Jouluiloa ja rauhaa,

lämpimin jouluterveisin, 

Anma, Etna, Adja

ja Plösö.

Joulukuun 23 päivä jo menossa, 4. adventtisunnuntai. 

Ja minulla kun oli ajatuksena ryhdistäytyä kuluneen syksyn aikana blogin suhteen ja tehdä valmiiksi joulukalenteri jo hyvissä ajoin. Ajatuksen tasolla, suunnitelin siis, että kun -kalenteri olisi valmis, niitä siitä olisi sitten helppo joka päivä vain julkaista ”uusi luukku”.

Vaan kuinkas sitten kävikään...

Marraskuusa tuli useampi aurinkoinen päivä jolloin tuli vietettyä paljon aikaa ulkona. Kiikareitakin tuli kuljetettua mukana ja lintujen lajilistaan tuli muutama uusi bongaus. Hömötiainen osui lenkin varrelle luontopolun varrelta. Puukiipijä ja pyy sitten myöhemmin toisella patikointi reissulla. 

Ajatuksia joulukalenterin tavasta pyörittelin mielessäni useita, mutta tarkoin aikataulutettu ”kiire” sai aikaan sen, ettei olevinaan ollut aikaa istahtaa alas joulukalenteria tekemään. 

Loppukesästä mietin, että hlauaisin toteuttaa kalenterin kauniilla muistoilla menneestä. Syksyllä mielessä oli ajatus joululaulukalenterista, mutta sekin jäi tekemättä, kun totesin, että joululaulukalenteri menisi kyllä todella sujuvasti blogin ”aiheen” vierestä. 

Loppuvuodesta pohdin kalenteria ”prinsessan päiväkirjan” merkeissä, vaan ei sekään ajatus sitten ottanut tulta alleen. 

Niin siinä sitten kävi, että joulu kyllä jo syyskuun alussa alkoi hiippailla vaivihkaa kotini nurkkiin, mutta hiljaiselo blogissa jatkui. Pitkään keittiössäni piileskeli vain yksi hiljaa tarkkaileva tonttu köysitikkaineen. Myöhemmin tonttujen, pukkien, porojen ja peurojen määrä kasvoi ja joulupallotkin pääsivät lopulta kimaltelevien lumihiutaleiden kanssa roikkumaan oksan karahkasta. 

Jouluteltua tuli sen verran koirienkin kanssa, että osallistuin kaverikoiraillen kotikaupungin joulunavaukseen. Sitä ennen kokeilin kotona mahtuuko tonttulakki pipon päälle. Mahtui se, mutta kilikellon kilinä karkoitti välittömästi ympärillä pyörineen ruskuaisen. Meidän jouluumme eivät kulkusten kilinät ole aikaisempina vuosina kuuluneet, eivätkä näemmä kuulu jatkossakaan. 

Kerta toisensa jälkeen  huomaan miettiväni, että onko Etna todella aina ollut yhtä ääniarka, onko sen ääniarkuudet iän myötä pahentuneet, vai olenko minä itse vain herkistynyt sen suhteen. 

Arki rullaa mukavan tasapainoisesti. Koirat ovat hienosti tottuneet koulurytmiinii, eivätkä harjoittelun jälkeiset päivät ole venyneet enää niin kohtuuttoman pitkiksi, kuin ennen harjoittelua toisinaan kävi. 

Etna on sopeutunut hyvin siihen, että käymme Adjan kanssa aika ajoin kaverikoirakäynneillä. Kun otan kaverikoiraliivin esiin, niin Adja tietää, että olemme lähdössä keikalle ja Etna puoletaan sen, ettei se tule mukaan. Vuosi sitten se jäi vielä ”yksinäisyyttään itkemään”, mutta nykyään se on oppinut, että kun me olemme lähdössä, saa saa kotiin jäämisestä herkkuja. 

Vuosi sitten, tosiaan.

Niin se aika rientää. Adja on ollut kaverikoiratoiminnassa aktiivisesti mukana nyt jo reilun vuoden verran. Zeuksen veroista kaverikoiraa siitä ei koskaan tule, mutta eipä kai tarvitsekaan tulla. Toimikoon kukin lahjojensa mukaan. Adja kuitenkin lähtee keikalle aina iloisin mielin ja pärjääkin niillä ihan mukavasti, vaikka se jonkin verran edelleen jännittää muita koiria. 

Käynnin aikana se usein kuitenkin on jo vapautunut ihan täysin ja unohtaa toisten koirien läsnäolon. Ulos tultaessa Adja onkin jo ihan muina kääpiöpinsereinä siellä toisten koirien seassa. Samalla lailla se hitaasti, mutta varmasti lämpenee yhteislenkillä toisille koirille. Näillä yhteislenkeillä mukana on Zeuksen kuoleman jälkeen ruvennut kulkemaan myös Etna. Nämä ovat sille mukavia hetkiä  huomata se, että se voilla koirana muiden koirien joukossa ja selviää siitä hengissä. Aluksi kun se otetaana autosta ulos, se kyllä kiroaa ensialkuun varmuuden vuoksi ihan jokaisen kaksi ja nelijalkaisen, mutta kun jättäydymme suosiolla heti porukan viimeiseksi, se aika nopeasti saa itsensä kasattua niin, että sietää muita koiria lähellään, vaikka ei niistä pidäkään. Yli ystävällisistä, tungettelevista tai uteliaista koirista se ei kuitenkaan pidä ja saattaapa joskus olla joku yksittäinen koira, jonka kohdalla se päättää, ettei halua edes yrittää tykätä siitä. Niin kauan, kun porukka yksissätuumin kulkee eteen päin, Etnalla pysyy ”tilanne hanskassa”, mutta siinä vaiheessa kun ensimmäiset koirat alkavat leikkiä keskenään, sen pakka hajoaa ja se tuppaa kiihtymään vähän liiankin paljon. 

Syyskuussa testailimme taas toiminta-alueemme uusia kaverikoiraehdokkaita ja täytyy todeta, että vaikka ne viikonloput ovatkin usein pitkiä ja raskaita, niin niissä päsee joka kerta tapaamaan niin mukavia koiraihmisiä, kuin koiriakin. Tuon viikonlopun antina saimme toimintaryhmäämme 10 uutta koirakkoa ja sehän tiesi melkoista kiirettä ja vilskettä koko loppu vuodeksi. Tällä hetkellä meidän toimintaryhmämme tuntuu kasvavan sellaista vauhtia, että ennemmin tai myöhemmin ryhmä täytyy jakaa kahdeksi toimintaryhmäksi. Isossa ryhmässä on tietysti puolensa, mutta kun ryhmäkoko alkaa lähennellä kohta puolta sataa, niin se myös kasvattaa osaltaan minun työmäärääni melkoisesti. Kuluvana vuonna olenkin ollut monesti kaverikoira-asioita hoitaessani melkoisen täystyöllistetty, päätin kuitenkin että jaksaakseni hyvillä mielin jatkaa vastuun kantamista, sitä täytyy nyt ruveta jakamaan hieman laajemmalle ja tilanne vaikuttaakin sen suhteen tällä hetkellä ihan hyvältä. 

Syksyn mittaa kävimme Adjan kanssa rokotuksilla. Samalla varmistelin eläinlääkäriltä, että vaatiiko sen toisessa etujalassa oleva pieni ihokasvain joitakin toimenpiteitä. Toistaiseksi tätä tyydytään vain seuraamaan. Kasvain on kuitenkin sellaisella alueella, että jos se rupee tuosta vielä kasvamaan, niin se tulisi poistaa mahdollisimman hyvin. Syystä että, aluella, jolla se on, ei liiaksi asti ole yhteen kursittavaa ”ylimääräistä” ihoa. 

Etnakin säikäytti tänä syksynä kertaalleen minut pahemman kerran. Olimme hieman kiireessä lähteneen kiertämään korttelia ympäri, ja Etna jäi jälkeeni haistelemaan. Kun se oli valmis, otti se iloisen pyrähdyksen ja spurttasi edelleni. Samassa siltä pääsi kauhistunut parkaisu ja se oli kolmijalkainen. Mitään varsinaista liukastumista tmv. En huomannut, mutta se ei kuitenkaan varannut painoaan jalalle lainkaan ja katseli minua ”silmät kauhusta laajenneina”. 

Ajattelen aina pahinta, ihan aina, vaikka syytä ei olisikaan. 

Oli myöhäinen iltapäivä ja ensimmäisenä mietin sitä, että keneltä rupean soittelemaan kyytiä päivystykseeen. Samalla piti perua osallistuminen kaverikoirakäynnille. Sen verran välähti, että päätin kuitenkin ensimmäiseksi soittaa läheiselle eläinlääkäriasemalle ja siinä hätää kärsiessäni sain luvan vielä kiikuttaa koiran paikalle, vaikka he olivatkin jo sulkemassa piakoin paikkaa. 

Ei muuta kuin koira kainaloon ja kipin kapin lääkäriin, puhelimessa jo totesin, ettei minulla ole edes lompakkoa mukana, mutta haluan tietää sen, täytyykö ruveta päivystykseen soittelemaan, että jo he sen verran kerkeiäisivät edes vilkaista.

Hetken aikaa odottelimme vuoroa ja totesin, että koira varaa taas painoa jalalle, mutta ei se ihan oikein kuitenkaan sitä käytä. Sisään päästyämme totesin, ettei Etna koskaan hoitotilanteessa ole yrittänyt purra, mutta haluan sille varmuuden vuoksi kuonokopan, ja sehän sitten laitettiin. Etna jännitti ihan hirveästi, ja tärisi ihan kauttaaltaa, mutta antoi lääkärin kuitenkin väännellä ja käännellä itseään. Jonkinlaista pientä häikkää tuntui olevan ääreishermoston viestien kulkeutumisesta. Itkuhan siinä pääsi, totesinkin että en ehkä kestä sitä, jos tästä nyt lähtee jo toinen koira montun pohjalle liukastumisen takia. Hoitajat siinä koittivat rauhoitella, että tutkitaan nyt ensin loppuun, ennen kuin ruvetaan hautaa kaivamaan. Kipukohtakin löytyi lopulta, oikean takaraajan ääriasennosta. Siinä tilannetta pohtiessamme, päädyimme siihen, että koska Etna takaraajaa kuitenkin pystyy käyttämään ja varaa sille painoa hyvin, niin lähdetään kipulääkityksen kanssa seuraamaan tilannetta. Kipulääkettä minulta löytyi omasta takaa. Kiittelin kauniisti, kun pääsimme kotiin kulkematta kassan kautta. Näinkin meitä joskus palvellaan, täytyypä kokeilla itkeä seuraavankin eläinlääkärikäynnin yhteydessä. Ei vaitenkaan, leikki leikkinä.

Muutaman päivän ajan Etnalla oli hieman heikohkoa takapään käyttöä, se ei esimerkiksi pystynyt hyppäämään sohvalle tai sängylle. Aika kuitenkin auttoi ja kun syystä tai toisesta toimitin koirat vanhemmilleni illaksi hoitoon, niin Etnahan hyppäsi vaudilla sohvalle heti ensimmäiseksi ”paetessaan” uskollista ihailijaansa, saksanpaimenkoira Sooloa. Ja sen jälkeen se on hyppinyt ja pomppinut ihan entiseen malliin. 

