ettei enää sillä kertaa jäänyt jälkeen. 

Askel alkoi hidastua. Hyvinä päivinä, tai parempina päivinä (varsinaisesti huonoja päiviä ei ollutkaan) se askelsi varsin reippasti, jaksoi pitää Undista kovasti kurissa ja nuhteessa, juoksennella koko naamallaan nauraen pallon perässä ja heiluttaa pientä pinserin häntäänsä. Yhtenä päivänä se nosti pellonreunasta riistan jäljen ja koska se näytti kovasti nauttivan jäljestämisestä, seurasin hymyssä suin sen innosta viuhtovaa häntää. Muutaman kerran se tarkisti minuun vilkaisten, että kävikö sillä oikeasti niin hyvä tuuri, että jälki ajetaan loppuun asti ja kävihän sillä. Toisina päivinä etenkin syksyn muuttuessa talveksi ulkoilu alkoi olla pakkopullaa, ulos ei olisi huvittanut lähteä, mutta  vielä vähemmän kiinnosti jäädä yksin kotiin. Testasin kertaalleen ja Etna jäi haukkuen oven taakse odottomaan. Siinä se istui edelleen, kun tulin Undiksen kanssa takaisin, tuumasin että enpä testaa toista kertaa. Siispä Undis sai tyytyä vähän rauhallisempiin lenkkeihin ja Etnalle kehitettiin kannustinjärjestelmä. Alkuunsa se kai oli niin, että kun Etna oli sitä mieltä, että nyt voitaisiin pysähtyä ja kääntyä, se suostui jatkamaan matkaa lahjonnalla, se myöskin oppi pyytämään palkkaa aina kun Undis teki jotain oikein. Ja koska saavutetuista eduista ei luovuttu, alkoi Etna vaatimaan kilometrikorvauksia, tosin sadoista metreistä. Se mennä tepsuteli jonkin matkaa ja halusi palkan, sitten taas vähän matkaa eteenpäin ja uuden palkan. Kun tätä mallia jatkettiin tarpeeksi kauan, Etnan viimeisenä päivänä palkka tuli joka flexin mitan jälkeen, siitäpä sopii sitten laskeskella kilometrikorvauksien määrää.

En muista kerroinko koskaan täällä siitä, että Etna sai tammikuussa kyläreissun yhteydessä välittömästi syömisen jälkeen kummallisen kohtauksen jonka aikana se meni ensin ihan jäykäksi, sitten sen raajat suoriksi jäykistyneinä alkoivat vetää ristiin niin, että se menetti tasapainonsa ja alkoi kallistua. Mitään selittävää syytä tälle ei koskaan löytynyt, kohtaus oli lyhyt kestoinen ja meni nopeasti ohi, mutta siitä jäi itselle hyvin halju olo. Jokin aika myöhemmin koirat saivat naudan sääriluun palat ja Etnan maha meni siitä niin pahasti sekaisin, että ajattelin jo sen olevan sen kohdalla menoa. Mikään ei tuntunut auttavan siihen, koira oli täynnä kaasua ja aivan vesiripulilla, jälleen tutkittiin, mutta ainoat löydöt olivat kaasua täynnä oleva suolisto ja kohollaan oleva haima-arvo. 

Sitten yksikaksi yllättäen raju ripuli hellitti ja koira oli ihan entisellään, elämä voitti ja tulevaisuus näytti ihan valoisalta. Kesän kuluessa Etna kertaalleen yöllä tuli ihan paniikissa luokseni ja painautui ihan rintaani vasten täristen, meni hetki ja se oli täysin toispuoleinen. Syksyllä sama toistui, tosin niin päin, että jalkopäässäni nukkunut Etna hyppäsi lattialle ja kuulin saman tien askelluksesta, ettei se kävele oikein. Kahdesti se on ollut täysin toispuoleinen, ensimmäisellä ja toisella kerralla. Kahdesti sen oikea etujalka on mennyt veltoksi. Nämä "kohtaukset" se on aavistanut aina juuri hetkeä aikaisemmin ja hakenut turvaa minusta. Toissaviikolla tulin ruokatunnille kotiin ja huomasin, että Etna ei tullut häkistään pois, nopea tsekkaus ja oikea etujalka oli taas pois pelistä. Ajallisesti nämä ovat olleet hyvin lyhyitä, vaikka tapahtumahetkellä tuntuivatkin pieneltä ikuisuudelta. Totesin kuitenkin, etten halua Etnan joutuvan enää koskaan sellaiseen tilanteeseen, että se jää täysin turvattomaksi kohtauksen tullessa, omassa häkissään yksin täristen ja peläten.Tuo yksikin kerta oli liikaa.

