Kiljuvia jalopeuroja ja muorikauriita.

Ilmoitin jo hyvissä ajoin työnantajalle pitäväni lomaa viikolla 39. Lähdimme liikenteeseen neljän ihmisen ja kolmen koiran voimin matkailuautolla perjantaina kohti pohjoisempaa Suomea. Varsinaisia matkatavoitteita ei muuten tainnut olla, kuin olla kohtuulliseen aikaan lauantaina siellä, missä oli tarkoitus tukikohtaa pitää seuraavan viikon ajan. Matkailuautokin piti huolen siitä, ettei kiirettä ole, eikä tule, huomattamalla aina kun vauhti kiihtyi yli 1 km/h matkailuauton oletettaman suurimman sallitun nopeuden, sillä kohtaa Suomen tieverkostoa. 

Matka eteni hiljalleen Suomen karttaa ylöspäin kivuten. Yövyimme ensimmäisten n. 400 km jälkeen ja testattua tuli, että matkailuautossa saa ihan hyvät unet, vaikka siellä nukku kolmen koiran kanssa. 

Rauhallisen aamun jälkeen matka jatkui muutamalla tauolla seuraavat n. 450 km jonka jälkeen majoituimme. Oikeastaan jo alkumatkasta perjantain puolelta sai aloittaa ruskan ihailun, ja sitä jatkui pitkälle ajomatkan loppuun asti. Ruska senkuin komistui, mitä pohjoisemmaksi pääsimme. 

Koirat jaksoivat matkustaa hienosti, mitä nyt paimenet muutamaan kertaan ajonopeuden hidastuessa, luulivat että kohta ollaan perillä ja aloittivat pienimuotoisen konsertoinnin auton takaosassa. Matkan harmaahapsisin, tai oikeastaan valkoisin matkustaja sen sijaan käänsi vain kylkeä tuumaillen, että ei haittaa, vaikka tässä vielä vähän matkaan ajettaisiinkin. 

Jätettyämme Tornion taakse, pidimme pienen jaloittelutauon Korpikosken grillin ”levähdyspaikalla”ja kävimme ihastelemassa Ruotsin puolen ruskaa, toki Suomen puolelta. Muutamia kuviakin tuli otettua, kun ensin pääsin koirien kanssa laskeutumaan joen rannan liukkaille kallioille.

Aikamoista taitelua oli sileäpohjaisilla sandaaleilla pysytellä pystyssä liukkailla kallioilla, kun Undis oli vähän turhankin huolissaan muista kulkijoista. Ne kun eivät tahtoneet olla pienen paimenkoiran kanssa yhtä mieltä siitä, että paimennettavien pitäisi pysyä yhdessä kasassa, mieluiten vieä flexin narulla tiukasti yhteen niputettuna. 

Majoittuminen ei tuottanut suurempia tuskia, ensimmäinen yökin olisi ollut kovin rauhallinen, mutta parvella nukkuva Undis oli kovin huolissaan siitä, että alakerrassa nukkuvat saattavat yön aikana livahtaa vaikka karkumatkalle. Siispä se levottomana kuljeskeli parvella edestakaisin ja itkeskeli pitkin yötä. 

