Kertomuksia kaninkolosta, ei synny enää uusia.

Jäljellä ovat vain muistot eletystä elämästä. 

https://riesaressijarilla.blogspot.com/

Huhtikuussa saimme ihan mukavia lenkkeilykelejä.. Kevät on aktivoinut liikkeelle niin lintuja, nisäkkäitä, hyönteisiä kun hämähäkkejäkin.. punkkeja unohtamatta. 

Eilen iltapäivästä huomasin koirien vesikupin reunalla kävelevän punkin. Vaikka vain muutama tunti aikaisemmin olin pyydystänyt sisältä kärpäsiä ja siirtänyt niitä ulos (koska en omista kärpäslätkää), niin tällä kertaa päädyin kuitenkin polttamaan kyseisen öttiäisen, ei nyt roviolla sentään, mutta sytkärin liekissä kuitenkin. 

Punkkihavainnosta jäi mieleen sellainen ajatus, että niitä saattaa olla sisätiloissa enemmänkin, Adjan kanssa oli kuitenkin pitkästä aikaa kiire kaverikoirakäynnille ja tarkempi syyni jäi tekemättä. Illalla koirien hoitoitoimenpiteiden yhteydessä tuli sitten todettua Etnan navan vierestä punkki. Hyvin se lähti irti ja kokonaisena sain sen poistettua, mutta ei jäänyt hyvä mieli siitä, etten punkkitarkastusta ollut saanut tehtyä ja punkki oli ehtinyt jo purra kiinni. 

No eipä sille näin jälkikäteen mitään mahda, vaan jatkossa täytyy tehdä punkki syynit tehdä samantien kun tullaan ulkoa sisään. Sen lisäksi tuli todettua se, ettei pelkkä ajatus siitä, että olisi pitänyt alkaa valmistautua punkkikauteen jo hyvissä ajoin, pelkällä ajatuksen tasolla riitä. Kyllä se on niin, että kun se ajatus tulee mieleen, niin pitäisi sitä intuitiota kuunnella. No täytyy toivoa, että jatkossa näitä kulkijoita ei meidän kotiin enää kulkeutuisi. 

Koiralenkeillä on melko aktiivisesti tullut kannettua myös kiikareita mukana. Välillä olen koirille tuumannut, että nyt jätetään kiikarit tarkoituksella pois matkasta, mutta sitten jälkikäteen on saattanut hieman harmittaa... Lintulajeja on listalla nyt hieman yli puolensataa, nisäkäslista huomattavasti lyhyempi. Ensimmäistä kertaa elämässä sain viime viikonloppuna nähdä pääkaupunkiseudulla citykaneja. Siinä kun jonkin aikaa kaneja seurailin, niin aina vain enemmän olen sitä mieltä, että voidakseen hyvin, kani tarvitsee paljon ympärilleen tilaa liikkua ja käyttäyä lajilleen ominaisella tavalla. 

Kauriiden poluilla tulee koirien kanssa kuljettua harva se päivä, sieltä varmaan matkaan tarttuivatkin nuo kaksi punkkia. Koirat nauttivat sydämensä pohjasta kevään lämmöstä, etenkin Etna nauttii jokaisesta ulkona vietetystä hetkestä ja haluaakin ulkona olla mahdollisimman paljon. Pieni aidattu takapiha tekee sen mahdolliseksi, mutta ilman valvontaa tytöt eivät siellä kuitenkaan saa olla. Niistä nimittäin ainakin nuorempi livahtaa aidan yli yhdessä vilauksessa, kun sille päälle sattuu. Kertaalleen se tulikin viime keväänä haettua seinänaapurin keittiöstä, jonne se oli omatoimisesti lähtenyt herkkuja hakemaan, kun naapurit eivät ymmärtäneet niitä lähteä pihalle tarjoilemaan. Ajatukena onkin ollut tuon takapihan aitauksen aitojen korotus, niin etteivät älykääpiöt sieltä pääsisi omatoimi ulkoilemaan enää lainkaan. 

Siinä missä koirat ovat jo hyvän aikaa tarjenneet kulkea ilman vaatetusta, itse joudun entistä enemmän huolehtimaan siitä, ettei paljasta pintaa näy ollenkaan, ja sieltä missä sitä vilkkuu niin sen suojana on suojakerroin 50.

Tällaisia kevätkuulumisia tältä erää...