Joululoma suunnitelmia ja ajatuksia tuli pyöriteltyä mielessä moneen kertaan. Että mitähän sitä jouluna tekisi ja missä. Lumi ehti sataa maahan muutaman kerran, ja yhtä monta kertaa sulaa pois, ennen kuin maa jäätyi ja sai lopulta ohuen valkean peitteen. 

Adja oli muutamaan kertaan kesällä ja syksylläkin hieman panikoinut automatkojen aikana. Sisko kerran sitä kuvasikin hienoti sanomalla, että ” se alkoi ensin läähättää ihan hirveästi ja yritti sitten päästä takaikkunasta läpi.” Syytä tälle en ole ihan varmaksi keksinyt, mutta n. Viikko ennen joulua tuli lähdettyä ”koematkalle”, eli testailemaan hieman sitä, miten neiti matkustaa. No hyvinhän se matkusti, ja niin matkusti joululomalle lähtiessäkin. 

Olen saattanut joskus aikaisemminkin todeta, että onni on sellainen koira, jonka kanssa on helppo matkustaa. Minun älykääpiöni ovat sellaisia, ja yökyläily matkan varrellakin sujui ihan mukavasti. 

Lauanti illasta saavuimme vihdoin perille lomanvietto paikkaan, upean kuutamon ja kauniin tähtitaivaan saattelemana. Lomaa kanssamme ovat viettämässä muutaman ihmisen lisäksi myös saksanpaimenkoira Soolo, sekä tsekinpaimenkoira Basti. Muutama vuosi sitten kanssamme täällä oli muutama ihminen enemmän ja kaksi vanhaa ystävää, joista aika on jo jättänyt. 

Marraskuun aurinko

Aurinkoinen sää ja lyhyt koulupäivä houkuttelivat pakkaamaan reppuun mukaan pienet eväät vesipullon kanssa, nappaamaan kiikarit kaulaan ja suuntaamaan koirien kanssa luontopolulle. Kävellessäni huomasin, että eipä niitä teitä ja polkuja pitkin ollut tullutkaan sen kevään ”paskareissun” jälkeen kuljettua kertaakaan. 

Yhtenä syynä siihen olivat sieltä seuduilta havaitut punkit ja toisena syynä erään hevostallin pihasta tielle ryykäilevä iso labradorinnoutaja uros. Oli jännä huomata niin itsestä kuin koiristakin, miten käytöksemme muuttui kun tuo hevostalli lähestyi. Aikaisemmin iloisesti edellä ravanneet koirat hidastivat käyntiään ja siirtyivät ensin rinnalle ja sitten taakseni kulkemaan. Erityisesti Adja kulki hyvin varuillaan ja Etnakin pälyili pihapiirin ja tallin suuntaan kuin odotellen sitä hetkeä, kun labradorinnoutaja meidät havaitsee ja ryykää tielle.

Liekö koirien käytös ollut minusta johtuvaa, vai toimivatko ne niin kuin toimivat vain täysin vaistonvaraisesti, en osaa sanoa. Voi olla että tahtomattani viestin koirille sitä, että kohta voi taas yksi lenkki päättyä ikävällä tavalla, kun kulkiessani mietin ja harmittelin sitä, ettei tien varrelta löytynyt mitään kättä pidempää, ei keppiä tai edes mitään risua, millä kohti ryykäävää koiraa voisi yrittää pysäyttää. Tällä kertaa saimme ohittaa pihapiirin hevostalleineen kuitenkin ilman ikäviä välikohtauksia ja niin matka jatkui iloisesti kohti pellonreunaa ja sen takana odottavia pitkospuita. Aurinko oli paistanut vielä mukavasti kun lähdimme liikkeelle, mutta ehtiessämme pitkospuille se alkoi painua ja metsän puiden taakse. 

Jäimme juttelemaan polkujen risteymäalueella vastaan tulleen, lähellä asustelevan naisen kanssa ja aiemmin teksissä mainittu labradorinnoutaja tuli sattumalta puheeksi. Kerroin sitten, että nämä merkityn luontopolun reitit ovat minulle hyvin mieluisia reittejä kulkea, mutta kyseisen koiran takia liikkumiseni niillä alueilla on vähentynyt huomattavasti. Toukokuun ja marraskuun välille mahtuu aika monta kuukautta ja aikaisemmin, joskin kausittain minulla on tullut liikuttua tuon luontopolun varrella lähes päivittäin. 

Nainen kyseli sitten, että olenko ottanut asian puheeksi koiran omistajien kanssa. Totesin, että en ole tehnyt niin, mutta varmastikin pitäisi tehdä. Hän kertoi myös ettei koiraa oikeastaan juurikaan arkisin siinä edes näy, joten meillä on ollut todella huono tuuri, että olemme sen siitä pihasta saaneet niskoillemme usemman kerran. Kertaalleen omistaja on sen siitä käynyt pois hakemassa ja silloin totesi vain, ettei koira ole vihainen vaikka lähestyykin aggressiivisen oloisesti. Taisin silloin todeta että asia on ihan kunnossa, eikä siitä tarvitse sen suurempaa numeroa tehdä. Sen jälkeen olen kuitenkin usemman kerran tuon koiran saanut itse pysäyttää ja karkottaa, kun omistaja luimistelee tallin nurkilla ja vetäytyy itse tilanteesta pois. Mitään vakavaa ei koskaan ole sattunut, mutta toisinaan tekisi mieli käydä kysymässä, että eikö sitä voisi tällaisen tilanteen jälkeen edes pyytää anteeksi. 

Sekin asia hieman harmittaa, että Etnallehan on oikeastaan ihan sama, onko päin ryykäävä koira vihainen vai ei. Kilttikin koira riittää tuhoamaan pitkäksi aikaa sen työn, mitä sen kanssa on tehty kerta toisensa jälkeen uudelleen. Tänä vuonna olenkin huomannut miettiväni myös sitä, että entä jos joskus kohdalle osuukin sitten sellainen koira, joka tulee suoraan päin ja ampuu kiinni. Siskolleni kerran totesin, että juuri siitä syystä sisälleni on patoutunut käsittämätön määrä raivoa ja vihaa, joka purkautuu tilanteessa jossa vieras koira ryykää meitä päin. Alitajunnassani tiedostan sen, että jokainen tällainen kerta voi olla se viimeinen kerta, se kerta kun koira käy kiinni eikä Etnan luottamus elämään palaa enää koskaan. 

Aikamme juteltuamme jatkoimme matkaa kumpikin omaan suuntamme. Hän suuntasi kotiin päin, minä hiippailin koirien kanssa kohti järveltä kantautuvaa joutsenten huutoa. Huomasin näköalapaikan vieressä oleilevan laulujoutsen pariskunnan ja totesin koirille, ettemme tällä kertaa mene lähemmäksi. Joutsenet saivat jäädä siihen seuraamaan auringonlaskua ja me jatkoimme matkaa osittain takaisin päin ja sitten luontopolun viittoja seuraten eteen päin. 

Märät liukkaat pitkospuut eivät kuulu iha suosikki alustoihini, etenkään koirien kanssa, mutta hyvin niitä pitkin pääsi eteenpäin kun kaikessa rauhassa kuljeskeli. Kun järveltä kaikuva vesilintujen huuto jäi taaksepäin, astelimme metsän siimeksestä taas pellon reunaan. Koirien olemus kertoi sen, että siellä oli liikkunut hetki aikaisemmin joku muukin ja niinhän märkä pellon reuna kohta paljastikin tuon kulkijan. Komeat hirven jäljet kulkivat pellolta polun ja ojan yli metsään, ja pienemmät jäljet kertoivat sen, että oli niitä muitakin kulkijoita ollut. Omat ajatukseni olivat vielä hirven jäljissä ja siinä, että milloin sitä viimeksi tulikaan oltua hirven kanssa vastakkain metsässä, kun Adjan nenän edestä pölähti komea fasaanikukko, oli siinä tytöillä ihmettelemistä. Oma huomioini kiinnittyi tiasparveen ja kaivoin kiikarit esiin. Edellisenä päivänä olin käynyt metsästä etsimässä hömötiaista sitä kuitenkaan löytämättä. En siis ollut uskoa silmiäni kun sinitiaisten parvessa vietti aikaansa tyytyväisen oloisena myös hömötiainen ja kun jäin parvea siihen seurailemaan, niin äänihavainto vielä varmisti sen, etten toiveikkuutaani vain muuttanut pienempää kuusititaista hömötiaiseksi. 

Jo taas oli koirien huomio kiinnittynyt hieman toisaalle, olin juuri nostamassa kiikareita silmille uskoen että pellon takaa lähti hirvi, kun totesin, että kiikairen kuvaa säesti ravihevosen hörinä. Siellä se ravasi kaviot kopisten menemään ja hymy nousi väkisin suupieliin. On hienoa asua kaupungissa, jonka polkujen ja teiden varsilla voi vastaan tulla ihan mitä tahansa, ei ole pitkäkään aika kun eräs autoilija ajeli rauhakseen maantiellä rinnakkain lehmän kanssa. Lenkillä päivittäin kohtaan hevosia ja erityisesti aamu ja iltahämärän aikaan lenkkikavereina on ketusta ja mäyrästä lähtien tullut kuljettua samoilla pelloilla peurojen, kauriiden, jänisten ja rusakoiden, siilien, myyrien ja hiirien kanssa. Lintujakin on riittänyt ihan mukavasti, vaikka kiikaritkaan ei aina kulje mukana. Ehkä hienoimpia kokemuksia tänä kesänä oli kettuemon ja poikasten seuraaminen viereisellä pellolla ja tulipa kerran satuttua ketun ja poikasten väliinkin vahingossa. 

Kaiken näköistä sitä ehtii pyöriä mielessä kun muutaman tunnin käy koirien kanssa patikoimassa. Huvittavin ajatus lenkin aikana oli ajatus siitä, että ehkä hienoin luonnossa saavutettu kokemus on ollut se, kun on huomannut ettei ajattele yhtään mitään. On vain. 

Seuraava ajatus olikin se, että minulla on sellaiset aivot, jotka prosessoivat koko ajan jotain. Harva on se hetki, kun joku tuleva tai mennyt asia ei pyörisi mielessä, vaikka voisi ihan vain olla läsnä juuri siinä hetkessä. 

Auringonlaskun jälkeen alkoi hämärtyä aika nopeasti. Koivukujaa astellessamme huomasin, että saimme muutaman saattajan matkaan. Sinitiaiset seurasivat kulkuamme pyrähtämällä meidän etenemisemme tahtiin koivusta toiseen läheisen kappelin risteykseen asti. Sitten ne hävisivät jonnekin, vaikka meillä oli matkaa vielä kilometri tolkulla kulkematta. 

