Joulu tuli ja meni ja pikku hiljaa tämä vuosi alkaa kaartaa kohti päätöstään. Sen oliko kyseessä hyvä vain huono vuosi, voi jokainen päätellä ja tulkita omalla tahollaan. Jälkeen päin sitä tulee usein mietittyä, miten asiat olisivat sujuneet, jos ne olisi tehty jotenkin toisin. Toisinaan melko merkityksettömiltä tuntuvilla asioilla voikin olla yllättävän suuret seuraukset, jotka ilmenevät vasta myöhemmin. 

Koiraharrastusten kanssa meillä on ollut aika hiljainen vuosi. Kokeissa ei tullut käytyä ollenkaan, ja näyttelyissä käyminenkin jäi melko vähiin. Lieneekö jopa niin, että virallisissa näyttelyissä tuli käytyä ainoastaan yhden kerran, ja sielläkin vain yhden koiran kanssa.  

Ihan täysin toimettomana sitä ei kuitenkaan ole koko aikaa oltu, vaan koirien kanssa on sitten tullut touhuttua oman jaksamisen mukaan. 

Keväällä käytiin metsään vetämässä verijälkiä koirille useamman kerran, ja ihan tavallista peltojälkeäkin tuli harrastettua muutamaan otteeseen. Ja kun aktivoiminen ja koirien kanssa touhuaminen työssäoppimiskiireiden kanssa tuntui jäävän liian vähälle tuli ne usein ruokittua niin, että nappulat heiteltiin pihalle ympäriinsä laajalle alueelle. Saivatpahan ainakin vähän tehdä töitä leipänsä eteen. 

Hyvin paljon niiden kanssa tuli liikuttua luonnossa, koirapuistoiltua taas huomattavasti vähemmän. Moneen kertaan niiden kanssa tuli patikoitua Asikkalan upeissa maisemissa, nautittua luonnonrauhasta ja kohdattua jopa muutamia säikähdyksiäkin. 

Yksi säikähdyksistä oli viime keväänä Zeuksen eksyminen metsään. Koskaan aikaisemmin näiden reippaasti yli kuuden vuoden aikana, niin ei ollut käynyt koskaan. Yleensä Zeus huolehti aina hyvin siitä, ettei vain jää matkasta pois, mutta sillä kerralla taisivat vaistot viedä voiton. En tiedä, minkä hajun perässä herra meni, mutta vastaus siihen, tai ainakin vahvat epäilyt selvisivät kyllä myöhemminn. Aika kauan ehdimme toisistamme joutua, ennen kuin oikeasti tajusin sen, ettei Zeus kuljekaan mukana, ei edes pienen välimatkan päässä. Tahollaan koirakin huomasi eksyneensä liian kauas ja pyysi huomiohaukulla apua. Aika kauan sai koira haukkumalla kysyä tietä ja minä pillittämällä (en siis itkemällä, vaan koirapillillä) sille oikeaa reittiä selventää. Onneksi ymmärsi koira apua pyytää ja minulla oli koirapilli mukana. 

Eräällä metsälenkillä tulimme vastakkain mäyrän kanssa, hieman hypähti itsellä sydän kurkkuun, kun tajusin mikä eläin siellä koirien haukun kohdalla olikaan. Jälleen tilanteen pelasti koirapilli ja ihmeen kärsivällisesti haukkuviin koiriin suhtautunut mäyrä. Toisella kertaa tutulla lenkkipolulla tulin vastakkain supiemon ja pentujen kanssa. Koirat onneksi olivat sen  verran kauempana, että pääsimme ne sitten asiallisesti kiertämään. 

Zeuksen kanssa kävimme kaverikoira käynneillä aina silloin tällöin pitkin vuotta, tilanne helpottui huomattavasti kun palasimme asustelemaan takaisin Kangasalle, jolloin välimatka kaverikoira kohteisiin lyheni huomattavasti. Pääsääntöisesti kaverikoira käynneillä tulee käytyä muutaman kerran kuukaudessa. 

Zeuksen kanssa tuli käytyä syksyllä myös jalostustarkastuksessa, tarkemmin siitä voi lukea tuolta Zeuksen omalta sivulta. Lisäksi sekä Adjan että Zeuksen silmät todettiin molemmilla terveiksi, mikä oli tietysti minulle suuri helpotus. Adjalla silmätarkastus oli ensimmäinen, mutta Zeukselle jo neljäs. 

Tämä vuosi toi tullessaan epäsuorasti laumaamme myös yhden uuden tulokkaan. Zeuksen lapsenlapsi Emra asuu vajaan 10 km päässä meistä, siskoni luona. Emrasta on kasvanut jo mukavan näköinen nuorimies ja se kovasti opettelee olemaan nuori koira ja toimimaan sen mukaan. Ensimmäisessä mätsärissä sen kanssa tuli käytyä joulukuun alussa ja erityisen tyytyväinen olen sen käyttäytymiseen pöydällä. Näyttelyhihnassa liikkumista sen sijaan täytyy vielä petrata melkoisesti. 

Jotain uutta ja erilaistakin on tänä vuonna tapahtunut. Kävin kasvattajan peruskurssin muutama vuosi sitten ja lopultakin sain kennelnimi anomuksen menemään. Se, seuraako sen myöntämisestä joskus tulevaisuudessa jotain, selviää sitten aikanaan. 

Asiaa nimistä

Ajattelin vähän pohdiskella nimiasioita. Lähinnä ehkä kertoa mistä omat koirani ovat nimensä saaneet ja miksi.

Jeni kesällä 2006.

Ihan ensimmäinen koira jolle olen antanut nimen, oli saksanpaimenkoira narttu Jeni, meidän perheen ensimmäinen koira. Muistan sen miten pennun tulemisen jälkeen istuimme isossa nojatuolissa isä, minä ja veljet. Tuli rätisi takassa ja pentu oli käpertynyt lattialle nukkumaan. Mietiskelimme pennulle nimeä, veljeni kävivät kaikkien tuttujen koirien nimet läpi. Ehdotuksia olivat mm. Niki, Tase, Söpö, Raisa, Jessekin taisi olla yksi vaihtoehdoista huolimatta siitä, että tuo koiranpentu oli tyttö. Lopulta minä ehdotin pennulle nimeä Jeni, ja Jenihän siitä sitten tuli. En osaa sen tarkemmin kertoa, mistä tuo nimi mieleen tuli.

Zeus 2007

Kun Jeniä ei enää kesän 2006 jälkeen ollut, harkitsin pitkään jacrusselinterrierin pennun ostamista. Koira olisi ollut narttu ja nimikin sille oli jo valmiina tiedossa. Toisin kuitenkin kävi, ja russelin sijaan päädyinkin kääpiöpinseriin ja kaiken lisäksi urokseen. Kun tämä päätös oli tehty, tiesin koiran nimen jo oikeastaan heti. Siitä tulisi Zeus, mutta vain ja ainoastaan jos se olisi musta. Jostain syystä mielestäni sama nimi ei olisi sopinut niin hyvin ruskealle kääpiöpinserille. Taaskaan en oikeastaan osaa sanoa mistä nimi tuli, se vain oli tiedossa jo pitkään, ennen kuin olin saanut varmuutta edes siitä, saanko pennun vai en. 

Ennen Etnaa minulle oli tarkoitus tulla musta kääpiöpinseri narttu. Tämä pentu ei kuitenkaan koskaan edes syntynyt ja niinpä hyvä nimi jäi käyttämättä. Nimi tarttui matkaan vanhasta lappilaistarinasta. Enää en muista tarinen nimeä, tai edes sitä kuka sen oli kirjoittanut, mieleen jäi vain muutama siinä esiintynyt nimi. Aikoinaan olin käyttänyt kyseistä nimeä myös yhdellä hiiristäni. Joskin sen kirjoitusasu oli erilainen, kuin tuolle mustalle nartulle tarkoittamassani nimessä.