Sunnuntai-aamu valkeni omia aikojaan ja päivä oli tarkoitus viettää lähiretkeilyä harrastaen. Ajatuksena nousta lähimmälle tunturille ja käydä katsomassa olivatko Kuerlinkat pysyneet paikoillaan. Muut olivat meidän tiimiä (minä, Undis ja Etna) nopeammin valmiina ja aloittivat patikkansa kohti Kuerin huipulle vievää polkua. Undishan ei tästä tykännyt, eikä varsinkaan siitä, että matka eteni mummon tahtiin, eli hyvin hitaasti kun oli paljon terveisiä haisteltavana tienvarrelta. Koko tunturin  alarinne raikasi, kun Undis kiljuvan jalopeuran lailla ilmaisi mielipiteensä siitä, että tämä ei käy laatuun. Suututti ja harmitti, ihan suunnattomasti ja tuolloin konkretisoitui se, mitä olen koko kesän ja alku syksyn miettinyt. Etna ja Undis alkavat olla eriparisia 110%. Etnalle parasta maailmassa on se, kun saa kaikessa rauhassa käyttää nenäänsä, kuunnella mitä tuuli kuiskii ja seurata tuummaillen miten lehdet putoavat puista. Ja kun saa tarpeekseen koivun lehdistä, voi kääntyä katsomaan tippuvatko haavan lehdet samaan tahtiin. Undis puolestaan yrittää pyydystää jokaisen tippuvan lehden ja vierivän kiven, pitäen huolen siitä, etteivät ne pääse sammaloitumaan. Se yrittää olla yhtä aikaa siellä, täällä ja kaikkialla. Edessä, takana ja molemmilla sivuilla. Mieluiten edessä, kaikista vähiten takana. Nimesinkin sen Häslänsähläksi hiljaa mielessäni, samalla kun kipusin askel kerrallaan ylös tunturin rinnettä jälleen kerran jokaisella askeleella ensin ottamalla melkein hysteeriseltä Undikselta ensin vauhdit pois, sitten odottamalla Etnan ehtimistä paikalle ja etenemällä taas muutaman askeleen. Undis melkein ainakin hyvää mielikuvitusta käyttämällä tuntui aavistuksen verran jo asettuvan ja rauhoittuvan kun se sai edelläkävijät näkyviinsä ja intoutui taas kiljumaan täysin palkein. 

Pääsimme hyvän tahdon eleenä muiden ohi ja Etna remmi siirtyi taluttajalta toiselle, ei taluttanut sokea sokeaa vaan mummi mummoa ja hyvin askel nousi. Juputin ja jurnutin koko matkan ylös miettien sitä, että millainen reissu tästä oikein tulee jos Undis jatkaa samaan malliin. Syytönhän koira siihen on, etten minä ole sitä viitsinyt opettaa käyttäytymään toivomallani tavalla, vastoin paimenkoiran luontoa. Jossain kohtaa ylös noustessa otin Etnan taas haltuun ja se kipusi hienosti tunturin rinnettä ylöspäin. Tunturipaljakan lähestyessä Etnan askellus hidastui, ei tainnut ajatus kivikossa tasapainoilusta juurikaan houkutella, Undis taas hätäili taas edelle ehtineiden perään. Olin jossain kohtaa ennen tunturipaljakkaa saanut oman mielen myllerrykseni jonkin asteisesti jo laantumaan, mutta niin vain mieli musteni uudestaan. Katselin huipulta kivikosta sopivan kohdan johon päätin asettua, kuvista viis, ja maisemista vielä vähemmän. Päätin antaa kiljuvan jalopeuran huutaa sydämensä kyllyydestä ja keskittyä siihen, että Etnalla on kaikki hyvin. Kuvia oli turha edes yrittää ottaa, kun Häslänsählä sättäsi yhtä aikaa suuntaan jos toiseenkin. Huutamisen se oli tainnut jo jättää. Muutaman kuvan sain Etnasta otettua ja yritin Undiksestakin jonkun kuvan saada, lähdimme palailemaan hiljaksiin alas päin ja taisin Etnan pahimman kivikon läpi kantaa. Alaspäin lähdimme ihan omia polkuja pitkin ja ensimmäisen kerran Undis vähän jo rentoutui, korostan sanaa vähän. Sinne tänne sinkoilu rauhoittui ja se malttoi jopa käydä tarpeillaan. Vaan kun pääsimme polulle, jota muut olivat käyttäneet ja Undis pääsi jäljille, niin jo  alkoi sähläys uudelleen. Etna puolestaan oli sitä mieltä, että lähtiessä oli ollut puhe jostain repusta, jolla sitä oli tarkoitus kantaa heti, kun siitä siltä tuntuu. Reppua ei lähiretkeily päivänä ollu tullut otettua mukaan, joten ei muuta kun muori kainaloon, Undis selän taakse ja askel kerrallaan alas päin. 

