Jos olisin tiennyt, että nimi voi todella olla enne, en ikinä olisi antanut koiralleni nimeä erään maailman aktiivisimman tulivuoren mukaan. Tulivuoren, joka on purkautumaistilassa lähes koko ajan. Kiitos Sylvian joululaulun ja vuoden 2009 Posiolla vietetyn joulun, tämä nimi jäi kuitenkin mieleeni pyörimään, joskin sillä ajatuksella, että Etna olisi mitä parhain nimi punaiselle kääpiöpinserille, jollaista minulle ei koskaan tule. 

Tuli vuosi 2010, tuli maaliskuu ja Islannissa purkautui tulivuori. Huhtikuussa alkoi purkauksen voimakkaampi vaihe, jossa tulivuori syöksi tuhkaa 8,5 kilometrin korkeuteen useiden päivien ajan. Ilmakehään levinneen tuhkapilven vuoksi Suomen ja useampien muiden Euroopan maiden ilmatila suljettiin kokonaan tai osittain ja lähes koko Euroopan lentoliikenne pysäytettiin tilapäisesti. 

Samoihin aikoihin minut oli puhuttu pyörryksiin ja pettymys yhdestä menetetystä black and tan kääpiöpinserin pennusta oli vaihtunut ensin jyrkän torjunnan jälkeen luovutus voitoksi, punaisen pienen toiveen suhteen.

Eyjafjallajökullin tulivuoren purkauksen aikoihin pieni Etna opetteli elämän alkeita kutakuinkin Vaasan korkeudella Keski-Ruotsissa. Tulivuoren purkauksen jatkumisen seurauksena lentoliikenne seisoi täysin, ja sekin lento, jolla pentu oli tarkoitus lennättää Suomeen peruuntui. Kului päiviä, ja viikkoja, eikä tuhkapilvi ottanut hälventyäkseen. Lopulta kuukauden kuluttua luovutusiästä, Etnan Suomeen tuomista suunnitellut kasvattaja lähti sitä Ruotsista hakemaan, laivalla. 

Etna tuli Suomeen toukokuussa, ja kävin sen hakemassa silloiseen kotiini muistaakseni Suomeen tuloa seuraavana päivänä. Paljon mahtui siihenkin päivään, sekin että hämmennyin ihan täysin, kun Zeus työpäivän jälkeen autoon käskyttäessä meni täysin offline tilaan. Syykin toki selvisi, kun katse havaitsi välittömässä läheisyydessä, toukouisen auringon lämmön esiin houkutteleman iskuvalmiudessa olevan kyykäärmeen. 

Olen toisinaan yrittänyt muistella sitä, millainen ensi kohtaamisemme Etnan kanssa oli. Miettinyt sitä, että olisiko minun jo silloin pitänyt nähdä jotain siitä, millaista elämä sen kanssa tulisi olemaan. En muista, en vain kerta kaikkiaan muista, tehneeni siitä silloin mitään sellaisia havaintoja, joita alkoi enenevässä määrin ilmaantua, kun yhteinen arkemme lähti käyntiin. Mutta ellen olisi katsellut pentua vaaleanpunaisten linssien läpi, olisinko nähnyt, oliko ongelmista olemassa näkyvillä viitteitä jo silloin. En tiedä, enkä siihen taida koskaan vastausta saadakaan. 

Etna astui arkeemme mukaan heti 110 %, se kulki mukana töissä ja harrastuksissa, oikeastaan kaikkialla missä ikinä liikuinkaan. Me kävimme kylässä paljon ja meillä kävi paljon vieraita ja niistä ajoista on jo muistikuviakin siitä, että jouduin ohjeistamaan vieraat aina seuraavalla tavalla. "Meillä on täällä kaksi koiraa, mutta te näette vain yhden. Tuota pentua ei ole täällä. Siihen ei saa kiinnittää mitään huomiota, ei yrittää lähestyä tai edes katsoa siihen päin. Teidän pitää olla ihan niin kuin sitä ei olisi täällä ollenkaan. Jos se lähestyy teitä, niin antakaa sen lähestyä, mutta älkää reagoiko siihen mitenkään." Syynä tähän oli se, että pentu pelkäsi vieraita ihmisiä ihan hullun lailla, hiipi seinänvieriä pitkin ja piileskeli sohvien alla. Jos joku yritti lähestyä sitä, se juoksi huutaen karkuun ja ellei päässyt, niin kääntyi lähestyvää ihmistä kohti valmiina puolustautumaan henkensä edestä. 