Zeus syksyllä 2007

Etnan nimellä onkin sitten jo oikeastaan enemmän tarinaa. Se lienee täällä blogissa jo muutamaan kertaan ilmi tullutkin. Tarina alkaa Perä-Posiolta vuodelta 2009, mökin keittiöstä lumisista maisesmista. Hiljalleen rätisevästä radiosta josta sitten alkoi kuulua Sylvian joululaulu. Enpä tiedä olinko koskaan aikaisemmin ajatellut laulun sanoja sen enempää, kuunnelut vain joululauluna muiden joululaulujen joukossa. Nyt jotenkin sanat vain iskivät ja lujaa, lieneekö sitten alakuloisuus ja hiljainen suru menetetystä pennusta liittyneet siihen jotenkin. 

"Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään, ah tää kaikki hurmaa ja huumapi pään."

Mökin maisemia 2009
 (kuva Kalle Kairankiertäjä
 https://plus.google.com/116707437476775514719/photos)

Loput laulun sanat taisivat mennä ohi, kun jäin makustelemaan suussani nimeä Etna. Mielestäni se oli mitä oivallisin nimi koiralle, ja vieläpä sellainen nimi jota ei varmasti sattuisi kovin montaa tulemaan vastaan. Nimessä oli vain yksi ongelma, mielestäni se ei missään nimessä sopisi mustalle koiralle ja olin kiven kovaa päättänyt, etten tulisi koskaan hankkimaan ruskeaa kääpiöpinseriä. Niinpä ajatus hienosta nimestä hautautui ja unohtui, taisi jäädä alitajuntaan muhimaan. Ja kun aika lopulta oli kypsä ja totesin, että kaikesta uhoamisesta huolimatta minulle oli kuitenkin tulossa Ruotsista punainen narttu, oli sille nimi jo valmiina. Siitä ei ollut epäilystäkään. Tähän samaan tarinaan liittyy vielä tuon Islannissa purkautuneen tulivuoren tarina, ja lentoliikenteen pysäyttänyt tulivuorenpurkaus. Mistään muusta en varmasti muistaisikaan, että se tapahtui vuonna 2010, mutta juurikin sen takia Etnan tulo Suomeen viivästyi.

Etna Ruotsinmaalla, kuva kasvattaja

Osuva nimi oli senkin takia, että pitkään sain vain katsella kuvia kaukana olevasta pienokaisesta. Kun silmä tottui punaiseen pentuun, niin kaunishan se oli. Ja kun pentu lopulta tänne saapui ja pääsin siihen tutustumaan, kävi ilmi ettei mikään toinen nimi olisi tälle koiralle voinut sopia paremmin. Etna tulivuoren kerrotaan olevan yksi maailman aktiivisimmista tulivuorista ja tulivuoren kaltaisia purkauksia tuli myöskin Etnalta. Kun tutustuin Etnaan liittyviin legendoinhin tarkemmin, kävi myös ilmi että nimien Etnan ja Zeuksen  väliltä löytyi yllättävä yhteys. Erään legendan mukaan nimittäin Etna tulivuoren alla, oli luola jossa Zeuksen salamat taottiin. 

Kun kolmannen koiran ottaminen tuli ajankohtaiseksi, oli sille ollut nimi tiedossa jo kauan. Koska Zeuksen ja Etnan nimille oli löytynyt yhdistävä teema, yritin aluksi kuitenkin löytää samasta teemasta nimen myös kolmannelle koiralle. Yhtäkään suuhun sopivaa ei sitten kuitenkaan löytynyt ja lopulta käyttöön pääsi sitten kuitenkin tuo mustalle nartulle tarkoittamani nimi, jonka oli tarkoitus tulla käyttöön jo ennen Etnaa. Kirjoitusmuotoa olin alkuperäisestä hieman muuttanut, jättänut nimestä yhden d-kirjaimen pois. Alkuperäisessä tarinassa kyseinen nimi oli vanhan saamelaisen miehen, isoisän. Mielestäni ei kuienkaan ollut mitään estettä sille, etteikö se olisi sopinut myös vastakkaisen sukupuolen edustajalle. Näin sai nimensä Adja. 

Pieni lauma pöljän näköisiä koiria <3

Aina antaessani koiralle nimen, olen halunnut antaa sellaisen joka erottuu massasta. Nimen jota ei ole jokaisella vastaantulevalla koiralla, eikä edes joka kolmannella koiralla. Pettymykseni oli melkoinen kun ensimmäisen kerran törmäsin toisella koiralla nimeen Zeus. Se oli kuitenkin kaikin puolin odotettavasti ja varmasti kyseinen nimi oli ollut myös monella koiralla ennen Zeuksen syntymää. Ajan kanssa olen oppinut sen hyväksymään, että tulemme varmasti vielä kohtaamaan monen monta Zeus nimistä koiraa. Yhden asian suhteen olen kuitenkin taipumaton. Mielestäni se nimi ei sovi yhdellekään toiselle koiralle niin hyvin kuin, tuolle omalle mamman pojalleni. Koiralle jonka sydän on puhdasta kultaa, mutta mieli tarvittaessa terästä. 

Ei meillä pueta koiria yleensä näin, kuva naamiaisista 2011, Adja

Etna ja Adja nimiä en ole toisilla koirilla tavannut, kuullut tai nähnyt. Ja jos saisin itse valita, niin en sellaisiin haluaisi jatkossakaan törmätä. Kun siskolleni muutti asumaan Zeuksen lapsenlapsi, yritin varovasti kysellä millaisia nimi suunnitelmia siskollani oli. Uskaltauduin jopa ehdottamaan muutamaa omaa nimivaihtoehtojani. Näistä yksikään ei päätynyt pennulle nimeksi, mutta lopullinen nimi on kuitenkin muunnelma yhdestä ehdotuksestani. Myös nimi Emra on sellainen, joita en ole kuullut muilla koirilla olevan.

Jeni

Mahdollisia tulevia nimiä minulla on mielessäni pitkä lista, eikä aina vain mielessäkään. Kalenteriin tulee aina kirjoitettua muistiin erikoinen nimi, jos sellainen sattuu vastaan tulemaan. Nämä nimet ovat kuitenkin hyvin rotukohtaisia, enkä rupea niistä sen enempää lavertelemaan. Varmaa kuitenkin on, että alunperin saksanpaimenkoiralle tarkoittamani nimi tulee käyttöön vain ja ainoastaan, jos joskus jonkin paimenkoiran hankin. Tällä hetkellä mieltä kutkuttava paimenkoira olisi Tsekinpaimenkoira ja nimi sillekin ihan hyvin istuisi. En kuitenkaan voisi kuvitella antavani sellaista nimeä kääpiöpinserille. 

En tiedä onko se huolestuttavaa, että itseasiassa seuraavalle kääpiöpinserille ei vielä ole löytynyt sopivaa nimeä. Toki muutamalle urokselle olisi jo nimi valmiina, mutta ei nartulle. Valmis nimi löytyisi kuitenkin pitkäkarvaiselle kaniinimäyräkoiralle, tsekinpaimenkoiralle, suomenajokoiralle ja suomenpystykorvalle. Niminä ne taas ovat sellaisia, ettei niitä tulisi vastaan kovin montaa vuodessa. Jostain syystä ne sopivat mielestäni vain ja ainoastaan tietyille roduille tai tietyn tyyppisille koirille. Hassua on sekin, että russeli nartulle päättämäni nimi, ei koskaan ole tullut käyttöön, eikä näillä näkymin ole tulossakaan. 

Jeni

Tämän tarkemmin en osaa käyttämääni nimipolitiikkaa selventää. Olen kuitenkin aina ollut hyvin kiinnostunut koirien nimistä, niin edesmenneistä kuin tulevistakin. Erityisesti pidän erikoisista nimistä, juurikin sellaisista joita ei tule kovin usein vastaan. Nimen tulee kuitenkin olla hyvin koiralle sopiva ja mikä tärkeintä, suuhun sopiva. Mikäpä olisi  sen inhottavampaa kuin kutsua omaa koiraa, jonka nimeä ei osaisi sanoa oikein. Kaverikoirailun myötä olen todennut, että jopa nimi Zeus on hankala monen ihmisen suuhun. Niinpä siitä on tullut mitä ihmeellisempiä muunnelmia. Yksi kutsuu koiraa nimellä Tsems, toinen nimellä Seos, onpa joku varmistellut useampaan kertaan senkin, että "Zerokos tämä nyt oli." 