Siinähän se sitten jossain kohtaa tapahtui, yllättävä, yhtä aikaan viiltävä ja polttava kipu polvessa, hyvä ettei vedet tulleet silmiin. Hetken jo mietin, että tässä se nyt on, meidän lapin reissu ja ei muuta kuin rampana takaisin kotiin. Polte oli ihan hirvittävä, kunnes se ihan yht'äkkiä kuin oli alkanutkin, loppui. Ehkä siellä samassa rikkonaisessa jalassa, jokin vanha 18 vuotta sitten tutkimatta jäänyt vaiva muistutteli itsestään ja siitä, että sen minkä taaksensa jättää, sen edestään löytää. Matka jatkui vielä varovaisemmin alas päin, mutta jalka tuntui toimivan ihan hyvin. 

Siirryimme autolla vähän eteenpäi, tuumasin muille, että minä lähden etsimään Kuopankielisen läheltä kivikautista asuinpaikkaa, muut suuntasivat Kuerlinkoille. Undis oli taas kovasti huolissaan siitä, että tiemme vei eri suuntaan kuin muiden. Vaan ei sen auttanut muu kuin hyväksyä asia ja kohta jo edettiin kohtuu rennoissa tunnelmissa. Etna oli onnessaan kun sai samoilla oman mielen mukaan porojen jälkiä seuraillen ja minä tarkistelin aina välillä maastokartta sovelluksesta, että suunta olisi edes suunnilleen oikein. Lopulta jouduimme laskeutumaan metsäisen, joskin jyrkähkön rinteen alas ja sieltä löytyi hyvin tasaista aluetta. Hiljaisuus oli musiikkia korville, aurinko pilkisti pilveilyn takaa ja lämmitti ihanasti kohdalle osuessaan. Kiire ei ollut, kartta kertoi, että siinä jossakin se oli joskus ennen muinoin ollut, Kuerjoen ja Äkäsjoen yhtämäkohdassa. Kuerkosken pohjoisrannalla, laaja kivikautinen asuinpaikka. Minun silmäni eivät sieltä löytäneet muuta, kuin aurinkoisen rinteen alapuolella avautuvan tasanteen, hiljaisen ja rauhallisen asuinpaikan, jonne ei kuulunut Kuerlinkkojen suunnaton pauhina. 

Jatkoimme hiljaksiin matkaa, ensin Kuerjoen rantaan ja siitä sitten kohti ylävirtaa ja Kuerlinkkoja. Mahtava oli pauhu Kuerlinkkojen alaputouksella. Kun kääntää selkänsä mahtaville vesimassoille, ”on pystyn kallioseinämän alaosassa n. 2.5 metrin korkeassa ja 2 metriä leveässä kolossa pystysuora taisainen alue. Vuonna 2008 tehdyssä tarkastuksessa on kallioseinämässä havaittu punajälkisiä vaakakuvioita, eritysesti sen vasemmassa reunassa, mutta myös kalliopinnan oikeassa puolessa. Vasemman puolen kuviojäänteet ovat noin 160 – 180 cm korkeudessa kallion juuresta, oikean osan n. 70 cm. Kallion tasainen pinta on monin paikoin rapautunut, eikä näissä kohdein punaväriä havaittu. Tarkastuksen arvio oli, että paikalla on voinut olla punamullalla maalattu kalliomaalaus, jonka kuviot ovat pitkälle tuhoutuneet kallion rapautumisen, kulumisen sekä kallioon myöhemmin tehtyjen piirrosten (uurrosten) seurauksena.(1907 Hjalmari Ahoni, Arvid Heiniemi 1915)”

Kuerlinkat tekevät vaikutuksen joka kerta ne nähdessäni, mutta olen huomannut, että niiden pauhu saa korvani soimaan ja särkemään. Paljon enemmän, kuin suurten vetten pauhina, minua puhuttelee luonnon rauha ja hiljaisuus, tunturin rinteen koivussa tirisevät tiaiset.

