Muistoissani 

Mun sydämeni tänne jää

Valoon kulkiessa itkin

Silloin tällöin aina vieläkin, se iskee salakavalasti yllättäin. 

Ikävä. 

Kun Zeus kuoli, minä itkin joka päivä. 

Saatoin kävellä tuntikausia ulkona tyttöjen kanssa ja antaa kyyneleiden valua. 

Useimmiten takerruin yllä olevista linkeistä löytyvien laulujen sanoihin. 

Ne auttoivat minua suremaan 

ja ymmärtämään, ettei minulla tämän suruni kanssa ole kiire mihinkään. 

Surutyötäni olen saanut tehdä kaikessa rauhassa, 

eikä suru olekaan ollut läsnä joka päiväisessä elämässäni enää pitkään aikaan.

Siltikin toisinaan, huomaan olevani vielä aika herkillä. 

On aikoja, jolloin on helppo muistella, ja sitten niitä hetkiä kun se tuntuu raskaammalta. 

Elokuun 22. päivä siitä tulee 2 vuotta täytteen. 

2 vuotta siitä kun jouduin luopumaan elämäni koirasta. 

Oli aika jolloin ajattelin, ettei yksikään koiristani ollut parempi toistaan. 

Valehtelin silloin itselleni ja muille. 

Ehkä joskus vielä tulee aika,

ettei minua enää itketä koskaan, kun muistelin sitä aikaa

jota en koskaan voi saada takaisin. 

Lailla kylmän syksy tuulen,

lähtevän jo sinun kuulen,

niin kuin kaunis ruskalehti, 

kevääsi syksyyn ehti.

Hiljaa kuulen tuulta lohdutonta,

laulua sen kaipauksen,

muistoja on liian monta, 

lausetta korutonta.

Poskillani kyyneleitä,

valvon pimenneitä öitä,

aamurusko kivun kantaa,

hiljalleen taivaanrantaan. 

Mietin jäikö jotain sanomatta,

kuinka sen nyt kertoisin,

tunne jokin tuntematta,

matkamme kulkematta.

Tuskan pitkospuita pitkin,

valoon kulkiessa itkin.

Vastauksensa tuuli antaa,

elämäntie kyllä kantaa.

Kalleimmastasi sä ethän luovu,

armollinen aika on.

Lahjaksi myös tuska suotu, 

tuntemaan minut luotu.

Cuulas

Elokuun puoliväli on taas käsillä ja olen edelleen aika vahvasti sitä mieltä, että aika harppoo eteen päin luvattoman nopeasti. 

Juuri kun pääsin edellisessä postauksessa kertomaan, että Adjan kesäloma on loppunut ja meillä on kiireinen syksy tulossa kaverikoirailun merkeissä, niin neiti joutui sitten uudemman kerran sairaslomalle. Tällä hetkellä syynä on kynsitrauma, jonka seurauksena tällä hetkellä on ainakni yksi kynsi lähtenyt irti ja nyt pienen huolen sävyttämällä suurella mielenkiinnolla seurailen, onko kyseessä vain yksi kynsi, vai lähteekö useampi irtoamaan. 

Kävimme viime perjantaina eläinlääkärillä, jolloin neitokainen rauhoitettiin nyt 16 päivän sisään jo kolmannen kerran. Eläinlääkäri päätyi irrottamaan loputkin jo lähes kokonaan itsesään irtoamaan lähteneenstä kynnestäja jäljellä jäi ehjän näköinen ydin. 

Mukaan kotiin saatiin hoito-ohjeet ja antibiootit, joilla lähdettiin hoitamaan hieman tulehtumaan päässyttä kynttä. 

Tällä hetkellä tosiaan seurailen, eteneekö toisen etutassun tarina samalla tavalla. Mielenkiintoista on se, että jos näin käy, niin miksi. 

