Hyvää ja rauhallista joulun aikaa 

toivottelevat remmin molemmissa päissä rähjäävät, niin neli- kuin kaksijalkaisetkin, 

sekä yksi pitkäkorva

vanha joulukalenteri

Adjan kanssa kaverikoirailu on lähtenyt mukavasti käyntiin ja jos kaikki menee hyvin niin se ehtii ansaita kaverikoirahuivinsa vielä tämän vuoden puolella.
Ensimmäinen käynti oli meille molemmille melkoinen koetin kivi. Adja ei tiennyt yhtään mistä oli kysymys enkä minä sen kanssa tiennyt mitä odottaa.

Tuntui hurjalta kun sylissä ollut koira oli kuin tuulessa haviseva haavan lehti, tärisi menemään kuin
-35 asteen pakkasessa ilman vaatteita. Vaati aikaa ja oivalluksen, että minun sylissäni jännitys kasvoi ja kertaantui moninkertaiseksi. Eihän stiä siihen astikaan oltu kannettu turhaan pentuaikojen jälkeen ja silloinkin oikeastaan vain silloin, kun sillä tuli oikeasti fyysiset rajat vastaan.

Aavistuksen verran "tissivälikoirahan" se on aina ollut, mikä lienee sanan varsinainen merkitys, meillä se tarkoitti sitä että pentu kulki lähes aina ja kaikkialla mukana, niin töissä kuin pitkillä lenkeilläkin. Kun se väsähti, niin se vain napattiin takin sisään nukkumaan ja siellä se sai nukkua niin pitkään, että jaksoi edetä taas itse.

Jostakin syystä olin kuitenkin nyt kuvitellut, että autan Adjaa alkuun paremmin jos se saa olla sylissäni. Vaan ihminen on erehtyväinen, sillä tavalla olin nimittäin vienyt Adjalta mahdollisuuden seistä tukevasti omilla jaloillaan, ei siis ihme että sitä jännitti.

Tilanne oli onneksi helpoisti korjattavissa, ei tarvinut kuin laskea koira lattialle ja se vapautui heti huomattavasti. Ja kun se sai jatkaa vierailua omilla jaloillaan seisten, sujuikin se heti paljon mukavammin ja oma jännittäminenkin väheni.

Loppujen lopuksi niin kuin aikaisemmin olen jo kertonut, niin tuo vierailu oli onnistunut ja mukava ja minä näin sen minkä halusinkin. Adjalla oli totisesti loistava kaverikoiran aihio ja minun tiedostamattani sitä oli työstetty jo melko pitkälle näiden vuosien saatossa.

Meidän toimina-alueemme kaverikoirista murto-osa kävi yhteislenkillä eräänä sateisena sunnuntainaa. Koska Adja oli toimintaryhmämnme uusista koirista ainoa joka pääsi paikalle, tein poikkeuksen ja otin yhteislenkille myös Etnan mukaan. Viime viikkoina sen pelkotilat ja ahdistus ovat kasvaneet niin, että oma jaksaminen toisen erikoistarpeisiin on ollut välillä vähän siinä rajoilla, ettei sillä ainakaan voi ylpeillä millään lailla.
Siispä tuona sateisena sunnuntaina otin molemmat koirat mukaan ja ne joutuivat ja saivat olla koiria koirien keskellä ja vielä totetamaan sen, että siitä voi selvitä hengissä, Etnakin.

Etnalla meni oma aikansa siihen, että se sopeutui tähän "yllättävään" tilanteeseen. Vähän meillä oli epäonneakin matkassa, eikä yhteentörmäyksiltä vältytty, kun Etna väisti yhtä koiraa, hyppäsi se suoraan toisen koiran alle. Siinä ei nyt onneksi käynyt kuinkaan, mutta Etnalle se oli tietysti taas yksi onneton sattuma kertomaan siitä, että toiset koira ovat aina arvaamattomia ja vaarallisia, näin ollen se muuttui vielä hieman entistäkin epäilevämmäksi Etnaksi.

Ryhmäytyminen on hieno termi. Käytännössä ihan yhtä ihana ja kaunis asia kuin teoriassakin, jos se toimii niin kuin on tarkoitettu. Tuossa kun me ryhmänä kävelimme eteen päin, niin tapahtui hieno ryhmäytyiminen koirien kesken ja pian Etnakin alkoi luottaa siihen, että se voi kulkea eteenpäin omaa vauhtiaan, ilman että sen täytyy pälyillä koko ajan ympärilleen.

Saimme erittäin syksyisissä keleissä kulumaan yhteislenkillämme kolmisen tuntia ja taisin ensimmäisen kerran elämässäni paistaa makkaraa kaatosateessa. Eipä siinä, hyvää makkaraa siitä tuli ja koiratkin saivat osansa.

Adjan kanssa olemme astelleet eteen päin sen tulevan kaverikoira uran askelissa. Käyntejä on nyt alla kolme ja niistä jokainen on mennyt edellistään paremmin. Jo toisella käynnillä huomasin, että Adjassa on hyvin paljon samaa, kuin Zeuksessa. Ajatella, että sen huomaamiseen tarvittiin kuusi vuotta ja se, ettei Zeusta enää ole. Adja viestii ja käyttäytyy kohteissa hyvin samala tavalla kuin isänsä. On reipas, avoin ja iloinen, ja osaa kertoa väsymisestään äänettömästi pelkällä katsellaan, juuri niin kuin Zeuskin teki kaikki nämä vuodet.

Kolmannessa kohteessa käyntiä jännitin ehkä kaikista eniten. Zeus ehti käydä siellä monta vuotta ja oli hyvin pidetty koira siellä. Onneksi sinnekin oli kulkeutunut tieto siitä, ettei Zeusta enää ole. Meidät otettiin hyvin vastaan ja täytyy todeta, että siinä kun vierailee muistisairaiden luona on puolensa. Tämän kohteen ajattelin olevan kaikista hankalin siksi, että jokainen ihminen siellä muistuttaa minua Zeuksesta ja siitä miten hieno koira se oli. Seuraavalla kerralla uskallan käydä sisään paljon rohkeammin, arkailematta. On minulla toinekin koira, joka vain tarvitsee mahdollisuuden saada kasvaa yhtä hienoksi.

Alla oleva teksti vajaan puolentoista vuoden takaa on pyörinyt ajatuksissa jo pidemmän aikaa, eikä lopulta auttanut muu kuin aamulla kaivaa tuo teksti esiin ja selvittää, mitä sellaista siinä oli, että se piti käydä läpi uudelleen. Lihavoitu teksi on siis suora lainaus blogistani 28.4.2016.

"Ilta oli jo hämärtynyt. Satoi vettä. Oli hiljaista. Tavattoman hiljaista. Yritin saada kaikki aistit herkistettyä, kuulla edes yhden linnun sirkuttavan illan hiljaisuudessa, sateen kastellessa asfalttia. Lopulta kulkiessani metsikön reunaa, astellessani polkua pitkin, kantautui korviini vaimea kujerrus. Se ei ollut kyyhky, ei mikään niistä, eikä myöskään teeri. Itseasiassa minulla ei ole aavistustakaan mikä lintu siellä hiljaa yksinään kujersi, mutta se jäi tämän iltaisen lenkin ainoaksi laulajaksi, ja hiljeni pian sekin.

Loppu lenkki taittui taas asfalttia pitkin, se kiilsi. Sade yltyi. Yritin vetää takin huppua paremmin suojakseni, poskia pitkin valui vesi, vettä. Makeaa ja suolaista.

