Vielä muutama sininen valokuva kolmelta eri suppailu reissulta. Vaalea hipiäisenä ihmisenä auringon valolta suojautuminen on etenkin aikuisiällä tullut tärkeäksi ja pääasiassa ihosta tuleekin suojattua vaatetuksella niin paljon kuin mahdollista. Käytännössä aurinkorasvalla suojattavaksi jäävät vain kasvot ja kämmenet, kun koko kesän kulkee pitkissä vaatteissa, hattu päässä ja vielä sukat jaloissa. Sen jälkeen kun sisko poltti useamman päivän vesillä vietettyään kätensä niin pahasti, että ne turposivat, yritin muistaa itse aina ottaa käsineet mukaan järvelle. Tuntuihan se välillä hullulta kuumana kesäpäivänä kulkea pitkiin vaatteisiin verhoutuneena ja hanskat käsissä, mutta kun sen ei anna häiritä, niin ei se häiritse. Sitä paitsi, kun käy pitkät vaatteet päällä uimassa, niin olo pysyy mukavan vilpoisena pitkään, kun antaa vaatteiden kuivua päällä. Omalla kohdallani toimii, ainakin vesillä vietettyinä päivinä. 

Viereisestä kuvasta voisi kuvitella, että uimisessa oltaisiin kovinkin syvissä ja laajoissa vesissä, mutta todellisuudessa uimareissulla tuli käytyä ihan tuossa tutussa kotijärvessä suppailureissun yhteydessä. Tällä kertaa ei suppailtu saaren rantaan uimaan, vaan rantauduttiin "mantereelle" ja käytiin uimassa siitä. Undis on pienestä asti tykännyt uimisesta ja on yleensä ihan omaehtoisesti kahlailemassa heti kun mahdollista. Mieluiten se lähtee uimaan tasaisesti syveneviltä rannoilta, mutta äkkisyväänkin lähteminen onnistuu, jos ei muuten niin houkuttelemalla. Hetken epäröimisen jälkeen se ottaa vauhtia ja hyppää veteen, jossa päällä olevat pelastusliivit tietysti kelluttavat niin, ettei Undis joudu umpisukkeloon. Vaikka on se elämänsä aikana tainnut muutaman kerran sukeltaakin, onneksi ilman jälkiseuraumuksia. Ensimmäinen kerta oli, kun olimme kuumana kesäpäivänä reenaamassa vesistön äärellä, ja hakemassa reaktioita saaressa olevasta maalimiehestä. Hajun saadessaan Undis ei malttanut odottaa soutuveneen rantautumista, vaan hypätä loikkasi veneen kokasta vesille, pienen sukelluksen jälkeen ui rantaan ja porhalsi maalimiehen luokse. 

Toisen kerran se lienee sukeltanut pienimuotoisesti joku kerta suplaudalta veteen hypätessään. Kummallakaan kerralla se ei ole ollut pienestä sukelluksesta moksiskaan, vaan jatkanut uimista sitten ihan muina uimamaistereina. 

Suplaudan vierellä Undista on ollut mukava uittaa kuumina kesäpäivinä, niin uimasilla olo ei ole ollut ihan pelkkää rantavesissä räpiköimistä. Undis nauttii uimisesta ja siitä kyllä huomaa sen, kun rupeaa tuntumaan siltä, että vapaakyyti taas kelpaisi. Laudalle se nousee pelastusliivin kantokahvasta melko näppärästi, toki kyytiin tullessaan se sitten hetkellisesti kastelee koko laudan ja lautailijankin, kun ravistelee ylimääräiset vedet turkistaan. Toivoisin, että se olisi suplaudan päällä joku päivän ihan niin kuin kotonaan, toisaalta se taitaa sillä lailla jo olla. Ei se nimittäin kotonakaan yleensä viihdy kovin pitkiä aikoja aloillaan, vaan on kärppänä heti pystyssä valmiina mihin vain, kun joku vähän liikahtaa siihen malliin, että saattaisi vaikka nousta ylös. Omaa lempipaikkaansa se ei vielä laudalta ole löytänyt, joten saapa nähdä löytyykö sellainen ensi kesänäkään. Tilanteesta riippuen se on joko suplaudan keulassa nokka pystyssä haistellen tuulien tuomia tuoksuja, usein etujalat tavaroiden päällä. Välillä se hengailee takanani, toisinaan sylissäni (kun istuen edetään) tai jalkojeni välissä seisten, kun minäkin seison. 

