Lokakuun puoliväli alkaa olla käsillä.
Meillä on tällä hetkellä meneillään kohtuullisen seesteinen vaihe ja aika näyttää, mihin suuntaan elämä tästä eteen päin kulkee. Muutaman vuorokauden ajan Adja on voinut olla kokonaan ilman kauluria niin, että sen tassut ovat saaneet olla rauhassa.
Elämä on aika pitkälle pyörinyt tässä kotinurkissa, ja jollekin ääneenkin tuumasin, ettei meillä ole tullut käytyä kunnon pitkällä lenkillä sitten elokuun jälkeen ehkä kertaakaan. Syyskuun puolella lähdimme kertaalleen käymään asfalttia haastavammalla alustalla, ja loppu tulos oli se, että kotiin päin tuli koira verta vuotavin tassuin. Tai ei veri siis sinällään siis tassusta valunut, vaan kynnen ytimestä, jonka pinnalle muodostunut kovempi kerros, ei kallioisessa metsämaastossa kuitenkaan ollut vielä tarpeeksi kestävää.
Voin kertoa, että harmitti ja tunsin itseni todella tyhmäksi, kun en ollut osannut olla tarpeeksi varovainen.
Tällä hetkellä tilanne on huomattavasti parempi. Uusilta tulehduksilta on toistaiseksi vältytty, ja vaikka kynsien rakenteen hajoaminen on edelleen jatkunut, niin Adjan yleisvointi on tällä hetkellä kuitenkin hyvä. Tällä hetkellä kynsien hajoaminen tapahtuu niin, että kynnen ydin arpeutuu samalla kun kynnen sarveisosat pikkuhiljaa lohkeavat ja tippuvat pois.
Kuukauden päivät sitten uin aika syvissä vesissä. Mielessäni kaivoin jo koiralle hautaa ja kävin hirvittäviä taisteluja sen suhteen, että mikä tässä tilanteessa on koiran kannalta katsottuna oikea tapa toimia. Erittäin haastavaksi tilanteen teki myös se, että kävin hirvittäviä taisteluja itseni kanssa siitä, olenko mahdollisesti tulevien hyvien päivien takia valmis aiheuttamaan koiralle valtavaa kipua ja tuskaa. Rehellisesti sanottuna en tiedä sitä vieläkään.
Siispä sydämeni pohjasta toivon edelleen sitä, ettei missään vaiheessa tule eteen tilannetta, jossa joudun tekemään päätöksen siitä asiasta, lähdetäänkö koiran kaikkia kynsiä kuorimaan paljaaksi vai päästetäänkö se pois tästä maailmasta.
Toki tiedostan sen asian, että myös tämä päätös voi olla vielä edessä. Toisinaan mietin sitäkin, että jatkuuko meidän huono tuuri hamaan loppuun asti niin, etten saa pitää yhtään koiraa vanhaksi asti. No aika näyttää sen, oleellista pitäisi olla nyt se, että elämme elämää eteen päin päivän ja hetken kerrallaan ja yritetään iloita niistä pienistä hyvistä hetkistä joita meille annetaan.
Niitä hyviä hetkiä, meillä kuitenkin on, ja tällä hetkellä enemmän, kuin mitä aikaisempina viikkoina on ollut. On ollut ihana huomata myös se, kuinka paljon ympärillä on välittäviä ihmisiä. Monia jotka sydämensä pohjasta toivovat sitä, että Adjan elämä saataisiin sairastelun osalta tasapainoon ja että saisimme jatkaa elämäämme ilman huolia ja murheita.
Syksy etenee, päivät ovat olleet välillä hyvinkin kylmiä, koleita ja kosteita, vaikka muutamia todella kauniitakin päiviä on mahtunut mukaan. Etna alkaa pikkuhiljaa taas astua talvirooliinsa. Ulos lähteminen ei niinkään houkuttele, eteenkään jos ulkona on kylmää tai märkää. Pikkuhiljaa, päivä kerrallaan kuljemme lähemmäksi joulua, aika näyttää sen, millainen siitä tulee.