Päivällä sain tiedon siitä, että yksi pitkäaikainen, nelijalkainen ystävä on poissa. Ensimmäisenä mieleen nousi ajatus siitä, milloin ja miten sen viimeksi kohtasin. Olinko kärsivällinen, olinko lempeä, vai kuljinko vain ohi näkemättä, huomaamata, huomioimatta. Pyysinkö vain, niin kuin liian monta keraa elämässä, sitä väistämään pois tieltäni. Ajatuksiin nousi yö yhdeksän vuoden ja kahden päivän verran yli kymmenen kuukauden takaa. Yö jolloin kävelin märkänä kiiltelevää asfalttia pitkin itkien, koska tiesin, että siellä sateessa kulkiessani ei kukaan voi tietää, ovatko poskiani pitkin valuvat vedet, sadepisaroita, vai kyyneleitä.

Siitä kun viimeksi kohtasin tämän nelijalkaisen ystävän, tulee huomenna viikko. Kyllä minä sen huomasin, ja sitä huomioin. Otin sen mukaani ulos ja olin sille läsnä. Sen pienen hetken, siinä illassa. Olin sille läsnä, tietämättä siitä, ettei se enää olisi sitä minulle, tietämättä sitä, ettei sitä enää olisi.

En minä näistä tällaisista koskaan ääneen puhu, enkä osaa puhua, saati sitten halua tehdä sitä. Jokainen ihminen käsittelee surua omalla  tavallaan. Minä teen sen yksin, tai näiden "eläinterapeuttien" kanssa. Minulla ei ole tapana näyttää surujani muille, tai puhua niistä. Siksi minä tänäänkin kuljin sateessa yksin, tai yhdessä omien koirieni kanssa, siksi minä itkin sateessa, ettei kukaan vain näe kyyneleitäni. 

Jos niin käy, että minusta tulee hauras ja heikko
ja kivut häiritsevät untani,
niin sinun on tehtävä mitä on tehtävä
sillä viimeistä matkaa ei kukaan ole estävä.

Sinä tulet surulliseksi - minä ymmärrän.
Älä anna surusi estää sinua,
sillä tänä päivänä, enemmän kuin koskaan ennen,
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan.

Meillä on ollut niin monta hyvää vuotta.
Tulevaa ei kannata surra.
Et haluaisi minun kärsivän,
kun aika koittaa, anna minun mennä.

Vie minut sinne missä he auttavat minua,
mutta, pysy luonani loppuun.
Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle,
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet.

Tiedän, että aikanaan, sinäkin huomaat,
se on ystävyyttä, jota minulle osoitat.
Vaikka häntäni on viimeisen kerran heilahtanut,
niin kivulta ja kärsimykseltä olen säästynyt.

Älä sure sitä että sen täytyy olla sinä,
jonka täytyy tehdä päätös.
Olemme olleet niin läheisiä - me kaksi näinä vuosina,
älä anna turhaan sydämesi itkeä.

(Kirjoittaja tuntematon)

Oikeastaan tässä hetkessä, hiljaisessa asunnossa, jossa kaikki muut jo nukkuvat, ei ole mitään sanottavaa, ei lisättävää. Kyyneleet valuvat poskilla, luopumisen tuska pusertaa sydäntä, rintaa ahdistaa, päätä särkee ja pakottaa ja se suuren surun kipeä möykky, se rautainen nyrkkiin pusertunut koura on sulkenut sisäänsä pallean ja osan keuhkoistakin. Ei sitä oikein osaa muuten kuvailla, sitä miltä suru tuntuu. Se on, se vain on ja tekee lupaa kysymättä pesänsä ihmisen sisään. Eikä siinä auta, kuin elää vain päivä ja hetki kerrallaan.

Sen enempää tai vähempää inhimillistämättä, "koirahan se vain on" tai oli, sen suurempaa numeroa siitä tekemättä, meillä jokaisella on oikeus surra, ja työstää näitä asioita omalla tavallamme. Minulla surutyön tekeminen taisi alkaa tästä, ja surutyötä teen, siitäkin huolimatta, ettei kyseessä ollut oma koira. Enkä juuri tällä hetkellä halua edes ajatella sitä, miten aion selvitä siitä, kun tulee eteen se päivä, jolloin minun rakkauteni ja ystävyyteni punnitaan.

Nyt olet vapaa ja mukana tuulen, 

saat kulkea rajalle ajattomuuden. 

Olet kimallus,

olet pilven lento, 

kasteisen aamun pisara hento. 

Et ole poissa,

vaan luoksemme saavut

mukana jokaisen nousevan aamun

ja jokaisen tummuvan illan myötä,

toivotat meille hyvää yötä."

Tekstiä lukiessani selvisi se, miksi se on pyörinyt viime aikoina ajatuksissani melko tiivisti. Tuolloin, huhtikuun lopulla olin yrittänyt kuvata sitä, miltä suru tuntuu. Jotain jätin siitä silloin poiskin, ihan kaikkea ei voinut, eikä halunnut kirjoittaa, ei sitä miten kipeää kaikki oikeastaan tekikään. 

Mainitsematta jäi surun salainen raakuus ja murskaava voima. Ne hetket kun silmät olivat sokeutuneet kyynelistä ja niin kipeät, että tuntui siltä kuin niihin iskettäisiin tikari kerta toisensa jälkeen. Kertomatta jäi se, miten räkä valui pitkin leukaperiä ja korvia särki se järkyttävä hiljaisuus, kun huusi ääneen saadakseen sydäntä riipovan kivun hellittämään, mutta ääntäkään ei lähtenyt. Silloin ajattelin, että suru on tehnyt pesänsä sydämeeni, eikä halua lähteä pois. 

En tiennyt että se oli ja on kehon suojamekanismi, keino selvitä hengissä musertavan surun alla. En usko hömpänpömppään, enkä hölynpölyyn, mutta joitakin viikoja sitten sydämeeni syöpyi muutama lause.

"Kun on tunnekuohussa energiachakrat menevät sekaisin, kipu menee suoraan sydämeen, heti.  Sydänchakra lukkiutuu, koska ihmiseen sattuu liikaa. Kipu ei pääse leviämään, koska (sen) energia joutuu vangiksi, eikä pääse virtaamaan vapaasti." 

Surutyö on pitkällinen prosessi, joka vaatii aikaa ja monta haparoivaa askelta. En tiedä olenko valmis siihen, että kaikki tunteet tulisivat ja tulvisivat ulos. En tiedä olenko vielä tarpeeksi vahva kohtaamaan nuo tunteet ja käsittelemään surua, päästääkseni irti. Tuntuu siltä, että suru on osa minua ja se on saatava surra rauhassa pois siihen asti, että kipu katoaa. 

Surun edessä ihminen laitetaan nöyräksi, ei voi tehdä mitään muuta kuin ottaa se vastaan mitä annetaan. Minulle surun kohtaaminen ja työstäminen on ollut myös valtava kasvutarina minussa itsessäni. Suru on ollut minulle aina yksityisasia, tänä kesänä siitä on tullut kuitenkin enemmän julkista kuin koskaan, mutta olen opetellut olemaan sinut sen kanssa. En ole enää itkenyt pelkästään yksin, olen joutunut itkemään myös muiden nähden. Tunnustamaan lopultakin sen, että näyttämällä heikkouteni kasvan pikku hiljaa vahvemmaksi. 

Säröt saviruukussa, eivät tee sitä vain rosoista, vaan ne kertovat eletystä elämästä, 

sen yksilöllisyydestä ja ainutlaatuisuudesta. 

Aikaisemmin, joku hetkinen sitten mainitsin, että olin testailemassa uusia tulevia kaverikoiria, samana viikonloppuna kävimme testeissä myös Adjan kanssa, niin kuin olin suunnitellut jo kauan aikaa sitten. 

Tuleville "työkavereille" esittelin Adjan seuraavasti;

"Tässä on Adja.

Adja on 6-vuotias leikattu kääpiöpinseri narttu.

Aikaisemmin aina sanoin, ettei Adja aikuistu koskaan, että lauman nuorimpana se on jäänyt pennun asteelle ja pysyy pentumaisena läpi elämänsä. Arjessa se on hyvinkin elämän iloinen ja rakkautta tulvillaan, sekä äärimmäisen hellyyden kipeä. Se rakastaa sylissä olemista ja sitä, että saa vain olla ihmisten lähellä.