Mikä saa yhtäkkiä perusterveen koiran kynnet irtoamaan. Eläinlääkäri sanoi, että kyseessä on trauma, mutta voiko samallainen trauma sattua molempien tassujen kohdalle samaan aikaan. 

Kun palailimme kotiin päivystyksestä anaalirauhas-episodin jälkeen ja haava parani hyvin, niin huomasin, että Adja nuolee jatkuvasti etutassujaan, molempia. Ehkä aavistuksen enemmän toista, kuin toista, mutta molempia kuitenkin. Kävin tassut läpi moneen kertaan, enkä löytänyt mitään syytä nuolemiselle, niin polkuanturat, kuin varpaiden välinen ihokin olivat ehjät, eikä ihorikkoja löytynyt muualtakaan. Jotain oli kuitenkin tapahtunut ja miltei pakkomielteinen tassujen nuoleminen jatkui.

Tiesin, että syyn oli selvittävä ja totesin, että lääkärikeikka tästä taas tulee. Sitten yhtäkkiä huomasin, että kynnen päälikerros oli selvästi lähdössä irti, lääkäri aikaa ei enää samalle päivälle saanut, mutta seuraavaksi aamuksi kuitenkin.

Nuolemista olin pyrkinyt estämään monilla tavoin, mutta lopulta ei auttanut mikään muu, kuin ottaa taas kauluri käyttöön ja sen voimalla tässä on menty nyt taas viime viikon torstaista asti. Antibiootti kuuri jatkuu vielä huomiseen asti ja sitten vain seuraillaan, että miten tässä käy. 

Toiveena on tietysti, että kynsi paranisi hyvin, ja ettei muuta vaivaa nyt ilmenisi. Adjakin alkaa kypsyä tuohon kauluriin ja olisi minustakin ihan mukavaa, jos elämä alkaisi rullata eteen päin ilman mitään ylimääräisiä muttia ja mutkia. 

Elokuussa mennään, kaikenlaista pientä ja mukavaa on kesän aikana tullut tehtyä, mutta paljon jäänyt myös tekemättä. 
Onhan tässä onneksi vielä kesää jäljellä ja kypsyvän viljan tuoksu houkuttelee kulkemaan kilometri toisensa jälkeen ja kiertämään kotiin vielä muutaman mutkan kautta. Elokuun illat ovat jo mukavalla tavalla viileitä niin, ettei haittaa vaikka iltalenkit venyvät reippaasti jo kolmannelle tunnille. 

Kaikenlaista sitä ehtii iltalenkillä mielessä ja sen vieressä liikkua, kun kävelee maalaismaisemissa, seurailee taivaan lintuja, haistelee tuulen tuoksuja, kuuntelee askelten rahinaaa hiekkatiellä ja ihmettelee sitä, miksi haavan lehtien havina kuulostaa eriltä, kuin koivukujan koivujen lehtien tanssi tuulessa. 


Onpa sitä tullut muutaman kerran kierrettyä jonkun järvenkin rannan kautta ja kuunneltua laineiden leikkiä. Heinäkuun puolella tuli käytyä koirien kanssa uimassa muutamaan kertaan, enemmänkin olisi tietysti voinut käydä mutta aina on joku mutka matkassa. 

Ensinäkin päivät ovat olleet niin kuumia, ettei koirien kanssa ole viitsinyt lähteä asfalttiviidankon läpi kulkemaan järvelle. Iltojen viiletessä uiminen ei taas houkuttele koiria yhtään. Kun veljentyttö tuli yökylään vähän vajaa viikoksi, keksimme ratkaisun yhteen pulmaan. Koirien kanssa pääsi uimaan, kun yhden koirista pisti pyöränkoriin ja toisen reppuun. Samalla tavalla onnistui kuumana päivänä koirien vieminen metsälenkille, kun ensin polkaistiin yhdessä metsän reunaan ja vasta sitten päästettiin koirat jaloittelemaan. 


