Adjan kanssa kaverikoirailu on lähtenyt mukavasti käyntiin ja jos kaikki menee hyvin niin se ehtii ansaita kaverikoirahuivinsa vielä tämän vuoden puolella.
Ensimmäinen käynti oli meille molemmille melkoinen koetin kivi. Adja ei tiennyt yhtään mistä oli kysymys enkä minä sen kanssa tiennyt mitä odottaa.

Tuntui hurjalta kun sylissä ollut koira oli kuin tuulessa haviseva haavan lehti, tärisi menemään kuin
-35 asteen pakkasessa ilman vaatteita. Vaati aikaa ja oivalluksen, että minun sylissäni jännitys kasvoi ja kertaantui moninkertaiseksi. Eihän stiä siihen astikaan oltu kannettu turhaan pentuaikojen jälkeen ja silloinkin oikeastaan vain silloin, kun sillä tuli oikeasti fyysiset rajat vastaan.

Aavistuksen verran "tissivälikoirahan" se on aina ollut, mikä lienee sanan varsinainen merkitys, meillä se tarkoitti sitä että pentu kulki lähes aina ja kaikkialla mukana, niin töissä kuin pitkillä lenkeilläkin. Kun se väsähti, niin se vain napattiin takin sisään nukkumaan ja siellä se sai nukkua niin pitkään, että jaksoi edetä taas itse.

Jostakin syystä olin kuitenkin nyt kuvitellut, että autan Adjaa alkuun paremmin jos se saa olla sylissäni. Vaan ihminen on erehtyväinen, sillä tavalla olin nimittäin vienyt Adjalta mahdollisuuden seistä tukevasti omilla jaloillaan, ei siis ihme että sitä jännitti.

Tilanne oli onneksi helpoisti korjattavissa, ei tarvinut kuin laskea koira lattialle ja se vapautui heti huomattavasti. Ja kun se sai jatkaa vierailua omilla jaloillaan seisten, sujuikin se heti paljon mukavammin ja oma jännittäminenkin väheni.

Loppujen lopuksi niin kuin aikaisemmin olen jo kertonut, niin tuo vierailu oli onnistunut ja mukava ja minä näin sen minkä halusinkin. Adjalla oli totisesti loistava kaverikoiran aihio ja minun tiedostamattani sitä oli työstetty jo melko pitkälle näiden vuosien saatossa.

Meidän toimina-alueemme kaverikoirista murto-osa kävi yhteislenkillä eräänä sateisena sunnuntainaa. Koska Adja oli toimintaryhmämnme uusista koirista ainoa joka pääsi paikalle, tein poikkeuksen ja otin yhteislenkille myös Etnan mukaan. Viime viikkoina sen pelkotilat ja ahdistus ovat kasvaneet niin, että oma jaksaminen toisen erikoistarpeisiin on ollut välillä vähän siinä rajoilla, ettei sillä ainakaan voi ylpeillä millään lailla.
Siispä tuona sateisena sunnuntaina otin molemmat koirat mukaan ja ne joutuivat ja saivat olla koiria koirien keskellä ja vielä totetamaan sen, että siitä voi selvitä hengissä, Etnakin.

Etnalla meni oma aikansa siihen, että se sopeutui tähän "yllättävään" tilanteeseen. Vähän meillä oli epäonneakin matkassa, eikä yhteentörmäyksiltä vältytty, kun Etna väisti yhtä koiraa, hyppäsi se suoraan toisen koiran alle. Siinä ei nyt onneksi käynyt kuinkaan, mutta Etnalle se oli tietysti taas yksi onneton sattuma kertomaan siitä, että toiset koira ovat aina arvaamattomia ja vaarallisia, näin ollen se muuttui vielä hieman entistäkin epäilevämmäksi Etnaksi.

Ryhmäytyminen on hieno termi. Käytännössä ihan yhtä ihana ja kaunis asia kuin teoriassakin, jos se toimii niin kuin on tarkoitettu. Tuossa kun me ryhmänä kävelimme eteen päin, niin tapahtui hieno ryhmäytyiminen koirien kesken ja pian Etnakin alkoi luottaa siihen, että se voi kulkea eteenpäin omaa vauhtiaan, ilman että sen täytyy pälyillä koko ajan ympärilleen.