Viikonloppuna koeteltiin taas hieman Etnan sietokyvyn rajoja. Sen elämä on paljon tasaisempaa kuin mitä se on aikojen alussa ollut. (silloin se oli tätä) Aikojen saatossa paljon on muuttunut parempaan suuntaan, mutta on tiettyjä asioita, joita se ei hermorakenteensa heikkouksien vuoksi vain yksin kertaisesti pysty kestämään. Yksi tällaisista sille haastavista asioista ovat vauvat ja taaperoikäiset lapset, ja näiden kanssa sen sietokyvyn rajan ylivoimaisesti pahiten ylittää itkevä lapsi. Kovan harjoittelun tuloksena sen kanssa on päästy siihen pisteeseen, että sen kanssa voidaan viettää aikaa myös tilassa jossa on samaan aikaan lapsia, mutta silloin sille ei vain käännetä selkää hetkeksikään. Ja jos samassa tilassa on taaperoikäinen lapsi, niin silloin kaikille on parempi, että lapsen ja Etnan välissä on aina jokin este.
Viime viikonloppuna pakkasin mukaan matkalaukun, koiranhäkin ja koirat ja lähdimme vanhempieni luokse lastenvahdiksi. Etnan sietokykyä koettelivat niin hoidettavat lapset, kuin saksanpaimenkoirakin. Tilanteesta selvittiin kuitenkin kunnialla ja ilman havereita, mutta se vaati kyllä sen, että vaikka Etna saikin olla aitauksessa verkon takana "turvassa", niin siitä huolimatta piti olla koko ajan tarkkana siitä, ettei taaperoikäinen lapsukainen päässyt niitä erottavalle aidalle kertaakaan. Nimittäin, jos näin olisi päässyt käymään olisi edessä ollut väistämättä tilanne, jossa Etna olisi "hyökännyt" häkistään, eli turvapaikastaan aidalle rähähtämään taaperolle, joka väistämättä säikähtäisi ja alkaisi huutamaan, mikä taas aiheuttaisi Etnalle entistä suuremman ahdistuksen.
Pienet lapset aiheuttavat Etnalle hyvin ristiriitaisia "tunteita". Toisaalta sillä on hyvin voimakas hoivavietti ja se haluaisi päästä ihan pienten lasten viereen nukkumaan. Sitä ei kuitenkaan voi sallia, ellei itse ole koko ajan koiran ja lapsen välissä, sillä esim. vauvan "sätkivät" liikkeet aiheuttavat Etnassa pakottavan tarpeen yrittää näykätä nykivää raajaa. Saman reaktion aiheuttaa isompien lasten äkilliset liikkeet, mutta koira kyllä silloin tiedostaa sen asian, ettei se saa purra. Se lähteekin lähestymään esim kiljahtavaa lasta suu auki, mutta napsauttaa sen kiinni, ennen kuin se kolahtaa lapseen. Etnan kohdalla siihen ei voi kuitenkaan luottaa 100% missään tilanteessa.
Vuosien mittaa Etna on siis oppinut jossain määrin hillitsemään itseään, pitämään itsensä kasassa ja jopa pyytämään minulta apua silloin, kun tilanne meinaa karata sen käsistä. On kuitenkin asioita, joissa sen aivokapasiteetti kuitenkin yksinkertaisesti vain hajoaa täysin ja näitä tilanteita aiheuttavat taaperoikäiset lapset, lapset jotka pelkäävät sitä, sekä ihmiset jotka ottavat siihen suoran katsekontaktin ja pitävät sen liian pitkään.