Ihan kohtuullisessa kunnossa oli luontopolun loppupätkä, vaikka mahtui sinne muutama aika kurainenkin kohta matkaan. Leveämmille ”pitkospuille” päästyämme alkoi koirien askel taas kevetä ja marssijärjestyskin muutui. Tällä kertaa koirat suostuivat ohittamaan paikallisen eläintarvikeliikkeen oven ilman erillisiä tupinoita tai mielenilmauksia ja loppumatkastakin saimme viellä kuunnella jo melko pimeältä järvenselältä joutsenten huutoa. Sinne ne jäivät huutelemaan, kun me kävelimme kotiin asti. Itselläkin alkoi muutama sata metriä ennen kotia tuntua siltä, että ne repussa mukana kulkeneet eväät olisi kyllä voinut jossain vaiheessa vaikka syödäkin. Vaan eihän sitä missään kohtaa ollut malttanut niin tehdä. 

Kaiken kaikkiaan oli kyllä hieno ja onnistunut pieni ”patikointireissu” pitkästä aikaa ja siltähän se tuntuu, että ei se auta kun heti kohta jo lähteä uudestaan. 

Pistetään kesä pakettiin instagramin avulla.

Olen huomannut, että blogi on jäänyt hieman taka-alalle siitä johtuen että sen kirjoittaminen on huomattavasti miellyttävämpää tietokoneella kuin puhelimella.

Vanhaa tietokonetta on nyt etenkin kuluneen kesän aikana kuitenkin tullut avattua vain muutamia kertoja ja sen myötä blogitekstien kirjoittaminen jäänyt vähemmälle. Haasteena on myös se, että kuvat ovat pääsääntöisesti puhelimessa, mutta kun jaksan käynnistää koneen (johon saa ladattua virtaa kun saa virtajohdon sujautettua koneeseen  juuri oikeassa kulmassa ja tuettua pysymään oikeassa asennossa, mutta tietokoneeseen  ei käytännössä enää sen jälkeen voi koskea) tulee tyhjennettyä kuvat koneelle. Siispä, kuvat ovat aina väärässä paikassa silloin kun niitä tarvitsisi.

Pikkuhiljaa tässä onkin käynyt niin, että kun toisille instagram on kanava jakaa hienoja kuvia muille, niin minulle se on käytännössä muuttunut pienoisblogiksi jonne mahtuu rajallinen määrä tekstiä kuvan tai kuvien yhteyteen.

Aikaisemmin koin tärkeäksi vetää tiukan rajan minun ja sosiaalisenmedian minun välille. En muista esimerkiksi olenko täällä blogissa koskaan kertonut nimeäni vaikka se ehkä joskus jostain on ilmi saattanut tullakin.

Blogia olenkin kirjoitellut ajatuksella että sieltä on luettavissa yhden ihmisen kokemuksia kääpiöpinsereiden elämästä, mutta sillä kuka tuo ihminen on ei juurikaan ole merkitystä.

Toisinaan olen jakanut tekstejäni myös sosiaaliseen mediaan, lähinnä fb koska siellä olen  jossain määrin kuitenkin pystynyt vaikuttamaan siihen kuka tai ketkä minut pystyvät kirjoittamiin teksteihini liittämään.

Minulle oli kuitenkin tärkeää, instagram pysyy erillään tästä maailmasta. Siitä on johtunut se, etten ole tainnut kertaakaan siellä mainita omien koirieni nimiä. Ehkä.

Ainakin se on ollut tavoitteeni. Toisaalta sieltä on ehkä joskus ollut havaittavissa mahdollisesti minuun liitettävä minulle myönnetty kennelnimi jonka alla ei tosin ole ainuttakaan rekisteröityä pentuetta.

Työstin pitkään ajatusta siitä että linkittäisin instagramini tänne blogiin mutta jokin siinä vain pisti vastaan. Puhumattakaan siitä, että liittäisin linkin blogistani instagramiin.. vieläkin pahempaa.

Ajatusta on kuitenkin tullut kyspyteltyä jonkin verran, etenkin kun olen huomannut sen että instagram on tosiaan vallannut hieman tilaa tältä blogilta. Aikaisemmin ne asiat joita on tullut tänne kirjoiteltua on tullut päivitettyä vain intagramiin tai sitten ne ovat jääneet julkaisematta, koska en ole halunnut viedä julkista intagramtiliä niin henkilökohtaiselle tasolle että minä tai koirani olisivat siellä tunnistettavissa ihmiselle joka ei oikeasti tiedä kuka minä olen.

Aika aikaa kutakin, sanotaan.

Näköjään alan olla valmis siihen, että voin pikkuhiljaa yhdistää intagramia ja blogia. Toistaiseksi vain niin päin, että blogini kautta voin meidän arkea seuraavat ihmiset ohjata seuraamaan sitä myös instagramin kautta. Ehkä joskus vielä siihenkin, että olen kyllin rohkea myös tekemään toisin päin, eli antamaan itsestäni ja koiristani enemmän myös niille jotka seuraavat meitä vain instagramin kautta. Ja siltikin minulle ehkä jää vielä mahdollisuus olla minä ilman että ihmiset tietävät minun nimeni, kuka ja mistä olen, mistä olen tulossa ja minne menossa.

Sillä syystä tai toisesta,  se ajatus on minulle tärkeä.

Yllä olevan pohjustuksen jälkeen tästä eteen päin on siis luettavissa muutamia sattumia ja tapahtumia, sekä ajatuksiani kuluneelta kesältä, tosin vain sanallisessa muodossa. Teksin lopusta on sitten löydettävissä reitti myös kuvapainotteisemmalle instagram tililleni, josta pääsee näkemään muutamia välähdyksiä meidän kesästämme.

28.5
Kun samalle iltalenkille mahtuu aurinko, kuu ja taivaan tähdet, niin se ei voi olla huono lenkki.
Aika pitkään tuli taas odoteltua ennen kuin lähdimme liikenteeseen ajatuksena käydä käpsyttelemässä edes jonkinlainen lenkki.
No nälkä tuppaa kasvaa syödessä, ainakin minulla ja niinhän siinä kävi, että kilometri toisensa jälkeen  tuli vain käveltyä eteen päin. Kun aikansa oli asteltu jäi jo aurinkokin mukavasti monen mutkan, mäennyppylän ja metsän taakse, kuu kipusi kohti korkeuksia ja ilma viileni ihanan raikkaaksi.
Alkumatkasta lauloi satakieli, hetken päästä huuteli turkinkyyhky, niin sepelkyyhky kuin rusakkokin siirtyivät fiksusti vähän sivummalle meidän ryhmä rämän alta ja kaulushaikaran kaihosan, joskin reviirihuutona tunnetun sumutorven ääni kantoi lähes koko lenkin ajan kun se jostakin lenkin keskelle jääneen järven rantaruovikon kätköistä huuteli.
Mielessä ehti pyöriä jos minkälaista miettettä ja ajatusta, niin menneestä kuin tulevastakin. Loppuvista töistä valtameren takaisiin vuoristomaisemiin.
Ensimmäiset tähdet syttyivät taivaalle, koti jo melkein näköetäisyyden päässä ja sitten yhtäkkiä. Aivan yhtäkkiä oli pakko pysähtyä.
En edes ensin tiennyt miksi, luulin sen johtuneen yläpuolella liitelevästä haukasta,  mutta sitten oivalsin.
"Voitko nähdä sä tuulen, voitko koskettaakaan,  silti se puut saa keinumaan, kun kulkee ylitse maan.." laulettiin ala-asteella.
Ja oli vain pakko jäädä kuuntelemaan, siitä huolimatta että vajaan kuuden tunnin päästä pitäisi olla taas pirteänä lenkillä ja valmiina lähtemään töihin.  Siinä minä seisoin ja kuuntelin.

5.6
"Jäi toiset aamulla nukkumaan,
kun otin konttini naulaltaan
ja kiiruhdin karjoteille.
Mä kutsuin Herttaa ja Helunaa,
ne seurasi torveni toitantaa,
ja metsä soitteli meille.

Mä tunnen polkuja paljonkin,
jo kesän karjaani paimensin,
en konsaan eksynyt vielä.
Mä tiedän ruohoiset syöttömaat
ja ahonrintamat marjakkaat
ja rannat siintävät siellä.

Kun eilen rauhassa karja söi
ja pikku vuonaset leikkiä löi,
ma poimin muuranta suosta,
niin susi syöksähti laumahan,
se sieppasi suuhunsa karitsan
ja aikoi tiehensä juosta.

Sen kanssa ma silloin taistelin,
sen kidasta pienoisen pelastin
ja annoin sen äidillensä.
Se susi kättäni haavoitti,
vaan olkoon se sille anteeksi,
se oli kai nälissänsä.

On armas sunnuntaiaamu tää,
se mielessä muistot herättää
nyt toiset on kirkkotiellä.
Mä etsin kirjani kontistain,
sen äitivainaalta muistoks sain
hän on jo tallella siellä.

Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täälläi palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkeella,
ja ystävä yksi on seurana,
joka muistavi paimenpoikaa." Immi Hellén

Tunnen yhden joka lapsuuttaan muistellen tykkää tätä laulua laulaa, vaan tuota sudesta kertovaa säkeistöä en muista koskaan aikaisemmin nähneeni tai kuulleeni.
Joitakin päiviä sitten perjantai-illan miniajelun ja geokätköilyn ohessa löytyi #metsäkirkko kaunis auringonlaskun aavistus, rutikuiva metsänpohja, metsätähtien ja -mansikoiden kauniita kukkia

Koirista lienee nähtävissä ketkä ovat tottuneita ministelyyn ja kuka ei

8.6
Eilen hain kaupasta varta vasten kahvia ja suodatinpapereita kun töistä oli loppunut ja kahvihammasta tuppaa kolottamaan aika ajoin, töissäkin. Aamulla seurailin oravanpoikasten maailman valloitusta ja päätin keittää kahvit... paitsi että olin unohtanut ne kotiin.
Olen kantanut perintöhopeista teetettyä sormusta mukanani kohta sata vuotta ja muistan kyllä hyvin tarkkaan mihin sen tänään unohdin.
Vanhempieni pihassa hoksasin että koirilla ei ole mukana kaulapantoja eikä tavallisia remmejä. En lähde ikinä mihinkään ilman niitä, tai en siis ole aikaisemmin lähtenyt.

Aamuyöstä piti mennä nukkumaan, arvatkaa löytyikö yövaatteita, tai puoliakaan niistä mitä piti olla mukana. Eikä syy varmasti vähiten ole siinä etten osaa tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan. Kun samaan aikaan pakkaa, syö, kastelee ja nyppii kukkia, vahtii pihalla olevaa kania ja komentelee sisällä olevia koiria sekä keskustelee pikkusiskon kanssa voi olla että kävelee ympäri kämppää pyyhe päällä,  housut jalassa, kämppä on täynnä puoliksi hoidettuja asioita, mutta ei yhtään valmista ja sitten yhtäkkiä hoksaa että se pukeminen on jäänyt puolitiehen. Himpun verran säälittävää touhua tämä säätäminen. "Ain laulain työtäs tee..." lie syöpynyt alitajuntaani kun aina laulaen työtäni teen. Viime viikolla laulaa luikautin lapsuuden uimalaulun joka alkaa iloisen pirtein sanoin "Kammastani löysin pienen pienen täin, joka mulle lausui näin. Hei tsuida duida, osaatsä uida, pysytsä pinnalla, napa kiven päällä plums." Jälkeen päin ajatellen olisi voinut jättää laulamatta uudemman kerran, kun yksi lapsukainen kysäisi miten se laulu menikään. Kuluneen viikon aikana olen saanut kuulla useita variaatioita soololaulusta kaikenkirjaviin kuoroversiointeihin ja jopa kaanon esityksiin siitä pienestä puhuvasta täistä ja uimataidosta, puhumattakaan niistä lukemattomista keskusteluista siitä menevätkö sanat "tsuidaduida vai tsuipaduipa"
Tänään on eilisen huomen, kello jo vaikka mitä ja pitäisi nukkua. Saapa nähdä mitä kaikkea tämä päivä tuo tullessaan, eilisen huomisessa kun tässä jo kovaa vauhtia mennään.

