lauantai 21. huhtikuuta 2018

Muutamia ajatuksia yhteislenkiltä. 

Kymmenen emäntää, neljätoista koiraa, siitä oli tämä päivä tehty. Vähän flunssaisena tuli lähdettyä kaverikoiraporukan kanssa yhteislenkille. Paikalle eivät kaikki päässeet, kolmasosa ryhmästä kuitenkin ja kaverikoirien ohella muutama muukin koira otettiin matkaan mukaan.

Omalta kohdaltani se tarkoitti sitä, että Adjan ohella matkaan lähti myöskin Etna, ihan niin kuin se Zeuksen kuoleman jälkeen on joka kerta tullut otettua kaverikoirien yhteislenkeille mukaan.

Etnan kanssa näkyy sama kaava toistuvan lenkki lenkin perään. Ensin sitä ahdistaa ja sen myötä rähisityttää melkoisesti, mutta kun porukka lähtee liikenteeseen ja me tulemme joukon hännillä niin että neiti saa mielensä tasapainoon, niin kohta se jo mennä jolkottaa joukon jatkona ihan muina koirina.

Eihän sen kanssakäyminen muiden koirien kanssa ole täysin luontevaa koskaan, eikä se ole täysin vapautunut ja avoin, mutta jollakin käsittämättömällä tavalla se saa kuitenkin mielensä kasattua niin, että se sietää ohi ja edes takaisin juoksentelevat koirat ja väistyy pääsääntöisesti kohteliaasti tieltä pois, kun ahdistaa. Ihan kaikkea se ei kuitenkaan siedä, saati sitten osaa "tunnelukkojensa" kanssa käsitellä. Liian riehakkaasti keskenään leikkivät koirat saavat sen sietokyvyn rajan ylittymään ja silloin se saattaa melko kipakastikin ilmaista oman mielipiteensä.

Tällä kertaa yhteislenkkimme suuntautui retkeilyn merkeissä laavulle ja koskapa rannan nuotipaikalle oli juuri asettumassa eräs perhekunta, niin päätimme sitten ison porukkamme kanssa siirtyä kahden vastakkain rakennetun laavun suojiin. Täytyy kyllä todeta, että kummasti sitä mahtui näiden laavujen suojiin kymmenen emäntää neljäntoista koiran, lukuisten makkaroiden, lihapullien ja muiden herkkujen kanssa, ilman ainoataan kärhämää koirien kesken.

On ilo kulkea sellaisessa seurassa, jossa kaikki ovat hyvän tuulisia, tulevat keskenään toimeen ja vieläpä nauttivat toistensa seurasta, niin ihmisten kuin koirienkin. Meillä oli mitä mukavin hetki yhdessä julmetusti savuttavan nuotion äärellä. Ahdistusmaksimuskin pysyi tällä kertaa kohtuullisesti aisoissa ja vaikka erinäisistä ääniarkuuksista kärsivä Etna pelästyikin kilahtelevia termospulloja ja retkeilyvälineitä, niin sen pelästyminen ei kuitenkaan yltynyt paniikkiin asti. Se pärjäsi ihan kohtuullisesti siellä meidän kaikkien muiden keskellä ja tyyntyi kun pääsi syliin rauhoittelemaan itseään.

En osaa sanoa ovatko sen ääniarkuudet lisääntyneet, olenko itse vain tullut herkemmiksi niiden suhteen vai enkö vain aikaisemmin ole tullut kiinnittäneeksi huomiota niihin asioihin, mutta nykyiseltään tuntuu että niitä on paljon. Lisäksi varmaan nämä johtuvat jonkin verran myöskin Etnan "mielentilasta" sillä nyt kun se syö luuta sängyn jalkopäässä se ei reagoi teekupissa kilahtavaan lusikkaan mitenkään, mutta jonain toisena päivänä se saattaa hypätä säikähdyksestä pystyyn ja siirtyä viereiseen huoneeseen.

Aikaisemmin, varmaankin vuoden päivät sitten huomasin, että Etna pelkäsi keittiön lattialla olevia metallisia ruokakippoja. Tämä pelko sai aikojen saatossa alkunsa siitä, että saatoin joskus huomaamattani potkaista lattialla ollutta kuppia, jolloin se tietysti kovaa meteliä pitäen siirtyi paikasta a paikkaan b. Kun vaihdoin kupit sellaisiin, joissa on liukueste pohjassa tämä pelko helpottui siltä osin, kun kupit eivät enää sinkoilleet keittiön lattialla.

Tiskikoneen tyhjentäminen on Etnan mielestä melkein inhokki hommaa numero yksi. Se ei kertakaikkiaan halua olla keittiössä tai sen välittömässä läheisyydessä silloin kun tiskikonetta tyhjentää tai täyttää. Ei se toimintakykyään siitä sentään ihan täysin menetä, mutta hädin tuskin kykenee tulemaan keittiöön jos sitä sinne silloin pyytää. Häntä koipien välissä ja täysin pieksetyn näköisenä se sinne hiipii, tai vastaavasti saman näköisenä sieltä poistuu, kun tiskejä alkaa tehdä.

Kilisevät avaimet ovat toinen joita se hädin tuskin sietää. Epähuomiossa toisinaan tulee avaimet tiputettua, tai jätettyä sormiin roikkumaan kun ovesta tulee sisälle. Sama reaktio toistuu silloin, häntä painuu koipien väliin, selkä menee köyryyn ja koko koira vapisee. Sellaiselta se näytti tänäänkin yhteislenkillä, kun repustani putosi termoskuppi ja kolahti termospulloa vasten. Silloin tuli sanottua ääneenkin, etten ole koskaan elämäni aikana nähnyt niin voimakkaasti erilaisiin ääniin, erityisesti kilinään ja kolinaan reagoivaa koiraa.