Saimme erittäin syksyisissä keleissä kulumaan yhteislenkillämme kolmisen tuntia ja taisin ensimmäisen kerran elämässäni paistaa makkaraa kaatosateessa. Eipä siinä, hyvää makkaraa siitä tuli ja koiratkin saivat osansa.

Adjan kanssa olemme astelleet eteen päin sen tulevan kaverikoira uran askelissa. Käyntejä on nyt alla kolme ja niistä jokainen on mennyt edellistään paremmin. Jo toisella käynnillä huomasin, että Adjassa on hyvin paljon samaa, kuin Zeuksessa. Ajatella, että sen huomaamiseen tarvittiin kuusi vuotta ja se, ettei Zeusta enää ole. Adja viestii ja käyttäytyy kohteissa hyvin samala tavalla kuin isänsä. On reipas, avoin ja iloinen, ja osaa kertoa väsymisestään äänettömästi pelkällä katsellaan, juuri niin kuin Zeuskin teki kaikki nämä vuodet.

Kolmannessa kohteessa käyntiä jännitin ehkä kaikista eniten. Zeus ehti käydä siellä monta vuotta ja oli hyvin pidetty koira siellä. Onneksi sinnekin oli kulkeutunut tieto siitä, ettei Zeusta enää ole. Meidät otettiin hyvin vastaan ja täytyy todeta, että siinä kun vierailee muistisairaiden luona on puolensa. Tämän kohteen ajattelin olevan kaikista hankalin siksi, että jokainen ihminen siellä muistuttaa minua Zeuksesta ja siitä miten hieno koira se oli. Seuraavalla kerralla uskallan käydä sisään paljon rohkeammin, arkailematta. On minulla toinekin koira, joka vain tarvitsee mahdollisuuden saada kasvaa yhtä hienoksi.

Alla oleva teksti vajaan puolentoista vuoden takaa on pyörinyt ajatuksissa jo pidemmän aikaa, eikä lopulta auttanut muu kuin aamulla kaivaa tuo teksti esiin ja selvittää, mitä sellaista siinä oli, että se piti käydä läpi uudelleen. Lihavoitu teksi on siis suora lainaus blogistani 28.4.2016.

"Ilta oli jo hämärtynyt. Satoi vettä. Oli hiljaista. Tavattoman hiljaista. Yritin saada kaikki aistit herkistettyä, kuulla edes yhden linnun sirkuttavan illan hiljaisuudessa, sateen kastellessa asfalttia. Lopulta kulkiessani metsikön reunaa, astellessani polkua pitkin, kantautui korviini vaimea kujerrus. Se ei ollut kyyhky, ei mikään niistä, eikä myöskään teeri. Itseasiassa minulla ei ole aavistustakaan mikä lintu siellä hiljaa yksinään kujersi, mutta se jäi tämän iltaisen lenkin ainoaksi laulajaksi, ja hiljeni pian sekin.

Loppu lenkki taittui taas asfalttia pitkin, se kiilsi. Sade yltyi. Yritin vetää takin huppua paremmin suojakseni, poskia pitkin valui vesi, vettä. Makeaa ja suolaista.

Päivällä sain tiedon siitä, että yksi pitkäaikainen, nelijalkainen ystävä on poissa. Ensimmäisenä mieleen nousi ajatus siitä, milloin ja miten sen viimeksi kohtasin. Olinko kärsivällinen, olinko lempeä, vai kuljinko vain ohi näkemättä, huomaamata, huomioimatta. Pyysinkö vain, niin kuin liian monta keraa elämässä, sitä väistämään pois tieltäni. Ajatuksiin nousi yö yhdeksän vuoden ja kahden päivän verran yli kymmenen kuukauden takaa. Yö jolloin kävelin märkänä kiiltelevää asfalttia pitkin itkien, koska tiesin, että siellä sateessa kulkiessani ei kukaan voi tietää, ovatko poskiani pitkin valuvat vedet, sadepisaroita, vai kyyneleitä.