Etna on aina pysynyt Etnana, sen ihmiset usein kuulevat ja ymmärtävät oikein, osaapa joku sen tulivuoreenkin yhdistää. Adjasta kuitenkin väännetään usein Nadja tai Aida. Eipä se juuri minua jää harmittamaan, ellei joku osaa koirani nimeä oikein sanoa, saati sitten muista sitä. Tärkeintä lienee se, että olen ne itse jokaiselle valinnut ja mielestäni valinnassa onnistunut hyvin. Joskaan Adja nimellä ei ole ihan samanlaista merkitystä, kuin nimillä Etna ja Zeus. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Adjalla olisi merkitystä. Eikä kirjain lyhennelmä  A D J A  kuitenkaan aivan merkityksetön ole.. onhan se lyhennelmä sanoista Amerikan Disc Jockey Association, joka tarkoittaa amerikkalaista tiskijukka yhdistystä. Ja jos totta puhutaan, niin ihmisenä Adja saattaisi hyvinkin omanlaisenaan, erittäin räiskyvänä ja huomionhakuisena persoonana olla mitä parhain tiskijukka.

Tämä koira seurasi Zeuksen mukana
siihen asti, että Etna lopulta
tuhosi sen.

Joulu lähestyy päivä päivältä ja pienellä kauhun sekaisella jännityksellä sitä odottelen. Tähän on syynä uhkaavasti samaan aikaan joulun kanssa lähestyvät tyttöjen juoksut. Olen pyrkinyt huomaamaan juoksut heti ensimmäisestä päivästä alkaen ja pitänyt tarkkaa kirjaa niistä ihan Etnan ensimmäisistä juoksuista lähtien. Samalla olen kirjoitellut kalenteriin ylös tarkkoja huomioita narttujen käyttäytymisestä juoksun aikana, yrittänyt opetella näkemään ja päättelemään niiden käytöksen (ja uroksen käytöksen perusteella) tärppipäivien lähestyminen, päällä oleminen ja ohi menemisen. 

Tämä vinkuva porsas
oli sekä Zeuksen että Etnan ehdoton
suosikki, kunnes se loputa
tuhoutui ja lakkasi olemasta.

Viime vuonna juoksut alkoivat niin keväällä kuin vuoden lopullakin aikaisemmin, kuin nyt. Viime vuonna joulusta selvittiin kunnialla, molempien narttujen juoksut (jotka olivat alkaneet vain muutaman päivän erolla) olivat sopivasti ohi juuri joulun aikoihin. Nyt tilanne vaikuttaa uhkaavasti siltä, että ainakin toisella tytöllä juoksut osuvat juurikin joulun kohdalle. Toivon tietysti, kuten aina että molempien juoksut osuisvat suunilleen samaan ajankohtaan. Onhan se silloin paljon helpompaa niin minulle, kuin koirillekin, erityisesti Zeukselle. Kuten jo useampaan kertaan olen tainnut todeta sanan "uhkaavasti", on tilanne nyt se, että uhkaavasti vaikuttaa siltä, etteivät juoksut tällä kertaa osu samalle kohdalle. Adja vaikuttaa siltä, että juoksut alkavat hetkenä minä hyvänsä, Etnan kanssa niitä saattaa joutua odottelemaan vähän kauemmin. 

Yksi Zeuksen rakkaimmista joululahjoista
joka ei myöskään selvinnyt kevättä
pidemmälle, kun Zeuksen valvova
silmä hetkeksi vältti.

Joulun odotukseen kuuluu tietysti myös lahjojen hankkiminen. En muista olenko aikaisemmin kirjoitellut siitä, miten minulle on väitetty, etteivät koirat osaa ymmärtää lahjojen päälle. Ehkä kaikki eivät osaa, mutta ainakin meillä ne ovat tainneet tämän asian suhteen oppia liian hyvälle. Yritin nimittäin yhtenä vuonna jättää joululahjat ostamatta. En muista onko siitä kauan, vai vielä kauemmin. Kuten en sitäkään oliko Etnaa vielä silloin. Joka tapauksessa olin ajatellut, ettei koira oikeasti tarvitse joululahjaa, toisin kuitenkin kävi. Kun lahjojen avaamisen aika tuli, ilmestyi Zeuskin paikalle. Kun sille ei ollut omaa lahjaa, annoin sen sitten avata minun pakettini. Innoissaan koira avasi paketin toisensa jälkeen ja pettymyksen saattoi oikeasti nähdä sen silmistä. Eihän siellä ollut mitään sille tarkoitettua. Lopulta ei auttanut muu, kuin hakea yksi koiran vanha lelu ja paketoida se. Kyllä siinä meinasi tulla kyyneleet silmiin, kun seurasi koiran aitoa iloa paketin sisällön paljastuessa.

Tämäkin koirapehmolelu lakkasi olemasta
Etnan tulon jälkeen. Etnan lelujen tappamisvimma
on ehtymätön.

Sen jälkeen olen joka joulu ostanut koirille paketteja. Myös Etna saa paljon iloa paketteja avatessaan, eipä se viime jouluna edes malttanut niitä avata rauhassa loppuun. Kun valkoisen nallen jalka paljastui paketista, nappasi Etna paketin suuhunsa ja suuntasi oikopäätä yläkertaan, omaan rauhaan. Siellä se sitten avasi paketin loppuun ja oli niin onnellinen. Koirista lahjoissa parasta melkein on se pakettien avaaminen, siksi olen alkanut ostamaan useampia paketteja niille. Vuosien myötä olen myös oppinut sen, ettei Etnalle ja Adjalle kannata ostaa mitään kovinkaan kallista. Alun hurmion jälkeen ne kun päättäväisin ottein tappavat ja suolistavat lelun toisensa jälkeen. Ne eivät tee eroa eläinkaupan kalliiden lelujen tai halpojen kirpputorilöytöjen välillä, kaikkien kohtalo on sama. Toisaalta mitään ikuista niille ei kannatta ostaakaan, koska jos sitä ei saa tapettua ja tuhottua, niin eivät ne silloin ole myöskään kovin mielenkiintoisia. 

Niinpä kävin tänään kirpputorilla tekemässä löytöjä, melkeimpä harmitti kun tuntui siltä, ettei kukaan enää myy kovin halvalla vanhoja pehmoleluja. Euroa enempää kun en niistä suostu maksamaan, niiden kohtalon takia. Onneksi maltoin kuitenkin kiertää kirpputorin loppuun asti ja niin tuli löydettyä tytöille joululahjat huimalla 2,40 euron loppusummalla. Vielä täytyy sitten löytää Zeukselle jotain erityistä ja tietysti vähän kalliimpaa. Tärkeimmät ominaisuudet Zeuksen lahjalle ovat se, että se osaa itkeä ja on karvainen. Zeus saa joka joulu lahjaksi uuden "pennun" itselleen jota se sitten rakastavan isän tavoin suojelee petomaisilta tytöiltä. 

Nämä pehmolelut päätyvät paketeihin Etnan ja Adjan avattaviksi.
Hieman surullista on tietää jo valmiiksi millainen niiden tarina tulee
olemaan. 

Zeus tykästyi pehmeisiin ja vinkuviin leluihin jo pienenä. Ne olivat aina
sille tärkeitä, eikä se koskaan tappanut, tai rikkonut niitä.

Minä, Zeus ja koirapehmo 2007.

Mitähän ihmettä se mamma tuolla edellisessä
postauksessa höpisi, kun me osataan näin nätisti olla, 
eikä mitään rähistä.

Kuuntelin tässä joku aika sitten erään tuttavani valitteluja sivukorvalla. Puheenaiheena oli vanhaan tuttuun tapaan kissa, eikä ihan mikä tahansa kissa, vaan hänen oma kissansa. 
Kissa sitä ja kissa tätä, vali vali vali valitus poikineen. Jossain vaiheessa hän huomasi todeta sitten itsekin, että jostain syystä hän huomaa lemmikistään ainoastaan ne kaikki negatiiviset puolet. Suurin ongelma tuntui olevan se, kun osa hänen kavereistaan ja ystävistään eivät voineet enää käydä hänen luonaan kylässä allergioiden takia. 

