Paljon on muuttunut siitä, kun yhteistä taivalta elämäni ensimmäisen virallisesti minun koirani kanssa aloittelin yhteistä elämää ja sen myötä myöhemmin kouluprojektin merkeissä aloittelin ensimmäistä blogia. Tuo blogi on kadonnut jonnekin bittiavaruuteen, mutta muistaakseni sitä ennen tulostin jokaisen sinne kirjoittamani blogitekstin. Tämän muistan varmasti tehneeni ja pistäneeni blogitekstit hyvään talteen. Vielä tänäpäivänä en muista sitä, missä tuo paikka on ja jos kaikki "aarrearkkuni" kävisin läpi, niin siinä olisi aika tekeminen. Muutamaan kertaan olen yrittänyt niitä etsiskellä, mutta en ilmeisesti vielä tarpeeksi perusteellisesti kun ne eivät vielä ole löytyneet.
Aika monta muistoa ja tarinaa on tänne tullut tallennettua, osa ei niin hyviä ja kauniita muistoja, mutta tärkeitä nekin omalla tavallaan. Ehkäpä sitä taas pikkuhiljaa tämän koronakevään ja kiireisen alkukesän jälkeen jaksaa pikkuhiljaa aktivoitua tälläkin saralla, kun alamme Undiksen kanssa tekemään enemmän töitä yhdessä. Tähän asti sen kanssa on tullut tehtyä aivan liian vähän, höntsäillen vain silloin tällöin fiiliksen mukaan, ja sen kyllä näkee.
Paljon Undiksen osaamattomuudesta menee minun piikkiini, ja jotain se on valitettavasti oppinut pieneltä opettajaltaa Etnalta. Olenkin päättänyt, että reaktiivisen rodun edustajana, se saa kyllä reakoida, mutta jumiin asioihin ei jäädä, kaikista vähiten siihen, miten toisiin koiriin reagoidaan. Tämä vaatii kyllä työsarkaa ja olenkin luvannut, että kun pääsemme ensimmäisen kerran kentälle tottisreeneihin, se kerta kuluu varmasti sen merkeissä, että opetellaan olemaan, vaikka siinä ympärillä toisia koiria olisikin. Korona kevät ja kesä ovat syynä siihen, että kaikki koiratapahtumat ovat jääneet pois, emme ole päässeet käymään yksissäkään mätsäreissä tai muissa vastaavissa tilaisuuksissa Undiksen kanssa. Näyttelyreeneissä ehdimme sentään käydä kahteen kertaan.
Lievästi sanottuna hävetti ihan valtavasti kun lähdimme Undiksen kanssa PPKn soveltuvuuden arviointiin. Jälkeen päin olen miettinyt sitä, että saatoin kyllä tehdä sen virheen, että ruokin kaikki koirat aamulla ja sitten totesin paikan päällä, ettei Undis kelpuuta mitään makupaloja, eivätkä lelutkaan kiinnostaneet, kun se olisi vain halunnut päästä leikkimään toisten koirien kanssa. Siinä minä pitelin koiraa remmin päästä kiinni miettien, että miten tässä näin kävi, kun minä luulin että meillä oli hallinta ihan hyvin hallussa.
No ihan penkin alle koko tilaisuus ei ilmeisesti mennyt, koska Undis pääsi alkeiskurssille mukaan ja minä tietysti siinä ohella opintielle. Parhaiten Undiksella onnistui mielestäni viimeinen rasti, eli tehtävä jossa arvioitiin miten Undis reagoi metsästä löytyvään maalimieheen. Minun piti seurauta koiran reaktioita ja kertoi milloin Undis saa maalimiehestä vainun. Huomasin sen oikeastaan vasta kun Undiksen hännänpää kohosi ja se alkoi lähestyä peitteen alla olevaa maalimiestä, hieman varovaisesti mutta kuitenkin häntä heiluen Undis käveli maalimiehen luokse.
Tähän asti olemme osallistuneet kaksiin maastoreeneihin. Reaktioreenejä molemmat, mutta hieman toisistaan poikkeavat kuitenkin. Ensimmäiset reenit olivat Kaanaassa ja koirakoista Undis oli ensimmäinen. Tarkoitus oli katsoa miten koira toimii ja hyvinhän Undis toimi. Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että näissä tilanteissa sen toimintasäde on aika pieni, se ei irronut kovinkaan kauas, mutta kun se sai ilmavainun, niin se lähtee kyllä irtoamaan. Maalimiehet se kohtaa avoimen ystävälliseti, häntäheiluen. Kaikista parhaiten toimivaa palkkaa sille vielä pohdin, tällä hetkellä mennään suoraan purkista annettavaa märkäruokaa. Se ainakin maistuu sihtisuulle. Lelupalkkaakin on kertaalleen kokeiltu herkun jälkeen, mutta ainakaan silloin se ei innostunut leikkimään maalimiehen kanssa.
Jälkimmäiset reenit olivat Undiksella hieman haastavat. Treenasimme Nokian suunnalla tallotulla alueella ja Undis oli kahdeksas koira. Meillä kävi sellainen tuuri, että kun tuli Undiksen vuoro päästä töihin, tuuli oli tyyntynyt täysin, eikä ilma liikkunut. Olosuhteet olivat siis melko haastavat, mutta kun sopivasti kartturin ohjeistuksen mukaan aluella "partioitiin" niin saatiin Undikselle onnistunut löytö. Parasta tässä yhteisessä puurtamisessa onkin tähän asti ollut joka kerta se, kun pääsee näkemään koiran onnistumisen ilo. Tälläkin kertaa kun Undis sai maalimiehestä hajun, niin se lähestyi iloisesti häntä heiluen. Toista maalimiestä saimme hakea pitkän aikaan. Moneen kertaan Undis pyyteli apuja minulta, vähän kuin kysellen, että "mikä tässä nyt oikein on homman nimi." Kertaalleen Undis sai maalimiehestä hajun, ollen itse mäen alla, maalimiehen ollessa mäen päällä. Kuono nousi ylös, mutta Undis ei vielä osannut tarkentaa sitä mistä haju tuli. Se lähtikin reippaasti etenemään, mutta sujuvasti vika suuntaan. Kutsulla se palasi ja lähdimme jatkamaan hakua. Lopulta maalimies löytyi pienen ääniavun avulla, itsellä alkoi olla siinä vaiheessa jo aika toivoton olo. Sainkin tutun kotiläksyn. "Opettele olemaan armollinen." ja hyväksymään se, että olosuhteet olivat haasteelliset ja kyseessä nuori, kokematon koira jolla oli meneillään vasta toiset maastotreenit. Hienosti koko alkeiskurssin porukkaa muistutettiin myös siitä, että "älkää vertailko, jokainen koira ja ohjaaja on vähän eri tasoinen", ja kun eri lähtökohdista, eri ikäisten koirien ja erilaisten harrastustaustojen kautta tullaan, niin asiahan on juuri niin.
Joten kaikkien muiden kotiläksyjen, (lähinnä karttasovellusten käyttämiseen liittyvien) lisäksi minä siis yritän opetella olemaan armollisempi niin koiraa kuin itseänikin kohtaan ja ottamaan opikseni erään vanhuksen viisaudesta.
"Meillä menee ihan hyvin, kun ei vertailla."