Siitä kun viimeksi kohtasin tämän nelijalkaisen ystävän, tulee huomenna viikko. Kyllä minä sen huomasin, ja sitä huomioin. Otin sen mukaani ulos ja olin sille läsnä. Sen pienen hetken, siinä illassa. Olin sille läsnä, tietämättä siitä, ettei se enää olisi sitä minulle, tietämättä sitä, ettei sitä enää olisi.

En minä näistä tällaisista koskaan ääneen puhu, enkä osaa puhua, saati sitten halua tehdä sitä. Jokainen ihminen käsittelee surua omalla  tavallaan. Minä teen sen yksin, tai näiden "eläinterapeuttien" kanssa. Minulla ei ole tapana näyttää surujani muille, tai puhua niistä. Siksi minä tänäänkin kuljin sateessa yksin, tai yhdessä omien koirieni kanssa, siksi minä itkin sateessa, ettei kukaan vain näe kyyneleitäni. 

Jos niin käy, että minusta tulee hauras ja heikko
ja kivut häiritsevät untani,
niin sinun on tehtävä mitä on tehtävä
sillä viimeistä matkaa ei kukaan ole estävä.

Sinä tulet surulliseksi - minä ymmärrän.
Älä anna surusi estää sinua,
sillä tänä päivänä, enemmän kuin koskaan ennen,
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan.

Meillä on ollut niin monta hyvää vuotta.
Tulevaa ei kannata surra.
Et haluaisi minun kärsivän,
kun aika koittaa, anna minun mennä.

Vie minut sinne missä he auttavat minua,
mutta, pysy luonani loppuun.
Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle,
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet.

Tiedän, että aikanaan, sinäkin huomaat,
se on ystävyyttä, jota minulle osoitat.
Vaikka häntäni on viimeisen kerran heilahtanut,
niin kivulta ja kärsimykseltä olen säästynyt.

Älä sure sitä että sen täytyy olla sinä,
jonka täytyy tehdä päätös.
Olemme olleet niin läheisiä - me kaksi näinä vuosina,
älä anna turhaan sydämesi itkeä.

(Kirjoittaja tuntematon)

Oikeastaan tässä hetkessä, hiljaisessa asunnossa, jossa kaikki muut jo nukkuvat, ei ole mitään sanottavaa, ei lisättävää. Kyyneleet valuvat poskilla, luopumisen tuska pusertaa sydäntä, rintaa ahdistaa, päätä särkee ja pakottaa ja se suuren surun kipeä möykky, se rautainen nyrkkiin pusertunut koura on sulkenut sisäänsä pallean ja osan keuhkoistakin. Ei sitä oikein osaa muuten kuvailla, sitä miltä suru tuntuu. Se on, se vain on ja tekee lupaa kysymättä pesänsä ihmisen sisään. Eikä siinä auta, kuin elää vain päivä ja hetki kerrallaan.

Sen enempää tai vähempää inhimillistämättä, "koirahan se vain on" tai oli, sen suurempaa numeroa siitä tekemättä, meillä jokaisella on oikeus surra, ja työstää näitä asioita omalla tavallamme. Minulla surutyön tekeminen taisi alkaa tästä, ja surutyötä teen, siitäkin huolimatta, ettei kyseessä ollut oma koira. Enkä juuri tällä hetkellä halua edes ajatella sitä, miten aion selvitä siitä, kun tulee eteen se päivä, jolloin minun rakkauteni ja ystävyyteni punnitaan.

Nyt olet vapaa ja mukana tuulen, 

saat kulkea rajalle ajattomuuden. 

Olet kimallus,

olet pilven lento, 

kasteisen aamun pisara hento. 

Et ole poissa,

vaan luoksemme saavut

mukana jokaisen nousevan aamun

ja jokaisen tummuvan illan myötä,

toivotat meille hyvää yötä."