Zeus jätti jälkeensä aika suuret saappaat, joita kumpikaan näistä jäljelle jääneistä ei pysty täyttämään, mutta Adja yrittää räpiköidä eteenpäin kuitenkin yksi liian suuri saapas jalassaan. Sen ikuiseen pentuelämään tuli raju päätös ja se joutuikin loppujen lopuksi kasvamaan aikuiseksi yhdessä rysäyksessä.

Tällä hetkellä se on hieman hukassa ja hakee vielä paikkaansa tästä maailmasta, joka yllättäin onkin muuttunut hieman pelottavaksi ja ennalta arvaamattomaksi.

Kaverikoirien testaustilaisuudessa todettiin, että Adjalla on ihan hyvä aihio, jota nyt lähdemme tästä hiljaksiin ajan kanssa työstämään toivoen mm. että sen suunnaton tarve saada rakastaa, ja toisaalta tarve saada hellyyttä osakseen kohdistuisi hyvin myöskin meidän asiakasryhmiimme.

Aika näyttää miten meillä Adjan kanssa tällä taipaleella käy, varmaa on kuitenkin se, että tällä matkalla se tarvitsee hyvin paljon tukea minulta, sekä työskentely rauhaa ja sen oman tilan kunnioittamista muilta koirakoilta.

Etukäteen osaan sanoa jo ainakin sen, että jos sen sylissä ollessa toinen koira tulee liian lähelle, se ahdistuu tilanteessa huomattavasti.

Adja on pieni suuri koira, johon olen kohdistanut paljon toiveita, toivotaan että jonain päivänä tuo toivon kylvetty siemen kantaisi hyvin kauniin sadon."

Heti testaustilanteen alussa jo totensin, että minä itse olen Adjaa ajatellen aivan liian armoton, vertaamalla sitä jatkuvasti ja joka asiassa Zeukseen toimin nuorempaa koiraa kohtaan epäoikeudenmukaisesti ja epäreilusti, mutta en voi sille mitään. Zeus solahti kaverikoiran rooliinsa täydellisesti, vaikka pienen oppimatkan se vaati siltäkin, minusta puhumattakaan. Lupasin muille testaajille ja kaverikoiraohjaajille yrittää olla armollisempi Adjaa kohtaan, ja lopettaa sen vertailun. Antaa sille mahdollisuus edetä ja oppia askel kerrallaan, ihan niin kuin Zeuskin sai opetella aikanaan. 

Pääsimmekin ensimmäiselle kaverikoirakäynnille jo heti seuraavalla viikolla ja totesin, että eipä siinä auta muu, kuin opetella tuntemaan koiransa uudelleen, siinä kävi nimittäin seuraavanlaisesti;

"Adja on vahvasti sitä mieltä, että jos annetaan täytettäväksi suuret saappaat, niin pitäisi saada edes kävellä itse.

Ajatukseni siitä että neiti ehkäpä olisi luontevampi ku edetään sylitellen osoittautuikin vääräksi. Kyllä lattialla oli paljon mukavampaa kuin mamman sylissä, ja siellä häntäkin heilahteli melko reippaasti. Ja kun sitä hieman vapautui niin jo liikeni suukkokin jo erään vanhuksen kämmenelle.

Harjoitushuivi kaulassa ei juurikaan häirinnyt, mutta uudet voimakkaat hajut tulivat Adjalle melko tujuna yllätyksenä. Vaan eivätpä ne nekään enää loppupuolella häirinneet.

"Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa."

Ja minäkin saan opetella aika paljon Adjan kanssa alusta. Päällisin puolin käynnistä jäi hyvä jo toiveikas mieli, kaikki meni hyvin ja meillä oli mukavaa."

Minusta on tullut pelkuri.

Viimeisimpien kuluneiden viikkojen aika olen huomannut alkaneeni pelkäämään enemmän kuin koskaan.Oli aikoja jolloin pystyin sanomaan etten pelkää elämää, vielä vähemmän kuolemaa. 

Lukuun ottamatta muutamia yksittäisiä asioita kuten karhuja, minä en osannut 

enkä halunnut osata pelätä.

Sitten oli aikoja, jolloin pelkäsin joka ilta ja yö. 

Pelkäsin sitä, milloin tappelun äänet taas naapurista alkavat. Sitä milloin joku oveni takana ryskätessään tulisi lopulta siitä läpi. Nukuin aina niin, että minulla oli esteetön reitti suoraan takaovesta ulos, 

jos joku tulisi etuovesta läpi.

Viime aikoina se mitä olen pelännyt ei ole oikeastaan mitään konkreettista. 

Se on sitä, että jokapäiväisestä elämästä, 

sen pienistä yksittäisistä asioista on tullut pelottavia uhkakuvia.

Sydäntä kouraisee aina kun jompi kumpi koiristani hyppää. 

En pelkää hyppäämistä, vaan sitä ettei se onnistu. Sitä että ponnistusvaiheessa jokin menee vikaan, 

tai koira tulee huonosti alas.

Nyt tämä pelkääminen vaan menee jo liian pitkälle.

Minä heräsin viime yönä tunteeseen, ettei kaikki ollut niin kuin piti.

Koira vierelläni tuntui liian kylmältä. Hengitys äänet tuntuivat hiipuvan ja sitten katoavan kokonaan.

Oli liian hiljaista.

Siihenkö minä heräsin? 

Vai siihen että unissani olin palannut elokuun 19 päivään, en tiedä.

Makasin hiljaa pimeässä. 

Unohdin itse hengittää, kuullakseni kahden muun tekevän niin, enkä ollut varma kuulinko.

Ihan kuin äänet kiihtyisivät kiihtymistään ja sitten katoaisivat kokonaan.

Oli noustava ylös, katsottava, koskettava, tunnettava. 

Oli pakottava tarve saada tietää, että kaikki on hyvin.

Enkä silti tiennyt.

Kello oli 3.20 kun päästin koiran käymään ulkona. 

Sisällä tutkin uudelleen, vertailin koiria, limakalvojen värejä, ruumiin lämmön eroja.

Kömmin takaisin sänkyyn.

Makasin hiljaa ja kuuntelin.

Minuutti minuutin jälkeen. 

Käsi vaelsi tutkimaan, että kohoileeko rinta, vieläkö sydän lyö.

Ihan kuin se välillä taukoaisi, hengitys.

Koira vaihtoi asentoa, kömpi paremmin kainaloon. Painoi päänsä käsivarrelle, enkä siltikään tiennyt hengittääkö se, vai lakkasiko se välillä hengittämästä.

Miksi minä heräsin, 

missä välissä nukahdin, kun vielä kahdeltakaan ei ollut tullut uni silmään.

Minä olen alkanut miettimään liikaa.

Minä olen alkanut pelkäämään.

En enää vain harha askeleita, hyppyjä ja huonoja alastuloja. En enää pelkästään liukastumisia, huonoa onnea ja kohtalon ivaa.

Nyt minä pelkään sitäkin, että koirat unohtavat hengittää, että ne nukkuvat luotani pois.

Etnakin pelkää.

En tiedä pelkääkö se enemmän kuin ennen, mutta eilen huomasin ettei se voi olla keittiössä jos tyhjennän tiskikonetta.

Ei kestä kuunnella sitä miten ruokailuvälineet kilisevät toisiaan vasten.

Viikko sitten otin ison kynttilän kaapista ja Etna juoksi häntä koipien välissä karkuun. Ei uskaltanut tulla luokseni kun kynttilä oli kädessäni. Kyllähän se lopulta suostui yhteiskuvaan tuon ihmisen kädessä niin uhkaavaksi muuttuvan kynttilän kanssa.