Aikani kun olin tuota valitusvirsien maratoonia kuunnellut tokaisin sitten yksikantaa, että lemmikin pitäminen on elämänvalinta kysymys. Tai ainakin se on sitä minulle. Kun valitsee jotain, täytyy jostain toisesta asiasta luopua. Kaikkea ei voi saada, ja se on varmasti hyvä niin. 

Monesti sitä on itsekin tullut miettineeksi mistä kaikesta sitä jää paitsi lemmikeiden takia, ja toisaalta kuitenkin kuinka paljon enemmän taas saa. Yritin tälle kissanomistajallekin selittää, sitä, miten asiat kannattaa laittaa vaakakuppeihin ja punnita. Totesin myös että itseltäni on jäänyt jopa useampia ulkomaanmatkoja tekemättä, kun olen aikani asioita pohdittuani todennut jääväni mieluummin kotiin koirieni kanssa. Kissan omistajan mielestä matkustamatta jääneitä ulkomaanmatkoja ei kuitenkaan voi verrata jouluun, jonka ajaksi kissan joutuu viemään hoitolaan. 

Vieraan varainen emäntämme, Siiri.

No voihan se tietenkin olla totta, ainakin kissanomistajan mielestä. Sekin voi olla totta, että siitä omasta lemmikistään huomaa vain negatiiviset puolet, ainakin jonkun mielestä. Itse rohkenen esittää kysymyksen, että mitä iloa sellaisesta lemmikistä on, josta ei keksi mitään hyvää sanottavaa?

Tottahan sitä varmasti jokaisesta lemmikistä löytyy niin hyviä kuin huonoja puolia. En minä ainakaan voi sanoa, että minulla olisi kolme täydellistä koiraa ja neljä vielä täydellisempää kania. Enhän minäkään ole täydellinen. En kuitenkaan uskoisi saavani itselleni niin ihanista ja rakkaista lemmikeistä niin paljon iloa, onnea ja energiaa, jos jatkuvasti kiinnittäisin huomiota niistä johtuviin negatiitvisiin asioihin. Tietenkin sitä joskus väsyy, minä ainakin. Koirille tulee tiuskittua, korotettua ääntä, joskus sitä on tullut oltua jopa epäoikeuden mukainen, mutta ei se kuitenkaan vähennä niitä kohtaan tuntemaani rakkautta. 

Mitäs me veijarit täällä sohvalla...

Päin vastoin, hermostumisen jälkeen katumus on ihan hirvittävä, katkerat kyyneleet karkaavat poskille ja sitä toisinaan ehtii jopa ajatella, että olisi parempi jos tällaisella toisinaan niin kovasti kiivastuvalla ihmisellä ei olisi lemmikeitä ollenkaan. Uskollisin ystävä on totisesti uskollisin ystävä. Ja minulla on se onni, että niitä on useampia. 

Kun ärähdyksen jälkeen koirista vanhin lähestyy hyvin varovasti ja hienovaraisesti, pysähtyy puolen metsin päähän, ottaa lämpimän katsekontaktin ja heilauttaa hyvin varovasti häntää, ei kyyneleiden keskellä voi olla hymyilemättä. Hymy aikaan saa reippaammin heiluvan hännän ja kohtelias herrasmies odottaa vielä lähestymislupaa. Sitten se tulee viereen, painautuu hetkeksi syliin, antaa pusun jos toisenkin. Kertoo että tässä olen, enkä ole mihinkään lähdössä. Zeuksen hellyyskiintiö on hyvin pieni ja rajallinen, se kaipaa päivittäin rapsutuksia, sylitystä ja läheisyyttä, mutta vain pienen hetken kerrallaan. Se harvoin omatoimisesti nukahtaa syliin, koska haluaa mieluummin nukahtaa viereen. Toisin on Etnan ja Adjan kanssa. 

Etna ilmaisee läheisyyden ja hellyyden kaipuunsa hyvin suorasukaisesti. Neiti kiipeää päättäväisesti syliin ja käpertyy siihen nukkumaan. Se ei varsinaisesti kysy lupaa, koska tietää ettei se tarvitse sitä. Edes vihaisena en voi kieltää Etna "erityislasta" tulemasta syliin. Kun Etnan hellyys ja läheisyyskiintiö ovat siltä erää täyttyneet se käy viereen tai usemminten sänkyyn tyynyn päälle nukkumaan. 

Adja tykästyi keinutuoliin, tai siis mattoon
 sen alapuolella.

Adja ei tunne käsitettä kiintiö, tai sitten sillä ei vain yksinkertaisesti ole sellaista. Adja ei pyydä huomiota, se vaatii sitä mitä mielenkiintoisimmilla sirkustempuilla ja tavoilla. Ja ellei mikään muu auta, se tarvittaessa ilmaisee tarpeensa käymällä kasvojen päälle makaamaan. Hellyyttä ja läheisyyttä se tuntuu janoavan enemmän kuin yksikään toinen. Mikään ei riitä, mikään ei ole kylliksi, eikä hellyyttä voi koskaan saada liikkaa, ainakaan Adjan mielestä. 

Ostin vuosia sitten magneetin jossa on lyhyt ajatelma. "Mitä enemmän tapaan ihmisiä, sitä enemmän pidän koirastani." Tuo ajatus on kyllä niin totuuden mukainen. Meitä on täällä kulkijoita niin moneen junaan, ja osa jäänyt vielä asemillekin. Siihen kuinka suhtaudun ihmiseen tai kuinka paljon arvosta ihmistä, vaikuttaa hyvin paljon se, miten hän suhtautuu eläimiin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö tulisi toimeen tai olisi  tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät pidä eläimistä. Minulle eläimet ovat tärkeitä, kaikille eivät. Jos he kunnioittavat minun elämänvalinta kysymyksiäni, minä kunnioitan heidän. 

En halua eläintenpidollani loukata muita ihmisiä, aiheuttaa muille ihmisille hankaluuksia, tai tehdä heidän oloaan vaikeaksi. Siispä kun olen tekemisissä ihmisten kanssa jotka eivät ole kiinnostuneita eläimistä, en juurikaan ota niitä puheen aiheeksi. Kunnioitan ihmisten koirapelkoa, tai sitä etteivät he halua olla eläintenkanssa missään tekemisissä. Toisaalta toivoisin ihmisten osaavan kunnioittaa myöskin sitä, että minulle ne ovat tärkeä osa elämääni. 

Suoranainen koirainho on sellainen, mitä en voi ymmärtää. Koirista ei tarvitse pitää, enhän minäkään pidä kaikista koirista, saati sitten kaikista ihmisistä. Minun ei kuitenkaan tarvitse näyttää sitä ja näidenkin eläinten ja ihmisten kanssa tulen kuitenkin toimeen. Yksi jos toinenkin on ihmetellyt sitä, miksi minulla täytyy olla koiria kolme, saati sitten kaneja neljä. Joskus olen vastannut siihen, että ihmettelen sitä itsekin. Toisinaan vain kohauttanut harteitani ja vaihtanut puheenaihetta. Ihminen joka ei ole koskaan ollut minun kanssani samassa tilanteessa ei sitä voi ymmärtää, ei vaikka kuinka paljon sitä selittäisi. Eikä aina jaksa edes yrittää selittää. 

Onpa joku joskus hyvin ajattelemattomasti todennut minulle, että "voi että minä säälin tulevaa miestäsi, kun sinä olet noin eläinrakas." Mitäpä siihen sitten vastaisi, minä en vastannut mitään. 

Tikru ja Etna <3

Jeni 

Eilisestä päivästä alkaen lähelle jouluaattoa asti meidän arjessamme on vahvasti läsnä vanha tuttu, monirotuinen Siiri. Siiri tuli elämääni (vaikka ei kuitenkaan aivan sanan varsinaisessa merkityksessä), noin puolisen vuotta sen jälkeen kun vanha ja rakas kasvukumppani, silloinen paras ja uskollisin ystäväni saksanpaimenkoira narttu Jeni, oli muuttunut yhdeksi taivaan kirkkaimmaksi tähdeksi.