Maanantaina oli tarkoitus ajella kohti Pallasta ja sen ohi. Matkalla pysähdyimme ihastelemaan Keimiöniemen kalapirttejä. Rehellisyyden nimissä, toiset ihastelivat, minä vain vihastelin matkalla sinne, sillä meidän reissumme jatkui kiljuvan jalopeuran merkeissä, kun muut ennättivät meidän edellemme. Päätin, että huutamalla ei eteenpäin pääse yhtään, riuhtomalla ja repimällä vielä vähemmän. Sahasimme rannalle vievää tietä edes takaisin, niin että Etnakin jo ihmetteli mikä tässä oikein on homman nimi. Lennähtipä siihen meille lapintiasparvikin tiskumaan ja truijaamaan. Siinä sitä oltiin paikallisten naurettavana ja minua harmitti niin vietävästi, että ajattelin että tämä on taatusi viimeinen reissu mihin ikinä, koskaan, milloinkaan enää otan Undiksen mukaan. Jos lähden sen kanssa jonnekin, lähden taatusti yksin. En ota ketään mukaan, enkä varsinkaan jatkossa Undista lappiin. Siinä vähän tuli itkukin silmään, kun mietin, että tämä lapin reissu saattaa jäädä Etnan viimeiseksi, ja siinä samalla Undiksenkin viimeiseksi, kun se huutamalla ja härväämällä pilaa oman reissunsa, minun reissuni ja siinä sivussa kaikkien muidenkin reissun. Tässä vaiheessa oli ihan sama, vaikka tämä Suomen matkailuihme jäisi minulta näkemättä. Olinhan sentään nähnyt puiden takaa vilkkuvan Jerisjärven ja parven lapintiaisia. Pikkuhlijaa kiljuva jalopeura alkoi asettua ihan vain jalopeuraksi ja pääsimme ensimmäinsen kalamajan kohdalle. Näin kaumpana muutaman paikallisen miehen omissa puuhissaan ja totesin, että siitä en kävele ohi vaikka mikä olisi. Hävetti niin vietävästi. Muut palailivat takaisin päin ja luovutin Undiksen autolle palaileville ja lähdin vielä Etnan kanssa käymään peremmälle. Siinä mielentilassa oli ihan sama, vaikka en olisi lähtenytkään, mutta tulipahan käytyä kun sain saattajankin mukaan. Etna mennä köpösteli kaikessa rauhassa ja haukua tervehti yhden isännän mökkien välissä. Eipä tuota, koiraihmistä onneksi mokomat haukut haitanneet ja oma mielikin siinä levollista järven rantaa kulkiessa tyyntyi. 

Kovin lämpimiä ajatuksia en Undiksesta ajatellut, vaikka tunnustaa täytyi, että eihän se koiran syy edelleenkään ollut, etten minä ollut sitä opettaut olemaa ja elämään. Seuraavan siirtymän taas istua jurnutin paikoillani autossa, välillä hammasta purren. Annoin savun nousta korvista ja tupruta ulos kaikessa rauhassa, oli parempi olla hiljaa, kun ei ollut mitään hyvää sanottavaa. 

Matka jatkui Vuontisjärven ja Vuontiskeron suunnille. Jostain kumman syystä meidän kolmen kopla haluttiin päästää kärkikahinoihin, eli joukon johtoon. Mistähän kummasta moinen sallimus. Matka alkoi ja tuumailin, että hidasta voi olla etujoukkojen eteneminen, kun mummon tahtiin mennään vaan ei se kuulemma haitannut. Tällä kertaa oli reppukin mukana siltä varalta, että Etnan askel alkaa painaa, vaan eihän se paljon painanut, ainakaan kun nenä kertoi että samoilla seuduilla oli liikuskellut poroja. ”Ei siivetönnä lentää voi...” lauletaan jossain laulussa, mutta Etnapa melkein lensi, korvat vain hulmusivat tuulessa, kun mummon nenä vei koiraa minkä kerkesi. Ja vaikka moni muu kohta tuossa koirassa on ihan vinksallaan, niin nenä sillä on aina toiminut, ja toimii aina vaan. 