Meitä on kaksi jotka pelkäävät, eri asioita mutta kuitenkin. Tavallisia, arkisia, ihan joka päiväisiä asioita.

Jos voisin, varmaan käärisin koirat pumpuliin ja säilyttäisin niitä siinä. Mutta ei se olisi elämää, ei elämisen arvoista. En minä niin voi tehdä.

Mutta en myöskään haluaisi pelätä, en joka päivä, en joka hetki. Kymmenen vuotta kerkesin sanoa ja luulla ettei kääpiöpinsereitä tarvitse väistellä, etteivät ne mene rikki.

Miten väärässä olinkaan.

Pelko on astunut osaksi elämäämme ja minä koitan kerätä voimia jaksaakseni potkaista sitä kunnolla päähän.

Kohtaamisia

Kävelin lenkillä.

Jo korttelin päästä näin että naapuri leikkaa nurmikkoa pensasaidan ulkopuolella.

Tunsin etten millään jaksaisi kohdata taas uutta ihmistiä, en kertoa taas uudelleen sitä, miksi koiria on enää vain kaksi. Arvoin mielessäni kierränkö pidemmän kautta välttääkseni kohtaamisen naapurin kanssa, mutta totean, että vastaanahan tuo kohtaaminen kuitenkin tulisi, ennemmin tai myöhemmin. 

Onneksi ympärillä olevat naapurit olivat keskustelleet aiheesta keskenäänkin, tieto oli kulkeutunut, ennen kuin minä itse olisin sitä joutunut kertomaan. Yhdessä kävimme silti läpi luopumisen tuskaa.

-Yksi puuttuu joukosta, huomasi vanhus muutaman talon ja poikkikadun päästä. 

Pysähdyn ja kerron taas että lauman vanhin on poissa. Muutaman päivän päästä kohtaan saman vanhuksen uudelleen, tällä kertaa puolisonsa kanssa. Monet kerrat olemme kuulumisia vaihtaneet, niin kuin aina kohdatessamme, mutta ihmettelyn aihe on jälleen sama. 

- Yksikö puuttuu, kyseli vanhus jälleen kerran. 

- Kaksiko sinulla vain enää on, kerroin vanhukselle jo kolmannen kerran, että näin on. 

Keskustelimme elämän rajallisuudesta, pariskunnan menneistä koirista, 

eilisestä, tästä päivästä, tulevasta.

Tuntematon nainen pysähtyi kesken päivälenkin ja kyseli puuttuvan koiran perään. Kerron uudelleen, käyn taas kaiken läpi, kanikin tulee puheeksi. Tekisi mieli kysyä kenen kanssa edes juttelen, mutta en jaksa. 

Kesti kauan, ennen kuin uskalsin lähteä tuoreille munkkikahveille. 

Torikahvilan pitäjä kehuskeli ystävälleen laumaani, kunnes huomasi yhden puuttuvan. 

Aloitin taas alusta, kuuntelin toisen osaan otot ja kertomukset omista edes menneistä, 

laitapuolen kulkija siinä lähettyvillä kuunteli myös. 

Hänelläkin oli ollut joskus mopsi, musta sellainen.

Elämä jatkuu,

niinhän se on aina jatkunut.

En tiedä mikä näissä kohtaamisissa on niin vaikeaa

Yhtenä iltana totesin ystävälleni, että "älä vain itke, kun minä en jaksa enää itkeä."

Muutama viikko sitten nostin kolmannen ruokakupin lattialta pois. 

Etna sai Zeuksen pannan, ja Adja peri kärppien fanipannan, 

sen mikä vuosia sitten Oulusta ostettiin Zeukselle. 

Ihan vain siksi, koska tarkoitukseni oli ollut ostaa Nokian näyttelyistä Adjalle vihdoin hyvä kaulapanta. Ei tullut lähdettyä ryhmänäyttelyyn, ei tarvinnut ostaa uutta pantaa. 

Tulevana talvena riittää hyvät toppahaalarit molemmille tytöille, 

olen huomannut ihmetteleväni mitä ihmettä minä teen kaikilla näillä tavaroilla ja välineillä
joita minulle on kertynyt vuosien mittaa.
Valjaita löytyy äkkä heittämällä kymmenet, remmejä varmasti lähemmäksi 20. 

Jokainen tavara kantaa muistoa mukanaan, jokainen kaulapanta, talutushihna, valjaat. 

Joka ikinen neule, se ensimmäinenkin, punaharmaa raidallinen, 

jonka ennen joulua 2008 Zeukselle neuloin. 

Ei siitä täydellinen tullut, ei siitä pitänytkään tulla,
mutta se on kestänyt näihin päiviin asti. 

Siellä se on laatikossa vieläkin, odottamassa tulevaa talvea. 

Minua pelotti lähteä testaamaan uusia kaverikoirakokelaita. Ei siksi,että siinä sinänsä olisi mitään ihmeellistä, pelottavaa tai edes jännittävää. Koska siinä ei ole mitään sellaista, päin vastoin.

Minua pelotti siksi, koska tiesin, että minun pitäisi kertoa taas. 

Tieto Zeuksen kuolemasta on kulkenut. 

Sain kennelliitosta osaanotot ja kiitokset Zeuksen ansiokkaasta työstä kaverikoirana. 

"Zeus on omalla olemuksellaan ja hyväntahtoisuudellaan 

tuonut iloa ympärilleen toimiessaan kaverikoirana.

Haluamme kiittää sinua ja Zeusta erittäin tärkeän työn tekemisestä." 

Kaikki meni hyvin siihen asti, että ensimmäisen kerran tunsin kevyen kosketuksen käsivarrellani.

"Otan osaa." 

Ehkä pahimmat sanat ikinä, 

minulle.

Joskus elämä vain lyö avokämmenelle kasvoihin, eikä voi tehdä mitään muuta kuin ottaa iskut vastaan. 

Ressi, 05.02.2010 - 19.08.2017

Zeus 08.07.2007 - 22.08.2017

"Jonakin sellaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan muumilaaksossa ja huomasi, että ilmassa oli lähtemisen ja syksyn tuntu.

Lähtö tulee hypyn lailla. 

Yhtäkkiä kaikki on muuttunut.  

Myöhemmin aamulla ystävät herävät ja sanovat; "Hän on lähtenyt, syksy tulee." 

Nuuskamuikkunen kulki hitain tassuttelevin askelin, metsän puut piirtyivät hänen ympärilleen ja alkoi sataa. Sade putoili Nuuskamuikkusen vihreälle hatulle ja sadetakille, joka sekin oli vihreä. Kaikkialla kuiski ja pisaroi, se kätki Nuuskamuikkusen lempeään ja suloiseen yksinäisyyteensä. 

On niitä jotka jäävät, 

ja niitä jotka lähtevät.

Niin on aina ollut.

Viimeinen talo näkötti yksikseen kuusimetsän vihreöällä seinustalla. Tästä erämaa alkoi, toden teolla. Nuuskamuikkunen joudutti askeleitaan, suoraan päätä metsää kohti. 

Silloin viimeisen talon ovi avautui raolleen ja vanha ääni huusi; " Minne sinä menet?" "En tiedä", Nuuskamuikkunen vastasi, ovi sulkeutui ja Nuuskamuikkunen astui metsään. 

Hänen edessään oli sata peninkulmaa hiljaisuutta." 

Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu.

Yhdessä niiden monien hyvien tulevien vuosien toiveiden kanssa Zeus haudattiin viime viikon tiistaina. Elämä on joskus käsittämättömän epäreilua. 

Kymmenen vuoden ajan Zeus oli ystävistä parhain. Se jakoi kanssani ilot ja surut. Oli ymmärtäväinen, kärsivällinen ja kaikin puolin rakastettava koira. 

Koira joka osasi viedä koirapelon lapsilta, asettua juuri sen vanhuksen viereen istumaan joka sitä eniten tarvitsi. Se osasi istua ja olla läsnä, juuri siinä hetkessä ja silloin kun piti. 