Aika ajoin elämä Etnan kanssa on ollut aikamoista tasapainottelua, onneksi mukaan mahtuu myöskin tällaisia päiviä, jolloin se pääsee itsekin näkemään ja kokemaan sen, että pärjää kyllä koirana muiden koirien joukossa ja osaa käyttää koirien elekieltä ja rauhoittavia signaaleja hyvin taitavasti, ellei vain kiihdy liikaa.

Siltä osin olin hanskat lyönyt naulaan ja vieläpä iskenyt naulat hanskojen läpi seinään, ettei Etnasta koskaan tule ns. yhteiskuntakelpoista koiraa. Aika aikaa kutakin, sanotaan, ja kohta kahdeksan vuotta sen kanssa on tehty töitä sen eteen, että siitä hyvä tapainen koira tulisi ja se sellainen olisi, ja aina kun siinä on onnistuttu, on se työ hetken kuluttua jo tuhottu. Viimeksi tällä viikolla olen ollut rähmälläni tiellä, yrittäessäni pysäyttää hirmuisella raivolla meitä päin syöksynyttä isoa mustaa labradorinnoutajaa. Siinä tilanteessa ei kovin paljoa lohduta se, että joskus aikaisemmin on kerrottu, ettei koira ole vihainen, siis silloin kun se edellisen kerran teki saman tempun. Tällä kertaa en sitä saanut pysäytettyä, vaikka aika usein nuo meitä päin syöksyvät koirat kyllä pysähtyvät ajoissa.

Oli hienoa huomata, että kun sille päivälle ja lenkille oli saatu muutamia hyvin onnistuneita kohtaamisia muiden koirakoiden kanssa, niin jo nekin kaikki tilanteet ja kokemukset tuli nollattua ja paskottua siinä samalla kun tuo "kiltti" koira siihen meidän luoksemme rähisten ryykäsi. Jo meni loppu lenkki mukavasti rähisten, tai siis Etnan rähinää kuunnellen.

Jossain määrin joskus alkaa tuntua siltä, että se minunkin sietokykyni raja alkaa tulla vastaan. Kun muutama aika tästä taakse päin koiramme lehdestä luin, miten ihmiset ovat alkanaat irtokoirien varalta kantaa mukanaan "turvasumutteita" tai mitä lie vastaavia, niin kohtapa tuollainen saattaa alkaa löytyä minunkin takkini taskusta. Jos irtokoiria ei saa enää huutamalla pysäytettyä, niin jokin keino siihen on kuitenkin oltava.

Eilen juuri täällä meidän kotikulmillamme irrallaan kulkenut saksanpaimenkoira kävi labradorinnoutajaan kiinni, sellaista kohtaamista en toivo omalle kohdalleni koskaan. Vaikka meidänkin kohdalle käsittämätön määrä näitä irtokoiria tai omistajansa hallinnan ulkopuolella olevia koiria on tullut, niin silti aika vähällä olemme selvinneet. Silloinkin kun irrottelin Zeusta siperianhuskyn hampaista, ei reikiä koiraan paksujen toppahaalareiden takia tullut yhtään. En haluaisi koskaan kohdata sitä päivää, etten pysytisi omiani suojelemaan.

Kaikkien näiden huonojen ja epäonnistuneiden kohtaamisten jälkeen tuon tämänpäiväisen kaverikoiralenkin onnistuminen lienee Etnan osalta ollut myös vähän terapeuttinenkin. Ei ole mikään itsestään selvyys, että se pystyy rauhoittumaan, kun sille täysin vieras koira nukkuu siitä vain muutaman kymmenen sentin päässä ja silti se teki sen tänään.

Onneksi ei tuon koiran, niin kuin ei elämänkään kanssa tarvitse jaksaa, kuin päivä ja hetki kerrallaan. Enimmäkseen elämä on ihanaa, mutta toisinaan kaikki niskaan kaatuva kakka vaan tuntuu ylivoimaisen raskaalta. Siksipä me aina vain enemmän ja enemmän hakeudumme koirien kanssa syrjäisemmille teille ja poluille, niin että saisimme luonnon rauhasta nauttien kulkea mahdollisimman omissa oloissamme. Yhdeltä tällaiselta reissulta, saimme tällä viikolla tuliaiseksi punkin. Se ei onneksi ollut ehtinyt vielä pureutua kehenkään kiinni, enkä oikeastaan tiedä kuka sen meistä kotiimme lenkkipolkujen varrelta toi, mutta minun käsivarreltani se sinkosi ensin lattialle ja päätti sitten päivänsä hyvin nopeasti.

Useaan otteeseen oli mielessä pyörinyt ajatus siitä, että pitäisi aloittaa jo punkkikauteen valmistautuminen. No tuona iltana tuli sitten itse tehtyä valmiiksi punkkiöljy sekoitus tulevien päivien varalle ja sitä tullaan käyttämään sitten läpi kesän syksyyn asti. Hermo- tai hyönteismyrkkyjä en koe tarpeelliseksi koiriini enää käyttää, enhän itseänikään myrkyttäisi sellaisilla aineilla, sen sijaan tarkoituksena on viime kesän lailla selvitä tämäkin kesä puhtailla luonnontuotteilla, joita voi huoletta käyttää myös omalla iholla.