Uimarannalla kun äkkisyvän puolella olimme uimassa teimme niin, että oli veljentytön ja minun vuoro uida ja sitten minun ja koirien. Ajattelimme, että kun ei ole liian monta muuttujaa kerrallaan järvessä, niin kaikki sujuu paremmin ja turvallisemmin. 
Kun yksin lähdin koirien kanssa uimaan tein taas niin, että pistin koirille pelastusliivit päälle ja meninkin matalamman järven puolelle, kävelin koirat kainalossa niin pitkälle, kun iletin ja päästin ne sitten pitkän narun päässä uimaan rantaa kohti. Itse uin tietysti perässä minkä kerkesin, mutta aika vilkkaasti viuhtoivat kääpiöpinsereiden jalat, kun seläntakana oli järven selkä ja edessä rantaviiva. Muutaman kerran kun tehtiin näin, niin kääpiöpinserit olivat sitä mieltä, että uiminen saa riittää, mutta itselläni olisi uimahaluja kuitenkin riittänyt. Yksin koiria ei kuitenkaan oikein voinut rantaankaan jättää, etenkään kun matalamman järven puolella joutuisi rannasta kahlaamaan todella kauas, ennen kuin todellisesta uimisesta voisi edes puhua ja syvemmän järven puolella taas menee polku ihan vierestä. 

Veljentytön kanssa tuli nukuttua teltassa useampi yö ja tietysti siellä missä minä nukun, nukkuvat myös kääpiöpinserit. Veljentyttö nukkui hyvin, kääpiöpinsereilläkään ei ollut mitään haasteita, mutta minulla oli milloin mitäkin pulmaa. Suurin ongelma oli siinä, että makuupussini liukui ilmatäytteisen patjan pinnalta jatkuvasti pois ja jouduin useamman kerran yön aikana kömpimään kohti tyynyjä. Makuupussissa nukkui välillä lisäkseni myös kaksi koiraa. Hyvin mahtui, onhan niitä joskus nukkunut samassa makuupussissa kolmekin kappaletta. 

Aika monta kesäpäivää ja iltaa on tullut vietettyä myös vanhempieni luona, vähän enemmän maalla. Jotenkin sitä Etna on kaikista onnellisimmillaan siellä, maalaiskoiran virkaa hoitaessaan. Se viihtyisi ulkona aamusta iltaan, jos on tarpeeksi lämmintä ja viihtyy loistavasti vain seurailemalla ympäristön tapahtumia. Sillon tällöin se kuljeskelee pitkin pihamaata ja hakee taas uuden paikan auringosta ja viihtyy hyvinkin pitkiä aikoja ihan yksin. Adja puolestaan on edelleen aika kiinni minussa, vaikka kyllä se pihamaalla irtoaa hajujen perässä välillä melko kauaksikin, niin useimmiten se on kuitenkin aina siellä missä minäkin. Kotonakin jos minä olen sisällä, niin Adjakin torkkuu jossain lähettyvillä, samaan aikaan kun Etna nauttii laatuajastaan takapihalla, naapureiden elämää seuraillen. 

Etnasta on muutenkin tullut vähän sellainen hengailija. Lenkillä sillä harvoin on kiire mihinkään, varsinkaan eteen päin, kuin ihan hyvin voi paikoillaankin olla ja haistella perusteelliset kaikki terveiset tienpielistä. Hyvin se jaksaa kulkea, ei siinä mitään, mutta se vain unohtuu välillä hieman haaveilemaan kesken lenkin. Toisinaan se koittaa kyllä esittää mielipiteensä siitä, pitäisikö vielä kulkea eteen päin, vaiko ehkä sittenkin palata jo takaisin päin. 

