Kotona on mukava olla.
Koirilla taisi olla hieman ekävä ja kyllähän sitä kotimatkalla huomasi että itselläkin rupesi olemaan koirat päälimmäisinä mielessä. Kun tilanne hieman rauhoittui ja jälleennäkemisen hyökyaallot alkoivat laantua normaaleiksi leikkiviksi laineiksi, kävin tervehtimässä myös kaneja. Ne saivat jäädä kuitenkin vielä yhdeksi yöksi "mummilaan".
Meidän lauman omassa kodissa Etna otti paluun arkeen mukavan lunkisti. Mustuaisia sen sijaan huoletti ja yhden tavanomaisen varjon sijaan kannoillani kulki kaksi varjoa. Zeus yleensä nukkuu suurimman osan yöstä omasta tahdostaan häkissä, pyytäen lupaa tulla viereeni vasta joskus aamuyön tunneilla. Nyt se kuitenkin nukkui vieressäni tiiviissä ihokontaktissa koko yön.
Koirien ja kanien hoidossa olo jakso sujui hyvin. Kävin hakemassa kanitkin kotiin ja ne olivat hetken hämmennyksissään muuttuneista olosuhteista. Yöllä kuitenkin jo kuului miten ne ottivat "entisen" reviirinsä jälleen kokonaisuudessaan haltuun.
Oli mukava kuulla, että Etna oli koko hoitojakson ajan oma ilonen itsensä ja sama jatkui sen jälkeenkin. Vaikuttaisi siltä, että se on saavuttanut mielentasapainon siinä määrin, kuin se sen kohdalla on mahdollista. Lukuunottamatta niitä päänsisäisiä peikkoja, joita eivät edes kova työ ja kuluneet vuodet ole riittäneet korjaamaan tai karkottamaan. Näiden asioiden suhteen en enää jaksa uskoa positiivisen kehityksen mahdollisuuteen.
Elämä jatkuu taas, ihan niin kuin ennenkin, tosin lomapäivien merkeissä vielä jonkin aikaa. Tulevana lauantaina pitäisi pukea päälle juhlamekko ja huikean korkeat korot, ja suunnata juhlistamaan erään läheisen ihmisen häitä. Häitä vietetään täällä kotiseutuvilla ja vielä on hiljaisen pohdinnan alla, joudunko käymään kesken juhlien hoitamassa koiria, vai en. Sen näkee sitten.
Eilen illalla oli tarkoitus käydä koirien kanssa juoksemassa. Juokseminen kuitenkin unohtui, kun harjun polun varret olivat täynnä mustikoita ja taivaallisen hyviä metsämansikoita. Aikaisemmin kaupassa pohdin pitäisikökö tehdä jotain sellaista, mitä en vielä koskaan tämän astisen elämäni aikana tehnyt. Nimittäin ostaa itselleni leikkokukkia.
Olen tyytyväinen, etten ostanut. Tänään aamu- ja iltalenkillä keräsin luonnonkukkia lenkkipolkujen varsilta. En ole eläissäni omistanut ainuttakaan maljakkoa. Herkän kauniit, jonkun mielestä ehkä vaatimattman näköiset luonnonkukat laitoin smoothiepulloihin ja totesin, etten osta maljakoita tai leikkokukkia jatkossakaan.
Välillä on mukava saada vähän jännitystä elämään, ettei se käy liian tylsäksi. Adja sai sitä tänään roppakaupalla. Tutun heinäpellon oli vallannut muutokset. Pitkä heinä oli niitetty ja tilalle ilmestynyt kymmeniä valtan kokoisia valkoisia pyöröpaaleja.
Itsevarmuus karisi Adjasta, kuin kuivunut hiekka koiran turkista, sen verran se kuitenkin luotti minuun, että uskalsi hiippailla kannoillani. Jättiläisiä se lähestyi kaartaen mahdollisimman kaukaa ohi ja viestittäen koko olemuksellaan ettei se uhkaa niitä millään lailla, päinvastoin. Kun jäin "porisuttamaan" yhtä paaleista, uskalsi Adja kaikin keinoin itsensä mahdollisimman pieneksi ja vaarattoman näköiseksi esiin tuoden käydä nuuhkaisemassa arvaamattoman paalin kylkeä.
En ole koko aikuisikänäni pitänyt lupiineista ja nyt olen ilokseni saanut huomata, että niitä on tänä vuonna vähemmän, kuin aikaisemmin. Sen sijaan lenkin loppupuolella oli pakko jäädä ihailemaan vaaleanvioletin ja sinipunaisten erisävyisinä kukkivien hormien hiljaksiin tuulessa lainehtivaa merta. Siinä hetkessä oli jotain sellaista sanoin kuvailematonta. Ei ollut kiire mihinkään, oli ihanaa huomata voivansa olla onnellinen siinä hetkessä, kaipaamatta mitään muuta, tai mihinkään muualle. Seurakin oli mitä parhain.