Alimmainen kuva on otettu juhannuksena, leirikeskuksen rantasaunan laiturilta, jonne pysähdyimme pitämään taukoa. Undis oli aivan uuvuksissa uimisesta, huutamisesta ja hätäilemisestä, joita se oli harrastanut niiden reippaan kolmen kilometrin matkalla, jotka olimme siihen mennessä edenneet. Eipä tainnut poloinen aavistaa, että paluumatka olisi sille vielä moninkerroin raskaampi, kun porukka hajosi vielä enemmän kuin menomatkalla ja tuuli toi tullessaan koko ajan terveisiä edellä suppailevista. Yhtä suurta oppikoulua tämä elämä on ja suppailun osalta tämän kesän oppeihin tosiaan kuului se, että ryhmäretkille ei Undiksen kanssa enää vesille lähdetä. Yhden mahdollisuuden se olisi vielä syyskuussa saanut, nuku yö ulkona haasteen merkeissä, kun tarkoituksena oli lähteä vesille niin, että minä olisin ottanut inkkarikanootin ja siihen suurimman osan tavaroista, sekä Undiksen, kolmen muun edetessä suplaudoilla. Sattuneista syistä inkkarikanootti jäi matkasta pois. Viime hetkellä tein varmasti parhaan mahdollisen päätöksen, kun tulin siihen lopputulokseen, että en täyteen lastatun suplaudan päälle, epävakaiseen keliin ota mukaan koiraa, jonka tiedän stressaavan kovasti siitä, kun porukka vesillä kuitenkin hajoaa vähän omiin suuntiinsa, vaikka päämäärä olikin kaikilla sama. Tuo reissu taisi jäädä tämän vuoden viimeiseksi suppailureissuksi, eikä harmita yhtään, että Undis sai jäädä kotiin sen ajaksi. Menomatkalla tyynellä kelillä oli ihana suppaila omaan tahtiin kaikessa rauhassa kohti auringon laskua ja sen ohi, ilman laudalla edestakaisin säntäilevää ja itkeä pillittävää tsekkiä. Eikä yhtään huonommalta ajatus tuntunut seuraavana päivänä kotiin päin (tai oikeastaan sieltä ihan päinvastaiseen suuntaan) myötä tuulessa meloessa isoissa aalloissa keinuen. Rinkallisen verran kulki suplaudan etuosassa tavaraa, painoa en ollut punninnut, mutta villi veikkaus oli, että sitä oli vähemmän kuin Undiksella. Vain muutaman kerran isompi aalto löi laudan yli, muutan laudan päällinen pysyi kuivana aalloilla keinumisesta huolimatta. Ja kyllä se oli mukavaa, niin mukavaa, ettei vesiltä olisi malttanut rantautua ollenkaan. 

Tälle kesälle ei kanootilla tullut tehtyä ainuttakaan reissua, mutta josko sitten ensi kesään mennessä olisi auton kattotelineiden puuttuvat osat löytyneet ja kanootin saisi rantaan vähän helpommin kuin kotipihasta rantaan kärryillä työntämällä. Haastavaa se oli jo aikanaan kolmen pienen koiran kanssa, vielä haastavampaa se olisi varmasti nyt sähläävän tsekkiläisen kanssa. Saapa nähdä miten käy, tuleeko sitä pääsemään vesille inkkarikanootilla, vai onko se tyydyttävä pelkkään suppailuun. Yön yli reissuja suplaudalla niin että Undiskin on mukana, joutuu kyllä pohtimaan varustelun kannalta niin, että mukaan voi ottaa vain ihan minimi varustuksen ja varautua sitten ehkä nukkumaan taivasalla. Se olisikin sitten ensimmäinen kerta Undiksen kanssa, kääpiöpinsereiden kanssa on kyllä tullut taivasalla nukkuminenkin kokeiltua. Varsin mukavaa oli maastossa huomata, että makuupussista, jonka jaoin kolmen koiran kanssa, olikin vetoketju rikki. 

Olisikohan nyt niin, että kesäkuvat olisi tältä erää julkaistu ja aika siirtyä kohti ruskaretkiä. 

 Kesä 2022

Ennen kuin alan puhua syksystä  lienee tarpeen pistää kesä pakettiin. Koskapa kesällä tuli pidettyä lomaa vain muutaman pidemmän viikonlopun ja yhden viikon verran, ei reissattua tullut kovinkaan paljon. Alkukesästä lähdimme kuitenkin tupaten täyteen pakatun auton kanssa ajelemaan ensin Oulun suuntaan ja sieltä koilliseen, kohti mökkiä ja 91- vuotis syntymäpäiviä. 