10.6

Oli aikoja jolloin reissussa sai raapia itsensä verille, huitoa joka suuntaan ja hoitaa verille purtuja koirien vatsanalusia hyvän aikaan. Oli äkäisiä itikoita ja verenhinoisia mäkäräisiä... On niitä vissiin vieläkin, itikoita ja mäkäräisiä. Riesaksi asti näytti muilla olevan, sääskiä siis. Mäkäräisiä taisin vain yhden nähdä.
Koiria taisi pistää kaksi sääskeä ja minuakin yksi meinasi. Saunan jälkeen oli mukava vilvoitella saunankuistilla kun musta pilvi vain pölisi ympärillä, eikä iholle uskaltanut laskeutua kuin muutama rohkea jotka nekin  päättivät vilikkaasti vaihtaa maisemaa.
Liekö sitten niin huonoverinen etelänemäntä vaiko ehkä sittenkin hyvät, turvalliset ja puhtaat luonnontuotteet joiden kanssa on ilo pelata päivittäin ja läiskäistä vaikka shamppoon sekaan. Öljysinköhän minä koirat kerran vai kahdesti päivässä, en nyt muista, vaan ei niin nälkäistä sääskeä ollut, että se koirien iholle olisi tällä reissulla pyrkinyt.

Aina joskus jää joku oppi mieleen, minä en laita peltiä kiinni ennen kuin on 110% hiipunut hiillos ja musta pesä. Tarvitsevathan ne harakatkin vähän lämpöä tässä kylmässä maailmassa.. toiset ne sitten laittavat vähän aikaisemmin ja vievät harakoilta sen vähänkin lämmön.
Toinen oppi on se jonka isä opetti aikoinaan. Nimittäin se, että ensin syödään kaverin eväät ja sen jälkeen jokainen syö omansa. Pientä pilkettä saattoi olla isän silmäkulmassa silloin, vaan koirat yrittävät monesti soveltaa sitä politiikkaa.
Kolmas oppi on sellainen jota ei hoksaa ennen kuin on vanha, ellei sitten nyt hoksaa. Vähiin käy linnunlaulu joka vanhuksen korvaan kantaa, jos räksän ääni jää lintujen kuorosta ainoaksi jonka kuulee. Onko se sitten niin, ettei kuule häkävaroittimenkaan piippausta, vaikka nuorempi korva kuulee sen ulos asti.
Minä kuuntelin lintujen laulua yötä päivää, ja nautin joka hetkestä. Onni oli myös se että siinä ohessa korvaan kuului häkävaroitin. Siinä olisi ne aamuöiset kahvinkeittohetket voineet päättyä toisellakin tavalla.

11.6

Ettei vain loppuisi matka kesken niin jäimme välille yöksi. Vastahan sitä reipas 12,5 tuntia sitten lähdettiin köröttelemään kotia kohti. Ei voi moittia matkaseuraa, niin on kärsivällistä porukkaa ettei paremmasta väliä.

Vähän lepoa välissä niin jaksaa ajella kotiin asti :) Melkein sitä voisi kuvitella, että minkä taakensa jättää sen edestään löytää.

19.6

Saatiin vihdoin sadepäivä. Toukokuussa jo katselin lenkkeilyn yhteydessä kuivia halkeilleita ojanpohjia miettien mitenhän tässä kasvun herkässä vaiheessa käy. Viime kesänä jäi monta satoa korjaamatta kun märille pelloille ei koneiden kanssa päässyt, nyt mietin että kasvaako tässä kuivuudessa pelloille mitään korjattavaa.
En muista milloin viimeksi olisin nähnyt että ensimmäisiä heinäpeltoja ja rehuja oltaisiin tehty jo toukokuun puolivälin paikkeilla.  Iloinen asia sinänsä, vaan surullisilta ovat näyttäneet monta viikkoa ne pellot joilta ensimmäiset heinäsadot on jo korjattu. Niin kitukasvuisilta, kuivilta ja keltaisilta.
Minä olen aina rakastanut vesisadetta, jos en nyt lapsesta niin ainakin nuoruudestani asti. Silloin on niin helppo hengittää ja tuntuu että luontokin herää henkiin ihan uudella tavalla.
#sadepäivänilo #sadepäivä #sataavettä #vihdoinkinsataa #saasataa #kesäsade #kiitollinen #kesäpäivä #kesäkukkia #kesäkuu #vesisade #annameillemeidänjokapäiväinenleipämme #summerrain #itsfinallyraining #thankful #wegetrain #finland "Saadaanko me mennä autoon istumaan ja kuuntelemaan sateen ropinaa." Arvatkaa mitä vastasin.
Sateen ropina peltikattoon on yksi rakkaimmista lapsuuteni äänistä. Sitä missä sitä kuuntelin en tiedä, mutta se jätti lähtemättömän jälkensä jonnekin syvälle. Eihän se ole sen enempää tai vähempää kuin elämän ääni.

27.6

Melkein taas hengissä. Nuha lähti kun nöyrtyi allergialääkkeiden edessä, vielä kun saisi tuon yskän yskittyä pois. Toissapäivänä yritin olla reipas, sain yhden huoneen siivottua. Eilisen päivän päätteeksi kävin koirien kanssa kiertämässä parin kilometrin pururadan ja päästin ne sen jälkeen juoksemaan rallia. Ja kyllä ne juoksivatkin kun viikon energiat on päässeet vähän patoutumaan.
Kun viime torstaina pääsin töistä kotiin, pistin nenäni etuovesta ulos seuraavan kerran vasta sunnuntaina. Juhannus meni tietysti siinä missä nämä muutkin päivät, pohdiskellen että ottaisin seuraavat unet vasemmalla vai oikealla kyljellä koirat alati uskollisina siinä rinnalla.
Tänään yritin vähän jo enemmän ryhdistäytyä, siivosin loppu kämpän ja kävin vähän kyläilemässä, pienen nurmikonpläntin sain äsken lyhyemmäksi ja vielä pitäisi hoitaa pyykit, pölyt, tiskit ja pakkaus... iltalenkillekin pitäisi vielä reippailla kunhan tästä joutaisi.
Jos jotain inhoan niin voimattomuutta, aikaansaamattomuutta ja sairastamista. Näitä on mahtunut viime päiviin yllin kyllin, tunnollisesti niin kuin aina, mutta näinhän ne on lähestulkoon viimeisten vuosien aika aina tullut vietettyä lomapäivät.
Sitten onkin enää jäljellä vain yksi pohdinnan aihe. Mitä ihmettä sitä alkaisi tekemään isona?

2.7

Kun ei tiedä pitäisikö hyökätä vai juosta karkuun, eikä uhkaava tuijotus lakkaa vaikka sydän vavisten yrittää vakuutella hyviä aikeitaan... on neiti sentään jotain oppinut näiden vuosien aikana, nimittäin suoran paniikinomaisen hyökkäyksen sijaan pyytämään apua oikean toimintamallin löytämiseksi.
Kävimme toteamassa baby bornit vaarattomaksi vaikka ne olivatkin koirattomalla vyöhykkeellä.

Tälle koiralle olin vuosia sitten itkun kanssa varaamassa viimeistä eläinlääkäri aikaa, kun siitä ei voinut tietää ketä tai mitä se seuraavan kerran hysteerisenä puree. Ei ollut yhtä tai kahta kertaa kun se hysteerisen paniikkikohtauksen jälkeen  lamaantui täysin toimintakyvyttömäksi, kotona hakeutui mahdollisimman pieneen koloon piiloon eikä tullut pois, kun maailman kävi ylivoimaisen pelottavaksi.
Oli aikoja jolloin uskoin että jättämällä koiran eloon sidon itseni kotiin niin kauan kun se elää. Sitä ei voinut jättää hoitoon, se lakkasi syömästä juomasta ja liikkumasta. Valitsi yhden paikan ja jähmettyi siihen, puri jos siihen yritti koskea ja huusi ja rimpuili henkensä edestä kun sen otti kiinni.
Sanotaan että aika kultaa muistot, vaan on sellaisiakin muistoja joita ei voi kaunistella edes kultareunuksella.
Kymmenet olivat ne kerrat kun minulta kysyttiin miksei koiraa ole vielä ammuttu tai viety ladon taakse. Muut näkivät siinä hirviön, mutta minä tiesin että se hirviö asui koiran pään sisällä ja sai vallan vain silloin tällöin, muulloin  se oli mitä mainioin pieni nauravanaamainen koira joka rakasti koko maailmaa ellei muita ihmisiä laskettu mukaan. Jos se olisi ihminen olisi asioiden diagnosoiminen mahdollista, mutta ihan mutullakin minä olen sen diagnosoinut, moni asia on silloin helpompi selittää. Kaksisuuntainenmielialahäiriö, autismi ja skitsofrenia, siinä muutama sana joihin liittyviä piirteitä löytyy tästä koirasta osittain hyvinkin voimakkaina ominaisuuksia. Taustalta löytyy myöskin erittäin voimakkaita käytöshäiriöitä ja virallisesti diagnosoituja neurologisia ongelmia. Meiltä ei löydy muuta virallista kuin ajatus siitä että niin kauan kun elämä on enemmän hyvää kuin pahaa, sitä eletään päivä kerrallaan.
#kääpiöpinseri #vanhakoira #kunpelottaa

5.7

"Hups, voi ei." Kiitos suplaudan lainasta, oli mukavaa.
Muutahan tästä ei juuri näe, kuin että keli oli minulle paras mahdollinen.
Tuli käytyä uimassa tälle kesälle jo toista kertaa, eipähän pääse taito ruostumaan.
#firsttimeonsupboard
#firsttime #onsupboard #oops #hups #oho #somuchfun #summerday #bestweather #forme #thebestweatherforme
#greyday
#vettäkorvassa #kesäkuu

Ps. Käärin lahkeet ettei housut kastu.
Pinnalta pohjalle oli aika lyhyt matka 😊

8.7

Se hetki jota ennen olet juuri ajatellut ääneen että toivottavasti ei satu käärmettä kohdalle, unohdat hetkeksi kaiken ympärillä olevan, kuulet rauhallisen "käärme" kommentin ja se mitä näet on n 5 cm koiran kuonon ja luikeron välissä.
Paikalla olijat voivat halutessaan kertoa miltä kuulostaa kun allekirjoittanut alkaa huutamaan aivan hysteerisenä, ei se varmasti mitään kaunista ollut.
Luikero sen sijaan oli, eikä se #ikuisestikiitollinen ollut kyykäärme vaan jotain sellaista mitä en koskaan aikaisemmin ollut nähnyt elävänä.
 #vaskitsa on hämäräeläin, mutta voi pilvisellä säällä liikkua myös päiväsaikaan, etenkin sateen jälkeen, kun sen mieliruokaa kastematoja ja etanoita on liikkeellä runsaasti. Auringon paahtaessa vaskitsa piilottelee kivien alla ja kuivien lehtien seassa. Tämän vuoksi vaskitsa suosii seutuja, joissa on runsaasti pintakasvillisuutta. Tyypillisiä esimerkkejä ovat metsien aukkopaikat, pensaikot, rehevät multavat lehdot, ruohikot, laidunmaat, teiden varret ja lämpimät rinteet.