Tekstiä lukiessani selvisi se, miksi se on pyörinyt viime aikoina ajatuksissani melko tiivisti. Tuolloin, huhtikuun lopulla olin yrittänyt kuvata sitä, miltä suru tuntuu. Jotain jätin siitä silloin poiskin, ihan kaikkea ei voinut, eikä halunnut kirjoittaa, ei sitä miten kipeää kaikki oikeastaan tekikään. 

Mainitsematta jäi surun salainen raakuus ja murskaava voima. Ne hetket kun silmät olivat sokeutuneet kyynelistä ja niin kipeät, että tuntui siltä kuin niihin iskettäisiin tikari kerta toisensa jälkeen. Kertomatta jäi se, miten räkä valui pitkin leukaperiä ja korvia särki se järkyttävä hiljaisuus, kun huusi ääneen saadakseen sydäntä riipovan kivun hellittämään, mutta ääntäkään ei lähtenyt. Silloin ajattelin, että suru on tehnyt pesänsä sydämeeni, eikä halua lähteä pois. 

En tiennyt että se oli ja on kehon suojamekanismi, keino selvitä hengissä musertavan surun alla. En usko hömpänpömppään, enkä hölynpölyyn, mutta joitakin viikoja sitten sydämeeni syöpyi muutama lause.

"Kun on tunnekuohussa energiachakrat menevät sekaisin, kipu menee suoraan sydämeen, heti.  Sydänchakra lukkiutuu, koska ihmiseen sattuu liikaa. Kipu ei pääse leviämään, koska (sen) energia joutuu vangiksi, eikä pääse virtaamaan vapaasti." 

Surutyö on pitkällinen prosessi, joka vaatii aikaa ja monta haparoivaa askelta. En tiedä olenko valmis siihen, että kaikki tunteet tulisivat ja tulvisivat ulos. En tiedä olenko vielä tarpeeksi vahva kohtaamaan nuo tunteet ja käsittelemään surua, päästääkseni irti. Tuntuu siltä, että suru on osa minua ja se on saatava surra rauhassa pois siihen asti, että kipu katoaa. 

Surun edessä ihminen laitetaan nöyräksi, ei voi tehdä mitään muuta kuin ottaa se vastaan mitä annetaan. Minulle surun kohtaaminen ja työstäminen on ollut myös valtava kasvutarina minussa itsessäni. Suru on ollut minulle aina yksityisasia, tänä kesänä siitä on tullut kuitenkin enemmän julkista kuin koskaan, mutta olen opetellut olemaan sinut sen kanssa. En ole enää itkenyt pelkästään yksin, olen joutunut itkemään myös muiden nähden. Tunnustamaan lopultakin sen, että näyttämällä heikkouteni kasvan pikku hiljaa vahvemmaksi. 

Säröt saviruukussa, eivät tee sitä vain rosoista, vaan ne kertovat eletystä elämästä, 

sen yksilöllisyydestä ja ainutlaatuisuudesta. 

Aikaisemmin, joku hetkinen sitten mainitsin, että olin testailemassa uusia tulevia kaverikoiria, samana viikonloppuna kävimme testeissä myös Adjan kanssa, niin kuin olin suunnitellut jo kauan aikaa sitten. 

Tuleville "työkavereille" esittelin Adjan seuraavasti;

"Tässä on Adja.

Adja on 6-vuotias leikattu kääpiöpinseri narttu.

Aikaisemmin aina sanoin, ettei Adja aikuistu koskaan, että lauman nuorimpana se on jäänyt pennun asteelle ja pysyy pentumaisena läpi elämänsä. Arjessa se on hyvinkin elämän iloinen ja rakkautta tulvillaan, sekä äärimmäisen hellyyden kipeä. Se rakastaa sylissä olemista ja sitä, että saa vain olla ihmisten lähellä.

Zeus jätti jälkeensä aika suuret saappaat, joita kumpikaan näistä jäljelle jääneistä ei pysty täyttämään, mutta Adja yrittää räpiköidä eteenpäin kuitenkin yksi liian suuri saapas jalassaan. Sen ikuiseen pentuelämään tuli raju päätös ja se joutuikin loppujen lopuksi kasvamaan aikuiseksi yhdessä rysäyksessä.