Käytin heinäkuussa molemmat tytöt "hammaslääkärissä" ja nyt niillä on taas hyvät, puhtaat suut. Adjalla kyseessä oli ensimmäinen kerta ja Etnalla toinen. Etnalla on kyllä ihmeellinen purukalusto. Kertyneestä hammaskivestä huolimatta, sen hampaat olivat viimeisenpäälle hyvässä kunnossa, ei kuluman kulumaa missään. Adjalla puolestaan oli kulumia tullut jonkin verran ja kaksi hammasta heilui sen verran, että ne katsottiin paremmaksi ottaa pois. Hammaskiven määrästä hoitaja sanoi, ettei niiden poistaminen vielä olisi ollut välttämättä tarpeen, mutta tuumailin, että parempihan ne on hoitaa mieluummin vaikka vähän liian aikaisin, kuin liian myöhään. Sen verran pahannäköisiä suita sitä on vuosien mittaa tullut nähtyä. 

Keskiviikona hoidettiin tyttöjen suut, seuraavaan sunnuntaihin mennessä Adja oli kehittänyt itselleen paiseen anaalirauhaseen. Ennen kuin sunnuntaina pääsimme sen kanssa päivystykseen, oli paise jo ehtinyt puhjeta. Sunnuntai-illan iloksi neitiä hoidettiin sitten päivystyksessä oikein olan takaa, mutta tärkeintä kuitenkin se, että se tuli nyt kuntoon ja hienosti on haava parantunut. 

Elokuu päätti Adjan kesäloman ja tänään käytiinkin toukokuun jälkeen ensimmäisellä kaverikoirakäynnillä. (tosin taisi meillä kesäkuun puolella vielä joku käynti olla) Pääsimme käymään minulle jo 7 vuoden takaa tutussa kohteessa, jossa kaverikoiria odotellaan aina todella paljon. Virkeitä rapsuttelijoita riittää, ja niitäkin jotka eivät edes koirista niin välitä, mutta tykkäävät tulla rupattelemaan ohjaajien kanssa. Kaiken kaikkiaan syksyn ensimmäinen käynti oli todella onnistunut, vaikka Adjasta huomasikin, että pitkän tauon jälkeen ensimmäinen käynti kyllä uuvutti sitä ihan eritavalla, kuin vaikka 12 kilometrin iltalenkki. 

Hyvin se on oppinut yhdistämään henkarista otettavan kaverikoiraliivin. Heti kun se henkari naulakosta irtoaa, niin se jo tietää, että kohta mennään ja nimenomaan juuri se pääsee mukaan. Vajaa kaksi vuotta tässä on nyt kaverikoirailtu niin, että Etna jää yksin kotiin, kun Adjan kanssa lähdemme. Hienosti se on oppinut jäämään kotiin ihan yksin, eikä ole enää pitkään pitkään aikaan jäänyt itkemään yksin jäädessään, niin kuin se jonkun aikaa teki Zeuksen kuolemaan jälkeen. 

Semmoinen hiljainen hätä tässä alkaa pikkuhiljaa syntyä, että Adja täyttää ensi kuussa jo 8-vuotta. Jostakin pitäisi keksiä ja päättää itselle seuraavan koiran rotu, löytää kasvattaja ja tietysti pentu jolla olisi mahdollisimman suuri todennäköisyys soveltua kaverikoiraksi. 

Näiden 7 vuoden aikana, jotka olen toiminnassa ehtinyt olla mukana, olen kyllä saanut huomata, sen, että tämä toiminta antaa moninkerroin enemmän, kuin minkä se ottaa. Osaltaan tämä vapaaehtoistoiminta on saanut minut myös astumaan epämukavuusalueelle ja kasvamaan ihmisenä ihan valtavasti. En minä koskaan tätä harrastusta aloittaessani olisi voinut kuvitella, että joskus toimisin itse ison ryhmän vetäjänä ja nyt niissäkin saappaissa on tullut rämmittyä jo useampi vuosi. 

Onneksi ympärillä on loistava tukiverkosto, meillä ihan huippu ryhmä ja mukavat vierailukohteet. Se tekee tästä kaikesta yhdessä tekemisestä paljon helpompaa. 

Keikkalainen.