Etnan kanssa on tullut elettyä monia epätoivon ja kauhun hetkiä. Se on ollut sellainen koira, jollaista ei toivoisi kenenkään toisen ihmisen kohdalle. Olen uuvuttanut itseni sen kanssa moneen kertaan, aloittanut kerta toisensa jälkeen alusta vain epäonnistuakseni jälleen kerran. Se on saanut minut itkemään ja nauramaan. Joskus jopa hetkittäin vihaamaan itseään, kun en ole enää tiennyt mitä sen kanssa voisin tehdä, että saisin sen toimimaan haluamallani tavalla, koskaan onnistumatta siinä. 

Se on tuonut elämääni paljon huolia ja murheita, surua, vihaa, häpeää. 

Ja iloa, kuitenkin myös niin paljon iloa, että olen aina saanut vielä hyvän syyn jaksaa vielä vähän matkaa. Yrittää vielä kerran, kahlata elämää eteen päin yhdessä sen kanssa, vain nähdäkseni edes vielä kerran sen, miten se nauraa koko naamallaan. Nauttii paikastaan auringon alla ja rakastaa niitä ihmisiä täysin avoimesti ja rajatta, jotka se on päättänyt hyväksyä elämäänsä ilman epäilyksiä. 

Yhden asian suhteen Etna on opettanut minulle enemmän, kuin kukaan toinen koskaan pystyy. Minun on pitänyt myöntää itselleni se, että vaikka minä tekisin mitä, niin Etnasta ei koskaan tule hyvää koiraa. Sen asian hyväksyminen on tehnyt meidän elämästämme paljon helpompaa, kahdeksan vuoden yrittämisen jälkeen päätin uskoa, etten minä saa rikkinäisestä tehtyä ehjää. Että on paljon asioita, joiden kanssa on vain elettävä, koska niitä ei (enää) pysty korjaamaan. 

Etnan kanssa onnistumisen hetket tuntuvat erityisen hienoilta ja parasta on se, että se osaa iloita niistä itsekin. Silmät säihkyen ja koko naama nauraen se tanssahtelee iloisesti koko kropallaan huutaen että, "näitkö sinä, minä osasin, ihan oikeasti." 

Ihana, kamala, ihan hirveä. Vuosia sitten kuvailin Etnan "osa-aikaista olotilaa" sanoilla Ahdistus Maximus. Se oli osa meidän elämäämme, ei joka päivä tai hetki, mutta kuitenkin vahvasti osana elämää. Koskaan ei tiennyt, mikä koiran yhtäkkisen ahdistuksen laukaisi, oli kuin sen ajatukset ja mielentila olisi vain vivusta käännetty toiseksi. Elämänilo ja -halu katosivat ja jäljelle jäi niin käsittämättömän suuri ahdistus, ettei koira voinut tehdä mitään muuta, kuin käpertyä kerälle, niin pieneen ja ahtaaseen piiloon, kuin mahdollista. Se ei halunnut silloin lähelleen ketään ja kohtasi minutkin, kuin olisin pieksänyt sitä aina mennen, tullen ja palatessa. Sitä minä inhosin ja kammoksuin ehkä kaikista eniten, sitä miten se katsoi minua pelkoa ja kauhua katseessaan, häntä koipien välissä täristen. 

Toisinaan minusta tuntui siltä, kuin samassa kropassa olisi elänyt kaksi ihan eri koiraa. Sitä, joka iloisena häntä heiluen juoksi metsässä, etsi aina paikkansa auringosta ja kiipesi syliini vaikka väkisin, elämän iloa pursuten, sitä koiraa minä totisesti rakastin. Ja se toinen puoli, se löi minulta jalat alta kerta toisensa jälkeen.