Tällä hetkellä se on hieman hukassa ja hakee vielä paikkaansa tästä maailmasta, joka yllättäin onkin muuttunut hieman pelottavaksi ja ennalta arvaamattomaksi.

Kaverikoirien testaustilaisuudessa todettiin, että Adjalla on ihan hyvä aihio, jota nyt lähdemme tästä hiljaksiin ajan kanssa työstämään toivoen mm. että sen suunnaton tarve saada rakastaa, ja toisaalta tarve saada hellyyttä osakseen kohdistuisi hyvin myöskin meidän asiakasryhmiimme.

Aika näyttää miten meillä Adjan kanssa tällä taipaleella käy, varmaa on kuitenkin se, että tällä matkalla se tarvitsee hyvin paljon tukea minulta, sekä työskentely rauhaa ja sen oman tilan kunnioittamista muilta koirakoilta.

Etukäteen osaan sanoa jo ainakin sen, että jos sen sylissä ollessa toinen koira tulee liian lähelle, se ahdistuu tilanteessa huomattavasti.

Adja on pieni suuri koira, johon olen kohdistanut paljon toiveita, toivotaan että jonain päivänä tuo toivon kylvetty siemen kantaisi hyvin kauniin sadon."

Heti testaustilanteen alussa jo totensin, että minä itse olen Adjaa ajatellen aivan liian armoton, vertaamalla sitä jatkuvasti ja joka asiassa Zeukseen toimin nuorempaa koiraa kohtaan epäoikeudenmukaisesti ja epäreilusti, mutta en voi sille mitään. Zeus solahti kaverikoiran rooliinsa täydellisesti, vaikka pienen oppimatkan se vaati siltäkin, minusta puhumattakaan. Lupasin muille testaajille ja kaverikoiraohjaajille yrittää olla armollisempi Adjaa kohtaan, ja lopettaa sen vertailun. Antaa sille mahdollisuus edetä ja oppia askel kerrallaan, ihan niin kuin Zeuskin sai opetella aikanaan. 

Pääsimmekin ensimmäiselle kaverikoirakäynnille jo heti seuraavalla viikolla ja totesin, että eipä siinä auta muu, kuin opetella tuntemaan koiransa uudelleen, siinä kävi nimittäin seuraavanlaisesti;

"Adja on vahvasti sitä mieltä, että jos annetaan täytettäväksi suuret saappaat, niin pitäisi saada edes kävellä itse.

Ajatukseni siitä että neiti ehkäpä olisi luontevampi ku edetään sylitellen osoittautuikin vääräksi. Kyllä lattialla oli paljon mukavampaa kuin mamman sylissä, ja siellä häntäkin heilahteli melko reippaasti. Ja kun sitä hieman vapautui niin jo liikeni suukkokin jo erään vanhuksen kämmenelle.

Harjoitushuivi kaulassa ei juurikaan häirinnyt, mutta uudet voimakkaat hajut tulivat Adjalle melko tujuna yllätyksenä. Vaan eivätpä ne nekään enää loppupuolella häirinneet.

"Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa."

Ja minäkin saan opetella aika paljon Adjan kanssa alusta. Päällisin puolin käynnistä jäi hyvä jo toiveikas mieli, kaikki meni hyvin ja meillä oli mukavaa."

Minusta on tullut pelkuri.

Viimeisimpien kuluneiden viikkojen aika olen huomannut alkaneeni pelkäämään enemmän kuin koskaan.Oli aikoja jolloin pystyin sanomaan etten pelkää elämää, vielä vähemmän kuolemaa. 

Lukuun ottamatta muutamia yksittäisiä asioita kuten karhuja, minä en osannut 

enkä halunnut osata pelätä.

Sitten oli aikoja, jolloin pelkäsin joka ilta ja yö. 

Pelkäsin sitä, milloin tappelun äänet taas naapurista alkavat. Sitä milloin joku oveni takana ryskätessään tulisi lopulta siitä läpi. Nukuin aina niin, että minulla oli esteetön reitti suoraan takaovesta ulos, 

jos joku tulisi etuovesta läpi.