Matka eteni maisemia ihaillen, Undiksella ei ollut niinkään kiire eteenpäin, ensimmäisiä kun oltiin, mutta vähän huolta siitä, että pysyykö porukan perä mukana. Tavoitteena oli päästä Montelinmajalle ja sinne päästiin. Koirille löytyi paikka vähän sivummasta ja kun vähän enemmän katseli, niin löytyi vielä parempi paikka vielä vähän enenmän sivummasta. Makkarat tuli vielä syötyä Montelinmajan pihapiirissä, mutta kahvipaikka löytyi vähän viihtyisämmästä ympäristöstä, ihan omasta rauhasta. Muutama kuva tuli koirista räpsäistyä, mutta enimäkseen ihan vain nautittua luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta. Yhteisen harkinnan tulos oli se, ettei matkaa jatkettu enää Montelinmajalta eteenpäin, vain lähdimme hiljaksiin palaamaan autolle päin. Valitsimme kauniimman rinteen kulkea ja astelimme eteenpäin polkua, jota ei enää pidetty kunnossa samalla lailla, kuin uutta reittiä, jota olimme siihen asti kulkeneet. Riittävästä tauosta johtuen Etna askelsi vielä Etnamaisen keveästi eteen päin siihen asti, että sille yks kaks yllättäin askeltaminen alkoi riittää. Ei muuta kuin mummokoira reppuun ja reppu selkään. Etna sai kulkea repussa takaisin autolle asti. 

Tiistaina tavoitteena Särkitunturi. Sinne oli päättänyt suunnata muutama muukin, ja koiriakin meidän edeltä lähti ainakin kolme. Kyllä sydäntä lämmitti kuunnella sitä vieraiden koirien kiljuntaa , joka edestä kantautui. Oli lohdullista tietää, että ehkä joskus jonkun toisenkin koira saattaa kurkku suorana huutaa syystä tai toisesta, eikä maailma siihen kaadu. Ei heidän, eikä meidän. Kuljimme taas omaan tahtiimme, eli mummokoiran tahtiin hiljaksiin ylös päin. Tarvittaessa pidimme taukoa ja sitten jatkoimme taas matkaa. Välillä päädyin vähän kauemmaksi polun sivuun, antamaan tilaa jo alaspäin tuleville koirakoille. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, sanotaan, mutta minun maailmaan vähän pienempikin ääni riittäisi. 

Porukka oli tunturin laella hajallaan kuin haukan säikäyttämä kanaparvi, mutta vaikka Undis vähän huolissaan olikin, niin se malttoi silti kulkea minun mukanani maisemia ihailemassa, saattoipa se silloin tällöin jonkun sekunnin pysyä paikoillaankin. Etnan olin jo aikaisemmin pakannut reppuun tuulen suojaan, kun Särkitunturin sää ei ollut sen mieleen. Siellä se sai oleskella siihen asti, että palasimme alapäin kodalle makkaran paistoon. Siitäkin huolimatta, että vauhdissa yrittäessäni korjailla repun säätöjä, toisen olkaimen ompeleet pettivät. Kodalta eteen päin se sai taas kävellä ihan omin jaloin. Alaspäin mentäessä äitini tuumasi yks kaks, että hän tuli alas niin kuin muorikauris, tuumasimme, että niinpä taisi tulla. Ihan niin kuin muorikauris, ja sillon sen kai vasta hymähdellen huomasin, että muorikauris tai vuorikauris, sama kai tuo. Ilmeistä kuitenkin on, ettei lentävien lauseuden syntyperän tarvitse olla kovinkaan kummoinen, ja niin jäi muorikauris elämään. Joskin arvonimi siirtyi Saksassa kaurispinsereinäkin tunnetun rodun edustajalle, Etnalle. Ei Särkitunturi lie suotta suosiotaan saanut, mutta kieltämättä oli mukavaa olla matkalla alaspäin jo siinä vaiheessa, kun suurinosa muista kulkijoista oli vasta matkalla ylös.