Paljon helpottui sen jälkeen, kun Etna sterkattiin. Sen olotila keveni silmissä, kun sitä erityisesti ahdistaneet hormoonivaihtelut jäivät pois. Se muuttui heti paljon paremmaksi, koira joka siihen asti oli aina ja kaikkialla mieluummin väistänyt jokaisen ihmisen ja kiertänyt kaikki mahdollisimman kaukaa mahdolliset kosketukset välttäen, yhtäkkiä halusikin lähestyä ihan vieraita ihmisiä. Se saattoi kaupungin vilinässä yhtäkkä istahtaa alas ja päättäväisesti ottaa kontaktia ympärillä oleviin ihmisiin häntä heiluen. En ollut koskaan nähnyt sitä sellaisena, että se omasta halustaan yrittäisi lähestyä ketään vierasta ihmisistä. 

Olemme kulkeneet yhdessä pitkän tien, taapertaneet eteen päin myrskytuulien tuivertaessa ja kaatosateessa. Etnasta on vuosien saatossa tullut juuri niin siedettävä, kuin siitä on ollut mahdollista tulla. Hyvää siitä ei tule koskaan. Se on kuitenkin nykyään koira, joka elää elämäänsä iloiten jokaisesta päivästä ja pienistä hyvistä hetkistä. Se on koira, jonka kanssa pärjää ihan kohtuullisesti, kunhan sen kanssa osaa toimia oikein. 

Luotettavaa koiraa siitä ei koskaan tule. Eikä koiraa, jonka voisi jättää vieraiden ihmisten kanssa valvomatta samaan tilaan. Kuitenkin se on yksi niistä koirista, joka esim. eläinlääkärikäynneillä luokitellaan hyvin käyttäytyväksi koiraksi. Eivät ne siellä useinkaan usko sitä, kun kerron koiran olevan pelkoaggre, arvaamaton ja erittäin salakavala. 
Sellainen se silti on. Etna, joka täyttää 22.02.2020 pyöreitä vuosia. 

Rehellisesti voisin sanoa, että jos minulle olisi kerrottu, millaista elämä Etnan kanssa tulee olemaan, en ikimaailmassa olisi ottanut sitä riesakseni. Ehkäpä kenekään ei pitäisi elää elämäänsä sellaisen koiran kanssa, joka ottaa enemmän kuin antaa. Meille on kuitenkin vuosien saatossa käynnyt niin, että vaakakupit ovat ensin tasapainottuneet ja sitten kääntyneet toisin päin. Ja eikös sitä niin sanota, että "ei se ota, jos ei annakaan." Meiltä elämä on niin ottanut, kuin antanutkin. Nykyään vallitseva olotila on kuitenkin se, että elämässämme on iloa enenevissä määrin. 

(Kuvista kiitos, Anna K.)

Minun oli tarkoitus Undiksen tultua päivitellä blogia erittäin aktiivisesti ja sillä ajatuksella, että samalla tulisi pidettyä pitkästä aikaa taas kunnolla jonkinasteista pentupäiväkirjaa. 

Paljon on kuitenkin mahtunut kuluneisiin kuukausiin ja Undis täyttikin tänää jo 4 kuukautta. Samalla tulee täyteen kaksi kuukautta kiireistä yhteistä elämää, arkea ja kuolemaa. 

Undiksen tuloon liittyi muutama muuttuja ja niiden seurauksena pentu tulikin neljä päivää aikaisemmin, kuin olin alun perin suunnitellut. Se tarkoitti sitä, että pentu tuli sopivasti työssäoppimisen kiireisimpään vaiheeseen, juuri ennen näyttöpäiviä. 

Sain kuitenkin (lähipiirille kiitos siitä) pennun hoitoringin hyvin pyörimään ja saatoin rauhallisin mielin keskittyä päivien ajan olennaisiin asioihin, kun tiesin, ettei pennulla ole mitään hätää, eikä se joudu olemaan liian pitkiä aikoja yksin, kun sitä käytiin minun pitkien työpäivieni aikana hoitamassa, ruokkimassa ja ulkoiluttamassa. 