Suluissa oleva lauseen tapainen tarkoittaa sitä, ettei Siiri tullut minun koirakseni, vaan ystäväni koiraksi. Hän oli etsinyt pitkään sopivaa monirotuista koiraa itselleen. Ajatus koiran ottamisesta oli kytenyt hänen mielessään jo pitkään. Ihan mikä tahansa ei kelvannut ja kun sopiva sitten osui kohdalle sitä lähdettiin hakemaan melko kaukaa. Pääsin pennun hakumatkalle mukaan, menomatkan matkaseuraksi ja tulomatkalla sitten pennun kaveriksi. 

Jeni <3

Monta kertaa olen jälkeen päin miettinyt, kuinka erilaista elämäni olisi nyt, jos tuolta reissulta olisi palannut yhden pennun sijaan kaksi pentua. Ensimmäinen olisi ollut pitkän harkinnan tulos, toinen hetken mielijohde. Paluumatkalla autossa oli kuitenkin vain yksi pentu, pieni vaaleanruskea pörröinen pallero, joka rauhoittui nukkumaan syliini. 

Menomatkalla olimme miettineet pennulle nimeä, vaihtoehtoja oli monen paperiarkin verran. Loppujen lopuksi kotimatkalla pennulle löytyi nimi, mutta ei kuitenkaan yksikään listassa olleista. Niin pennun nimeksi tuli Siiri. 

Sain olla paljon mukana tuon pennun elämässä, kävin hoitamassa sitä usein. Sain seurata sen kasvua ja kehitystä, sitä miten pienestä pennusta kasvoi ensin hontoelo koipeliini, sitten lopulta vahva ja vankka aikuinen suuri koira. 

Vuosien myötä muuttuneista elämäntilanteista huolimatta aina silloin tällöin olen Siiriä käynyt hoitamassa. Asustellut saman katon alla Siirin kanssa, tai sitten Siiri minun kattoni alla. Vuosien myötä minulle tuli ensin koira, sitten kani, toinen koira, toinen kani, kolmas kani, neljäs kani ja lopulta sitten vielä kolmas koira. 

Siiri

Siirin riistaviesti aiheutti pientä päänvaivaa minulle itselleni joitakin vuosia sitten, kun kanilaumani asui sisällä. No onneksi tilanne ratkesi sillä, että kanit asuivat yläkerrassa ja portaiden alapäähän laitettiin tukeva portti. Ylös Siirillä ei ollut mitään asiaa. Kummasti lenkitkin muuttuvat ihan erilaiseksi kun oli oravabongari mukana. Omat koirani eivät juurikaan oravia lenkin aikana huomanneet, mutta Siiri bongasi taatusti jokaisen, sen lisäksi sen täytyi jokaisen kohdalla pysähtyä ja jäädä seuraamaan oravan liikkeitä. 

Siirin edellisestä hoitokerrasta on nyt kulunut yli kaksi vuotta. Pienellä varauksella suhtauduin siihen, miten saan koirien yhteispelin taas toimimaan. On se aikaisemminkin sujunut, kunhan kaikki mahdolliset resurssikiistoja aiheuttavat tavarat on kerätty pois, kaikenlainen turha koirien huomioiminen minimoitu, koirat ruokittu kokonaan erillään, eivätkä ne ole vietäneet valvomatta aikaa keskenään lainkaan. 

Yksi syy tähän on Etna. 
(Etnasta enemmän täällä http://zeusjaetna.blogspot.fi/p/etna.html ja täällä http://zeusjaetna.blogspot.fi/2013/08/taalla-sita-ollaan-taas-ei-siis.html jälkimmäisestä tekstistä asia Etnasta löytyy sieltä teksin loppupuolelta.)

Toinen syy on Siiri. 

Siiri ja Zeus Ilkossa

Siiri on hyvin itsetietoinen narttu, joka ei juurikaan pidä toisista nartuista. Silloin tällöin vuosien myötä se on joistakin nartuista napannut kiinnikin. Ei koskaan minun seurassani, ei koskaan minun koiristani. Ja toivon, että niin se sujuu jatkossakin, en suinkaan sitä että tuo varmasti yli 40 kg painava koira silloin tällöin nappaisi jostain toisesta koirasta kiinni, vaan sitä ettei se nappaisi minun koiristani kiinni. Vielä tarkempi pyrin asioiden suhteen olemaan, kun ennen lomareissulle lähtöään Siirin omistaja kertoi, että Siiristä on iänmyötä tullut hieman ärhäkämpi. 

Pohdin siis asiaa mielessäni pitkään, ennen kuin otin tietoisen riskin ja maanantai iltana otin koko koiralauman mukaan tänne Siirille. Jätin omat koirat ulos, heitin tavarat sisään ja laitoin Siirin valmiiksi lenkille. Nappasin omat koirat pihasta mukaan ja niin lähdettiin lenkille suoraan. Siiri ei saanut mennä omien koirieni luokse, eivätkä ne puolestaan saaneet mennä Siirin lähelle. Kiersimme pitkähkön lenkin, ilta oli muuttunut yöksi eikä vastaan tullut ketään. Kun tultiin lenkiltä takaisin passitin omat koirat ylös ja Siirin alas. 

Yönaikana omissa koirissani aiheutti hienoista hämmennystä muualla talossa ovia availlut Siiri. Itsekin säpsähdin muutaman kerran kuulunutta kolinaa, mutta Siiri siellä vain tarkisteli, etteikö se omistaja kuitenkin löytyisi jonkun oven takaa. Tähän nykyiseen kotiinsa muutettuaan Siiri muutamaan kertaan aiheutti jännitystä yhden jos toisenkin elämään, neiti kun osasi avata myös etuoven ja lukosta. Kaipa se koti sitten alkoi kuitenkin tuntumaan kodilta koirankin mielestä, ja Siiri on tuon ulko-oven availun jättänyt. 

Siiri, Zeus ja Etna

Seuraava päivä lähti käyntiin rauhallisesti, sain koirat ulos ja lenkille ilman minkäänlaisia konflikteja. Jossain vaiheessa lenkin aikana Etna ja Siiri haistelivat samoja hajuja ja Siiri sitten haukahti Etnalle. Siirin puolelta se jäi yhdeksi haukahdukseksi, Etna tietenkin säikähti ja vastasi takaisin väistämällä mahdollisimman kauas ja haukkumalla. Meinasipa Enalla jäädä tuo säikähdys vähän päällekin, mutta meni sitten kuitenkin ohi ja loppu lenkki sujui rauhallisesti. 

Niin nyt kuin varmasti koko tämän hoitojakson ajan pyrin pitämään koiria mahdollisimman paljon eritiloissa, ettei ketään alkaisi ahdistamaan liikaa. Siirikin on tottunut melko rauhalliseen elämään, ja kolme pyörivää ja hyörivää väkkärää saattaisivat käydä vanhan rouvan hermoille. Lisäksi Siiri on sitä mieltä, että sen ruokakuppi on sen, mikä onkin täysin ymmärrettävää. Mutta myöskin alakerrassa oleva vesikippo on Siirin ja neiti kyllä tiedostaa sen asian hyvin. 

Omien koirien uteliaisuutta tyydytti se, kun ne saivat Siirin takapihan ulkoilun ajan tutkia koko asunnon läpikotaisin. Kun Siiri puolestaan halusi takaisin sisälle, juoksutin omat koirat ylös portin taakse. 

Vaikka varmasti tämän Siirin hoitamisen ajan asustelen aika paljon täällä Siirin luona, niin varmuuden vuoksi joka kerran, kun asunnosta poistun lähtevät mukaan myös nuo kääpiöpinserit. Ovia availevan Siirin kanssa en uskalla ottaa minkäänlaista riskiä, ainakaan sellaista joka saattaisi aiheuttaa vaaraan nuo omat pienet koiruudet. 

Kuva postaus helmikuulta 2011. Kuvissa siis n. 1 vuotias Etna ja Toto, joka oli yksi parhaista kavereista tuohon aikaan. Taitaapa yhdessä kuvassa esiintyä Zeuskin :)

Kun kerran hoidetaan, niin hoidetaan sitten kunnolla, tuntuvat nuo koirat kai ajattelevan... Eli toisin sanoen eläinlääkärissä on tullut käytyä nyt milloin kenen kanssa ja yhdestä jos toisestakin syystä. 