Kyydissä oli aikuisia x 3 ja lapsia x 4, sekä tietysti tsekinpaimenkoira, joka saatiin juuri ja juuri mahdutettua auton kyytiin. Koska meillä oli mukana neljä alle kouluikäistä lasta, oli matka suunniteltu niin, että liikenteeseen lähdettiin yötä vasten ja tavoitteena oli olla ennen aamua perillä. Tarkoitus oli tietysti, että lapset nukkuisivat meno matkan, mutta aika monesti lasten kanssa teoria ja käytäntö eivät ihan kohtaa. Vaippaikäisiä oli matkassa kaksin kappalein ja niinhän siinä kävi, että ensimmäistä kakkavaippaa päästin vaihtamaan ja muutaman kilometrin ajomatkan jälkeen. 

Ajomatkan aikana vallitsi kummallinen kesäyön taika. Ajelimme koko yön ikään kuin valoa kohti, tai valokehässä. Ensin matkaamme valaisi auringonlasku sitten nousu, eikä niiden välissä tullut pimeää lainkaan. Pidimme matkan aikana muutaman vessa- ja vaipanvaihto tauon ja näillä tauoilla huolehdittiin myös pienimpien ruokahuollosta. Pimeää ei tullut koko yön aikana, eikä väsymystä, vaikka olin kuluneen päivän ollut töissä. Myös pienet valvoivat, mikä tuntui yllättävältä, mutta ehkäpä valoisa yö ja reissujännitys pitivät lapset virkeinä ja aikuiset vielä virkeämpinä. 

Saattoipa olla ensimmäinen noin pitkä ajomatka, ettei tullut käytyä yhdelläkään huoltoasemalla pitämässä taukoa. Vajaa tunti ennen perille saapumista jännitys ja lasten väsymys purkautui pienenä itkukonserttina bussipysäkillä, mutta siitäkin selvittiin ja pääsimme turvallisesti perille.  

Kello oli kutakuinkin jotakin aamuyötä tai hyvin varhaista aamua, kun lapset kannettiin mökkiin nukkumaan ja minä lähdin katselemaan itselleni ja Undikselle majapaikkaa kodasta. 

Lyhyeksi jäivät yöunet, liekö 1.5 tuntia tullut nukuttua, kun mökin piha alkoi heräillä elämään. Mansikanviljelijä ilmestyi mansikkamaalle ja useamman tunnin edellisenä yönä nukkunut Undis oli valmiina uuteen päivään. 

Vietimme mökillä perjantain syntymäpäivien merkeissä, lauantain nautiskellen mökillä olosta ja sunnuntai päivä oli varattu kotimatkaa varten. 

Ihan hetkeen, eli koskaan en ollut nähnyt Undista niin väsyneenä, kuin sunnuntai aamuna (paitsi ehkä Repoveden reissun jälkeen)  kun auto oli pakattu ja oli sen vuoro hypätä kyytiin. Se nousi autoon ja nukkui jo ennen kuin olin kiertänyt omalle paikalleni. Kaksi pitkää päivää se oli saanut aamusta iltaan juosta mökillä vapaana paimentaen lapsia ja muita sukulaisia. Muuten tilanne tuntui olevan hyvin Undiksella hanskassa, mutta joessa uiskentelevat lapset huolestuttivat sitä suuresti. Vaikka se on yleensä oikea vesipeto, ei se kylmään jokiveteen tullut kuin kahlaamaan, ei edes houkuteltuna. Lasten pulikoidessa, Undis siis juoksenteli rantapenkereellä ja rantavedessä edes takaisin. Huomasin myös mökillä että ensimmäistä kertaa vuoden 2007 jälkeen, minun ei kertaakaan tarvinnut miettiä sitä, miten Undis pärjää mökillä ulkoilmassa, se oli hyvässä karvassa mökille mennessä ja tiivis pohjavilla suojasi erinomaisen hyvin koiraa hyttysten pistoilta ja mäkäräisten puremilta. Viikonlopun jälkeen löysin Undiksen toisesta silmäkulmasta yhden mäkäräisen pureman, mikä oli aika paljon vähemmän, kuin etenkin Zeuksen aivan verille purtu mahan alunen.  Samalla lailla, kun jättäessäni Undiksen hoitoon, minun ei tarvitse hetkeäkään epäillä, etteikö se pärjäisi, ei mökillä ollessa tullut mieleenkään, ettemmekö voisi nukkua kodassa öitä ja Undis ulkoilla mökin pihalla vapaana aamusta iltaan tulematta itseään pienempien syömäksi. 

