Iltalenkillä hyvässä ja välillä vielä vähän paremmassa seurassa. 

Joskus kannattaisi etiäisikin uskoa, tai ainakin huomioida vähän enemmän kuin olkiaan kohotellen. Sen verran meinasi sydän yhtenä iltana pysähtyä, kun hirvi lähti ihan vierestä vähän väljemmille vesille. 

Tai tiedä sitten niistä vesistä, kun hirvi umpimähkän jälkeen juoksi viljapellon poikki, ylitti tien ja jatkoi sitten heinäpeltoa pitkin kohti metsän reunaa. 

Enimmäkseen sitä saa kuitenkin tyytyä vain lintuihin, rusakoihin ja hevosiin, sekä levollisiin maisemiin. 

Ystävän kanssa maaseutumatkailulla,

tai jos ihan totta puhutaan, niin hyvän pitsan ja geokätkeilyn 

merkeissä harhailemassa Sastamalassa. 

Jos joskus tekee mieli maistaa ihan huikean hyvää pitsaa,

on lohdullista tietää, ettei sen perässä tarvitse matkustaa enää Tornioon asti. 

Riittää kun ajaa Sastamalan Turkinpippuriin ja tilaa pitsan talonkastikkeella. 

Koirat nauttivat paikastaan auringossa, samalla kun itse yritin pysytellä aurinkovarjon suojissa. 

Sopivan pitkän kätköilykierroksen jälkeen jäimme hyväksi toviksi

istumaan järven rantaan Tyrvään kirkon lähettyville. Adja odotteli malttamattomana

milloin matka jatkuisi ja Etna yritti löytää sopivaa paikkaa auringosta. Muurahaiset vain olivat

sen kanssa hieman erimieltä kumpia varten paikka oli

Neiti kärsimätön ei koskaan ole ymmärtänyt sitä, miten tauot 

ja välikuolemat pitäisi hyödyntää. Siinä missä Etna hyödyntää jokaisen 

mikrotauon mieltä ja tassuja lepuuttaakseen, Adja vain odottelee sitä,

 milloin matka jatkuu kohti uusia pettymyksiä. 

Kaksijalkaiset haaveilivat hyvästä kahvista, 

tytöt milloin mistäkin. 

Lopulta löytyi Etnallekin sopiva paikka, vähän sivummasta 

kuin kusiaisten.

Ärrältä haetun kahvin jälkeen matka jatkui järven lahden takaa

näkyneen kirkon luokse ja siellä meitä odotteli rauhallinen 

maalaisidylli ja menneiden aikojen hiljaiset muistot. 

Löysin taas yhden paikan lisää, jonne voisin unohtua.

Paikan jossa mieli ja sielu lepäävät.

Siispä kuvat puhukoot puolestaan. 

Tyrvään Pyhän Olavin kirkko. 

Kävin reissussa, sen saatoinkin jo kertoa ja tämä tarina on jatkoa sille. 
Jätin koirat siskolle hoitoon ja kysäisin naapurista onnistuisiko postin hakeminen ja orvokeiden sekä "ämpäripuutarhani" hoitaminen lomareissun ajan. Naapuri lupasi parhaansa mukaan viljelyksiäni hoitaa. Jätin lähtiessäni takapihan aidan "portin" auki niin, että takapihalle ämpäripuutarhan hoitoon oli helpompi päästä.

Alku viikosta palasin takaisin, koirat olivat hengissä, mitä nyt kolmas pikkusisko oli saanut lattioilta siivota sitä itseään kuravellin muodossa, kun Adjapadja alias ahmatti oli ystävällisesti päättänyt edellisenä iltana syödä nirsojen tsekinpaimenkoirien eväät. 

Elämä on sellaista, että nopeat syö hitaat ja ahneet syövät naapureiden eväät. 

No kotiin palasin lievän reissuväsymyksen vallassa ja intopiukeena olevien kääpiöden kanssa. Niin kukat kuin vihannekset, juurekset ja yrtitkin olivat hyvinkin hengissä. 

Ennen koirien vapauttamista piti käydä laittamassa takapihan aita kiinni. Jotain kummallista oli tapahtunut, liekö aidan yllä leijunut hieman keijupölyä. Ainakin puutarhapöytä ja tuolit olivat hienon kellertävän pölyn peitossa. Jos yrittäisin kauniisti kuvailla takapihani aitaa, edellisten vuokralaisten minulle jättämää aarretta, niin en oikein tiedä mistä aloittaisin. Kertoisikohan jotain se, että se toi mieleen ala-asteajat ja ne pojankloppien vapaalla kädellä piirtämät marginaalit matematiikan vihoissa. Opettajani katseli niitä lievää turhautumista katseessaan ja totesi vähemmän kauniisti, että ne viivat ovat kuin "juosten kustu lumeen." 

Niin, no minun aitani näyttivät juuri siltä. Aidan tolpista kutakuinkin puolet olivat poikki jostakin kohtaa. Kulmat eivät olleet suoria, vaan pyöreitä ja aita venkoili puolelta toiselle. Se ei pidellyt Adjaa, ei sitten alkuunkaan. Adja nimittäin halutessan pääsi niin aidan yli kuin alikin, ja useimmiten se halusi, jos naapurin takaovi oli auki ja heidän keittiöönsä vapaa pääsy. Aita ei riittänyt pitelemään myöskään 2-vuotiasta pikkupoikaa. Tyyppi nimittäin tyynenrauhallisesti vain taivutti aidan maahan, kiipesi yli ja nosti aidan takaisin paikoilleen.  Huikea tyyppi, meinasi vain suuttua, kun kävin hänet hakemassa naapurin kukkapenkistä. 

Palatakseni siihen aitaan se oli siis lähtiessäni hirvittävän ruma näky. Uusien tolppien ostaminen on kyllä ollut työlistallani kohdassa "veronpalautukset", mutta ne olivat tulossa vasta hamassa tulevaisuudessa. Aidan korottaminenkin on käynyt mielessä. 

Vuosien mittaa minulla on ollut monelaisia naapureita. Hyviä ja huonoja, ihan hirveitä ja joskus suorastaan pelottaviakin, mutta ei koskaan sellaisia kuin nyt. 

Aita oli saanut uudet tolpat, kulmat olivat suorat ja napakat ja verkkokin pingotettu suoraksi. Se oli melkein kaunis katsella, jos nyt verkkoaita voi sellainen olla. Koko takapiha oli kuin saanut uuden ilmeen. Olin hävennyt rumaa ja huonoa aitaa jo viime kesästä lähtien. 

Päättikö naapuri sitten auttaa, vai kyllästyikö hän katselmaan irvokasta aitaa, en tiedä. Sen verran kuitenkin tiesin, että olin aidon kiitoksen velkaa. 
Katsoinkin naapuria suoraan silmiin vuolaasti kiitelleen, sen minä olen aina osannut, häpeämisen lisäksi. 

Naapuri katseli takaisin hymyillen. 
"Me vähän halusimme auttaa sinua, ja tolpatkin löytyivät ihan omasta takaa. Miksipä me emme siis olisi auttaneet."

Niinpä.

Naapureista on moneksi. 
Sitä millainen naapuri itse olen, en uskalla lähteä edes arvailemaan... 

Tomaatin kukkia.

Mansikoita.

Basilikaa.

Persilijaa.

Lisää mansikoita. 

Persilijan kukkia. 

Aidan tolppa. 

Tytöt tuumii, että miten sitä nyt pääsee 

karkaamaan naapuriin. 

Kaihoisa katse naapuriin.