Koirana se oli itsevarma, luontainen johtaja. Uljas musta, jonka ei tarvinut tehdä itsestään numeroa. Zeus oli pieni koira, jolla oli valtavan suuri sydän. Sydän puhdasta kultaa, vailla vertaa. 

Se tiesi ja ymmärsi enemmän kuin minä voin koskaan ymmärtää. 

Sen maailmassa ei ollut pahoja ihmisiä. 

Zeus uskoi kaikista pelkkää hyvää. 

Itkin ja nauroin Zeuksen kanssa paljon. Sille ei voinut olla vihainen, ei oikeasti. 

Olen ollut käsittämättömän onnellisessa asemassa sen suhteen, että minulla olii mahdollisuus saada sellainen koira. Koira joka rakasti minua ilman epäilyksiä, esteettä, pyyteettömän aidosti ja uskollisesti silloinkin kun en olisi sitä ansainnut. 

Zeus oli ystävä, joka opetti minulle paljon elämästä. Se jakoi kanssani kaiken, muutti mukanani ainakin 13 kertaa ja sopetui tilanteeseen kuin tilanteeseen, aina ja kaikkialla. 

Zeus oli sellainen koira, ettei maailmasta voi löytyä toista samanlaista. 

Ei sen vertaista.Ei koskaan. 

Ei minulle. 

A million times I neede you

A million times I cried.

If love alone could have saved you

you never would have die.

Milloinhan tiesin, varmaan viikko sitten jo. ettei Ressi ollut enää ihan kunnossa. Perjantai aamulla se vielä tuli syömään ja iltapäivällä söi vielä vähän tuoretta. Alku illasta kun olisi pitänyt lähteä jo viikkoja sitten sovitulle kyläreissulle mietin, että pitäisikö lähteä kanin kanssa päivystykseen. Pähkäilin asiaa niin kauan, että myöhästyin bussista, mutta kerkesin kuitenkin seuraavaan. 

Bussimatkalla huomasin, että Turussa oli tapahtunut verinen terroriteko, tästä uutisen toisensa perään lukiessani tuumasin, että siinä saa vähän minun huoleni ja murheeni sopivammat mittasuhteet, kun parin sadan kilometrin päässä ihmisiä menetti henkensä, minä surin vanhaa kania, jonka pelkäsin lähestyvän matkansa päätä. 

Iltayöstä palasin kotiin ja näin, ettei kanin kunto ollut lähtenyt parempaan päin. Otin koirat ja lähdin ulos, oli pimeä elokuinen yö. Juuri sellainen joita olen aina rakastanut. Olin päätynyt siihen ratkaisuun, että aamulla kani saisi lähteä, ettei sen tarvitsi tänne jäädä enää kärsimään vain siksi, etten osaisi siitä päästää irti. Siinä märkiä katuvalojen valaisemia katuja kävellessäni itkin, ei tehnyt mieli mennä kotiin. Ilmassa oli syksyn tuntua. 

Lopulta ei auttanut kuin palata kotiin, seurailin kania jonka kunto romahti nopeasti 1.30 aikoihin. Sen elimistö alkoi pettää, jalat eivät enää kantaneet ja kroppa alkoi krampata. En kestänyt enempää, kanin elämä päättyi nopeasti hätälopetukseen, käärin sen pyyhkeisiin ja nostin kenkälaatikkossa kylmään. 

Ilmoitin isälleni, että haluan haudata kanin aamulla kaikessa hiljaisuudessa. 

Sitten itkin, 

hysteerisesti, ääneen.

Uni tuli vasta puoli kuuden aikaan aamulla ja isäni saapui kahdeksan jälkeen. Kani haudattiin vanhempieni pihapiiriin, omenapuun alle, sinne minne Rilla, Riesa ja Veetikin aikoinaan päätyivät. 

Vanhempieni luona oli väkeä useammasta eri taloudesta. Aamu sujui suht rauhallisesti siihen nähden, että koiria oli paikalla kuusi, kolme isompaa ja kolme pienempää. Tarkoitus oli jatkaa matkaa aamupäivästä kohti Nokian ryhmänäyttelyä. Zeuksen oli tarkoitus käydä pyörähtämässä veteraanikehässä.. 

Kymmenen aikaan lähdin ulos, otin kaikki koirat mukaan. Paimenet leikkivät keskenään, juoksivat ja painivat, ihan niin kuin ne aina tekevät. Veljeni koira seurasi sivusta muita, Etna ja Adja touhusivat omiaan, vanha herra yritti pitää pojankloppeja kurissa ja nuhteessa, pysyä isompien ja nopeampien vauhdissa mukana. 

Sitten tapahtui jotain. 

Zeus tuli selkä köyryssä luokseni. Toiselle takajalalle se ei varannut painoa ollenkaan, eikä se tuntunut toimivan oikein. Itselleen hyvin tyypillisesti se ei päästänyt ääntäkään, ei valittanut yhtään vaikka teki kipeää. Tuli vain luokseni pyytämään apua, siihen luottaen, että minä voisin sitä auttaa.

Tilanteen rauhoituttua totesin, ettei takapään käyttö normalisoitunut, lähdimme kotiin ja annoin Zeukselle tulehduskipulääkettä. Päivän aikana takapäänkäyttö ei muuttunut paremmaksi, päin vastoin Zeus pyrki olemaan käyttämättä sitä ollenkaan. Yritti korjata takapään toimimattomuutta muulla kropalla, varaamalla painoaan vain etuosalleen, mutta eihän koira niin voi kulkea, saati sitten tehdä tarpeitaan. 

Saimme illaksi ajan päivystykseen. Koko päivän aikana Zeus ei päästänyt minua silmistään, kun ystäväni jäi hetkeksi aikaa Zeuksen kanssa kahden, että pääsin käyttämään Etnaa ja Adjaa ulkona, hipoi Zeuksen hätäännys miltei hysteriaa. Se itki ääneen kun tulin takaisin. 

Illalla päivystyksessä selvisi, että takajaloissa on vielä tunto, mutta jotain häikkää oli hermotuksen kanssa, kun koira ei itse reagoinut, saati sitten korjannut tassujen asentovirheitä. Kiltisti se antoi itsensä tutkia läpikotaisin ja röntgenkuvat saatiin otettua ilman rauhoitusta. Ulostaminen onnistui peräruiskeen avulla, kun tasapaino petti täysin jäi virtsaamienn pelkäksi yritelmäksi, koira pysyi hädin tuskin pystyssä kun takapää oli täysin holtiton, eikä Zeus pystynyt kontroillomaan sen käyttöä lainkaan. 

Pääsimme kotiin vahvojen kipulääkkeiden kanssa. Olin itkenyt koko iltapäivän, tuska ei tuntunut helpottavan millään, ei vaikka ääneen huusi. Välillä tuntui siltä, että sitä tukehtuu omaan räkäänsä. Zeus vain katseli silmiin ja heilutti häntää, ihan kuin lohdutellen, että "tässä ollaan, ei mitään hätää." 

Kolme päivää ehdin toivoa parasta ja pelätä pahinta. Kolme vuorokautta olin sen kanssa koko ajan kahta tuntia lukuunottamatta, kun jätin sen ystäväni tai isäni seuraan siksi aikaa, että tytöt pääsevät käymään muuallakin kuin takapihalla. 

Kolme vuorokautta autoin Zeusta käymään juomassa, vaihtamaan asentoa, käymään pissalla ja kakalla, liikkumaan, seisomaan, syömään. 

Kolme vuorokautta itkin sen yrittäessä parhaalla mahdollisella tavalla lohduttaa minua, nuollen kyyneleet minun kasvoiltani, käpertyen kainalooni nukkumaan. Kolme vuorokautta se oli rauhallinen kun sai olla minun vierelläni ja ne pienet hetket kun olin poissa sen luota se oli rauhaton. 