Uhattuna vaskitsa pystyy katkaisemaan häntänsä kuten sisilisko. Vaskitsoja käyttävät ravintonaan muun muassa siili, kettu, supikoira ja mäyrä sekä varis- ja petolinnut. Vaskitsa voi elää luonnossa jopa 30-vuotiaaksi. Vankeudessa vanhin yksilö on saavuttanut peräti 54 vuoden iän.

Näin kertoo wikipedia
https://laji.fi/taxon/MX.37632

Vaskitsa pääsi turvallisesti tien yli ja mekin selvisimme pelkällä säikähdyksellä. #adrenaliinipiikki
#säikähdin #kätköilemässä #anguisfragilis
#ihmettelenluojantöitä #suomenluonto #elämänpieniäihmeitä

10.7

Kävimme reeneissä häiriökoirakkona, häiriköimme enimmäkseen vähemmän, kun ruskuainen sai taas todeta että kyllä sitä hengissä säilyy vaikka ympärillä onkin vieraita koiria. Loppua kohden se meinasi jo ottaa vähän rennomminkin, kotona se sitten päätti kirjaimellisesti painua pehkuihin.
#koiranelämää #koiranelämää🐾 #kääpiöpinseri #kääpiöpinserit #ainaeivoiymmärtää #pienenkoiranelämää #instakoirat #instakoira #instadogs #miniaturepinscher #minipinscher #kesäpäivä

12.7

Heräsimme viideltä ja hyppäsimme bussiin.. joskus on ihan kivaa olla vähän hölmö. Lähdimme etsimään härkälintuja, jotain tipuja löydettiinkin ja päädyimme lopulta aamukahvin jälkeen pitämään sadetta käsityöläiskortteliin. Täällä on ihan mukava istuskella, kuunnella kaupungin ääniä ja ihmetellä elämää. Tosin ruskuaisen mielestä meidän kohdalle sattui äärimmäisen kauhistuttava näyteikkuna jolle se murisi pitkän aikaa vielä senkin jälkeen kun kävimme sitä vähän lähempääkin katsomassa.
Jos ei ole muuta tekemistä, voi vaikka epäillen ihmetellä miten sadevesi valuu kivetyksen saumoja pitkin ja pohtia onko se mahdollinen uhkatekijä vai ei.
#bussillakaupunkiin #hullullaonhalvathuvit #kääpiöpinserit #kaupungilla #kaupunginpuisto #kaupunkiheräilee #hengaillaan #sataavettä #sadepäivä #elämänpieniäiloja #rainyday #miniaturepinscher


18.7


Iltalenkillä koirien kanssa rauhallisissa maisemissa. Eilisen alku yön saldo oli neljä ketunpoikaa ja metsäkauriita.
Tälle illalle ei kettuja nähty, metsäkauriita senkin edestä ja lähimmillään vain muutaman kymmenen metrin päästä.
Aikamoisia hirnuloikkia loikki kauriista lähin kun yhtäkkiä toisemme havaitsimme. Sujuvasti hevostarhaan lankojen yli ja tarhasta pois lankojen välistä. Yritimme koirien kanssa odotella sen aikaa, ettei ihan sydän syrjällään tarvinnut kauriin meitä paeta.
On ne kauniita.
#iltahetki #iltalenkillä #kesäillat #hyvintarkenee #suomenkesä #kesäyöt #finlandssummer #finland #summerevenings #summernights

8.8

#ontheround #raumalle #herewecome #olddog #dogs #instadogs #miniaturepinscher #tienpäällä #kesäpäivä #elokuu #matkallakätköilemään
Ettei vain palele, niin tuli varmuuden vuoksi käärittyä koirat vilttiin. #aamupäivä menee "avoautoillessa". Hattu pysyy ainakin toistaiseksi päässä sukkapuikon avulla, toivotaan että se riittää loppu päiväksikin.
Koirille varattu mukaan pakastetut kylpyviitat ja kylmäkalleja. Vaikuttaisi tulevan #lämminpäivä saapa nähdä millaiset kasvot #rauma meille tänään näyttää

#liikenteessä #minillä #hyväpäivä #koiratnukkuu #suomenkesä #elokuussamennään #vieläonmatkaajäljellä #vieläonkesääjäljellä
 #keskiviikko #kesä
#hyväseuraparempimieli

9.8

"Minun juureni Suomessa on,
Syvyyksissä sen peruskallion.
Sen mullasta voiman ne saa, elämän,
Sen lapseksi ainiaaks jään."
-J.K.- Enemmän kuin kiitollinen tästä päivästä, tunneista, minuuteista, oikeastaan ihan jokaisesta sekunnistakin. Kotimatkalla huomasin ilahtuneena erään kätkön läheisyydessä touhukkaana  viipottavasta päästäisestä. Siellä se mennä touhotti, ruohonjuuri tasolla, onneksi rottakoirat olivat autossa. Kohta oikealla oli peura metsän reunassa. Oikein sydän sykähti, vaikka peurahan se vain oli. Kohta niitä näkyi vähän enemmän, sitten reilusti toistakymmentä kaurista ja vielä useita pieniä peura laumoja.
Jollekin matkalle sitä kertyy kymmeniä havaintoja, toisille ei tunnu riittävän ainuttakaan. Silti joka kerta sitä huomaa iloitsevansa yhtä paljon, niin isoista kuin pienistäkin kohtaamisista. Tämä päivä meni mukavasti Raumalla, viikko sitten tuli pyörähdettyä Porissa. Päiväretkelläkin ehtii aika paljon kun lähtee varhain liikkeelle. Tänään ei sentään noustu yhdessä auringon kanssa vaan otettiin lepoa vähän pidempään. Vuosien saatossa kätköilyyn on näemmä tullut mukaan jonkinlaista viisautta ja harkintaa, tai sitten laiskuutta. Ihan miten sen nyt haluaa tulkita, kun me neitokaiset istua törötimme katukivetyksen reunalla, jota rotvalliksi joskus kutsutaan ja pohdimme että viitsimmekö nousta ylös ja siirtyä lähimmälle kätkölle, jonne kuitenkin oli matkaa ainakin 150 metriä vai olisikohan olut jopa toista sataa. Ennen muinoin sitä mentiin pää kolmantena jalkana ja heti kohta oltiin jo 15 km päässä lähtöpisteestä. Semmoista se on joskus, ja toisinaan sitten tämmöistä.
Välikuolemakin tuli käytyä läpi, aterioitsemisen jälkeen sopi hyvin lamaantua sopivan viileään varjoisaan paikkaan parkkipaikalle ison kahvin kanssa ja olla vain hetki ajatuksiin vaipuneena.
Anyways, Kouvolan kebab voittaa Rauman kebabin mennen tullen ja parasta pitsaa talonkastikkeella saa edelleen Torniosta. Pitäisiköhän tuota ruokakulttuuria koittaa joskus vähän jalostaa hienostelevampaan suuntaan #kiitollinen
#reissussarähjääntyy #reissussa #tulipahankäytyä #hyväpäivä #kokopäivä #tienpäällä #koirienkanssa #raumalla #lapissa #siellätäällä #kaikkialla

12.8

Iltalenkillä syvissä mietteissä, luonnon lumoamana.
Huomaamassa sen, että vain hitaasti kiiruhtamalla ymmärtää sen, ettei tärkeintä ole päästä mahdollisimman nopeasti perille, vaan nähdä, kokea ja nauttia kaikesta siitä mitä matkan varrella meille annetaan.
Tänään auringon kultaamat viljapellot ja aikaisemmin lukemani artikkeli siitä, miten ihmiset ottavat mieluummin sähköshokkeja kun jäävät yksin ajatustensa kanssa, saivat minut taas pohtimaan sitä, että mihin tämä maailma on menossa ja miksi meillä on niin kiire. Koko ajan, kaikkialla.
Mihin minä joutuisin ellei vilkas mielikuvitukseni saisi juosta vapaasti tai jos ajatusteni formularata katkaistaisiin.
Mitä minä tekisin, ellen saisi illat pitkät kuljeskella pitkin poikin pientareita ja toivoa että polkuni risteäisivät muiden yössä liikkuvien kanssa.
Vaikka minä viihdyn ihmisten seurassa enimmäkseen vähemmän, vaikka toisinaan unohdan kuunnella ja puhun enemmän kuin pitäisi, niin siltikin olen kiitollinen siitä että ympärilläni on ihmisiä, perheenjäseniä, ystäviä, tuttavia, satunnaisia kulkijoita.
Olen onnellinen että saan olla minä ja viihtyä omien ajatusteni kanssa, kotona, kylillä ja vaikka pellon reunalla istumassa nauttien siitä, miltä elokuun yöt ja kypsyvä vilja tuoksuvat.
Joku on joskus kysynyt, että miksi me pelkäämme hiljaisuutta. Mikä on se ääni, jonka jatkuvalla taustamelulla ja hälinällä haluamme peittää.. tiedätkö sinä sen?
#ihmettelentässä #iltalenkillä #elokuunillat #viljaa #pellonreunalla #auringonkultaa #iltahetki #evening #justwalkingaround #inmyhoodie #mietiskelemässä #milloinmitäkin #kesäillat #iltayö #vieläonkesääjäljellä #nämähetket #suomenkesä #elokuu
#august #summerevenings #finland
#ilovemycountry
#ilovemyhood #myhoods "Päivästä päivään, vuodesta toiseen mietit, ootko nyt onnellinen.
Lapsena aika ei riittänyt moiseen,
täytyi ehtiä elää." -K.K & I.K-

30.8

Niin sitä tuli hypättyä kohti uusia haasteita niin vauhdikkaasti ettei meinannut itsekään perässä pysyä ja meinasi tuskan hiki puskea pintaan ja luonteen visusti kurissa pidetyt ja salatut kipunat alkaa taas sinkoilemaan.

Nyt tämä on tästä taas vähän alkanut helpottaa, kun arki alkaa asettua uusiin uriin.
Työssäkäyvästä, työttömäksi työnhakijaksi ja siitä opiskelijaksi hyppäämisessä oli kaiken näköistä pientä haastetta ja kompastuskiveä, mutta nyt on viikko opiskelijan elämää takana ja kolme viikon oppimäärä kirittävänä.