Ikääntyminen oli alkanut näkyä muutenkin arjessa. Kun Adjan kuoleman jälkeen vapautin koirat nukkumaan missä ikinä haluavatkaan, niin Etna alkoi nukkua häkissä omassa huoneessaan. Aamuisin kun kello soi, kuulin miten se hyppäsi lattialle ja tervehtimisen jälkeen kömpi sängyn jalkopäähän, oli oppinut tietysti, että talon tapaan kuluu niin torkkujen ottaminen, kuin torkuttaminenkin. Kesän jällkeen alkoi kuitenkin pikkuhiljaa lisääntyä yöaikaan esiintyvä levottomuus, mummo alkoi vaeltemaan makuuhuoneiden välillä, siirtyen yön aikana useasti huoneesta toiseen. Pimeässä ylöspäin hyppääminen oli epävarmaa ja toisinaan päiväaikaakin Etnaa sai auttaa, että se pääsi nojatuoliin, ellei sen edessä ollut mattoa. Liukkaalta lattialta Etna ei hypännyt ollenkaan, siksi meillä olikin kumimatot niin Etnan huoneen sohvan, kuin sängynkin vieressä, että sen ei tarvinunut hypätessä liukastella. Kävimme Etnan kanssa palautekeskusteluja jatkuvasti uloslähtemiseen liittyen, lopputulema oli se, että Etna haukkui minut häntä heiluen joka kerta. Tämäkin tapa sille ilmestyi kesän jälkeen. Etenkään kylminä tai märkinä aamuina tai päivinä, illoista nyt puhumattakaan, se ei olisi halunnut lähteä ulos, mutta ei jäädä myöskään sisälle. 

Etna oppi ihanasti olemaan lähipiirin lasten kanssa, vaikka ei tietenkään koskaan valvomatta. Vaikka se monesti lasten ollessa hoidossa kuormittui melkoisesti, se toisaalta halusi kuitenkin olla lasten lähellä, siitä huolimatta että se toisinaan oli sille vaikeaa. Kauniiksi muistoiksi jäävät ne valokuvat, joissa se on käpertynyt lasten viereen nukkumaan ja kuvassa olevat nauttivat toistensa läheisyydestä ja lämmöstä. Erityisesti kun kyseessä on koira, jota ei aikanaan voinut pitää lasten kanssa samassa tilassa ollenkaan sen arvaamattomuudesta ja lapsiin kohdistuvasta aggressiosta johtuen. 

Lähipiiriin kuuluvien lasten kanssa kävimmekin viikko sitten toisaalta sydäntä särkevän, toisaalta hykerryttävän hauskan keskutelun ja olkoon se esimerkkinä elämän jatkumisesta, siitäkin huolimatta että se toisten kohdalla onkin jo päättynyt. 

    - Onko Etna oikeasti nyt kuollut, kysyi kolme vuotias. 

    - On se, vastasi nelivuotias. 

    - Mä olisin halunnut taluttaa sitä. Mä haluan aina taluttaa Etnaa, jatkoi kolme vuotias.

    - Etana on siis kuollut, sanoi nelivuotias.

    - Onko ulko-etanatkin kuollu, kysyi kolme vuotias.

    -.Ei ne taida olla, ne talvehtii. (minä)

    - Herääkö ne sitten keväällä, kysyi nelivuotias.

    - Joo, kyllä ne herää. (minä)

    - Mutta Etna ei enää herää, kertoi nelivuotias.

    - Ei niin, Etna on muuttunut mullaksi, totesi kolme vuotias. 

Viikonlopun aikana lapset pohdiskelivat asiaa moneen kertaan leikkien lomassa. Itselläni on ollut aika rauhallinen olo sen jälkeen, kun kaikki oli ohi. Tavallaan helpottunutkin kun tiesi, että Etnan ei enää koskaan tarvitse kärsiä, mutta ikävä on silti olemassa. Suru tulee aaltoina, ihan niin kuin ennenkin, kerta toisensa jälkeen työmatkoja ajaessani huomaan kyynelehtiväni, myös yksi jos toinenkin joululaulu saa suolavedet virtaamaan. Ajatusten pukeminen sanoiksi tällä kertaa on tuntunut vaikealta, minä pärjään  kunhan kukaan ei kysy, miten pärjään. Ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin, ihan niin kuin Etnallekin sanoin. Arki on asettunut uusiin uumiinsa, onhan se erilaista käydä lenkillä, kun ei tarvitse joka kahdeksas metri pysähtyä. 