Maanantai tiistai välisenä yönä näin unen, jossa olimme valtavan tulvan keskellä. Tulvavedet vyöryivät sillan alta valtavana vyörynä ja Zeus oli pudonnut tuolta sillalta alas. Kuohuvan veden yläpuolella se roikkui talutushihnan ja kaulapannan varassa. Tiesin, että jos päästän irti, se ajautuu virran mukana pois ja hukkuu. Tiesin myös sen, että jos yritän hinata sen kaulapannan varassa ylös, se kuristuu, tukehtuu hengiltä, ennen kuin saan sen pelastettua. Unessa minun olisi pitänyt tehdä valinta, ja koko ajan Zeus katsoi minua rauhallisesti ääntäkään päästämättä silmiin, katsoi vain ja heilutti häntää luottaen siihen, että minä valitsen oikein. 

Tiistai aamu saapui sateisena ja harmaana. Olin saanut aamuksi uuden ajan eläinlääkäriin, keskustelimme pitkään, päätös syntyi siinä samalla. Tuo matka jäi Zeuksen viimeiseksi, Viimeiseen asti se oli luottavaisesti sylissäni ja nukahti rauhallisesti. 

Omin käsin, tai tietenkin lapiolla kaivoin sille haudan.

Kaivoin ja itkin, itkin ja kaivoin ja lopulta laskin sen hautaan äitini neulomaan peittoon käärittynä. Sinne se jäi saven ja mullan alle, sammalein ja kuusen oksien alle peiteltynä 

suojaisaan, rauhalliseen paikkaan. 

Minun paras ystäväni. 

Palasin kotiin ilman sitä. 

"Eron tuska on vaikeinta silloin, kun se on niin lopullinen" 

Siitä on yhdeksän, Ressin hautaamisesta 12 vuorokautta. 

Tiedän että molempien kohdalla tuli aika lähteä, en tiedä miksi. Se tuntui käsittämättömän epäreilulta. Ressillä toki tuli varmasti ikäkin jo vastaan, mutta Zeuksella olisi voinut olla vielä monia hyviä vuosia edessään, olisi pitänyt olla, mutta ei toimimattoman takapään kanssa.

Jos tapaturman olisi voinut välttää, olisin halunnut välttää sen, niin ei vain käynyt. 

Uskon kuitenkin Zeuksen kohdalla tehneeni oikean päätöksen, olisi ollut väärin pitää sitä väkisin hengissä kun se ei pystynyt itse edes käymään pissalla. Sen oli aika lähteä. 

Luulin ettei tuska lopu koskaan, mutta Zeuksen hautaamisen jälkeen olen saanut kummallisen rauhana. Ei sillä ettenkö nytkin itkisi, mutta sitä ennen syytin sen loukkaantumisesta itseäni. 

Syytin itseäni siitä, olin kirjoittanut instagramissa olevan kuvan alle, että jos kaikki ovet olisivat avoinna, haluaisin muuttaa lammaspaimeneksi Big Hornin vuoristoon.

Syytin itseäni siitä, että Etna oli perjantaina 18.8 lenkillä vahingoittanut perhosta niin pahasti, etten voinut jättää sitä kitumaan ja kuolemaan nälkään. 

Syytin itseäni siitä, että otin koirat mukaan hautaamaan kania, siitä että päästin ne kaikki kuusi samaan aikaan ulos, vaikka se ei olisi ollut välttämätöntä, ja siitä, että annoin Zeuksen juosta isompien koirien perässä, vaikka en enää pitkään aikaan ole pitänyt siitä ajatuksesta, että se ottaa mittaa niistä ja yrittää pitää niitä kurissa. 

Syytin itseäni siitä, etten ollut tarpeeksi hereillä.

Siksi Zeus liukastui märällä nurmikolla.

Siksi se rikkoi itsessään jotain niin pahasti.

Siksi minun piti päästää siitä irti.

Koska olin huolimaton, ajattelematon, väsynyt nukuttuani edellisenä yönä vain 2,5 tuntia kania surressani, raivotessani itselleni siitä että viikkoja sitten olin hoitanut nuoremman kanin kuntoon, ettei vanhempi jäisi yksin, enkä silti päätynyt vanhemman kanin kohdalla samaan ratkaisuun. Olinhan lähtenyt kyläilemään ja ystäviäni tapaamaan sen sijaan, että olisin lähtenyt soittelemaan kyytiä ja viemään kania perjantai-iltana päivystykseen. 

Kuinka paljosta ihminen voikaan itseään syyllistää...

ja kuitenkin niin vaikeaa kuin luopumen olikin, niin vaikeaa kuin päätöksen tekeminen, haudan kaivaminen, hyvästeleminen, ihmisille kertominen...

Sen kautta minä sain rauhan siitä asiasta. 

Minua ei enää itketä koko ajan, arki tyttöjen ja (yksinäisen) Plösön kanssa sujuu ihan mukavasti. En tiedä tietävätkö tytöt, ettei Zeus enää tule takaisin, mutta jotenkin elämä tuntuu asettuneen tuttuihin uomiin. Ihan niin kuin kaikki olisi mennyt juuri niin kuin olisi tarkoitettu. 

Sitä minä en vain voi ymmärtää miksi parhaassa iässä oleva perusterve, onnellinen, iloinen, rakas ja minulle niin tärkeä koira piti niin äkillisesti ottaa minulta pois. 

Eilen illalla silmät kosteina tästä keskutelin muutaman ystävän kanssa. Elämä vie meitä joskus hyvinkin yllättäviin suuntiin, eikä se aina tunnu meistä kovinkaan miellyttävältä. 

Jostakin syystä Zeuksen aika tuli täyteen, en ikinä saa tietää, että jollei se olisi tapahtunut näin, niin miten se olisi tapahtunut. Onko niin, että tämä äkillinen lähtö olisikin ollut se kaikista lempein tapa, mikä meille oli tarjolla. Että lähtemällä näin, se säästyi joltakin paljon pahemmalta. 

En tiedä, 

enkä ihan aina jaksa ymmärtää.,

mutta ehkäpä tämä on sellainen asia, ettei sitä pidäkään ymmärtää. 

"kaikella on määrähetkensä,

aikansa joka asialla taivaan alla.

Aika on syntyä 

ja aika kuolla,

aika on istuttaa

ja aika repiä maasta,

aika surmata

ja aika parantaa,

on aika purkaa

ja aika rakentaa,

aika itkeä ja aika nauraa."

Valoon kulkiessa itkin

Lailla kylmän syksy tuulen,

lähtevän jo sinun kuulen,

niin kuin kaunis ruskalehti, 

kevääsi syksyyn ehti.

Hiljaa kuulen tuulta lohdutonta,

laulua sen kaipauksen,

muistoja on liian monta, 

lausetta korutonta.

Poskillani kyyneleitä,

valvon pimenneitä öitä,

aamurusko kivun kantaa,

hiljalleen taivaanrantaan. 

Mietin jäikö jotain sanomatta,

kuinka sen nyt kertoisin,

tunne jokin tuntematta,

matkamme kulkematta.

Tuskan pitkospuita pitkin,

valoon kulkiessa itkin.

Vastauksensa tuuli antaa,

elämäntie kyllä kantaa.

Kalleimmastasi sä ethän luovu,

armollinen aika on.

Lahjaksi myös tuska suotu, 

tuntemaan minut luotu. 

Äkillisesti, odottamatta.

08.07.2007 - 22.08.2017

05.02.2010 - 19.08.2017

Etna kotona "koirasohvalla".

Etna, Zeus, Adja ja Emra Roineen rannalla.

Jeni.

Zeus

Plösö ja Ressi

Pusu.

Prinsessa ja keisari.

Etna.

Piski purkissa.

Ka päivää.

Hauska tutustua.

Äkäpussi.

<3

<3

Olipa kerran elämä.

