Näin jokin aika sitten unta, hyvin aidon tuntuista, niin kuin unet monesti ovat. Uni oli hyvin yksinkertainen ja siinä unessa oli Zeus. Ehdimme olla siinä hetken aikaa, minä koiraa, koira minua katsellen. Niin tuttu ja turvallinen, luottavainen katse, iloisesti heiluva häntä, Zeus juuri sellaisena kun se enimmäkseen aina oli.
Sitten kuuluivat hiljaiset sanat, jostakin kaukaa, juuri ennen kuin uni hiipuen hävisi pois.
"Jätä minut rauhaan, niin minäkin jätän sinut rauhaan..."
Niin tutut ja turvalliset, tavallaan lohdullisetkin sanat, jotka lukevat päiväkirjani lehdillä, sanojen lomaan tipahdelleiden kyyneleiden kastelemina, pelastusköytenäni ja ankkurinani silloisen suunnattoman suruni keskellä.
Minulle oli tietoinen valinta toimia niin kuin toimin, muistaa, mutta jättää muistelematta, ikävöimättä ja jatkuvasti itkemättä täällä. Olisin voinut jäädä suruuni rypemään, takertua siihen, niin kuin aikoinaan liki 20 vuotta sitten tein, takertua niin lujaa kiinni, ettei enää koskaan osaa päästää irti.
Minä itkin pienenä tyttönä Rexiä, itkin hiljaa yksikseni salaa. Vuosia myöhemmin sain taas surra ja samalla huomata sen, ettei etukäteen, vuosien ajan surtu suru ja luopumisen tuska ollut yhtään kevyempi kantaa, kun se taas oikeasti osui omalle kohdalle. Suru oli minulle jotain salaista ja ehkä tietyllä tavalla pyhääkin. Ajattelin, ettei kukaan voi koskaan ymmärtää, miten paljon luopuminen minuun sattuu. Oli helpompaa käpertyä siihen yksin, kuin jakaa sitä kenenkään toisen kanssa.
Vuosien jälkeen sain itkeä taas, tavallaan vuosikymmenten ajan jatkunut käsittelemätön surutyö alkoi vihdoin purkautua. Kun aika jätti pitkäaikaisesta ystävästä, isäni koirasta ja Zeuksen kanssa kasvaneesta saksanpaimenkoira Ronista, suru tuli hyökyaallon lailla. Ei riittänyt, että se löi täydellä voimalla yli pään, vaan se kerta kaikkiaan tuli ja riepotellen veti minut kaikkien käsittelemättömien surujen syövereihin. Se oli aikaa jolloin saatoin itkeä ääneen huutaen, mutta kehoni oli niin lukossa, ettei pihaustakaan kuulunut.
Zeuksen loukkaantuminen oli kuin ohuen jään alla virtaavan kosken näkymättömät kuohut, risahdus vain ja kun putosin sinne, tuntui siltä, ettei jään alta, jääkylmän virtaavan veden keskeltä pääse koskaan pois. Tuntui siltä, että elämä hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi.
"Yön tullen,
minä seison portailla kuuntelemassa.
Tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule,
tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.
- E.S.-
Minulla ei koskaan ole ollut sellaista koiraa, kuin Zeus oli. Minä en varmasti koskaan enää tule saamaan sellaista koiraa, kuin Zeus oli. Se oli uskomattoman hieno koira, täynnä käsittämätöntä, hiljaista viisautta. Ja mitä vanhemmaksi se tuli, se suuremmaksi sen hiljainen viisaus kasvoi. Sen luottamus ihmiseen oli käsittämättömän suuri, eikä se uskonut kenestäkään pahaa. Se oli koira joka eli ja oli koko ajan täysillä, ollen 110% läsnä koko ajan, kuitenkaan tekemästä itsestään liian suurta numeroa missään tilanteessa. Olen joskus aikaisemminkin sanonut, että Zeus oli luontainen johtaja, se vain yksinkertaisesti sai pelkällä olemuksellaan toiset käyttäytymään kunnolla ja kunnioittavasti sitä kohtaan. Sen viimeisinä elinvuosina tähän alkoi kuitenkin tulla muutos, jota Zeuksen oli hankala hyväksyä. Tuli muutama nuori ja vahva uros, jotka jo pelkällä olemalla olollaan kyseenalaistivat Zeuksen johtajuuden, pojanklopit, jotka olivat sitä mieltä, ettei mikään tässä maailmassa ole itsestäänselvyys.
Viimeiseen asti Zeus luotti siihen, että minä hoidan homman, kannan vastuun ja huolehdin kaikesta. En ole koskaan ennen sanonut sitä, mutta vain hetkeä ennen kuin Zeuksen onnettomuus tapahtui, minä tiesin että minun pitäisi huutaa se pois juoksemasta nuorempien poikien perästä. Olin juuri kääntymässä sinne päin, olin juuri aikeissa huutaa sen luokseni, mutta se oli nopeampi. Se oli jo tullut, selkä mutkalla.