Viime aikoina se mitä olen pelännyt ei ole oikeastaan mitään konkreettista. 

Se on sitä, että jokapäiväisestä elämästä, 

sen pienistä yksittäisistä asioista on tullut pelottavia uhkakuvia.

Sydäntä kouraisee aina kun jompi kumpi koiristani hyppää. 

En pelkää hyppäämistä, vaan sitä ettei se onnistu. Sitä että ponnistusvaiheessa jokin menee vikaan, 

tai koira tulee huonosti alas.

Nyt tämä pelkääminen vaan menee jo liian pitkälle.

Minä heräsin viime yönä tunteeseen, ettei kaikki ollut niin kuin piti.

Koira vierelläni tuntui liian kylmältä. Hengitys äänet tuntuivat hiipuvan ja sitten katoavan kokonaan.

Oli liian hiljaista.

Siihenkö minä heräsin? 

Vai siihen että unissani olin palannut elokuun 19 päivään, en tiedä.

Makasin hiljaa pimeässä. 

Unohdin itse hengittää, kuullakseni kahden muun tekevän niin, enkä ollut varma kuulinko.

Ihan kuin äänet kiihtyisivät kiihtymistään ja sitten katoaisivat kokonaan.

Oli noustava ylös, katsottava, koskettava, tunnettava. 

Oli pakottava tarve saada tietää, että kaikki on hyvin.

Enkä silti tiennyt.

Kello oli 3.20 kun päästin koiran käymään ulkona. 

Sisällä tutkin uudelleen, vertailin koiria, limakalvojen värejä, ruumiin lämmön eroja.

Kömmin takaisin sänkyyn.

Makasin hiljaa ja kuuntelin.

Minuutti minuutin jälkeen. 

Käsi vaelsi tutkimaan, että kohoileeko rinta, vieläkö sydän lyö.

Ihan kuin se välillä taukoaisi, hengitys.

Koira vaihtoi asentoa, kömpi paremmin kainaloon. Painoi päänsä käsivarrelle, enkä siltikään tiennyt hengittääkö se, vai lakkasiko se välillä hengittämästä.

Miksi minä heräsin, 

missä välissä nukahdin, kun vielä kahdeltakaan ei ollut tullut uni silmään.

Minä olen alkanut miettimään liikaa.

Minä olen alkanut pelkäämään.

En enää vain harha askeleita, hyppyjä ja huonoja alastuloja. En enää pelkästään liukastumisia, huonoa onnea ja kohtalon ivaa.

Nyt minä pelkään sitäkin, että koirat unohtavat hengittää, että ne nukkuvat luotani pois.

Etnakin pelkää.

En tiedä pelkääkö se enemmän kuin ennen, mutta eilen huomasin ettei se voi olla keittiössä jos tyhjennän tiskikonetta.

Ei kestä kuunnella sitä miten ruokailuvälineet kilisevät toisiaan vasten.

Viikko sitten otin ison kynttilän kaapista ja Etna juoksi häntä koipien välissä karkuun. Ei uskaltanut tulla luokseni kun kynttilä oli kädessäni. Kyllähän se lopulta suostui yhteiskuvaan tuon ihmisen kädessä niin uhkaavaksi muuttuvan kynttilän kanssa.

Meitä on kaksi jotka pelkäävät, eri asioita mutta kuitenkin. Tavallisia, arkisia, ihan joka päiväisiä asioita.

Jos voisin, varmaan käärisin koirat pumpuliin ja säilyttäisin niitä siinä. Mutta ei se olisi elämää, ei elämisen arvoista. En minä niin voi tehdä.

Mutta en myöskään haluaisi pelätä, en joka päivä, en joka hetki. Kymmenen vuotta kerkesin sanoa ja luulla ettei kääpiöpinsereitä tarvitse väistellä, etteivät ne mene rikki.

Miten väärässä olinkaan.

Pelko on astunut osaksi elämäämme ja minä koitan kerätä voimia jaksaakseni potkaista sitä kunnolla päähän.