Työssäoppiminen loppui sopivasti juuri ennen joulua ja näyttökin meni kiitettävästi läpi, vaikka en sitä missään nimessä pitänyt itsestään selvyytenä. Olin varautunut siihen, että vietän joulun koirien kanssa yksin, jos se mahdollistaisi perheelleni rauhallisemman joulun. Olin kutienkin tervetullut joulunviettoon koko lauman voimin ja joulun aika kului yllättävän rauhallisissa merkeissä, vaikka sitä viettämässä oli reipas porukka ihmisiä taaperosta pappaan asti, ja sen lisäksi vielä saksanpaimenkoira, kolme tsekinpaimenkoiraa ja kaksi kääpiöpinseriä. 

Joulun pyhien jälkeen pappani joutui sairaalaan ja kuljimme pennun kanssa monta kertaa viikossa mummin luokse, ettei hänen tarvitsisi viettää niin paljon aikaa yksinään. Muutaman viikon päästä kävi ilmi, ettei pappa enää palaa sairaalasta kotiin ja alkoi uudenlainen vaihe elämässä. Valmistauduttiin yhdessä saattamaan pappaa ajan rajan taakse. 

Vielä vuorokausi ennen kuolemaansa pappani kyseli pillke silmäkulmassa siitä, että oliko Undis aloittanut jo tihutyöt. Kerroin papalle, ettei sillä oikeastaan ole ollut mahdollisuutta siihen. 

Ehdimme Undiksen kanssa vierailla papan luona useamman kerran, ennen kuin hän joutui sairaalaan. Näin jälkeen päin huomaan sen, etten pennun tulon jälkeen ottanut aikuisia koiria kyläreissuille mukaan ollenkaan, pennun ainoastaan. Pentukin toi läsnäolollaan iloa papan arkeen, niin kuin koirat aina hänen pitkän elämänsä aikana. 

Papan kuolemasta on kulunut nyt kolme viikkoa, hautajaisia vietimme viime lauantaina. 

Jos jotakin näiden viikkojen aikana, niin Undis on saanut ja joutunut opettelemaan yksinoloa kotona. On sen kanssa tullut höntsättyä vähän muutakin. Perusasentoa on harjoiteltu aina silloin, kun oma mielentila on ollut sellainen, että jaksaa keskittyä. Seuraamisen alkeita on harjoiteltu myös, samoin remmissä kulkemista ja ohittamista oikein urakan kanssa. 

Kertaalleen kävimme sen kanssa pentupaineissa, mutta sen verran minua hirvitti antaa sen rallatella liukkailla lattioilla, ettei ole aikatauluun tullut mahdutettua toista kertaa siellä. Näyttelytreeneissä sen sijaan olemme käyneet kahdesti ja etenkin jälkimmäisellä kerralla opin paljon uutta. Mikään kehäkettu en ole koskaan ollutkaan ja esittänytkin lähinnä vain sellaista koiraa, joka teki kaiken kehässä itse. Nyt tuntuu siltä, että Undiksen kanssa saa opetella kaiken ihan alusta ja neuvot tulivat kyllä tarpeeseen. Aika näyttää sen, osaanko siltikään esittää kehässä tsekinpaimenkoiraa. 

Vaikka Undis onkin aikamoinen puskajussi, niin julkisilla paikoilla liikkuessaan se herättää pääasiassa vain positiivista huomiota kanssa kulkijoissa. Kun se oli lyhytjalkainen karvapallo suurin osa luuli sitä suomenlapinkoirapennuksi, nyt sen uskotaan olevan saksanpaimenkoira. Näin vaikuttavat uskovan myös pitkänlinjan saksanpaimenkoira kasvattajat, ja harrastajat. He vakuuttavat, että Undis on ihan pitkäkarvaisen saksanpaimenkoiran pennun näköinen. 