Zeuksen silmien takia on tämän vuoden aikana tullut käytyä lääkärissä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Keväällä huuhdottiin hiekkoja pois silmistä ja saatiin pitkät tippakuurit molempiin silmiin. Pitkin kesää huuhdoin silmistä sitten ihan omatoimisesti pois roskan poikineen. Loppukesästä toisesta Zeuksen silmästä löytyi haava ja sitäkin hoidettiin pitkään. Kuntoon se kuitenkin tuli.

Pentupentu elikäs Emra rokoteltiin ensimmäisen kerran Lokakuussa ja samalla kertaa tutkittiin Adjan polvet jotka todettiin terveiksi. Hetkeä myöhemmin Zeuksella tulehtui taas silmä ja taas hoideltiin.

Lopulta sain varattua Zeukselle ja Adjalle viralliset silmätarkastukset ja molempien silmät todettiin terveiksi. Zeuksen silmän haavasta oli jäljelle jäänyt vain pienen pieni, hädin tuskin mikroskoopilla havaittava arpi, eli se ainakin oli parantunut hyvin. 

Silmätarkastus oli maanantaina ja perjantaina oli sitten Emran seuraava rokotus. Juuri kun olin lähdössä ja jättämässä koiria portin taakse, huomasin että sängylläni oli melko iso veriläntti. Aloin tietysti heti selvittämään mistä veri oli tullut. Ensimmäsienä tuli mieleen pennun hampaiden vaihto, mutta veri ei tullut sen, eikä kenekään toisenkaan suusta. Lopulta oikea kohde kuitenkin sitten löytyi. Pitkäkynsi Etnalta oli revennyt kannuskynsi kokonaisuudessaan irti, siispä pennun kanssa eläinlääkäriin lähti myös Etna. Melko tiukkaan sai pitää pienestä potilaasta kiinni, kun eläinlääkäri puhdisti haavan, laittoi paikallishoidon ja paketoi jalan. 

Emra puolestaan ei huomannut koko rokotuksia, ei nelosta, mutta ei myöskään rabiesta joka samalla kerralla laitettiin. Reippaita koiria molemmat kuitenkin olivat ja käynnistä selvittiin kunnialla.

Melko kipeä tuo Etnan kynnentynkä (tai siinä ei siis ole mitään jäljellä) tuntuu olevan ja kun sitä puhdistaa, hoitaa ja vaihtaa uutta sidettä huomaa sen, että kun aamusella edellisen kipulääkkeen vaikutus alkaa loppua on alueen hoitaminen hieman vaikeampaa kuin illalla. Muutaman kerran neiti on pelkän kivun seurauksena yrittänyt jopa hieman nappaista, mutta jonkilainen kontrolli sillä on kuitenkin pysynyt siinä, ettei mitenkäänä ihan tosissaan ole kuitenkaan yrittänyt purra. 

Olen pyrkinyt tekemään hoitotilanteesta niin miellytävän kun sellainen tilanne, jossa koiraa pidetään väkisin maassa ja käsitellään kipeää aluetta sen verran kuin välttämätöntän, nyt voi koiran mielestä miellyttävää olla. Jokaisen kerran jälkeen se on palkittu ruhtinaallisesti ja lattialta ylös ponnistaessaan sillä heti alkaa nenä käydä, että missäs se palkinto oikein viipyy. 

Siskoni kyseli yhtenä iltana, että osaanko hoitaa kyseisen operaation paremmin kuin tavalliset ihmiset, koska olen suorittanut klinikkaeläinhoitajan opinnot ja työskennellyt eläinlääkäri asemalla. Hieman hymähdin siihen vastaukseksi, että onko sillä oikeastaan merkitystä osaako jonkin asian tehdä vähän paremmin tai huonommin, kuin keskiverto  kaduntallaaja, kunhan sen saa tehtyä. 

Vaan eihän nämä hoidettavat sitten tähän loppuneet, la-su välinen yö meni mukavasti, tai jos totta puhutaan, niin ei nyt niin kovin mukavasti, siinä kun Adja alkoi oksennella, kunnes lopulta aamuyöstä ei ollut enää mitään mitä olisi oksentanut. Sunnuntai päivä meni kuitenkin suhteellisen  hyvin, aamulla yksi oksennus, mutta ei sitten muuta. Jossain alitajunnassa eli pieni pelko siitä, ettei kyseessä vain olisi suolitukoksesta johtuva oksentelu ja illalla helpotus olikin melkoinen kun totesin, että jotain suoliston läpi ainakin kulkee. (ja että siellä olisi ollut jotain mikä olisi kulkenut, niin olin pitkin päivää parin tunnin välein syöttänyt Adjalle hyvin sulavaa koiran märkäruokaa)

Seuraava yö ei kuitenkaan luvannut taaskaan kovin hyvää. Ilta ruoan jälkeen oksentelu alkoi taas ja jatkui pitkälle aamu yöhön. Siispä aamulla Adja lähti kanssani töihin, neiti kuvattiin röntgenillä, mutta mitään merkkejä suolitukoksesta ei löytynyt. Sille annettiin pahoinvoinninesto lääkettä ja jatkettiin taas syöttämistä niin, että ruokaa tuli hyvin pieni annos muutaman tunnin välein. Sunnuntai illalla olin antanut Adjalle myös kissanmallasta ja sen antamista jatkettiin myös koko maanantai päivän ajan. Illalla sitten kun olimme töistä kävelemässä autolle Adja näytti taas, että tavara kyllä pääsee kulkemaan läpi asti, eikä jää matkan varrelle jumiin. Tästä eteen päin edetään nyt niin, että ainakin muutaman päivän ajan Adja saa pienen annoksen hyvin sulavaa ruokaa parin tunnin välein ja tilannetta seurataan, yleisvoinniltaan kun neiti on kuitenkin kaiken aikaa ollut suhteellisen normaali oma itsensä.

Etnan jalan hoito jatkuu vielä pitkään, kun Adjan hoito jo toivottavasti loppuu melko pian. Hoito tilanne on Etnalle aina inhottava, se alkaa vapista kuin haavan lehti, heti kun huomaa että on taas hoitotoimenpiteiden aika. Muutamaan kertaan olen antanut jalalle "ilmakylpyjä" mutta vain silloin kun pystyn 100% neitiä vahtimaan, ettei se pääse aluetta nuolemaan. Etna tietää jo heti, kun side otetaan pois ja se saa lähteä liikkeelle, ettei tassua saa nuolla. Tilanne ja minun tarkkaan valvova silmä ovat sille melko kova paikka. Jotenkin se paineistuu siitä niin, että tulee vain johonkin lähettyville makaamaan ja tärisee tärisemistään. Sen tekisi mieli nuolla niin paljon, ettei se oikein tiedä miten päin sen pitäisi olla ja jos joudun sitä kieltämään nuolemasta se menee sellaiseen jännään mielentilaan. Ei sitä oikein osaa sanoinkuvailla. 

Tämän päiväinen ilmakylpy näyttää nyt kuitenkin sujuvan vähän paremmin, muutaman kerran jouduin sitä kieltämään, eikä se oikein tiennyt mihin olisi asettunut, mutta nyt se nukkuu tuossa vieressä pää Zeuksen selänpäällä. 

Yhtä asiaa olen tässä tänä syksynä huomannut miettiväni. Etna joka on siis täyttää helmikuussa neljä vuotta on alkanut harmaantua pikkuhiljaa. Päälaella, oikean korvan juuressa sillä on useita harmaita karvoja, kuonon alunen on harmaantumaan päin myöskin ja nyt harmaita karvoja on alkanut ilmestyä myös silminen ympärille. Zeuksellakin harmaita karvoja on ilmaantunut jonkin verran, mutta se täyttääkin heinäkuussa jo seitsemän vuotta. Lähinnä päänvaivaa ovat aiheuttaneet nuo Etnan harmaat karvat ja olen kovasti pohtinut sitä, että voiko esimerkiksi stressi aiheuttaa sen, että koira alkaa harmaantumaan ennenaikaisesti. Voiko olla niin, että Etna joka kantaa harteillaan koko maailman huolet ja ahdistuksen alkaa harmaantua jo nyt kaikkien huoliensa seurauksena? 

Sitäkin olen miettinyt, että vanhetaako jatkuva stressi, huoli ja ahdistus Etnaa, tekevätkö ne henkisesti siitä paljon vanhemman koiran, kun se oikeasti onkaan?!? 