Niin paljon, kuin ajomatka mökille yllätti positiivisesti,yllätti kotimatka vielä enemmän. Taisimme tulla päräyttää kotiin kahdella pysähdyksellä, ilman sen suurempia kriisejä. Helppoa, kuin heinän teko, sanoisivat ne, jotka eivät ole koskaan heinäpellolla talkoilemaasa olleet. 

Kun vedet hieman lämpenivät, lähdimme Undiksen kanssa harjoittelemaan suppausta. Nautin suunnattomasti minun ja Undiksen kahdenkeskisistä reissuista, mutta aika äkkiä totesin, että paimenkoiran kirous vaivaa yhtälailla vesillä, kuin tunturissakin. Undiksen pääkoppa yksinkertaisesti leviää, kun porukka hajoaa. Ja vesillä olo huolettaa sen verran, ettei asiat ole ihan hyvin silloinkaan, vaikka toinen suplauta menisi ihan vieressä. 

Juhannuksen rento suppailureissu kuulosti ajatuksen tasolla loistavalta suunnitelmalta, mutta kun mukaan lähti kaksi muutakin suppailijaa ja vielä toinen koira, totesin heti vesille päästyä, että rentous tulee olemaan tästä reissusta kaukana. Ja niin se oli. Undis itki ja huusi edellä menevien perään, ja kun pääsimme rinnalle, olisi se halunnut vaihtaa laudalta toiselle, minkä se kertaalleen järven selällä tekikin. Jouduin sitomaan Undiksen lautaan kiinni, eikä sen huoli toisista meinannut laantua. Menomatkalla se vielä onnistui hetkellisesti jopa rauhoittumaan, mutta takaisin päin suppailimme vastatuuleen, jolloin se sai koko ajan hajua edellä menevistä ja sai yllytettyä itsensä oikean hysterian valtaan. Varsin rentoa ja mukavaa siis... tai sitten ei.

Päätin antaa Undikselle vähän armon aikaa ja kokeilimme muutaman kerran uudestaan suppailua niin, että mukana oli toinenkin suppailija. Ongelmaa ei ole, jos kaksi suppailijaa on samalla laudalla, mutta jos lautoja on kaksi, niin on ongelmakin heti olemassa. Vielä vähemmän kuin tunturissa, niin vesillä Undis tuntuu kestävän sitä, että porukka ei pysy koko ajan ihan kylki kyljessä. Siksipä jatkossa suppailu tulee olemaan meidän kahden yhdessä vietettyä palautumisaikaa arjen kiireistä, ja muiden kanssa yhdessä tehdyiltä suppailureissuilta Undis tulee jäämään pois. 

Olen ollut tyytyväinen ostaamani suplautaan. Se on hyvin vakaa ja kestää aikahyvin sitä, että 20 kiloinen paimenkoira kuljeskelee välillä laudalla edestakaisin ja kurkottelee laudan reunan yli. Ensimmäisen kerran seisten suppailua Undiksen kanssa päätin kokeilla kesäyön hämärissä, niin ettei ylimääräistä yleisöä ollut. Sukeltamatta jäi sillä kertaa, ja seisten suppailu edelleen toisinaan paikkaa, laudan reunaa ja asentoa vaihtelevan koiran kanssa sujui melko leppoisasti. 

Kertaalleen vähän tuulisella kelillä aallokossa on tullut kokeiltua sekin, mitä tapahtuu kun tasapaino menee ja putoan laudalta veteen. Siinä hötäkässä putosi koirakin ja yhtäkkinen umpisukkelo vilpoisessa vedessä tuntui pienen pieneltä shokilta. Kun pääsin takaisin pintaan, uin laudalle ja nousin takaisin laudan päälle. Seuraavaksi piti saada kutsumalla viereiseen saareen uimaan lähtenyt koira takaisin. Sekään ei tuottanut vaikeuksia ja pelastusliivin kahvasta nostamalla Undis nousee aika kivasti takaisin laudalle. Märkää touhuahan se tietysti on, mutta tähän asti on kesä kuivannut sen minkä on kastellutkin. 