Heikoille hermoille ja stressinsietokyvylle tekee hyvää tämä julkisen bussiliikenteen varassa oleminen. Pakko kai se on joskus oppia hyväksymään, ettei itse voi vaikuttaa kaikkeen vaan joskus pitää vain heittäytyä virran vietäväksi ja toivoa että pää pysyy pinnalla.
Ihmeellisesti tuo opiskelu ja henkinen kuormitus vie voimat. Koulupäivän jälkeen on ihan puhki ja kotona odottaa ihan innosta piukeena olevat koirat, vaikka väsyttää kuinka niin ulos on mentävä.
Pientä helpotusta toi hetken evakossa olo, kun siskolikka hyvin huolehti koirista. Ite sai sitten kouluhommia tehtyä. Jonkinlaista kohtuullisuuttakin pitäisi opetella. Ensimmäisen kotitehtävän tekemiseen tuli uhrattua 4 päivää, liki 20 tuntia. Kohta bussilla kotiin, lenkille ja kohti vanhainkotia. Niin se elämä vain rullaa taas ja vieläpä sellaiseen suuntaan johon en vielä 10 vuotta sitte  olisi voinut edes kuvitella kulkevani. #kohtiuusiahaasteita
#elämävie #koulutiellä #kaikennäköstä #läksyjä #hyväpäivä #koulustakotiin #oppiaikäkaikki #alanvaihto #sadepäivä #tulejobussi #elokuu #syksytulee #leppäkerttu #viljapelto

31.8

#hämeenlinna #linnanmuuri #elokuunvika #etäpäivä #kello #kukkanen #hämeenlinnassa #reissupäivä #syksytulee #vieläkukkii #kesänviimehetket #ihmettelyä
#lapsensuusta
#aikavanha
#täti
Tänään reissupäivä äidin ja veljentytön kanssa. Seikkailimme mm. Hämeen linnassa ja ihmeteltiin kaiken näköistä, mm 12 metriä syvän kaivon pohjalla olevia kiiltäviä kolikoita.
Silloin tällöin luin opastetauluista jotain ääneenkin. 5-vuotias kiipeili puuhevosen selässä ja kuunteli toisella korvalla kun lueskelin ääneen taitavista ratsumiehistä myöhäiskeskiajalta. Tyttö taisi kuunnella tarkemmin kuin arvasin, kääntyi lopulta minuun päin.  Katseli kuin arvioiden ja kysyi lopulta. "Jaa eliksää niinku silloin

1.9

Heitin saunavieraille pyyhkeen lauteille toimittamaan laudeliinan virkaa.. älykääpiöt kiittivät kauniisti ja kiipesivät ylälauteille lämmittelemään. Nämä saunoisivat vaikka joka päivä 😅
#saunapäivä #saunanlämmitys #tytötlauteilla #koiratsaunoo #ylälauteilla #nyttarkenee #kääpiöpinserit #saunassa #koirasaunoo #saunakoira #ulkonasataa #saunassaeisaapalella #koirattykkää #sadepäivänilo
On nämä aika veitikoita nämä kaverit. Oli vaihe jolloin saunaa ei voinut edes ääneen mainita kun koirat jo olivat oven takana jonottamassa. Naapuritkin tietävät näiden saunainnon. Seinänaapurilta tuleekin monesti viesti, että sauna on lämmin ja tytöt saavat mennä saunomaan. Siellä ne sitten nautiskelevat jälkilämmöstä sydämensä kyllyydestä.
#miniaturepinscher #minipinscher #instakoirat #instadogs #doglovessauna

2.9.

Niin se tulla paukautti syyskuu. Kiirettä on pitänyt välillä enemmän, välillä vähemmän mutta jatkuvasti ihan riittävästi kuitenkin.
Tämän pienen kaverin kanssa on tullut vierailua vähän siellä sun täällä ja vaikka tämän kanssa on mukava mennä touhottaa, niin kyllä mulla toisinaan on niin ikävä sitä uljasta mustaa joka oli ja eli tekemättä koskaan itsestään sen suurempaa numeroa. Olematta sen enempää kuin oli ja  silti olemalla kuitenkin aina ja kaikkialla väkevästi läsnä ihan jokaiselle.
Jos voisin yhden ominaisuuden siirtää isältä tyttärelle (näistä koirista kun puhutaan) niin valitsisin itsevarmuuden.
Arvatkaa mitä, mun tarttis saada kotiin kasvaan uus koira tää ikuinen pentu täyttää jo kohta 7 vuotta 🙈. Ihan aina ei pysy kärryillä siitä että miten tää aika vaan koko ajan kulkee kovempaa, mä en ehkä kestä... #kaverikoira
#kaverikoiratoiminta #kennelliitonkaverikoira #koiranvirka #työtekijäänsäkiittää #iloaelämään #jaettuiloonparasilo #kohtisyksyä #kohtaamisia #kääpiöpinseri #blackandtan #instakoira #instadog #mytinylittlelove #munmuru #kiirettäpitää #hyvähomma #hyväpäivä #hyväpäiväjokapäivä #siellätäällä #törmäillään

Ja täältä löydettävissä mahdollisuus päivitysten yhteydestä löytyviin kuviin..

@AnKgas

On säitä pidellyt.

Aika lämpimiä.

Aamusta iltaan ja joka ainoa hetki siitä väliltä. 

Moni tykkää,

minä en.

Alkuvuodesta totesin ystävälleni, 

etten pidä siitä kevään vaiheesta, 

kun lumi alkaa sulaa, 

ja on kuraista ja märkää joka paikassa.

Loskan kanssa on monena keväänä

saanut tahkota kyllästymiseen asti. 

Tänä keväänä taisi ainut kerta osua 

pohjoisen reissun yhteyteen huhtikuun 

alussa, kun päätin pitää nopean jaloittelu 

tauon ennen Kärsämäkeä ja käännyin 

levähdysalueelle. Oikeastaan jo samalla 

hetkellä tiedostin tehneeni virheen. 

Pysähtyä ei uskaltanut kun auto "kellui" 

loskan päällä miten parhaiten taisi ja 

loskaa oli tien pinnan päällä useita 

kymmeniä senttejä.

Meinasi siinä iltayöstä pieni tuskanhiki 

nousta pintaan kun mietin, mitä sitten teen 

jos eteneminen tyssää siihen.

No pääsimme turvallisesti eteen päin ja 

aamuyöstä perille.

 Todettua tuli, että älykääpiöden 

kanssa pärjää kyllä viikonlopun verran 

lapsiperheen vieraana ja selviää yksistä 

lasten syntymäpäiväjuhlistakin, kun 

varautuu kaikkeen, pelaa varman päälle 

110%, eikä jousta tehdyistä päätöksistä. 

Kotopuolessa kevät tuli yhdessä 

hujauksessa. Yhtenä päivänä oli lunta, 

toisena päivänä märkä asfaltti ja kohta jo 

kuiva sellainen. Hiekoitussorakin hävisi 

ennätysnopeasti kevyenliikenteenväyliltä. 

Kani tuli monena päivänä otettua metsään 

mukaan. Ei sitä nyt lenkkeilyksi voi sanoa, 

mutta hengailuksi nyt kuitenkin. 

Syömistä löytyi lähinnä mustikanvarpujen 

muodossa. Pikkuhiljaa alkoi löytyä 

muutakin ja ensimmäiset satsit ulkoa 

kerättyjä herkkuja tulevan talven varalle 

on jo kuivattu ja pakattu kierrätys 

paperipusseihin. 

Pikkuhiljaa omakin pihapiiri alkoi vihertää 

ja kani on ulkoillut hyvin omatoimisesti 

aidatulla takapihalla. On hienoa ja 

käytännöllistä, että kani ja kääpiöpinserit 

voivat hengailla pihalla samanaikaisesti ja 

tämä onnistuu hieman tarkemmin 

valvotusti myös hoidossa olevalta Emralta. 

Toukokuun ajan töiden jälkeen onkin 

enimmäkseen tullut hengailua kotona 

eläinten omatoimisen ulkoilun merkeissä.

Itselle päivät ovat olleet aivan liian  

kuumia, eikä pilvettömältä taivaalta 

paahtava aurinko ole todellakaan 

houkutellut lähtemään lenkille ennen illan 

viilentymistä.

Iltalenkit ovatkin sitten saattaneet venyä 

15 km mittaisiksi kun ei malttaisi lenkkiä 

lopettaa kun luonto vihdoin vähän 

armahtaa illan kulkijaa. Yöunista se on 

tietenkin pois kun iltalenkit venyvät lähelle 

puoltayötä ja aamulla kuuden aikaan 

jo soi kello. 

Koirien kanssa on tullut jatkettua öljyilyä 

ja Emrakin sai lähteä samaan touhuun 

mukaan. Kun herra oli ollut viikon verran 

hoidossa en illalla ollut ihan varma mihin

suuntaan sitä lähtisi lenkille. Arviolta niin 

10 kilometrin mittainen luontopolun lenkki 

kuuluu ehdottomiin suosikkeihini mutta 

siellä ei ole tullut käytyä pitkään aikaan 

muutamasta syystä.

1. Jo pari kertaa tallin pihasta tielle ryykännyt iso labradori uros

2. Kauriiden ja peurojen poluilla viihtyvät punkit

3. rehevöityneen joka kesä pahasti sinilevää kukkivan järven tulvavedet

Enimmäkseen sitä omaa intuitiota 

kannattaisi kuunnella. Olisi kannattanut 

tuolloinkin, mutta kun vaihtoehtona olisi 

ollut kohdata kolme kääpiösnautseria tai 

kääntyä luontopolulle, päädyin jo valmiiksi 

huonon fiiliksen takia luontopolulle.

Ensimmäinen helpotus oli se ettei lapukkaa 

näkynyt, kauempaa kyräilevä omistaja 

kylläkin. Koirat kiersivät jokaisen 

pusikon ja heinikon, tunkivat päänsä 

puskaan ja kahlasivat kuivat ojanpohjat. 

Pitkospuille päästyäni iskivät sääsket, ei 

niitä nyt ihan mahdottomasti ollut. Sen 

verran mitä Pudasjärvelläkin hyvänä 

hyttysvuonna on. Yleensä nautin 

luonnonäänistä, mutta tuon konsertin olisi 

voinut vaikka jättää välistä. Eikä olisi 

haitannut vaikka perässä tuleva musta 

inisevä pilvi olisi kadonnut 

mystisesti matkan varrelta. Jatkoin matkaa

vain huomatakseni että laskuoja tulvi 

edelleen ja pitkospuut olivat vain juuri ja 

juuri tulvaveden yläpuolella. Sitten 

havaitsin että ojan ylittävälle sillalle ei 

pääse välttämättä kuivin jaloin.

Kiireisin koirista oli jo kahlannut sinne ja 

ajattelin nappaavani kaksi muuta 

kainaloon saadakseni edes ne kuivin jaloin 

ojan toiselle puolelle. Yli mentiin niin että 

heilahti, mutta myös edessä olevat ojat 

tulvivat ja kuivin jaloin oli mahdoton 

päästä eteenpäin. Ei auttanut kuin palata ja 

siinä ärsytyskynnyksen ylittyessä miltei 

täysin, Etna tuumasi ettei tule kainaloon ja 

hyppäsi suoraan tulvivaan paskaojaan. 