Olen kuullut sanonnan, jossa sanotaan näin : "keho on mielen muisti."
Minun piti muutama viikko sitten tehdä päätös, jonka olin tiennyt olevan edessä jonain päivänä. 
Kirjoitin ylös tuntemuksiani näin 29.3.2109 

"Usein näin, mä mietin mielessäin. Mikä maailmassa pyörii väärin päin. 
Voiko suuntaa vaihtamalla saada surut loppumaan..."

Aamulla tunnustin sen, minkä jo eilen päivällä tiesin. Keitin kahvit termariin, soitin puhelun ja lähdin koirien kanssa luontopolulle. Ihan niin kuin monesti aikaisemminkin vedet valuivat poskille. Huomasin sen oikeastaan vasta silloin kun yritin tarkentaa kiikareita ylilentävään hanhiparveen. Eihän niiden kyynelien sumentamilla silmillä mitään nähnyt. 

Pellon yllä liiteli kaksi töyhtöhyyppää, jään päällä hypähteli västäräkki, pajukossa puikkelehti pajusirkku pariskunta ja kiuru räpiköi korkeuksissa liidellen .

Mietin aikaa, mennyttä ja tulevaa. 
Kuluneita vuosia, yhtä unelmaa.
Aikanaan jo tiesin sen, 
seuraa unelmia hetket kyynelten. 
En luvannut paljon, sen verran vain,
että kun emme enää rinnakkain
jaksa tietämme käydä eteenpäin
minä kannan sinua sylissäin. 
Niin lähdimme matkaan viimeiseen,
sait nukahtaa syliini lämpöiseen.
Minä katselin siitä rajalta,
oli edessä valo ja varjoja. 

Vaikka päätöksen tekeminen ei olekaan helppoa, se on silti tehtävä ajallaan. Tuntui hullulta kävellä kani takin alla eläinlääkäriin ja itkeä kilon painoisen elukan takia. Itkeä, vaikka tiesi, että silä oli melkein 7 vuotta hyvää elettyä elämää takana päin Hullua tai ei, niin tällainen minä olen aina ollut, enkä aio muunlaiseksi muuttua. 

Iltalenkin jälkeen lähdimme vielä koirien kansa ihailemaan tähtitaivasta. Lopulta palasimme kotiin, annoin koirille ruokaa ja kävelin ruokkimaan kania, jota ei enää ollut. 

03.07.2012 - 29.03.2019
Kuusi vuotta ja reilut kahdeksan kuukautta. 

Yön tullen minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, 
tähti tipahti helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä. 
    -Edith Södergran- 

Tein päätöksen aika nopeasti, kun alkoi tuntua siltä, että aika on. Onni oli se, että eläinlääkäri on ihan kivenheiton päässä. Siispä sain rauhassa käydä koirien kanssa lenkillä ja itkemässä luopumisen tuskaani pois. Eihän se lenkillä itketty itku kuitenkaan auttanut siinä vaiheessa kun puin kanille valjaat päälle viimeistä kertaa. 
Olin yrittänyt syöttää sitä koko edellisen illan, koska näin, ettei se aamun jälkeen ollut syönyt mitään. Mietin aloittaisinko pakko ruokkimisen, se oikeastaan päätettiin minun puolestani. Ellei ruisku olisi hajonnut, olisin lähtenyt sitä vielä yrittämään. Illan aikana sain kanin syömään yhden pienen porkkanan verson, iltayöstä se ei enää suostunu syömään mitään ja halusi vain vetäytyä piiloon koko ajan. Aamu ei muuttanut sitä, sen verran tiesin, ettei minusta olisi seuraamaan sen hidasta hiipumista pois, enkä halunnut joutua siihen tilanteeseen, että edessäni olisi kanin hätälopetus. 

Siispä varasin ajan ja lähdin kanin kanssa kävelemään kohti eläinlääkäriä. Totesin, että se kokee olevasa enemmän turvassa sylissäni takin alla, kuin pienenä kanina suuressa kuljetuskopassa. Tiesin, ettei se edes yrittäisi mihinkään karata, mutta varmuuden vuoksi puin sille valjaat päälle, naruakin oli mukana, 15 metriä. Hyvin se mahtui takin taskuun, koko kerä. 

Sisään mennessä punnitsin kanin saman tien, edelliseltä käynniltä, toissakesältä sen paino oli tullut alas. Ei radikaalisti, mutta pieneksi eläimeksi ihan merkittävästi kuitenkin. Kani pääsi takaisin syliin, itketti. 