Onni ei tule etsien, vaan eläen.

Ruoka-aika. Ai kanien? Olisit heti sanonut.

Mummi ja pappa.

Miksi ovet ei aukene meille?
Malttamaton asiakas.

Pihalla.

"Vanhustelua"

Ai oliko se sun leipä? Ups.

Velikullat.

Adja

Kävimme pyörähtämässä Oulussa 14-16.7.2017

Matkaan meitä lähti kolme iloista neitokaista ja viisi likimain yhtä iloista koiraa. 

Kääpiöpinsereitä mukaan mahtui neljä, ja tsekinpaimenkoiria yksi. Pakkauduimme kaikki sulassa sovussa asuntoauton kyytiin ja lähdimme ajelemaan kohti Pohjoista. 

Niin kuin joskus ennenkin, niin minun kääpiöni matkustivat asuntoauton takaosassa kevytmetallihäkissä, joka ihanan sopivasti solahtaa sinne omaan sopivaan koloonsa, siskoni tsekki sitten takaosan toisessa päädyssä kevythäkissään ja vanhimman pikkusiskoni kääpiö aina siellä missä hänkin. Tälle reissulle ei kaneja huolittu mukaan, vaan ne saivat jäädä vanhempieni hellään huomaan, vanhaan katettuun ja pohjaverkotettuun ulkotarhaansa.

Joskus aikalailla Hirvaskankaan jälkeen saatiin ensimmäinen ja ainut luonnonvaraisen eläimen havanto, kuin pikkuruinen päästäinen suuruuden hulluudessaan syöksyi tien yli, kuin syöksylaskija, häntä vipottaen kuin viimeistä päivää. Ihan niin tarkkaan en siitä autonratista nähnyt, että oliko tuon pienen henkensä edestä juoksevan eläimen silmät puristuneet kauhusta kiinni ja uskoiko se vain sokeasti varmasti pääsevänsä turvallisesti tien yli vai oliko se päättänyt vain kylmän rauhallisesti luottaa onneensa ja katsoa miten käy. No ainakin tällä kerralla sillä kävi ihan hyvin, sen mitä nyt tuollaisessa äkillisessä tilanteessa nyt ehtii mitään nähdä, niin ainakin sen verran, ettei se jäänyt autonrenkaiden alle, vaan pääsi, ei ehkä niinkään turvallisesti, mutta kuitenkin tien toiselle puolelle ja katosi sinne, toivottavasti lopullisesti. 

Matkalla hieman pohdiskelimme mihin asetumme yöksi ja paikan päällä tuli todettua, että ihan hyvän paikan oli pikkusiskoistani vanhin muistanut ja yöpymispaikan ohella siitä lähettyviltä löytyi myös sopivasti yksi geokätkökin, niin ei ihan unholaan pääse tuokaan ajanviete/ harrastus vaipumaan. 

Kohtuu rauhallisesti sujui ensimmäinen yö Oulujoen rantamailla, ainakin niillä joilla on hyvät unenlahjat. Aamusta kohtuu varhain tuli herättyä ja noustua. Näyttelypäivä lähti käyntiin varsin mallikkaasti. Kun meistä keskimmäisen suunnitelmat olivat sellaiset että kun me käymme näyttelyssä pyörähtämässä, niin hän käy ostamassa kummitytölleen syntymäpäivälahjan. No kovin pitkälle hän ei kerinnyt kun piti jo perään soitella, että minun koirani näyttelynumero oli siellä hänen matkassaan. Ei siinä auttanut kun siskolikan kääntyä asuntoautolla takaisin päin ja jäädä sopivaan kohtaan odottelemaan, kun minä hikihatussa juoksin näyttelynumeroa hakemaan. Onneksi olin sentään saanut jättää koirista kaksi asuntoautoon, ettei ihan koko rähinäremmin kanssa tarvinut laukata aluetta edestakaisin ja ympäri. 

Moneen kertaan olen tullut ajatelleeksi sitä, että voisi olla ihan kiva omistaa sen rotuinen koira, joita ei näyttelyissä aina olisi niin mahdotonta määrää. No lauantaina pääsin sellaisen kehän äärelle, jossa koiria ei ihan liikaa ollut. Yksi junnu uros ja yksi junnu narttu. Siskoni koira todettiin ihan kelpoiseksi rotunsa edustajaksi, tuloksella JUN ERI1 PU1 SA SERT ROP ja niin siirryttiin kääpiöipinseri kehälle odottelemaan herra hermannin koitosta. Eihän tuo vanhus olisi millään malttanut odottaa vuoroaan, vaikka kehässä olivat vasta hovawartit menossa. Päivän parasta antia lie se, kun kehän reunalla törmättiin vanhoihin tuttuihin. Kaavohini kangistuen heti tarjosin koiraa esitettäväksi vanhoille konkareille. Yksi jo melkein suostuikin, mutta todettiin sitten että vanha herra on ehkä iän myötä takertunut minuun kiinni vähän liiankin kanssa, joten ehkä olisi parasta kuitenkin viedä se kehään ihan itse. Zeuksen siskon omistaja ihasteli Zeusta erityisen paljon ja kävi koiran aikalailla läpi jokaista karvanpäätä myöten. Siinä vaiheessa oli jo aikalailla ihan sama mitä mieltä tuomari olisi Zeuksesta, kun se kokemuksen syvällä rintaäänellä oli todettu erinomaisen hyväkuntoiseksi veteraaniksi ja selkäkin kokonaisuudessaan koluttu perinpohjaisesti läpi ja todella hyväkuntoiseksi.

Nooh, kävimme kuitenkin ainoana veteraani uroksena kehässä pyörähtämässä, mutta tällä kertaa tuomari ei katsonut herraa edes erinomaisen arvoiseksi. Sen syvällisemmin arvosteluun perehtymättä, liekö syynä sitten ollut yksi puuttuva (poistettu) etuhammas josta koskaan en todistusta pyytänyt, kun ei herraa kehään ollut tarkoitus enää viedä. No ainakin Zeus oli nauttinut jokaisesta hetkestään kehässä, mutta täytyy todeta, että iän myötä Zeus on alkanut kuolaamaan aikalailla, joten pakko oli palkattakin esiintyvää herraa palkita säännöllisesti, ettei kuolavana olisi ulottunut ihan maahan asti. 

Tulokseen olin kaikin puolin tyytyväinen, pääsimmehän lähtemään näyttelyistä pois ja suunnittelemaan sitä miten päivä jatkuisi. Aurinkokin alkoi uhkaavasti jo pilkistää pilviverhon läpi, eikä tarkoitukseni suinkaan ollut jäädä itseäni koiranäyttelyyn kärventämään sen pidemmäksi aikaa kuin oli pakko. 

Onni on sellaiset siskot, jotka elämä on opettanut viisaiksi. Kun palailimme koirien kanssa asuntoautolle, oli siellä meille jo valmistumassa lämminruoka ja kun syöminen ja koirien ulkoiluttaminen oli saatu hoidettua kunnialla (lukuunottamatta kääpiöpinseri tyttöjä, joiden syömisessä ei ollut mitään kunniallista ja ruokanakin tsekinpaimenkoiran eväät) lähdettiin siirtymään seuraavaan kohteeseen. 

Bastin emäntä jäi koirien seuraksi asuntoautoon nukkumaan, kun me muut kävimme kyläilemässä ystäväperheen luona. Kyläily oli kaikin puolin mukava ja lämminhenkinen ja minäkin sain siellä elämäni ensimmäiset balettitunnit pöllön kanssa, kun nelivuotias kummityttöni innostui näyttämään taitojaan, opetustaidoista nyt puhumattakaan. Saatiinpa lähtiessä matkaan vielä varmasti maailman parhaan voileipäkakun ohjeet. 