Ajoimme sujuvasti Äkäsmyllyn risteyksen ohi, mutta melkein yhtä sujuvasti pyörähti retkeilyauto ympäri ja ajoimme Äkäsmyllyn parkkipaikalle kahville. Sinne mennessä jo tuumasin, että tällä kertaa Undis saa jäädä autoon. Kylläpä olikin mukava köpöstellä ihan vain Etnan kanssa ja siitäkin taisi olla ihan vapauttavaa olla hetki ilman Undista. Vaikka Äkäsmyllyn putoukset eivät ole mitkään suuren suuret, ovat ne sitäkin kauniimmat. Siitä huolimatta huomasin, että sekään vetten pauhina ei oikeastaan ollut musiikkia minun korvilleni. Toista on niiden pienten tunturipurojen iloinen solina, joita sieltä täältä tuli vastaan reissun aikaa siellä sun täällä. Yritin Etnasta napata muutaman valokuvan putousten äärellä, mutta se ei ollut kovin ihastunut niistä kylmistä pärskeistä joita putouksen kuohuista tuli. 

Tämän reissun aikana uni on maittanut Etnalle hyvin. Oikeastaan paremmin kuin hyvin, mökille pääsyä on seurannut aina väistämättä se, että Etna petaa itselleen hyvän pedin ja kohta jo kotoisa kuorsaus kantautuu siitä vierestä. Iltalenkit Etna olisi joka ilta laistanut mielellään, niin tänäkin iltana. Pienellä huijauksella neidin saa kuitenkin vapaaehtoisesti liikenteeseen. Lenkistä puhuminen saa Etnan vain kääntämään kylkeä, mutta kun kysäisee, että lähdetäänkö pissalle, niin neiti saattaa harkita asiaa ja sitten ihan omin avuin hakeutua ulko-oven läheisyyteen. Toisinaan mitään omia apuja ei ole, jolloin iltapisuille lähdetään pienellä pakolla ja siinä samalla kierretään vähän pidemmän kautta. 

Keskiviikona harrastettiin taas lähiliikuntaa. Tavoitteena kiertää Kellostapulin ympäri, muutamat hurjat innostuivat kiipeämään sen päälle, mutta minä tuumailin, että en Etnan kanssa lähde sinne kivikkoon edes yrittämään. Pitää se lepopäivä olla joskus mummoilla ja muorikauriillakin. Siispä kiersimme kellostapulin ja vaikka matkaa kertyi pikkuisen reilu 9 km, johon mahtui niin nousua kuin laskuakin, niin Etna ei yhtään itkenyt. Undiskin pääsi kierroksen kohtuullisen rennosti kiertämään ilman sen suurempia hötkyilyjä. Varkaankurua noustessa Etna kulki edellä ja Undis takana  ja se malttoi melko hienosti, vaikka silloin hännillä kuljettiinkin. Etna mennä kipsutteli pitkospuita pitkin, mutta kun välillä tuli pieniä portaita, niin ne Etna jostain syystä kiersi aina maaston puolelta ja palasi sitten takaisin pitkospuille. 