Lainatakseni hieman Pikku Prinssiä, haluaisin vielä kertoa tämän verran. 

- Elämäni on yksitoikkoista -- mutta jos sinä kesyttäisit minut, tulisi elämäni aurinkoiseksi. Oppisin tuntemaan askelten äänen, joka olisi erilainen kuin kaikki muut. Muut askeleet saavat minun ryömimään maan sisään. Sinun askeleesi kutsuisivat minua kuopastani kuin ihana soitto. -- olisi ihanaa kun kesyttäisit minut! Vehnä joka on kullankeltaista muistuttaisi minua sinusta. Ja rakastaisin  tuulen suhinaa vehnäpellossa. 

- Mitä minun tulee tehdä?

- Sinun tulee olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. - Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi.. 

Niinpä Pikku Prinssi siis kesytti ketun. Ja kun eronhetki lähestyi sanoi kettu: - Voi...! Kuinka tulenkaan itkemään.

- Se on oma syysi, sanoi Pikku Prinssi, - en minä halunnut sinulle mitään pahaa, mutta itsehän pyysit, että kesyttäisin sinut...

- Aivan niin, kettu sanoi.

- Jää hyvästi, hän sanoi.

- Hyvästi, kettu sanoi, - nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.

- Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä, Pikku Prinssi toisti paremmin muistaakseen.

- Aika jonka olet tuhlannut ruusullesi, tekee siitä niin tärkeän sinulle.

- Aika jonka olen tuhlannut ruusulleni... Pikku Prinssi toisteli paremmin muistaakseen.

- Ihmiset ovat unohtaneet tämän totuuden, sanoi kettu. - mutta älä sinä unohda sitä. Sinun on vastattava aina siitä, mitä olet kesyttänyt. Olet vastuussa ruusustasi.

Aikaisemmin jo tänään kirjoittelin tekstiä pitkät pätkät ja sitten onnistuin hävittämään sen kaiken. Silloin kirjoitin siitä, että Etna ei ollut hyvä koira kaikille, mutta minulle siitä tuli riittävän hyvä koira vaikempien vuosien jälkeen. Enpä osaa sanoa, kumpi meistä loppujen lopuksi oikeastaan kesytti kumman, kuitenkin kuluneiden vuosien aikana, joita ei ehtinyt Etnan kohdalla ihan tulla täyteen kahtatoista, olemme hioneet sileiksi toistemme terävimmät särmät. Kun pelko ja ahdistus ja sen myötä myös turha aggressio poistui enimmissä määrin Etnan elämästä, paljastui sen kaksi kertaa liian suuren nahan alta oikeastaan todella ihanan rakastettava, valloittava ja valtavan elämäniloinen, pieni, onnellinen koira, joka rakasti luonnossa liikkumissa, auringossa makaamista ja myyrästämistä. Aikojen saatossa todettua tuli, että se osasi haukkua hirveä ja ajaa jänistä, nostaa sujuvasti riistajälkiä ja nautiskella luonnon antimista, enimmäkseeen jäniksen papanoiden muodossa. Uskomatonta on se, että valtaisasta riistavietistään ja hirven haukkumisesta huolimatta, alle kahden kilon painoisen kanin ohittaminen saattoi olla sula mahdottomuus, etenkin jos oli juuri hetkeä aikaisemmin käynyt tyhjentämässä tuon tuimasti tuijottavan kanin ruokakipon. Pulassa on voinut olla monella tapaa, niin kuin pupulassa, kun kani asettuu ohittamattomaksi muuriksi oviaukkoon, tai vaikka putoamalla jäistä läpi. Lukemattomat ovat ne hyvät muistot, joita näihin vuosiin on mahtunut, unohtamatta kuitenkaan niitä surun ja murheen hetkiä joita on myös yhdessä koettu ja jouduttu käymään läpi. 

Etnan elämän pelastus ja merkittävin käännekohta taisi olla sen kohtutulehdus. Sitä seuranneen kohdunpoiston jälkeen Etna heräsi seuraavana aamuna elämään kuin uusi koira konsanaan. Se alkoi ottaa kontaktia ihan vieraisiin ihmisiin, eikä väistänyt kun ihmiset tämän huomatessaan halusivat lähestyä iloisesti häntää heiluttavaa koiraa. Etna sai uuden elämän ja vaikka siihenkin elämään toisinaan kuului vastoinkäymisiä, ne kuitenkin ainakin tavalla tai toisella voitettiin ja elämä alkoi antaa parastaan kun hyväksyi sen asian, ettei siitä koskaan tule sen parempaa kuin se silloin oli.