Lenkitimme koirat ja pääsivätpä ne hallitun vapaasti hetkeksi juoksentelemaankin, ennen kuin kävimme etsimässä yhden geokätkön ja jatkoimme matkaa pitserian kautta kohti yöpymispaikkaa. Väsytti melkoisesti ja illalle suunniteltu toinen kyläilyreissu jäi tekemättä, kun ei kertakaikkiaan jaksanut enää liikkua, saati sitten ajatella. 

Yöllä kun toiset nukkuivat kaikessa rauhassa, minä mietiskelin elämän syntyjä syviä. Täytyy varmaan ruveta kohta puoliin hankkimaan jostakin kunnon kivikautinen nuija, niin että sitä pääsisi illalla nukkumaan ihmisten aikoihin, saisi jotenkin edes nuo ajatukset ja aivot offline tilaan. 

Aamulla olisi nukuttanut vaikka kuinka paljon. Hätäpäissäni kiirehdin kuitenkin muitakin, että ehdimme kehälle varmasti ajoissa. Ehdimmekin, nimittäin odottelemaan varmaan parisen tuntia, ennen kuin meidän vuoromme oli. Aurinkoinen paistoi ja koko ajan sai pelätä sitä, milloin nahka kärvähtää ihan kunnolla. Zeus kävi kehässä pyörähtämässä ja koko ajan sai pelätä, milloin leveälierinen hattuni putoaa päästä. Tästä otin opiksi sen verran, etten enää koskaan tuo hattu päässe kyllä vie koiraa kehään. Edellisenä päivänä olin juuri vakuutellut sitä, ettei Zeus koskaan tule saamaan Suomesta sertiä. No nythän se tulla paukahti tuloksella VET ERI1 SA PU2 SERT ROP VET.

Oli siinä allekirjoittaneella äimistelemistä, eihän Hermannilla ole Suomesta aikaisemmin kuin se vara serti Tuusniemeltä joskus aikojen alusta. 

Ihmeellinen on ihmismieli, nimittäin aina pitää olla jotakin mikä varjostaa iloa. Minä en vain osaa puhtaasti iloita jostakin, vaikka se olisikin ihan rehellisesti ansaittu. Siispä tällä kertaa iloani varjosti se, että ehkäpä me veimme Sertin jonkun sellaisen edestä, joka sitä oikeasti olisi enemmän tarvinut kuin me. Olinhan koiran ilmoittanut näyttelyyn ihan muuten vain, en nyt enää veteraaniluokassa Sertejä kalastellakseni. Joskus vuosia sitten sanoinkin kehän reunalla ääneen, että "toivottavasti emme pärjää liian hyvin, niin pääsemme ajoissa pois". Joku kokenut kehäkonkari siihen sitten tokaisi takaisin, että "miksi sitten ilmoitat koiriasi näyttelyyn, kehään pitää tulla voittamaan, ei pyytelemään anteeksi sitä, että on koiransa sinne ilmoittanut." Niin, ehkäpä se on ihan totta, mutta minulta tuollainen taito vain puuttuu. 

 Sitä mitä joskus olen ihmetellyt ennenkin, ihmettelin taaskin. Me saimme onnitteluja, kahdelta siskoltani, emme muilta. Miksi se on niin vaikeaa, onko se todella niin katkeraa kalkkia nieltäväksi, kun jonkun toisen koira sillä kerralla pärjääkin paremmin kuin oma.

Zeus on käynyt Suomessa 17 

virallisessa näyttelyssä, joista viimeisimmän rodun erikoisnäyttelyn tulokset eivät vielä näy koiranetissä. Kolme kertaa sen on laatuarvostelussa todettu olevan Erittäin Hyvä, 14 kertaa se on siis ollut ERINOMAINEN ja niistä kahdeksan kertaa Sertifikaatin Arvoinen ja kertaalleen kolme vuotiaana ollut Rotunsa paras Latviassa. Jokainen tuomari toki arvostelee koiran toivottavasti pitkälti rotumääritelmän, mutta myös oman mieltymyksensä mukaan. Jos jonkinlaista yhteenvetoa tekee, niin koira on keskimäärin erinomainen ja sertifikaatin arvoinen. 

Jotenkin itsestäni hieman karvaalta tuntuu se, että kun rodun erikoistuomari arvostelee koirani ERINOMAISEKSI, ihmetellään sitä kehänlaidalla ääneen, ja vieläpä minun kuulteni. Puhuisivat sitten edes niin, ettei minun tissivälikoirieni, (joilta puuttuu rodulle tarvittava terävyys), kanssa tarvitsisi sitä kuulla. Ei sillä, että jaksaisin loppujen lopuksi kovinkaan korkealla arvostaa noiden kehäkettujen arvosteluja, minähän se olen, joka koirieni kanssa elän, olen ja talostelen ja omien voimavarojeni mukaan olen niitä sen verran kouluttanut ja kasvattanut yhteiskuntakelpoisiksi, kun olen jaksanut ja viitsinyt. Ehkäpä se tarkoittaa sitä, että koska ne on pennusta asti opetettu rauhoittumaan ja olemaa rauhassa silloin kun mitään ei tapahdu, ne eivät ole teräviä, tai sitä kun urokseni ei jokaikisen uroksen kanssa nosta ärhäkkää se on täysi tossukka. Minä itse kuitenkin arjessa näen sen, että niistä jokaisesta löytyy tarvittaessa rodulle ominaista terävyyttä.

Näin mielensäpahoittajana ja erityisherkkänä ihmisenä voisi tulla siihen tulokseen, etten minä sovi näyttelymaailmaan.  Ajattelin kuitenkin kirjoittaa muutaman rivin vielä siitä, miten minun epätoivoni, häpeäpilkkuni ja todella raivostuttava vieraskoira-aggre remmirähjäni käyttäyi mallikelpoisesti ja huomattavasti paljon paremmin kehänlaidalla ja näyttelyalueella kulkiessaan, kuin moni muu rotunsa edustaja. Erityisesti rodun erikoisnäyttelyssä katselin ympärilleni välillä suunnattomasti sitä ihmetellen, onko rodulle ominainen terävyys todella sitä, että koirien kuuluu antaa huutaa, kiljua, rähjätä ja kirota sylkiroiskuen joka suuntaan, yrittää tulla kuljetusbokseista läpi, huutaa omistajiensa perään, kulkea häntä koipien välissä ja antaa rodusta kaikin puolin sellainen kuva, että jos nyt olisin tämän rotuista koiraa hankkimassa ja erikoisnäyttelyissä näihin tutustumassa, en ikimaailmassa päätyisi tähän rotuun. Ei kuitenkaan sovi toki unohtaa sitäkään, että kaiken sen kamaluuden keskellä oli myös koiria, joita saattoi katsella hyvin ja iloisin mielin. Edelleen mielestäni koiria kasvattaessa olisi kuitenkin ehkäpä sitä ulkoista kauneutta kuitenkin huomattavasti tärkeämpää se, mitä kaikkea tuo kauneus kätkee alleen. Kaunista koiraa on mukava katsella, mutta jos sen kanssa on hankala elää ja olla, niin ei se pelkkä kauneus tuo onnea. Ihan niin kuin vanha sanonta sanoo, että moni kakku päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä. 

Alla, kuvia klikkaamalla isommiksi saa auki halutessaan kaksi saksan, ja yhden englannin kielisen arvostelun tämän kesän veteraaniluokista. Goole kääntäjän avulla yritin niitä suomentaa ja totesin että on ehkä parempi, jos en yritä. Tälle kesälle on Zeus ilmoitettu vielä Nokian Ryhmänäyttelyyn, suurella mielenkiinnolla odotan minkälainen arvostelu sieltä saadaan. Loppujen lopuksi meille ei kuitenkaan ole ollut tärkeintä se, mitä mieltä tuomari, saati sitten meille täysin yhdentekevät henkilöt ovat minun koirastani, vaan se, että sillä itsellään on kivaa ja se nauttii täysillä siitä mitä tekee.