Nostin koiran kuiville ja kävin läpi taas 

mielessäni kaikista pahimpia vaihtoehtoja 

mukaanlukien jonkinlainen myrkytys ja 

mahdollinen keuhkokuume. 

Mielipahaa ja kiukkua kihisten kävelin taas 

läpi mustien sääskipilvien.

 Ajatukseni  eksyivät vuosien taakse 

varhaisiin teini vuosiin, kun pappa päätti 

viedä "eteläntytöt" hillasuolle.

Tiet olivat pieniä, 

kapeita ja kivisiä. Useamman kerran 

matalan auton pohja raapiutui isoihin 

kiviin. Muutama järkyttävän rumassa 

karvanvaihdossa oleva vaadin vasoineen 

koikkelehti vastaan ja lopulta löytyi sopiva  

ojanpenkka autolle. Avaimet jäivät siihen 

johonkin lähelle, tarkoin valitun kiven alle 

ja minua hirvitti. 

Papasta pienempi paha oli hukata avaimet 

jonkin sattumanvaraisen kiven alle auton 

läheisyyteen kuin hillasuolle. 

Minun  mielestäni avaimet olisivat olleet 

parhaassa tallessa vetoketju taskussa.

Erimielisyyksistä huolimatta lähdimme 

tarpomaan hyvälle hillasuolle. 

En muista, pitkäänkö siellä aikaamme 

vietimme, varmasti hyvän tovin kuitenkin. 

Jossakin kohtaa pikkusisko tuiskahti 

"Minä vihaan tätä suota." 

Autolle palatessa epäilimme ettemme taida 

kulkea edes oikeaan suuntaan. Papalla oli 

kuitenkin maamerkit hyvässä muistissa. 

Oli mukava istahtaa auton kyytiin, ja jäädä 

kuuntelemaan sen tasaista hyrinää. 

Mökillä odotti saunan lämmitys, aina yhtä 

vilvoittava pulahdus jokeen ja tietysti 

lämminruoka.  Varmasti ikuisiksi ajoiksi 

mieliin on syntynyt papan pieni tuiskahdus 

kun auto kääntyi isommalle tielle. 

"Paskareissu, mutta tulipahan tehtyä." 

Samalta tuntui tuolloin kun hermostuneena

 kuljin kotiin päin. Vajaaksi tunniksi jäi 

usean tunnin mittaiseksi ajateltu iltalenkki

ja kotona odotti koirien pesu. Samalla

 huomasin että Emra oli saanut matkaansa 

punkin. Vajaan viikon öljyily ei vielä 

riittänyt pitämään punkkeja pois. Samoissa

 ryteiköissä juoksennelleet neitokaiset 

olivat kuitenkin punkkivapaita. 

Jotain hyvää löytyi sentään tuostakin 

paskasta reissusta. 

Etiäinen.

Olipa kerran kolme vuotias lapsi joka näki yöllä painajaisunen, heräsi ja kömpi äitinsä viereen nukkumaan. Uni oli niin todellisen tuntuinen ja pelottava, että lapsella meni koko loppuyö valvoessa ja pelätessä että "kettu tulee."

Muistan omasta lapsuudestani ja nuoruudestani muutaman unen, jotka ovat olleet niin käsittämättömän eläviä, pelottavia ja todentuntuisia, ettei herättyään ole tiennyt ovatko ne oikeasti olleet unta vai totta. Puhumattakaan siitä, että olisi uskaltanut loppu yönä nukahtaa.

Pahimipa kaikista olivat silti karhupainajaiset, joita aloin nähdä sen jälkeen kun eksyin 13- vuotiaana metsään ja harhailin siellä useita tunteja sen jälkeen kun alitajuntani kertoi minun "kohdanneen" metsässä karhun, joka kulki ohitseni varhain aamulla syvän metsän siimeksessä joidenkin kymmenien metrien päästä.

En koskaan jäänyt tarkistamaan, oliko se iso ja ruskea siirtolohkareen taakse vilahtanut eläin karhu, vai eikö se ollut, käännyin ympäri ja juoksin henkeni edestä.

Ollappa tyttö ja 13 kesäinen. Koko ikänsä metsissä juosta laukannut.

Kun "kohtaamisesta karhun kanssa" oli kulunut jo hyvän aikaa, uskoin vakaasti kulkevani oikeaan suuntaan, kohti laavua. Joltain osin muistikuvat on hälvenneet, mutta sen muistan että päälläni oli takki jonka eturinnuksessa oli iso tasku ja siellä taskussa tämän tytön kovalla työllä ja itseansaituilla rahoilla hankittu ensimmäinen oma puhelin, nokian 3310. Aurinko oli jo noussut ihan hyvälle korkeudelle, kun tuo taskussa ollut puhelin soi ja isä siellä soitteli kysellen, missä oikein olin kun olisi pitänyt lähteä laavureissulta jo kotiin päin. Ilmoitin olevani tulossa ja kohta melkein perilläkin, sitten kuvittelin sujauttavani puhelimen takaisin taskuun, vaan toisin kävi.

Siinä vaiheessa kun ymmärsin ja pystyin tunnustamaan itselleni olevani totaalisen hukassa, ei ollut enää puhelinta jolla sen olisi voinut saattaa toistenkin tietoon. Kuljin ensin yhteen suuntaan ja kun reitti ei vaikuttanut tutulta palasin takaisin. Etsin välillä puhelinta ja sitten yritin arvailla mistä suunnasta olin alunperin tullut ja mihin suuntaan pitäisi lähteä. Maisema muuttuu kummasti kun yö hiljalleen väistyy päivän tieltä ja aurinko kipuaa kohti taivaan kantta, lopulta löysin opasteen ja jäljelle jäi kaksi vaihtoehtoa. Arpoa että lähteekö kulkemaan oikealle vai vasemmalle.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mistä olin, en tiennyt mitä kello oli, enkä sitä mihin olin menossa. Tiesin, että olimme porukalla lähteneet laavulle yöksi ja sinne laavulle en enää osannut takasin. Koska meitä oli paljon, niin sattumalta samalle reitille päätyneet retkeilijät eivät mahtuneet laavuun nukkumaan, vaan he nukkuivat laavun lähettyvillä teltassa. En muista olinko itse nukkunut edellisenä yönä yhtään, sen kuitenkin muistan, että edellisenä iltana olin käynyt ympäristöstä etsimässä hienoja valokuvauksellisia paikkoja ja aamulla kuuden aikaan tuntui hyvältä ajatukselta lähteä niitä sitten kuvaamaan. Sillä tiellä nyt olin.

Kuljin eteen päin ja muistan miten paljon minua pelotti. Ei eksyminen vaan "se karhu". Aikani harhailtuani olin lopulta siis nähnyt kaukana hakkuuaukean takana kyltin ja muistan vieläkin miten kompastellen juoksin sen luokse uskoen vahvasti siihen, että vihdoinkin löydän reitin takaisin laavulle. Mahdollisesti niin olisi käynytkin jos olisin valinnut päinvastaisen suunnan. Nyt kuljin kyyneleet poskilla valuen eteen päin loputtomalta tuntuvaa reittiä pitkin ja huusin minkä ääntä lähti.

"Missä te olette?"
"Tulkaa auttamaan!"

Ja kun en enää jaksanut huutaa niin lauloin. Toivoin, että nuo telttailevat retkeilijät olisivat kuin ihmeenkaupalla jo lähteneet liikenteeseen ja kuulisivat minut. Kannoin mukanani isoa kiveä ja lauloin. Lauloin kurkkusuorana, että karhu tietäisi missä kuljen, eikä enää tulisi vastaan ja kannoin kiveä mukana siksi, että jos se kuitenkin tulisi. Elättelin toiveita, että joku kuulisi huutoni tai lauluni ja samaan aikaan häpesin tilannettani niin paljon, että toivoin ettei kukaan kuulisi.

Päälläni oli omien vaatteideni lisäksi isän iso fleecetakki, ihanan lämmin, punamusta ruudullinen. Jossain kohtaa tiessä tuli risteys ja arvoin taas suuntaa. Silloin näin kaukana koiran ja jos siellä oli koira olisi hyvin todennäköistä että siellä olisi myös ihminen. Käännyin vasemmalle ja lähdin juoksemaan, ehdin  juosta hyvän tovin ennen kuin näin miten kettu jähmettyi ensin aloilleen ja sitten pakeni häntä pitkänä päinvastaiseen suuntaan. Tuntui siltä kuin viimeiset voimani olisivat kadonneet samalla kuin kettukin. Palasin takaisin alkuperäiselle reitille ja jatkoin matkaa. Loogisesti ajattelin, että tie vie jonnekin, väistämättä. Kun sitä on aikansa kulkenut se joka päättyy johonkin, tai liittyy isompaan tiehen, siispä jatkoin matkaa kivenmurikkaa kädessäni puristaen. Välillä näin metsässä juurakon joka näytti aivan karhulta ja olin varma siitä, että sieltä se nyt tulee.

Aika paljon pidemmästi olisin saanut kulkea, ellei joku metsuri olisi päättänyt sille aamulle lähteä metsätöihin. Mahtoi metsuri olla ihmeissään kun yhtäkkiä raivaussahan äänen johdattelemana keskelle metsää ilmestyi tyttölapsi joka kysyi mahtaisiko metsurilla olla puhelinta.

Isä ei vastanut puhelimeen, vaan puhui samaan aikaan toista puhelua. Siispä soitin äidille joka hämmästyneenä vastasi puhelimeen eikä tiennyt että olin ollut pikkuisen hukassa. Koskapa isä ei vastannut edelleenkään taisi äiti soittaa veljelleni ja niin tieto vihdoin päätyi isälle asti, että minä olin soitellut jostakin oudosta numerosta. Jotenkin tieto kulki ja kohta isä soitteli metsurin puhelimeen ja kyseli että missä olin, enhän minä sitä itse osannut kertoa ja taisin siinä vaiheessa itkeä jo helpotuksesta Metsuri tiesi vähän paremmin, osasi neuvoa isän oikeaan suuntaan ja kertoa minullekin mihin suuntaan pitäisi kulkea, että kohtaisin lopulta minua etsimässä olevan auton.

Siispä kun olin vakuutellut metsurille olevani kunnossa ja ymmärtäneeni, että minun pitäisi jatkaa tietä samaan suuntaan kuin mihin olin sitä kulkenut jo hyvän aikaa sain jatkaa matkaa. Aikasemmin saadessani metsurin auton näkyviin olin tiputtanut kivenmurikan kädestäni, tuon saman kivenmurikan nappasin kuitenkin vielä matkaan, varmuuden vuoksi.

Monien vaiheiden jälkeen pääsin lopulta takaisin kotiin, sinällään vahingoittumattomana, mutta sisimpääni jäivät jäljet jotka vihdoin vasta kesän 2015 jälkeen ovat alkaneet helpottaa.

Muistan miten kotiin päästyäni käperryin sänkyyn nukkumaan, vaikka päivä taisi olla vasta puolessa, tai vähän yli. Valvottu yö ja tuntien tarpominen metsäisessä maastossa vaativat veronsa ja nukahdin vain herätäkseni pian aivan kylmästä hiestä märkänä, sydän hullunlailla takoen ja miltei hysteerisen pakokauhun vallassa. Olin nähnyt unta karhusta joka oli juuri aikeissa tappaa minut.