Torstaina lähdimme kengittämään kesänkitunturin, ajatuksena kiertää reitti niin päin, että pirunkuru mennään alaspäin, mutta sitä ennen poiketaan merkityltä reitiltä sen verran, että käydään Kesängin huipulla. Huiputtamista ennen pidettiin taukoa Tahkokurun kodalla. Minä jäin koirien kanssa vähän sivummalle kun kodalla oli muitakin koirallisia ansaittua taukoaan pitämässä. Ilmeisesti Tahkokurun kodalla pidetty tauko oli Etnalle riittävä, kun matka jatkui suoraan kohti huippua, eteni Etna kivikosta huolimatta varsin sujuvasti. Poron polkuja ja jälkiä seuraillen tietenkin. Undis ei olisi malttanut kiertolaisen matkassa madella, vaan vaihtoehtoja ei ollut, eikä se onneksi yltynyt huutamaan, ulisemaan ja volisemaan, vaikka se hieman häitäisen oloinen olikin, kun toisten etenemistahti oli huomattavasti reippaampi, kuin meidän pitkin poikin tunturin rinteitä kulkeva eteneminen oli. Sitten taas ilman ennakkovaroituksia Etna vain päätti, että siltä erää kävely riittää. Se oli se viimeinen laakea kivi, ennen loputonta huipulle vievää louhikkoa. Kuvan sanotaan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa, ja Etnan ilme kertoi vielä enemmän. Keskutelunvaraa ei ollut, ei ollenkaan. Joten ei muuta kuin muori taas reppuun, pusero suojaamaan tuulelta ja reppu selässä eteen päin. Hieman hätäiseksi meinasi Undiksen eteneminen mennä, kun toiset alkoivat olla jo pois näkösältä, hosua ei kuitenkaan oikeastaan voinut, vaan jokaisen askeleen sai kyllä katsoa hyvin tarkkaan. Ja vielä tarkemmin siinä vaiheessa kun lähdettiin huipulta laskeutumaan kohti pirunkurua. Sekin oli vielä lastenleikkiä pirunkuruun verrattuna, mutta pirunkurustakin selvittiin. Joskin kerran lähti jalan alta kiviainesta sen verran liikkeelle, että meinasi eteneminen mennä takapainotteiseksi, kun jalat oli lähteä alta kiviaineksen mukana. Onneksi ei tullut Undiksesta kuitenkaan pannukakkua,  eikä kai pientä horjahtamista voi edes maakosketukseksi laskea, kun selässä ollut reppu edesauttoi sen verran, että tilanteesta selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Etna pääsi vapaamatkustajana taas autolle asti ja oikeastaan koko loppumatkan pirunkurusta eteenpäin Undikselle sai taas toimia jarruna, kun sillä oli kiirempi, kuin olisi tarvinut olla. Tänään ei sille taas oikeastaan takimmaisena kulkeminen maistunut, ei sitten ollenkaan. 

Perjantai aamu(päivänä) lähdin vielä koirien kanssa palauttavalle lenkille ennen pitkähköä kotimatkaa. Olin löytänyt Kuerin alarinteiltä minua kiehtovan polun ja lähdin taas vähän pidemmälle tutkimaan, minne se oikein vie. Ja veihän se, jonnekin jonka lopullinen selvittäminen jää seuraavan kertaan. Kun tuuli yltyi sen verran, ettei enää autojen ääniä kuulunut, jäimme hetkeksi aikaa sitä kuuntelemaan muuten hiljaisessa metsässä. Sitten sieltä jostain vähän matkan päästä alkoi kuulua poron kellon kalkatus. Ajattelin, että olkoon siellä kaikessa rauhassa, me voimme lähteä jo takaisin päin, niin pääsemme kotimatkalle jo pikkuhiljaa. Kovin kiemuraiseksi meinasi paluu mennä, kun Etna päättäväisenä tuumi, että pieneen palauttavaan kuuluu ilman muuta poronjäljen ajo. No se reissun reippaimmalle sallittakoon, ja Undis sai jälleen tyytyä kohtaloonsa kulkemaan muorin jalan jäljissä. 

Jo ennen tätä reissua, mutta erityisesti tämän reissun aikana olen pistänyt merkille sen, että elämän kovat ja kuluttaneet vuodet ovat alkaneet näkyä Etnassa aina vain enemmän. Edelleen, ihan niin kuin tähänkin asti elämme päivän kerrallaan. Päättänyt olen jo kauan aikaa sitten, ettei Etnan minun vuokseni tarvitse kärsiä lainkaan. 

"Kun aika on tai muuten vaan, tulee levottomat tuulet noutamaan ja ne vie minut mukanaan. En onneton oo kokonaan mut ne tuulet viheltää taas kutsuaan, enää hetken luonas olla saan."