Uimista tuli  tänä kesänä(kin) harrastettua aivan liian vähän, siihen nähden miten mukavaa puuhaa se oikeastaan onkaan. Virallisella uimarannalla taisin käydä vain kahteen tai kolmeen kertaan, muut uimareissut tuli tehtyä niin, että Undis sai olla mukana. Undis on mukava uimakaveri, ja tänä kesänä on opeteltu sitä, että uimari saa uida rauhassa ja Undis voi uida rannan ja uimarin väliä. Uimarin luona Undiksen suu alkaa käymään, liekö sitten ajatuksena uimarin pelastaminen vai mikä lie, mutta jotain Undis aina haluaisi napata suuhunsa, kun käännytän sen takaisin rantaa kohti. Pelastusliivit auttavat sitä säilyttämään oikean uim-asennon myös pidemmillä uintimatkoilla, joita se on kuluneena kesänä saanut harrastaa suplaudan vierellä sen lisäksi, mitä se on minun kanssani uinut. Hyvänä vaihtoehtona on ollut suppailla saarelle, uida siellä yhdessä ja suppailla sitten eteen päin. 

Uuden kaverinsa kanssa Undis on treffaillut kesän aikana muutamaan kertaan. Varsinainen veitikka on tämä uusi tuttavuus, rodultaan polski owczarek niziny. Jossain kohtaa keskikesän jälkeen, pitkästi heinäkuun puolella se taisi olla, kun Taavetti hoksasi, että Undis on muutakin kuin vain koira, nimittäin tyttökoira. Itkuhan siinä sitten tietysti nuorella miehellä pääsi ja hippulat vinkuen se yritti pysyä pitkä koipisemman ihastuksensa perässä. Undis nautti siitä, kun kerrankin joku jaksoi sen kanssa juosta, ja juosta täytyi, koska jos erehtyi pysähtymään, niin nuori mies tuppasi yrittämään selkään hyppäämistä. 

Vasemmalla puolella olevassa kuvassa kaverukset nautiskelevat lähteen antimista, hetkeä ennen kuin molskahtivat sinne ja sotkivat hetkellisesti lähteen kirkkaan veden. Muutamalla pienellä retken tapaisellakin nämä kaverukset ovat yhdessä päässeet käymään mm. Pukalan virkistysmetsässä, Janakkalan suurisuolla ja juhannuksena Vesijärvellä suppailun merkeissä. Suurisuo oli todella kaunis ja mielenkiintoinen paikka. Vaikka siellä pitkospuita pitkin pääsi kulkemaan vain melko lyhyen pätkän verran, ihmeteltävää riitti ja useamman kerran joutui nöyrtymään ihan polvilleen asti. Ensimmäistä kertaa elämässäni, pääsin tietoisesti näkemään kotimaisia "lihansyöjäkasveja" eli pyöreälehtikihokkeja. En kuitenkaan jäänyt odottelemaan sitä, että näksin niiden saalistavan, nimitttäin vaikka on laskettu että yksi kihokki voi kasvukauden aikana pyydystää jopa tuhansia hyönteisiä, niin lehden sulkeutuiminen vie tunteja ja saaliin sulattelu useita päiviä. Suurisuon laidalla metsän siimeksessä kohosi lintutorni, jonne päätimme nousta suota ihailemaan. Hetken aikaa aprikoin, että mitenhän portaiden nousun kanssa käy, mielessäni viime talvena tapahtunut Undiksen porraslama, mutta koskapa tuon tietyn kerrostalon rappusten lisäksi vastaavanlaista lamaantumista ei ole tapahtunut missään, ryhdyttiin tuumasta toimeen. Ei vaivannut korkeanpaikankammo avoportaita ylös korkeuksiin noustessa, eikä huimannut alas tullessakaan, viisaasti varoen, mutta reippain askelluksin portaat mentiin kumpaankin suuntaan. Toki aavistuksen omainen helpotus oli kyllä Undiksesta luettavissa sen jälkeen, kun maankamara taas tavoitettiin. 

Kesäiltaisin ja öisin pienet ja vähän suuremmatkin olennot mönkivät esiin kosteista koloistaan, tai vähän kuivemmista suojapaikoistaan. Etenkin pienten sammakoiden vaellus on näillä nurkilla vuosi toisensa jälkeen yhtä suuri ihmettelyn ja ihailun aihe, niin pienten ihmisten, kuin koirienkin mielestä. On ollut ilahduttavaa se, että sen sijaan, että pistelisi sammakoita suuhunsa, Undis tyytyy niitä ihastelemaan ja tarkkailemaan. Yhtenä elokuun iltana se oli erityisen huolestunut yhden isohkon rupikonnan turvallisuudesta ja olisi halunnut jäädä sen taivalta turvaamaan. Luulenpa, että konna oli asiasta hieman toista mieltä ja komensinkin Undiksen kauemmaksi. Yhdessä seurailimme konnan eteenpäin kömpimistä ja muutaman kerran Undis kävi konnalta kyselemässä, että onko se ihan varma siitä, ettei henkivartijaa tarvitse. Kun konna pääsi tieltä heinikon suojiin, rauhoittui Undiskin ja päätti unohtaa konnan sillä erää. 