Eikä se jäänyt siihen.

Ensi alkuun näin unia joka ikinen yö ja reaktio oli aina sama. Sydän hullunlailla takoen hiestä märkänä heräsin ja vannoin kerta toisensa jälkeen, etten enää ikinä mene metsään, en mistään hinnasta. En voinut jatkaa nukkumista, koska uni jatkui siitä mihin se oli loppunut silloin, kun silmät rävähtivät auki. Pahimmat painajaiset olivat niitä joissa kuljin tutuissa maastoissa ja kohtasin karhun. Tiesin aina, etten pääsisi pakoon ja heräsin juuri ennen kuin karhu kävi kiinni.

Pikku hiljaa tilanne alkoi helpottaa, painajaisia ei tullut enää joka yö, ei välttämättä edes joka toinen, mutta ne toistuivat kuitenkin säännöllisesti, viikko viikon jälkeen, kuukausi toisensa perään, vuodesta toiseen.

Ajan kanssa ne myös muuttuivat, unessa ei välttämättä tarvinut olla karhua, samaan paniikkiin riitti karhun jälkien näkyminen. Useimmiten ne näkyivät ihan kotipihan välittömässä läheisyydessä kun taas kohtaamiset karhujen kanssa tapahtuivat pääsääntöisesti aina kauempana kotoa, kuitenkin tutuissa lenkkimaastoissa. Muutamissa yksittäisissä unissa karhu saattoi olla myös kotipihassa tai pyrkiä taloon sisälle. Sillä ei ollut kuitenkaan väliä oliko unessa karhu vai vain karhun jäljet, reaktio oli aina sama. Pahinta oli se melkein täydellinen lamaannus joka painajaisia seurasi, se miten makasi täysin avuttomana sängyssä kehon reagoidessa uniin kerta toisensa jälkeen aina samanlaisella kauhulla ja tunne siitä ettei uskalla laittaa silmiä uudelleen kiinni.

En oikeastaan koskaan ajatellut asiaa päivänvalossa. Unet olivat unia ja niitä oli aina nähty. Monesti pahoja painajaisiakin. Silloin tällöin saatoin tulla maininneeksi, että "näin taas painajaisia karhuista", mutta päivänvalossa niihin suhtautui vähän kuin vitsaillen. Tiesin kuitenkin ja sanoin sen monesti ääneenkin, että pelkään kuollakseni karhuja. Olin myöskin melko pitkään varma siitä, että kohtaloni oli päätyä karhun tappamaksi. Muistan kun ollessani 18- vuotias eräs mies kertoi kohtaamisestaan emokarhun kanssa metsässä. Ajattelin vain, että minä olisin kuollut pelkästä säikähdyksestä, kun emokarhu vierestä komentaa poikasensa puuhun ja lähtee hyökkäämään kohti, perääntyy ja kerta toisensa jälkeen lähtee uudelleen valehyökkäykseen. "Kyllä siinä tuli vähän äitiä ikävä", mies totesi ja kertoi ettei ollut tullut mieleenkään käydä päinmakuulle kun karhu lähti tulemaan kohti. Sen sijaan aina karhun perääntyessä mieskin oli perääntynyt hyvin hitaasti, kääntämättä hetkeksikään selkäänsä karhulle.

Yöaikaisista peloistani huolimatta minä kuljin metsissä päivittäin, uhankin kanssa. Vaikka painajaisten jälkeen oli aina varma siitä, etten enää koskaan ottaisi sitä riskiä että joutuisin karhun kanssa vastakkain, tiesin että minun piti päästä metsään. Siispä minä kuljin milloin tutumpia, milloin vähän vieraampia polkuja pitkin tai ihan umpimähkään metsässä, mutta aina kaikki aistit valppaina ja koiran kanssa. Silloin tällöin tuli koiran olemuksesta johtuen vaihdettua suuntaa tai palattua kokonaan takaisin päin, mutta enimmäkseen sain ja olen saanut kyllä kulkea metsissä aika huolettomana.

Muistan kuitenkin kun tarhaeläinjakson työharjoittelupaikkaa hakiessani Ranuan eläinpuisto oli vahva suosikkini. Se ajatus jäi kuitenkin siihen, kun näin unen jossa olin tuota Ranuan eläinpuiston karhuaitausta siivoamassa ja joku päästi sinne karhun. En edes harkinnut asiaa sen jälkeen kun heräsin tutun paniikin vallassa siihen, että olin hysteerisenä kiivennyt verkkoaitaa pitkin ylös kohti sen yläreunassa odottavaa sähkölankaa, kun iso karhu yrittää repiä minut aidalta alas kaikin voimin. Siispä Ranuan eläinpuiston sijaan tyydyin siivoamaan tarhalintujen häkkejä, pesemään lattioita ja ruokkimaan mm. erilaisia kanoja, fasaaneja, kyyhkysiä, hanhia ja sorsia.

Aina silloin tällöin tuumasin ääneen ja saattoipa joku muukin minulle sanoa, että minun pitäisi työstää tuo karhupelko pois. Jos ei muuten niin lähtemällä karhukojulle. Kojulle ei tullut lähdettyä, enkä tänäpäivänä sellaiselle suostuisi menemään, vaikka ilmaiseksi pääsisin. Ei siksi, ettenkö haluaisi nähdä karhuja, vaan siksi että vastustan käytäntöä jossa villieläimet oppivat yhdistämään ihmisen hajun tai tietyt ihmisiin liittyvät äänet (kuten mönkijä/moottorikelkka/traktori) ravinnon saamiseen. Mielestäni tuntuu käsittämättömältä, että tällainen käytäntö on Suomessa laillista, kun Yhdysvalloissa kaikenlainen karhujen ruokkiminen on ehdottomasti kielletty. Silti arvioilta noin 15 karhua joudutaan vuosittain lopettamaan siitä syystä, että ne ovat oppineet yhdistämään ihmisen hajun ruokaan ja menettävät ihmistä kohtaan tuntemansa luontaisen pelon ja alkavat käyttäytyä aggressiivisesti ihmistä kohtaan. Toisaalta voidaan miettiä mitä on luontainen pelko ja kuuluuko esimerkiksi ruskean karhun, mustakarhun tai harmaakarhun tuntea luontaista pelkoa ihmistä kohtaan jos yleinen olettamus on se, ettei esimerkiksi nälkäisellä jääkarhulla ole mitään syytä pelätä ihmistä, vaan se näkee ihmisen saaliina siinä missä hylkeen tai peurankin.

Palatakseni takaisin siihen, missä eksyin aiheesta, niin mainittakoon, etten siis karhupelkoni hälventymiseen tarvinnut karhukojua. Riitti kun matkustin Yhdysvaltoihin ja sattumalta samana päivänä sain kohdata tai ainakin nähdä sekä mustakarhun, että harmaakarhun Yellowstonen kansallispuistossa eräänä heinäkuisenä päivänä kesällä 2015. Mustakarhua seurasin autosta, eikä se loppujen lopuksi ollut kovinkaan kaukana, harmaakarhu sitten huomattavasti kauempana ja sitä seurailin kiikarilla kymmenien muiden ihmisten ja puistonvartijan läsnäollessa. Kummankin karhun kohdalla oli huomioitavaa se, että ne pyrkivät molemmat välttämään kohtaamisen ihmisen kanssa, kumpikaan niistä ei kokenut tarpeelliseksi edes yrittää lähestyä ihmistä, vaan ne kulkivat määrätietoisesti eteen päin ja pois päin ihmisistä.

Siitä huolimatta minä tärisin, koko kroppani oli aivan ylikierroksilla, sydän hakkasi pahemmin kuin cooperin testin jälkeen ja kylmä hiki helmeili kasvoilla. Vaikka harmaakarhu oli kaukana, niin kiikareilla pääsi lähelle ja niin kauan kun karhun vain näin, niin sitä kiikareilla seurasin kehoni reaktioista huolimatta. Taisin olla sen tarpeessa, että saan nähdä vapaana luonnossa karhun, nimittäin jos nyt kysyttäisiin, että milloin viimeksi olen nähnyt painajaisunia karhuista, en osaisi vastata.

En tiedä, en muista, enkä enää jaksa edes miettiä koko asiaa.

Elämäni pahimmat painajaiset ovat vihdoin kadonneet, mutta vaikuttavat kuitenkin jossain määrin elämääni edelleen. Kun kuulen miten joku vähättelee toisen ihmisen pelkoa, se saa minut miltei raivon valtaan. Etenkin kun puhutaan siitä, miten vanhemmat kylvävät pelon siemenen lapsiin, tai opettavat lapsensa pelkäämään, vaikkei syytä siihen ole.

En minä sitä sano, etteikö pelkoa voisi kasvattaa, opettaa lapsia pelkäämään jotain joko tietämättään tai asian täysin tiedostaen, mutta siltikin. Pelkoa, oli se sitten lapsen tai aikuisen, ei koskaan saisi vähätellä.

Minulle ei kukaan koskaan sanonut, että karhuja pitäisi pelätä. En minä niitä lapsena pelännyt, ei tainnut käydä mielen vieressäkään että sellainen saattaisi joskus tulla metsässä vastaan tai jos olisi tullut niin mitä sitten. En minä jaksanut lapsena miettiä sellaisia, pelko ei ollut osana minun arkipäiviäni, ei ennen kuin eräänä varhaisena aamuna seisoin yksin keskellä metsää ja yhtäkkiä koko kroppani oli hälytystilassa ja valmis pakenemaan henkensä edestä ja vain hetkeä myöhemmin teki juuri sen.

Sen jälkeen pelko oli tuttua, erityisesti painajaisten jälkeen. Minä olin kuitenkin 13- vuotias ja taisin pitää kaiken sen sisälläni.

Yritäpä kertoa 3-vuotiaalle, ettei nähty uni ole totta. Ettei painajainen ketusta ollut totta. Ettei sellaista tilannetta jossa lapsi leikkii trampoliinilla, näkee kotitalonsa edessä ketun, säikähtää ja lähtee juoksemaan kohti taloa ja joutuukin ketun hyökkäyksen kohteeksi, ole koskaan tapahtunut.

"mä tappelin sen ketun kanssa, eikä se päästänyt mua," kertoi 3-vuotias yhtäkkiä ruokapöydän ääressä ja osasi näyttää ikkunastakin sen paikan jossa oli ketun nähnyt. Vähän aikaisemmin olin kuullut miten lapsi oli valvottanut koko loppu yön, varmistellen vähän väliä, että ovathan ovet varmasti lukossa ettei kettu pääse sisälle.

Tai mietipä mitä selität kun toissayönä nähdyn painajaisen jälkeen lapsi on trampoliinilla, yhtäkkiä pihaan ilmestyy vieras saksanpaimenkoira, joka lapset huomatessaan lähtee juoksemaan suoraan päin ja kaataa pienen lapsen maahan, eikä tämä pääse ison koiran alta pois.

"Mä tappelin sen ketun kanssa, eikä se päästänyt mua", kettu muuttui koiraksi ja paha uni todellisuudeksi. Kerropa nyt tälle lapselle, ettei koiria tarvitse pelätä.