Pääsimme sisään ja eläinlääkäriä odotellesasni juttelin hoitajan kanssa, vaikka tiesin, että saan luopumista tehdessäni itkeä, myös hoitaja sanoi sen ääneen. Kerroin, että tuntuu tyhmältä itkeä, kun tietää, että kanilla on ollut hyvä elämä ja että se on saamassa myös hyvän kuoleman, ei se surua ja luopumisen tuskaa kuitenkaan vähentänyt yhtään. 

Eläinlääkäri antoi rauhoittavan ja sujautin kanin takaisin turvaan, se oli ihan rauhallinen koko ajan ja hetken kuluttua tunsin, että lääkeaine alkoi vaikuttaa. Ei se loppu ollut sen kummempaa, kuin koirankaan kanssa, onhan se ammatinvalinnan takia minulle tuttuakin tutumpaa. Kaikki tapahtu ihan yhtä rauhallisesti, kuin siihenkin asti. Sain jäädä vielä hetkeksi hyvästelemään. Kysyttäessä vastasin, ettei minulla siinä hetkessä ja tähän vuoden aikaan ollut kanille sopivaa hautapaikkaa, ensimmäisen kerran minulta lähti lemmikki yhteistuhkaukseen. 

Siinä pöydällä ollessaan Plösö näytti pienemmältä kuin koskaan. Silitin vielä viimeisen kerran ja pyyhin kyyneleitä poskilta. 

Kotiin päästyäni siivosin saman tien niin paljon kuin kerkesin. Halusin illalla palata kotiin, jossa olisi tilaa surra ja tehdä surutyötä.

Minä tiedän, ettei kania enää ole. 
Mutta kun kuljen koirien kanssa keskellä kevättä ja näen miten vihreitä versoja alkaa työntyä esiin harmaan massan alta, huomaan ajattelevani, että niitä pitäisi kerätä kanille. Melkein 10 vuotta olen tehnyt niin, etsinyt lehtien alta kevään ensimmäisiä versoja ja kantanut niitä kotiin kaneille. 

Vieläkin ruokkiesesani koirat, käännyn vaistonvaraisesti katsomaan, ilmestyykö kani kerjäämään. Kun leikkaan porkkanan päät pois, lähden viemään niitä kanille. Kun päästän koirat nauttimaan auringosta takapihalle, ajattelen miten pajlon kanikin siitä nauttisi. 

Kertomuksia kanin kolosta blogissani olen kertonut, että en tiedä Plösön oikeaa syntymäpäivää. Eihän sellaisesta voi tietää, mitä ei edes tiedä tapahtuneen. Plösöhän vain yhtenä kauniina päivänä, löytyi meidän pupulasta. Laskeskelin aikaa taaksepäin ja ja silloin tulin siihen tulokseen, että kanin syntympäiväksi saa tulla 03.07.2012.

Kun tuli aika luopua Plösöstä en muistanut sitä päivää, jonka olin päättänyt olevan sen syntympäivä. Siispä muutamaan sosiaalisen median kanavaan olenkin kirjoittanut kanille syntympäiväksi Zeuksen syntympäivän, koska tiesin ettei se kovin kaukana ollut siitä. 

En tiedä kuinka kauan kestää, että arki alkaa sujumaan niin, että kehonikin alkaa muistaa sen, ettei kania enää ole. 

Keho onkin mielenkiintoinen ja ihmeellinen asia. Olen saanut lapsena pahan sähköiskun, sähköisku ei varmaan edes kerro todellista tilannetta, sillä oikeastaan jäin verkkovirtaan kiinni, enkä päässyt siitä irti, ennen kuin pääkytkimestä katkaistiin virrat. 
Se on jäänyt hyvin kehoni muistiin. Pelkään sähköiskuja kuollakseni, siis niitä ihan pieniäkin, joita syntyy hankaussähköilmiön seurauksena. Tiedän, ettei niitä tarvitse pelätä, etteivät ne voi minua satuttaa, mutta pelko on niin sisään rakennettu, etten voi sitä hillitä/ kontrolloida. Vaikka tiedän, ettei pienen sähköiskun seurauksena voi kuolla, en voi sille mitään, että se tuntuu siltä silti joka kerta.  
Pelkään myös sähkönhajua, ja sitä ritinää, jota sähkölinjoista kuuluu. Ne saavat kehoni aivan sykkyrälle, samalla lailla kun aikasemmin minulle tekivät myös suru, jonka ajattelin olevan niin yksityinen asia, ettei sitä voi jakaa kenenkään kanssa, saati sitten edes näyttää kenellekään toiselle.