Kevättalvella tai keväällä taisin miettiä sitä, että tapahtuukohan Undiksella jossain kohtaa jonkinlaista heräämistä tai havahtumista riistan suhteen. Etnaan verrattuna Undiksen reaktiot riistaan olivat ihan olemattomia, tai käytännössä niitä ei ollut ollenkaan. No tälle kesälle tuli kuitenkin todettua se, että jos rusakko vilahtaa suoraana nenän edestä, niin kyllä ainakin tämä paimenkoira lähtee hippulat vinkuen rusakon perään. Aika äkkiä se tuli takaisinkin, hieman hämmentyneen oloisena, ihan kuin olisi itsekin ihmetellyt sitä, että mitä juuri hetki sitten tapahtui. 

Undis taisi tulla minulle niin, että kanilauman viimeinenkin kani oli ehtinyt kuolla pois, eli se ei ole elänyt missään vaiheessa kanien kanssa yhtäaikaa enkä osaa sanoa sitä, sopeutuisiko se elämään kanien kanssa, ainakaan vapaana. Kääpiöpinserit oppivat sen aika hyvin niin, että koirat ja kanit pystyivät ulkoilemaan pihalla yhtäaikaa vapaina, mutta tietysti vain valvotusti. Aina silloin tällöin huomaan pienimuotoisen kanikuumeen heräävän, mutta ainakin toistaiseksi oireet ovat olleet ohimeneviä, etenkin näin talvea kohti mennessä. Tietynlaista kaihoa mieleen nostatti kuitenkin se, kun silloin tällöin tuli lenkkeiltyä sellaisen pihapiirin ohi, jonka nurmella laidunsi tumma ja vaalea kani kesästä nautiskellen, ihan niin kuin meidänkin pihalla aikoinaan. 

Reenattua tuli kesällä välillä enemmän, välillä vähemmän, oleellista lienee se, että reenattiin. Alkukesästä lähdin rakentamaan Undiksen ilmaisua ja sainkin sen ihan hyvälle mallille, kunnes vähän möhlin sen. Vaan jos joku on minulle koirien kanssa tuttua, niin takapakkien ottaminen joten eipä se mitään. Asia on saanut nyt painua unohduksiin ja täytynee aloittaa ilmaisun rakentaminen uudemman kerran, ilmaisulla kun on kuitenkin aika merkittävä rooli tässä meidän lajissa. Alusta asti olen ollut sitä mieltä, että Undiksesta tulee rullakoira, koska sillä ei itsevarmuus tulisi riittämään riittävään haukkuilmaisuun, eikä tämä kanta ole näiden vuosien aikana toiseksi vaihtunut. Itselleni ehkä haukkuilmaisu olisi helpompi rakentaa ja saada toimimaan, mutta tässä taidetaan kuitenkin mennä koiran ehdoilla. Nyt kun vain saisi itseään vielä niskasta kiinni sen suhteen, että ilmaisun rakentaminen otettaisiin uudestaan työnalle. Joissakin asioissa oma kunnianhimottomuus kyllä kostautuu pahemman kerran. Paikallaoloa on tullut rakenneltua pikkuhiljaa, mutta valmista ei siitäkään ole vielä tullut. Bh-koetta kohti on kuitenkin edetty edes sen verran, että tilasin itselleni tai siis Undikselle kilpailukirjan bh koetta varten, se on kuitenkin käytännössä vielä maksamatta, joten kirjoitanpan tässä itselleni muistutuksen siitä. Omaa aikaansaamattomuuttanihan se on, ettei Undis ole vielä koevalmis pitkään aikaan, olenkin sanonut, että minä olen ainut jarru Undiksen etenemiselle. Kiirettä meillä ei ole mihinkään, ainakaan minulla, vaikka sitä pikkuhiljaa siitä huolimatta pitäisi kohti omia tavoitteita edetä. 