Facebookissa joku oli linkittänyt aivan loistavan blogi tekstin, joka nostatti hymyn kasvoille ja piristi kummasti tätä sateista päivää. Kyseinen Juha Kareksen kirjoittama erittäin osuva teksti kääpiöpinserin monilahjakkuudesta löytyy alla olevasta linkistä.

http://chicchoix.com/blog/?p=4161

Itsekin pystyn allekirjoittamaan tekstistä melko monta kohtaa, mutta erityisesti kohta 6 nosti vanhoja muistoja mieleen. Kyseisessä kohdassa puhuttiin kääpiöpinserin taidosta varastaa esimerkiksi luu toiselta koiralta. Meillä tuota samaa taitoa käytetään hyödyksi milloin mihinkin, aina tarvittaessa. Erityisen lahjakas siinä on Etna, joka pääsi kehittämään taitojaan vanhassa työpaikassani. 

Päivisin töitä tehdessäni koirat pääsivät ulkoilemaan ja viettivätkin suuren osan päivästään kesällä ulkona muun lauman kanssa. Laumaan kuului vaihtelevasti kymmenkunta koiraa, niin uroksia kuin narttujakin. Lauman arvojärjestys oli melko selkeä, sieltä löytyi niin yksilöitä pahnan pohjimmaisesta alfa urokseen ja alfa naaraaseen saakka. 

En oikeastaan osaa sanoa mihin kohtaan arvojärjestystä tai laumaa omat koirani kuuluivat, vai kuuluivatko mihinkään kohtaan, mutta hyvin ne siellä pärjäsivät. Urokset eivät ryppyilleet Zeukselle, eikä Zeuksen tarvinut tehdä itsestään numeroa siellä muiden keskellä. Etna ei puolestaan koskaan ole juuri toisista koirista tykännyt, mutta työkaverit, ja etenkin kuvassa oleva Toto olivat asia erikseen. 

Koirilla oli paljon luita jyrsittävänä, eiväkä ne Etnaa juuri kiinostaneet. Etenkään kun ne lojuivat ympäri ämpäri isoa peltoa ja kukkulaa. Vaan sillä hetkellä, kun joku koirista päätti luuta alkaa syömään, ilmestyi paikalle Etna ja ilmaisi melko selkeästi haluavansa tuon luun itselleen. Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta yllä oleva kuva ei kuitenkaan riitä kertomaan kaikkea. 

Joka kerta luun toiselta koiralta halutessaan Etna laittoi melkoisen sirkusesityksen pystyyn. Se teki leikkiin kutsuja, heilutti häntäänsä, hyppeli korkealle ilmaan, teki piruetteja, kiersi luuta syövää koiraa ympäri, haukkui ja vinkui. Uudelleen ja uudelleen sitkeästi, kunnes luuta syövä koira luovutti, jätti kiltisti luun maahan ja poistui vaivihkaa takavasemmalle. Ja voi sitä pienen koiran riemun määrää, kun se lopulta tuon vanhan nuhjaantuneen ja maassa kauan lojuneen luun sai itselleen. Ylpeänä se kantoi sen lämpimän kukkulan rinteeseen ja alkoi sitä tyytyväisenä syödä. 

Samalla itsepintaisella sinnikkyydellä Etna pystyy anastamaan luut myös kotona toisilta koirilta. Yleensä siihen ei ole tarvetta, mutta toisinaan näitä tilanteita kuitenkin syntyy. Neiti menee tilanteeseen sellaisella päättäväisyydellä, että oksat pois, Adja yrittää sinnikkäästi pitää puoliaan, mutta itseluottamus loppuu kuitenkin kesken ja Etna poistuu voittajana paikalta. Adja puolestaan ei Etnalta luita pois hae. Jos luu kuitenkin on vapaata riistää ja molemmat haluavat sen alkaa tiukka tuijotuskilpailu ja luun saa se jolla kantti kestää.

Zeukselle lelut ovat hyvin tärkeitä, etenkin vinkuvat pehmolelut. Kun Etna ja Adja rottakoiran päättäväisyydellä tappavat ja suolistavat lelut, yleensä heti ne haltuun saatuaan, Zeus puolestaan hoitaa ja vaalii niitä kuin maailman kalleinta aarretta. Siispä kun Etna päättää Zeukselta lelun käydä hakemassa, on hätä melkoinen. Zeus pistää viimeiseen asti vastaan, jotenkin sillä ei vain toimi murisemisen ja lelusta tiukasti kiinnipitämisen taito yhdessä. Ja siinä vaiheessa kun hampaiden ote himpun verran heltiää, aloittaa Etna voitontanssinsa. Tällaisessa tilanteessa Zeus tulee sitten usein pyytämään apua minulta ja kun Etna on voitontanssinssa tanssinut siirtyy vinkulelu takaisin Zeuksen hellään huomaan. 

Enemmän tästä Zeuksen hoivavietistä kirjoittelen sitten joskus myöhemmin. 

Kävimme tänään silmätarkastuksissa Adjan ja Zeuksen kanssa..

Zeuksen silmät todettiin edelleen terveiksi, samoin Adjan silmät. Lisäksi molemmat saivat kehuja hienosta käytöksestään, kehaisipa joku niitä mallikelpoisiksi rotunsa edustajiksikin. Kunnialla siis selvittiin ja olo on nyt helpottunut, kun on yksi huoli vähemmän.

Seuraava virallinen terveystarkastus lienee vuorossa reippaan tai vajaan vuoden päästä, kun Adjan virallinen polviluksaatiolausunto vanhenee ja se täytyy sitten uusia kun neiti täyttää kolme vuotta.

Parin vuoden välein täytyy myös uusia noiden mustuaisten silmätarkastuksetkin. Zeukselle tämä tarkastus oli jo neljäs, Adjalle vasta ensimmäinen. Toivottavaksi tulokset pysyvät jatkossakin yhtä hyvinä. 

Tässä muutamia kuvia, joita lupailin tuolla aikaisemmassa postauksessa.. Asettelua en nyt saa sellaiseksi kuin olisin halunnut, mutta ehkä se kelpaa ihan näinkin. Kuvissa näkyy nyt sitten ensimmäinen villapaita jonka koiralle tein. Ohjeena oli tosiaan koirat lehden ohje, jossa todettiin mm. että paita valmistuu muutamassa tunnissa, televisiota katsellessa.. 

Saattaisin lausua siitä hieman eriävän mielipiteen, ensinäkään paita ei valmistunut muutamassa tunnissa, eikä etenkään televisiota katsellessa :D Ihan sellaista en siitä saanut, kun olisin halunnut, mutta ihan käyttökelpoinen siitä kuitenkin tuli. Ohje oli tosin suunniteltu mäyräkoiralle, joten en voinut alkaa neulomaan ihan suoraan ohjeen mukaan vaan hieman piti
ohjetta soveltaa meille sopivammaksi. Pyöröpuikoilla paitaa alettiin muistaakseni neuloa. 

Nuo pitkät lahkeet tuntuivat ensialkuun hyviltä, mutta vuosien kuluessa ja paidan venyessä ja vanuessa ne alkoivat kerätä huonoilla keleillä aika paljon lunta mukaansa. Siinä mielessä ne olivat hyvät, ettei paidan alle päässyt sujahtamaan lunta. 

Etenkin samana talvena ostetun manttelin kanssa paita toimi kuitenkin aika hvyin ja onkin säilynyt tallessa ihan tähän päivään asti. Käytössä se on silloin tällöin satunnaisesti.