Näin kävi viime viikolla, kun eräs ystäväni poika tuli minulle hetkeksi aikaa hoitoon. Poika oli jo esikouluikäinen, eli ei ihan pieni enää. Näin kuitenkin heti, että poika on tottumaton koiriin ja säpsähteli jo pelkästään koirien haukahtelua. Tämä puolestaan kertoi minulle sen, etten päästä Etnaa portin takaa lainkaan pois, vaan niin kauan kun poika on minulla hoidossa, Etna saa olla makuuhuoneessa omassa rauhassa. Siellä se olikin ja tapansa mukaan häkissä turvassa.
Arastelustaan huolimatta poikaa kiinnosti koirat kovasti, siispä tämä aika ajoin ajautui makuuhuoneen ovella olevalle portille ja jäi tuijottamaan koiria. Jostain syystä Etnassa on jotain sellaista, mikä vangitsee monen ihmisen katseen. Ehkä se on sen tapa jännittäessään ottaa suora katsekontakti ihmiseen, joka sen jännityksen aiheuttaa.
Draaman kaari oli hyvin yksinkertainen. Poika käveli portille ja otti tiukan katsekontaktin häkissä olevaan Etnaan. Etna tuijotti aikansa takaisin, ja kun tilanne jatkui Etnan mielestä liian pitkään, tilanne laukesi sillä, että Etna ampaisi rähähtäen häkistä portille, poika säikähti ja Etna luikahti takaisin häkkiin.
Mikäli olisin ollut tarkkana koko ajan, niin tätä tilannetta ei olisi päässyt syntymään. Siispä viime viikonloppuna, tai sen vajaan vuorokauden aikana, minkä lapset olivat vanhempieni luona hoidossa ja minä koirien kanssa osallistumassa lasten hoitoon, en antanut itseni herpaantua kertaakaan. Sen myötä jokainen läheltä piti tilanne saatiin keskeytettyä niin, että taaperon eteneminen pysäytettiin aina sitä ennen, kuin se ehti aidalle asti. Sillä pystyttiin estämään se, ettei Etnan tarvinnut rynnätä kertaakaan aidalle rähähtämään.
Muutaman kerran se itse yritti lähestyä rauhallisesti taaperoa tulemalla aidan lähelle, mutta sen jännitystila oli silmin nähtävissä. Koko koiran kroppa oli kuin viimeisillä voimilla äärimmilleen jännitetty jousi. Jännittyneen kropan tärinä oli silmin nähtävissä, häntä miltei koipien välissä, korvat luimussa ja silmissä ahdistunut katse.
Tuota silmien katsetta olen vuosien mittaa oppinut seuraamaan erityisen tarkasti, muusta kropan kielestä puhumattakaan. Koiran kehon- ja elekielen tunteminen onkin mahdollistanut sen, että olen oppinut päästämään koiran tilanteesta pois, ennen kuin se yksinkertaisesti kuormittuu niin paljon, että tilanne purkautuu ihmiseen kohdistuvalla aggressiolla.
Tänään lähdimme nauttimaan kauniista syyspäivästä järven rantaan. Oli ilo huomata, että Adjakin pystyi kulkemaan vaihtelevassa maastossa, ilman että kynsistä aiheutui tällä kertaa vaivaa. Tekstin ohessa olevat kuvat, on räpsitty noin viikon sisään.
Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että sitä uskaltaa olla taas toiveikas tulevaisuuden suhteen. Meillä menee ihan hyvin, Adjan lääkitys on vastannut toivotulla tavalla ja tilanne on tällä hetkellä rauhallinen. Pikkuhiljaa olen alkanut uskaltaa taas liikuttaa koiria enemmän ja ne ovat päässeet vapainakin juoksemaan ja nauttimaan syksystä. Adjan kynnet eivät ole mikään kaunis näky, mutta tällä hetkellä niiden kanssa kuitenkin pärjää jokapäiväisessä elämässä hyvin. 