Loppukesästä sai vihdoin aikaiseksi täyttää pyörän renkaat ja heti ensimmäisen pyörälenkin jälkeen jouduin totetaamaan, etten muistanutkaan miten mukavaa pyöräily oikein onkaan. Useampaan kertaan on nyt tullut sitten hypättyä pyörän selkään ja käytyä Undiksen kanssa pyöräilemässä. Välillä on saatu pyörälenkeille mukaan naapurin pyöräilevät pojat ja toisinaan menty sitten pitkin maita ja mantuja ihan kahdestaan. Kaikista mukavinta olisi, kun löytäisi reitin jolla Undis voisi jolkotella vapaasti pyörän vierellä, edelllä tai takana, vaan eipä taitaisi tämän alueen metsämiehet siitä riemastua, joten toistaiseksi saamme tyytyä kytkettynä pyörän vierellä jolkotteluun, niin koira kuin omistajakin. 

Aina välillä huomaan, miten ajatukset ajautuvat vanhoihin pikku pinsereihin. Adja olisi joitakin päiviä sitten täyttänyt 11 vuotta, pieni kainaloinen ja sydänkäpynen, varjo joka seurasi minua joka paikkaan ja käytti öisin käsivarttani tyynynään. Ja jos elämä vain olisi mennyt toisella tapaa, kuin se meni olisi Zeus täyttänyt heinäkuussa 15 vuotta. Niin kuin joskus jollakin sometililläni kirjoitin, niin Zeus ei ollut vielä vanha kymmenen vuotiaana, Etna puolestaan oli jo paljon ennen kymmenennettä ikävuottaan. Surullista on se, ettei yhtäkään näistä pienistä vienyt ikä, vaan jokaisen vei terveys, tai se, ettei sitä enää ollut jäljellä, niin että koiran elämä olisi elämisen arvoista. Kävin muutama viikko sitten kylässä vanhemmalla sukulaisella ja silloin se oikeastaan jotenkin konkretisoitui, että Zeus olisi nyt tuon mäyräkoiran ikäinen, jos se vielä olisi olemassa. Silloin tuntui haikealta, olisin halunnut nähdä millainen teräsvaari teräsmiehestä olisi tullut. Elokuussa 2017 kirjoitin, että "elämä on joskus käsittämättömän epäreilua", siltä se tuntuu välillä vieläkin. 

Kai tämä vieläkin on jollakin tapaa näitten pienten kuolemien käsittelemistä, vaikka niistä alkaa olla kulunut jo aikaa, viimeisimmästäkin jo kohta 10 kuukautta. Joku aika sitten päivitinkin vähän blogin "muistoissa" sivua ja linkkasin sinne pienten "muistokirjoitukset", samoin linkkasin samat tekstin jokaisen esittelysivulle, joista en ole vielä raskinut luopua. Blogin nimeä muutin vaivihkaa jossain kohtaa ja nyt nimenä onkin Undiksen virallisen nimen jälkimmäinen osa. Blogin esittelyteksissä kerrotaan edelleen blogin kertovan koirien ja vähän emännänkin elämästä ja sen verran paljon vielä blogissa tulee käsiteltyä myös elämää vanhoilta ajoilta, että näin saa jatkossakin olla. 

Välillä tuntui siltä, että teknisistä haasteista johtuen blogi saa hiljentyä ihan kokonaan, mutta jospa tämä tästä vielä kuitenkin saisi edes vähän tuulta siipiensä alle ja tänne tulisi kuulumisia ja ajatuksia kirjoiteltua, edes omaksi ilokseen. Jäisipähän silloin ainakin edes joku muisto sieltä, toinen täältä talletteua muuallekin, kuin pelkän oman muistin varaan. 

 Olen saanut tämän vuoden aikana pitää useamman "koiravapaan viikonlopun". Ihanan arkista ja tavallista toisille ihmisille ja nykyään myös minulle. Ihmeellisintä näissä viikonlopuissa on ollut se, että kun auto kaartaa pihasta pois ja Undis jää hoitoon, minä olen vapaa, oikeasti täysin vapaa. Huomasin sen vasta kesällä, ja jäin pohtimaan sitä ihan ääneen, että olen saattanut viettää koko viikonlopun miettimättä kertaakaan miten koira kotona pärjää. Että olen tämän kuluneen vuoden aikana viettänyt useamman viikonlopun ja jopa viiden päivän mittaisen koiravapaan, miettimättä kertaakaan että onhan koiralla kaikki hyvin ja miten hoitajat sen kanssa pärjäävät. 

Se on jotain sellaista, mihin en kuluneina vuosina ole tottunut. Vaikka Etnankin ensimmäisten todella haasteellisten vuosien jälkeen pystyin jättämään hoitoon ja viimeisinä vuosinaan se pärjäsi muiden hoidettavana ihan hyvin, oli minulla aina huoli siitä, että mitä jos jotain tapahtuu. 