Minä olen yrittänyt moneen kertaan sanoa ihmisille, että se on aikuisena ihan erinäköinen kuin saksanpaimenkoira, mutta vaikka näytän kuvaa aikuisesta tsekkiläisestä, näkevät ihmiset siinä silti saksanpaimenkoiran, joten olkoon niin.

Undis on vihdoin oppinut tulemaan bussin kyytiin ihan itse. Matkustaminen sillä sujuu ihan mallikelpoisesti niin auton lattialla, häkissä, kuin bussissakin. Tämä onkin meidän arjen kannalta aika tärkeä taito, välillä kun siirtymisiin saa varata aikaa päivän verran. 

Rohkea, avoin ja reipas pentu on iloinen asia siinäkin mielessä, että jos päiväni uhkaavat venyä liian pitkiksi, on helppo pyytää perhepiiriin kuuluvia ihmisiä pentua hoitamaan. Tässä männä viikolla neiti pääsikin isäni matkaan TETtiläiseksi, kun pyysin ja se kulki isän matkassa ihan yhtä reippaana, rohkeana ja ennen kaikkea avoimena, kuin minunkin mukanani. 

Pientä mörköilyä on ilmaantunut silloin tällöin, mutta näistäkin jännitysmomenteista selviämme hyvin yhdessä. Ihmetyksen aiheita ovat olleet mm. peltolenkin varrelle ilmestynyt lumihirviö, sekä jotkut muutamat epämääräiset varjot. 

Pikkupennusta ei näy enää jälkeäkään, sen tilalle on ilmestynyt nuori neitokainen, jonka eturivin maitohampaat heiluvat jo melkoisesti ja niistä osa on jo melkein irti. 

Undiksen tullessa piti varoa, etteivät kääpiöpinserit liikaa innostuessaan pistä pentua pakettiin. Tilanne on kääntynyt nyt päälaelleen. Tällä hetkellä pitää varoa sitä, ettei pentu riepota liikaa vanhoja koiria. Etnaa kohtaan se tuntee huomattavasti suurempaa kunnioitusta, kuin Adjaa kohtaan. Adja ei pennulle sanokaan yhtä tiukkasti asioista, kuin Etna saattaa sanoa. 

Adja tykkää Undiksen kanssa "kisuta", käytännössä se on siis jonkinlaista suukopua, mitä neitokaiset yhdessä harrastavat. Etna tykkää juoksuttaa Undista pellolla, mutta pennulla on montakertaa vauhdikkaammat leikit kuin Etnalla. Undis onkin siis aika eriparinen "isojen tyttöjen kanssa." Niiden leikit eivät ihan kohtaa. Kääpiöpinserit nauttivat rauhallisista jolkottelu lenkeistä, Undis haluaisi päästellä höyryjä ja paahtaa leikkien menemään, minkä kintuista lähtee, ja niistähän lähtee. 

Ensimmäisillä rokotuksilla kävi ilmi, että tässä melkein meidän naapurissa asustelee Undista viikon nuorempi bordercollien pentu. Muutaman kerran olemme lähteneet yhdessä ulos, niin että pennut ovat päässeet yhdessä purkamaan energiaa. Näillä paimenkoirien aluilla leikit kohtaavat ihan loistavasti ja näiden päästäminen maastoon villinä ja vapaana saa pentujen akut ja varavirtalähteetkin tyhjenemään alta aikayksikön. 

Viimeksi eilen sain ilolla seurata sitä, miten pentujen silmät loistivat riemusta, kun ne näkivät toisensa vähän reilu viikon jälkeen. Se on jännä se loiste, mikä Undiksen silmiin syttyy, kun se kohtaa toisen paimenkoiran. 

Alla olevassa kuvassa Undis on 15 vikkoa ja risat.  Tällä viikolla tuli 16 viikkoa täyteen ja suunntaan toisille rokotuksille. Ensimmäinen rokotus onnistui hyvin ja pentu olisi joka kerta menossa häntä heiluen eläinlääkärille, kun kuljemme siitä ohi. Saapa nähdä vieläkö tämä jatkuu ylihuomisen rokotuksen jälkeen.