Käytännössä jokaisessa kynnessä on näkyvissä jonkinlaista muutosta, ja 18 kynnestä 14 on tavalla tai toisella hajonnut, niin että jäljellä on vain "arpeutunut" ydin. Näissä neljässä "ehjässäkin" kynnessä on kynnen pinnassa muutoksia, mutta muuten ne ovat aikalailla normi kynnen näköisiä. Suuri helpotus on ollut se, että kynsien tulehduskierre saatiin katkeamaan ja tällä hetkellä Adja pystyy elämään lääkitystä lukuunottamatta ihan normaalia pienen koiran elämää. Minä olen aina ollut enemmän pessimisti, kuin optimisti. Jotenkin kun elää toivomatta liikoja, niin ei joudu pettymään niin paljon, vaikka kyllähän ne vastoinkäymiset tuntuvat ikäviltä aina. Nyt pikkuhiljaa haluaisin kuitenkin olla enemmän optimisti, kuin pessimisti. Haluaisin uskaltaa toivoa ja luottaa siihen, että tämän hetkisillä tukihoidoilla Adjan vointi pysyisi hyvänä. 
Olen yrittänyt kahlata tuon aikaisempien ajatusten vellovan surujen suon yli ja alkaa taas nauttimaan elämästä ja sen kaikista pienistä ihmeistä ja ihanista hetkistä. Lähi päivinä on tullut koirien kanssa käytyä kahdella hieman erilaisella retkellä. Ensimmäisellä retkellä hyppäsimme Adjan kynsiä säästääkseni ensin bussin kyydillä harjun juureen ja lähdimme sitten seikkailemaan. Koirat pääsivät juoksentelemaan pitkin harjun rinteitä ja lakea ja Etna etenkin otti ilon irti vapaudesta. Pitkästä aikaa Etna päätti nimittäin erittäin perusteellisesti piehtaroida hevosen lannassa, niin että sotku valui pitkin kaulapantaa ja manttelia. Totesin, ettei bussilla ole kotiin päin asiaa, joten jatkoimme kuljeskelua hiljaksiin mutkien kautta kotia kohti. Hienosti onnistui reippaan kolmen tunnin reissu vaihtelevassa maastossa tyttöjen kanssa, eikä Adja näyttänyt merkkiäkään siitä, että mistään kolottaisi tai mihinkään tekisi kipeää. 
Aikanaan, silloin villissä nuoruudessa tuli ystävien kanssa tehtyä paljon ekstempore reissuja. Tällekin viikolle saimme yhden sellaisen tehtyä, kun ystävä ajeli meille aamukahville, vaikka kahvia ei edes ollut. Siinä sitten teen juonnin lomassa tuli puheeksi, että ystävä on lähdössä kätköilemään tarkoituksenaan saada väritettyä hieman kuntakartaa, ja kun sain luvan, niin lähdimme ilman muuta koirien kanssa matkaan.
Näiden kanssa on niin helppo vain ottaa ja lähteä. Sen kun pistää häkin takapenkille ja koirat jaksavat matkustaa hyvän aikaa. Tuolla reissulla meinasi jossain kohtaa kuitenkin vähän kapinahenkeäkin ilmaantua ja tytöt pääsivät sitten vastoin omaa periaatettani matkustamaan myös sylissä. Seikkalun lomassa päädyimme käymään mutki myös Asikkalassa ja Lahdessa. Kärkkäiselläkin tuli käytyä ja huomasin, että kyllä ihmisellä voi olla paljon sellaisia tarpeita ja haluja joiden olemassa olosta ei edes tiedä, ennen kuin astelee Kärkkäisten ovesta sisään. Onneksi piheys on yksi syvimmistä olemuksistani, etenkin jos itselleni pitäisi jotain ostaa, niin hyvin äkkiä totean että kyllä minä niitä ilmankin pärjään. Mitä pidemmälle käytäviä pitkin kuljin, sen enemmän tunnuin tarvitsevan sitä sun tätä, loppujen lopuksi matkaan tarttui heräteostoksia kuitenkin alta viidellä eurolla, eli ihan hyvin meni. 