Pahin "mitä jos" skenaario oli se, että se säikähtää jotain, pääsee karkuun, eikä enää anna kiinni. Siksi ohjeistin aina, että sitä ei saa päästää ulos irti edes tuttuun pihaan, vaan se on ulkoilutettava aina kytkettynä. 

Reilu kymmenen vuotta sitten pohdin asiaa näin: "Ja silti, miten mä voin pitää koiraa, josta ei koskaan tiedä milloin se seuraavan kerran puree, tai ketä se puree. Voinko mä vaatia läheisiäni hiipimään varpaillaan silloin, kun on huono päivä. Miten mä voin ikinä lähteä lomalle tietäen, että kotiin tai hoitopaikkaan jää koira, joka kieltäytyy lähtemästä ulos, ei anna kiinni (edes sisällä) ja tarvittaessa jopa puree pystyäkseen välttämään kontaktin ihmisen kanssa." Pahimmillaan se oli tällaista, parhaimmillaan jotain ihan muuta. Viimeisimmissä vuosissa oli paljon enemmän ilon, kuin surun ja pelon aiheita, mutta silti pelko ja huoli alitajunnassa säilyivät aina siihen asti, kun Etnan elämä oli minun käsissäni. 

Minä pelkäsin sitä, etten olisi sen luottamuksen arvoinen, luottamuksen joka pikkuhiljaa rakentui ohuista, hauraista säikeistä vahvemmaksi ja kestävämmäksi punokseksi. Pelko oli läsnä, koska tiesin, että jos Etna pelästyisi ja katoaisi, en saisi sitä takaisin koskaan. Siinä missä Zeuksen luottamus ihmisten hyvyyteen oli ääretön, eli Etna elämäänsä veitsen terällä, jonka toisella puolella olivat elämän lempeys ja kauneus ja toisella puolella puolella kaikki kauheus ja karmeus. Kun Zeus käyttäytyi lähtökohtaisesti niin, ettei kenessäkään ihmisessä oikeasti voi olla mitään pahaa, käyttäytyi Etna puolestaan niin, ettei yhdessäkään ihmisessä ole välttämättä olemassa mitään hyvää. Adjan kanssa haasteeksi puolestaan muodostui autoimmuunisairauden oireen mukainen hoito. 

Vajaan  12 vuoden ajan jatkunut vastuu Etnasta ja ennen kaikkea siitä, ettei se missään tilanteessa pääse vahingoittamaan ketään, oli oikeastaan aika raskas vastuu. Muutos joka koirassa vuosien mittaan tapahtui kevesti tuota vastuuta jonkin verran, mutta ei poistanut sitä kokonaan. Olen enemmän kuin iloinen siitä, että pienillä rakkailla ihmisillä on jäänyt Etnasta vain hyviä muistoja. Miten vanha ja aikaisemmin niin arvaamaton koira oppi toimimaan luontevasti lasten kanssa, ja miten lapset oppivat lukemaan Etnaa niin, että osasivat tarvittaessa muuttaa omaa käyttäytymistään niin, ettei konfliktitilannetta päässyt syntymään. Ihaillen ja ihmetellen seurasin sitä, miten vanha koira asettumalla pienen vilkkaan lapsen syliin tai viereen sai lapsen rauhoittumaan, tai miten koira salli sen, että lapsi itse oma toimisesti hakeutui koiran viereen rauhoittuakseen. 

Eletty elämä ja kuluneet vuodet olivat kuitenkin opettaneet sen, että vaikka Etna oppikin elämään lasten kanssa, ei sitä koskaan jätetty lasten kanssa valvomatta samaan tilaan, ei koskaan edes pieneksi hetkeksi. Enää ei haittaa, vaikka pieni ihminen ja koira katoaisivat hetkeksi kulman taakse, siinä mielessä minä saan olla niin vapaa, että tiedän ettei Undis koskaan tarkoituksella satuttaisi lasta. Tärkeintä olisikin nyt tuon vapauden säilyttämiseksi opettaa kaikille lähipiiriin kuuluville lapsille, miten koiraa kohdellaan oikein. Erityisen tarkkana saa kummilapseni kanssa olla, kun lapsi on innostunut pelottomasti Undiksen kanssa leikkimään ja touhuamaan, mutta ei ihan vielä ymmärrä missä koiran käsittelemisen rajat kulkevat.