ZENADJAN: syyskuuta 2020

Pieni kainaloinen olisi täyttänyt tänään yhdeksän vuotta ja elämä olisi mennyt toisella tavalla. Viime vuoden lopulla valmistellessani joulukortteja mietin kyyneleet silmissäni, uskallanko laittaa kortin loppuun myös koirien nimet. Silloinkin elimme päivän kerrallaan, enkä tiennyt onko minulla vielä jouluna kaksi koiraa. Elin pelonsekaisessa toivossa miettien sitä, olinko tehnyt oikean vain väärän päätöksen. Vuosi sitten askeltani painoivat huolet ja sydän oli surusta raskas. Päivät kuluivat ja muuttuivat ensin viikoiksi ja sitten kuukausiksi. Sain huomata, ettei minulla ollut joulunaikaan enää vain kahta, vaan jo kolme koiraa. Kävi myös selväksi se, että vaikka olin aloittanut jo luopumisen ja surutyön pientä kainaloista ajatellen, jouduin aloittamaan sen ihan alusta, kun sydän täyttyikin surusta ja kaipuusta läheisen ja rakkaan ihmisen pois menon johdosta.

Harva se päivä kuljin koirien kanssa pellon reunaa itkien. Elämän iloa täynnä oleva koiranpentu ja kaksi "vanhaa koiraa" pitivät ajatukset kiireisinä, suru ei ollut läsnä koko ajan, vaikka kaipaus olikin, se tuli aaltoina. Järkyttävin oli hetki, kun tulin kerran pitkän päivän jälkeen koirien kanssa kotiin. En saanut edes kenkiä pois jaloista, kun valuin seinää pitkin lattialle. Silloin tuntui siltä, että pään yli oli lyönyt surun hyökyaalto, enkä selviäisi siitä ikinä. Istuin lattialla itkien ja koirat pyörivät hädissään ympärillä samalla, kun minä yritin saada rintaa puristavan kivun ja huutavan tuskan hellittämään.

Kuolema on tullut viime vuosina vastaan useita kertoja, tavalla toi toisella. Toisinaan täysin varoittamatta, toisinaan niin, että sen lähestymisestä on ollut jo aavistus. Suru tulee aaltoina edelleen, toisinaan nostaen aallon terävälle huipulle, toisinaan paiskaten mukanaan valtavien vesimassojen alle, niin syvälle uppeluksiin, että tuntuu ettei sieltä pääse enää pintaan koskaan. Olen itkenyt ja ikävöinyt ihmisiä ja saanut huomata sen, että surun tunne on sama, kun on aika jättää hyvästit nelijalkaisille ystäville. Se ei tarkoita sitä, että rinnastaisin ihmisen menettämisen ja koiran menettämisen saman arvoisiksi, vaan sitä, että se tuntuu samalta. Kun kävin viimeisimmän kerran ottamassa osaa lähellä olevan ihmisen suruun, totesin, ettei minulla oikein ole sanoja, että en osaa pukea sanoiksi sitä mitä haluaisin sanoa. Hän totesi, ettei sanoja tarvita, että ei hänelläkään ole sanoja. Olen vuosien mittaa joutunut prosessoimaan surua paljon, ennen kaikkea tekemään itselleni selväksi sen, että jokaisella ihmisella on oikeus suruun, minullakin. Eikä sitä tarvitse selitellä kenellekään. Elämä puolestaan on opettanut sen, etten minä enää koskaan halua kätkeä surua sisääni, en pitää sitä salassa siellä, ettei kukaan muu sitä huomaisi. Vuosia sitten päätin, että suru saa tulla ja olla, mutta se ei saa jäädä.

17- vuotiaana kirjoitin päiväkirjaani jostakin lainatut lauseet.

"En itke, vaikka ikävöin,

mua muistot lohduttaa.

Nuo samat muistot, päivin öin,

voi niin myös satuttaa."

Kauniit muistot kantavat kyllä, ja kipeät muistot tulee pikkuhiljaa käsiteltyä pois. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kipeimpiä muistoja ovat kuitenkin ne kaikista kauneimmat.

Minulla on ikävä sitä pientä kainaloista, joka ei ehtinyt ihan 9 vuotta nukkua pää käsivarrellani leväten ja olla sylissä sydän sydäntä vasten. Ikävä sitä pientä rakasta ja niin raivostuttavaa, intohimoisesti ruokaan suhtautuvaa Adjaa, joka olisi syönyt itsensä hengiltä jo monta vuotta sitten jos olisi saanut. Sitä Adjaa, joka lenkillä asteli minun jalanjäljissäni ja oli varjonani aina siellä missä minäkin.

Viime viikolla asiakkaan luona pysähdyin katsomaan ikkunasta ulos kyynelet silmissä ja kuuntelemaan, kun elämänsä ehtoopuolen kulkija alkoi laulaa cd:n mukana.