Näissä kuvissa näkyy todelliseen tarpeeseen ostettu toppahaalari, jonka hankin Zeukselle talvella 2009. Vaikka puku onkin kaupan hyllystä bongattu ja ostettua, se on kuin tehty Zeukselle.. helppo pukea päälle, koiran on helppo liikkua sen kanssa, eikä se kinnaa mistään kohtaan. Onpa tuo kyseinen haalari tainnut olla Zeukselle melkoinen hengenpelastajakin, kun samaisena talvena siperianhusky kävi takaapäin mitään varoittamatta suoraan Zeukseen kiinni. Varma otteisesti husky nappasi Zeuksen suoraan niskasta kiinni reippaaseen tappopurentaan ja ravisteli koiraa ilmassa edes takaisin kuin pelkkää riepua konsanaan. Yksi elämäni ja varmasti yksi Zeuksen elämän järkyttävimmistä kokemuksista päättyi kuitenkin onnellisesti ja siitä saan tuhannesti kiittää tuota toppapukua ja sen paksuja niskatoppauksia. Jokainen voi varmasti mielessään kuvitella miltä kuulostaa se ääni, kun oma koira huutaa toisen koiran hampaissa henkensä edestä. En koskaan halua sellaista joutua kokemaan, tai kuulemaan toista kertaa. 

Samainen haalari on Zeuksen päällä tässä viereisessä kuvassa, jossa olemme joulun vietossa pohjoisessa yli 30 asteen pakkasessa. Luntakin oli tosiaan niin paljon, ettei herra juuri noita valmiiksi tallattuja polkuja lukuunottamatta kulkenut missään muualla.

Samaisena jouluna Zeus oli käynyt paistivarkaissa ja ahtanut itseensä niin hirvittävän määrän suolaista naudanpaistia, että koko koira oli aivan ratkeamis pisteessä. Eipä se sen jälkeen pariin päivään mitään muuta sitten syönytkään ja ähisi melkoisesti aina liikkuessaan. Ulkona tuli käytyä tuhkatiheää aina pieniä hetkiä kerrallaan ja niin hirvittävä jano ahnehtimista seurasi, että kun iso vesikippo oli latkittu tyhjäksi päätti herra juoda vedet myös kuusen jalasta. 

Alunperin Zeukselle tehty raitapaita, josta kuitenkin nuo jalkojen aukot jäi aavistuksen verran liian ahtaiksi, lisäksi tuo paita jättää peittämättä kokonaan nuo isot reisilihakset. Etuosa siinä muuten on kyllä muuten hyvä ja se istuu hyvin päälle.

 Kuvassa paita päällä malleilee Adja, jolle paitaa istuu aavistuksen verran paremmin kuin Zeukselle. Etnalle tehdystä vastaavasta joskin vaaleansini- tummansinisestä raitapaidasta ei kuvaa taida ollakaan. Se oli huomattavasti onnistuneempi versio tästä paidasta ja erityisen tyytyväinen olin siis niihin jalkojen teihin. Takaosasta se kuitenkin tuli liian pitkäksi, joskin suojasi sitten taas hieman paremmin noita isoja reisilihaksia. 

Myöskin tässä kuvassa on mallina Adja, jonka päällä on mallattu alunperin Zeukselle tehty paita. Paita oli kuitenin aivan liian kapea tuolta etuosasta ja kinnasi Zeuksen päällä melkoisesti. Muutaman vuoden se ehti olla sitten varastoituna, kunnes kaivoin sen esiin Adjaa varten. 

Kuvasta näkee hyvin tuon lähellä säkäaluetta olevan ylimääräisen "makkaran"  joka siihen on käsittääkseni tullut kun olen yrittänyt saada noita jalkojen teitä sopiviksi...

Paita on ensimmäinen jonka uskaltauduin tekemään kaksinkertaisella langalla ja harmin määrä oli kyllä melkoinen kun se ei sitten Zeuksen päälle mahtunutkaan, eikä taas Etnan päälle istunut hyvin. 

Lisäksi ensimmäisen kerran kokeilin myös saada virkkaamalla tehtyä paitaa takaa leveämmäksi niin, että paita lämmittäisi myös noita isoja reisilihaksia. Ajatus oli ihan hyvä, mutta toteutus vielä vähän hakuammuntaa. Hieman nuo paidan alareunat meinaavat nousta ylös päin.. 

Aikani kuluiksi olin virkannut yhtä sun toista, erimallisia ja värisiä kappaleita. Kun mallailin niitä sitten yhteen huomasin, että niistä saa koottua yhdenlaisen villapaidan koiralle. Innostuin tietysti hirveästi ja aloin sitten kaksinkertaisesta langasta virkata paitoja molemmille koirille. Lopputuloksena oli se, että kaksinkertaisella langalla virkattu paita ei "muotoutunutkaan" koiran päällä niin hyvin kuin yksinkertaisesta langasta tehdyt. Zeuksen paita onnistui suht hyvin, vaikka on vähän jäykkä ja tuo "kiinnitysremmi" on vähän liian pitkä ja leveä.

Etnan paidan tein samalla tyylillä kuin Zeuksen, mutta hieman pienemmäksi, sen kiinnitysremmi meni kuitenkin ihan plörinaksi ja pilalle. En kuitenkaan sitä jaksanut enää alkaa korjaamaan ja siitä jäi sitten auttamatta liian lörppä. Koirilla käytössä nuo paidat ovat olleet kaksi kertaa.. Vuosia sitten Euran näyttelyssä ja sitten toisen kerran tänä syksynä, kun kaivoin ne taas esiin. Ajattelin, että ihan hyvät näistä paidoista saisi jos jaksaisi vähän muokata ja parannella.

Kuvassa Etnalla on päällä kaikkien aikojen viritelmä. Paita on yritetty tehdä samalla tyylillä kuin tuo ihan ensimmäinen Zeuksen paita. Se on kuitenkin tehty kaksin tai kolminkertaisesta langasta ja jonkun ajatusvirheen takia aivan liian suurella silmukkamäärällä. Lähinnä se onkin käytössä ollut ainoastaan ns. tuplapaitana, niin että jonkin toisen paidan päällä. Kovin käytännöllinen se ei kuitenkaan ole koskaan ollut. 

Parhaiten se on palvellut talvella tehdyillä pitkillä automatkoilla, jolloin koira ei ole juurikaan liikkunut, eikä liian iso paita sinänsä haitannut siis liikkumista. Nyt tosin tällä hetkellä minulla ei ole aavistustakaan siitä, missä tuo paita mahtaa olla.. Se on mystisesti kadonnut samalla, kuin Etnan siniraidallinen paita, sekä kaksi kaupasta ostettua raidallista paitaa. 

Kahdessa seuraavassa kuvassa näkyy yksi lemppari paidoistani, sekä Riesa kani, että Adja pentuna. Paidasta ei juurikaan taida kovin paljon parempaa kuvaa ollakaan. Myös se on neulottu kaksinkertaisella langalla, harmittavasti värit vain loppuivat kesken, niin että jouduin alakappaleen ja tuon kaulaostan tekemään osittain punaisesta langasta. Paita palveli hyvin, kunnes jäi sitten liian pieneksi. Se oli oikeastaan kaikin puolin onnistunut, ellei lasketa sitä selkäosassa olevaa ylimääräistä
"makkaraa". 

Täytyy kyllä myöntää, että hieman harmitti kun tuo paita ei sitten Emran päälle passsannutkaan, osa syynä se että paita on tehty tyttökoiralle. Saapa nähdä sopiiko paita Emran päälle myöhemminkään, vielä se on ainakin sille suuren suuri. Hassua sinänsä, koska Ei Adja taida näissä kuvissa juurikaan olla Emraa vanhempi. ja paita istuu sen päälle hyvin

Koskapa tuo paita ei Emralle käynyt ja edellinen paita jäi liian pieneksi, neuloin sille uuden. Oranssi-ruskea raidallinen paita ei kuitenkaan taida sen päälle kovin hyvin sopia, sen verran nafti siitä loppujen lopuksi kuitenkin tuli. Lisäksi siinä paidassa taas jalkojen tiet jäivät hieman liian ahtaiksi.... 

Eli edelleen kaipailisin hyvää paita ohjetta, jos joku sattuu sellaisen tietämään.

Tästä vuosien takaisesta joulukortti kuvasta näkee vähän tuota paitaa sivusta päin, eli huolimatta siitä että paita istuu aika hyvin pennun päälle tuolla selässä ja niskan alueella on tuota ylimääräistä pussia vaikka kuinka paljon. Jostain syystä noin käy aina, kun yritän erityisesti keskittyä siihen, että jalkojen teistä tulee tarpeeksi suuret... (tosin kun pentu kasvoi hieman isommaksi, ei tuo pussi selässä enää ollut ihan niin suuren suuri.)