Ei haitannut, vaikka muutamaa tuntia aikaisemmin olin saanut tahkota Etnan kanssa kynsienleikkuusta, ihan niin kuin joka kerta sen kanssa saa tehdä. Tässä yhteydessä ei lie voi liikaa korostaa kasvattajien vastuuta pentujen kynsienleikkauksen suhteen. Kyseisen hoitotoimenpiteen pitäisi olla luovutusikäiselle koiranpennulle yhtä luonnollinen, arkipäiväinen tapahtuma, kuin säännöllisen ruokailu, tai tarpeiden teko.
Aikanaan kun itse työnkuvan puitteissa hoidin pentuja syntymästä luovutukseen ja kaiken ikäisiä koiria siinä samalla, ehdin leikata pentujen luovutusikään ehtiessä niiden kynnet vähintään viiteen kertaan. Minä itse sain yhden koiristani liki kolmen kuukauden ikäisenä,
eikä siltä oltu leikattu kynsiä kertaakaan.
Ei ole vaikeaa kuvitella kuinka hukassa kokematon ihminen olisi tuollaisen koiran kanssa ollut.
Enkä vieläkään yli kuuden vuoden jälkeen ole saanut kynsienleikkausta sujumaan Etnan kanssa "kivuttomasti". Samassa ajassa kun taistelen kyseisen koiran kanssa kynsienleikkaamisesta, saan leikiten leikattua kahden muun koiran ja kanienkin kynnet. Kukaan niistä ei kyseisestä toimenpiteestä pidä, eikä se kuulu omiinkaan lemppareihini.
Muiden kanssa se kuitenkin on helppoa, Etnan kanssa yhtä painajaista. Ja niin vastenmielinen kuin tuo toimenpide Etnalle onkin, ei se enää vuosiin ole yrittänyt purra sen yhteydessä. Muuten se kuitenkin pistää hanttiin kaikin mahdollisin keinoin, tärisee, läähättää, hikoilee, nykii, tempoilee ja itkee. Hankalaksi minulle tuon operaation tekee se, ettei koiran tassut pysy hetkeäkään paikoillaan. Yritä siiä nyt saada kynnet leikattua, kun välillä tuntuu että kohta repeää vahingossa koko kynsi irti.
Tämän osa-alueen tiimoilta tunnen olevani huono ja epäonnistunut koiranomistaja. En saa tilannetta koiralle miellyttäväksi ja se lähtee häntä koipien välissä karkuun heti sakset nähtyään. Välillä tuntuu että, pitäisi alkaa käymään leikkauttamassa kynnet jossain muualla. Se vähentäisi koiran ja minun stressiäni tämän asian tiimoilta. Toistaiseksi vielä olen kuitenkin jatkanut koiran kynsien leikkausta kotona, yksin.
Etna kuitenkin palautuu tilanteesta heti, kun viimeinen kynsi on saatu leikattua ja se pääsee vapauteen rauhoituttuaan ensin. Se oikein pulppuaa riemua ja elämäniloa ja tekee kaikkensa miellyttääkseen minua, Kynsien leikkaauksesta se ei vain pidä.
Kuukausi sitten olin sellaisen stressin ja paineen alaisena, että olin ihan lukossa. Työkuviot olivat sekaisin ja tulevaisuus ihan kuralla. Mietin, että miten tästä oikein selviää, miten kuviot selkenevät ja asiat järjestyvät. Se heijastui ihan kaikkeen tekemisiini ja olemiseeni. Unohdin sen, että olen päässyt elämässäni aina melko helpolla, asiat ovat aina järjestyneet.
Ehkäpä siksi juuri tämä epätietoisuus tulevaisuuden suhteen sai minut niin pahasti pois raiteiltaan, tuntui siltä kuin pohja elämältäni putoaisi ihan kokonaan.
Niin kai käy, jos aina elämässään on päässyt liian helpolla. Vastoinkäymiset tai niiden mahdollinen olemassa olo saa minut ihan pois tolaltaan. Asiat ovat järjestyneet, tulevaisuus näyttää sen olenko valinnut oikein vai vääärin. Niiden päätösten kanssa täytyy sitten vain elää ja tulla toimeen. On jaksettava, pärjättävä ja tyydyttävä siihen. Elättävä elämäänsä, niin kuin on sen itselleen rakentanut.
Oman alan työt saavat jälleen odottaa, tai unohtua kokonaan, kuka tietää.
Tällä hetkelä on kuitekin onnellinen, kiitollinen ja helpottunut olo. On ihanan vapauttavaa olla huoleton, osata iloita elämästä ja nauttia pienistä, arvokkaista asioista.
Se on ollut minulle monesti hankalaa, nähdä pessimistinä ne elämän paremmat puolet, vaikka ne olisivat kuinka pieniä tahansa, sen sijaan, että takertuisi niihin huonoihin. Aikanaan mietin, ovatko koirat minulle enemmän siunaus vai kirous. Kahlehdinko elämäni liian tiukasti niiden ympärille ja unohdanko kaiken muun.
On hienoa voida elää täysipainoista elämää niiden kanssa. Saada jotain enemmän, luopua jostakin muusta. Ja silti olla onnellinen, tässä ja nyt.
This home is blessed with love,
laughter, friendship
and dogs.