Siitä alkoi elämäni pahin painajainen, ja jokainen joka meidän elämäämme on seurannut, tietää miten se päättyi. Sitä ennen näin kuitenkin sen unen, josta olen blogissakin tainnut kertoa. Se liittyi siihen, miten Zeuksen rajaton luottamus minuun on aina näkynyt. Oli tilanne mikä hyvänsä, Zeus katsoi aina suoraan silmiin häntää heiluttaen.
Viimeisellä eläinlääkärikäynnillä Zeus oli sellainen, kuin aina muulloinkin. Olipa se kuinka kipeä tahansa, se on aina luottanut siihen, että minä osaan auttaan sitä. Niin tuollakin kerralla. Haudan kaivaminen sille on ollut yksi elämäni vaikeimmista tehtävistä.
Intiaanin rukous on ollut minun lohtuni tätä surutyötä tehdessäni. Se menee näin;
Kun olen kuollut,
itke hiukan minun vuokseni.
Ajattele toisinaan,
mutta älä liikaa.
Ajattele minua silloin tällöin,
sellaisena kuin olin eläessäni.
Toisinaan on mukava muistella,
mutta ei kauan.
Jätä minut rauhaan,
niin minäkin jätän sinut rauhaan.
Ja niin kauan kuin elät,
säästä ajatuksesi eläviä varten.
Zeuksen äkillisen poismenen kohdalla oli tapahtunut jotain muutakin, vaikka ensi alkuun tuntui siltä, että suru yksinkertaisesti murskaa minut voimallaan, sain kuitenkin huomata, että jotenkin tämän surutyön tekeminen olikin helppoa. Toisinaan ajattelin, liian helppoa. Suru oli muuttanut muotoaan, se oli erilaista kuin ennen.
Zeus oli vaikuttanut monen muunkin elämään, kuin vain minun. Minulla ei ollut syytä surra yksin, eikä toisaalta mahdollisuuttakaan siihen. Siinä rinnalla oli koko ajan joku muu ja kokonainen yhteisö suri kanssani. Eikä suru saanut minusta samanlaista otetta, kuin joskus ennen. Se tuli ja meni, oli välillä musertavan voimakkaasti läsnä ja hiipui hyvinä hetkinä pois.
Joskus saatoin sanoa ääneenkin, että "en nyt halua puhua siitä, minä en yksinkertaisesti jaksa enää itkeä." Silloin tällöin suru löi hyökyaallon lailla yli pään, mutta sillä ei enää ollutkaan voimaa vetää minua sen myrskyäviin syövereihin mukaan. Vaikka aallot löivät yli pään, jalkani olivat koko ajan tukevasti meren pohjassa, suru keinutteli minua sylissään, mutta sillä ei ollut lupaa jäädä minun sydämeeni asumaan.
Ja niinä hetkinä, kun oli kaikista vaikeinta, minä kertasin hiljaa mielessäni niitä sanoja, jotka sattumalta joskus olin muistiin kirjoittanut ja sydämeeni kätkenyt. "Jätä minut rauhaan, niin minäkin jätän sinut rauhaan."
Jokin aika Zeuksen hautaamisen jälkeen, minulta tilattiin peitto, jonka lupasin virkata. En silloin vielä ajatellut, että haluaisin jotain palkaksi siitä, enhän minä koskaan ollut osannut määritellä käsitöilleni tai niihin kuluvalle ajalle hintaa. Lähtökohtaisesti sovimmekin, että peiton tilaaja hankkii langat, ja minä virkkaan niistä peiton.
Silmukka silmukan jälkeen punoutui peittoon ja kyyneleeni kuivuivat tuon peiton kerroksiin. Syksyn kuluessa, peitto vaihe vaiheelta valmistui, tilaajan ostamat langat olivat jo kauan aikaa sitten loppuneet. Kun viimeinenkin langanpätkä oli päätelty ja peitto valmis luovutettavaksi, tuntui siltä että en halua luopua siitä. Tuosta peitosta oli tullut minun surutyöni, sen jokaiseen silmukkaan oli punottu mukaan kauniita, tai kipeitä muistoja, toiveita ja hiljaisia rukouksia. Olin käyttänyt lankoihin itsekin jo huomattavan summan rahaa ja istunut tuon työn äärellä lähemmäs 100 tuntia. Kun minulta sitten kysyttiin, mitä haluaisin siitä "palkaksi" mietin, uskallanko sanoa ääneen sen, mitä olin huomannut jo pidemmän aikaan ajattelevani.
Lopulta sanoin sen, kerroin, etten missään nimessä halunnut korvaukseksi peitosta rahaa, mutta mitäpä jos peiton tilaaja maalaisikin minulle pienen taulun.
Syntyi vaihtokauppa, minä annoin pois peiton ja sain myöhemmin tilalle taulun. Taulun Zeuksesta, jonka kuva on otettu noin kuukauden päivät ennen sen kuolemaa.
Joka kerran, kun ajattelen Zeusta, minusta tuntuu siltä, kuin olisin joutunut luopumaan siitä vasta viime kesänä. Totuus on toisenlainen, aika juoksee eteen päin hirvittävää vauhtia, joka tuntuu päivä päivän jälkeen vain kiihtyvän entisestään.
"Mustaa ja valkoista elämä antaa, valoa varjoineen. Ota vain sen minkä jaksat kantaa, mukanasi huomiseen."
