Tänään toteutui pitkään odoteltu kaverikoirien yhteislenkki ja palaveri. Kipsuttelimme Zeuksen kanssa hyvissä ajoin kirkonkylälle. Siinä me seisoskelimme ja odottelimme kyytiä kevät auringon lämmittäessä mukavasti. Jälleen kerran sai huomata, kuinka mukavaa on kulkea yhden, hyvin koulutetun ja yhteiskkuntakelpoisen koiran kanssa.
Siinä kun seisoskelimme ja jatkokyytiä odottelimme, käveli siitä ohi kunnallisvaaliehdokas. Hän kysyi olinko käynyt jo äänestämässä ja kehoitti äänestämään. Puheenaihe kääntyi koiriin, kunnallisvaaliehdokkaan tytär haluaisi koiran ja ehdokas kyseli oliko minulla tiedossa pentuja jotka olisivat mahdollisesti luovutuksessa kesäkuun alussa. Pudistelin päätäni, enhän tiennyt sellaisista, kun en tällä hetkellä aktiivisesti seuraa pentueita, en niiden suunnittelua, saati sitten toteutumista. Sanoin puolivitsillä, että minulta löytyy kolme koiraa, joista kyllä riittäisi muillekkin. En arvannut, että toinen ottaisi sen tosissaan, piti heti syödä sanansa, käyttää veto-oikeuttaa ja todeta, että eivät ne varmaan kyllä lapsiperheeseen sopisikaan. Kunnallisvaaliehdokas oli sitä mieltä, että Zeus kyllä voisi sopia, totesin, että ehkä niin, mutta ei sitä nyt kymmenvuotiasta koiraa kannata lapselle ostaa, ei ainakaan minun koiraani, joka tosin vasta heinäkuussa saavuttaa tuon kymmenen vuoden iän. Puhe jatkui koirista yleisellä tasolla, ehdokas pyysi ilmoittelemaan jos saisin jostain kuulla pentueista, ei kuulemma tarvitsisi olla edes puhdasrotuisia, ne kun ovat niin törkeän kalliita ja niihin täytyisi panostaa niin paljon enemmän. Liekö katseeni kertonut jotain, kun tämä jatkoi heti korjaten, "siis täytyyhän sitä tietenkin panostaa koiraan kun koiraan.." Lähtiessään kunnallisvaaliehdokas työnsi käteeni käyntikorttinsa ja muistutteli huomisesta äänestyspäivästä.
Kortti sujahti sujuvasti koulutusliivin taskuun ja mietin, että jos tuon lyhyen kohtaamisen perusteella pitäisi tehdä äänestysvalintansa, niin en äänestäisi. Ainakaan kyseistä ehdokasta. Hyppäsimme paikalle saapuneen auton kyytiin ja ajelimme kohti määränpäätä. Mukana olivat eväiden ohella tietenkin myös kiikarit ja määritysopas. No määritysopasta ei tarvittu kun sain listaan lisättyä pyyn, jollaisia kaksi oli juuri ylittämässä metsän kulkevaa soratietä.
Ilahduin melkoisesti, en muista milloin olisin viimeksi nähnyt kyseisen lajisia lintuja. Vuosien mittaan on jonkin verran tullut kohdattua metsäkanalintuja, mutta ei liiaksi asti. Fasaaneita, jotka kuuluvat peltokanalintuihin sen sijaan kävi säännöllisesti lapsuudenkotini lintujenruokintapaikalla syömässä. Ja kertaalleen, niin harmillista kuin se onkin, on yhden fasaaninpoikasen elämä päättynyt siihen, että ne sattuivat vastakkain Zeuksen kanssa.
Kohtaamispaikalle alkoi saapua väkeä, loppujen lopuksi kun lähdimme porukalla liikkeelle, oli ihmisiä ihan hyvän verran ja koiria 15. Aikalailla ja enimmäkseen hyvin sulassa sovussa matka jatkui kohti laavua ja nuotiopaikkaa. Katselin hieman harmisssani hyvin kituvasti palavaa nuotiota, joka savutti melkoisesti. Olisi tehnyt mieli käydä tulta kohentelemassa ja saada se palamaan ihan kunnolla, siinä määrin kun se olisi ollut mahdollista, mutta tyydyin tällä kertaa vain istumaan savussa. Zeusta hieman turhautti paikallaan kökkiminen, siispä se kertaalleen tölväisi kuuman kaakokupin nurin, melko taidokkaasti niin, että kuuma kaakao valui suoraan muovirasiaan. Ärsytti ja harmitti silti. Kaadoin itselleni uuden kupillisen kuumaa kaakaota, eikä mennyt kauaa, kun Zeus onnistui kippaamaan sen reppuni päälle. No sai siitä sentään muutaman suullisen juotua ennen sitä. Tympäisi pikkuisen enempi ja taisin vähän suutahtaa Zeukselle, täysin epäoikeudenmukaisesti tietenkin, eihän se sitä tahallaan tietenkään tehnyt. Ja sitten harmitti taas.
Yllättävän rauhallisesti sujui palaveri siinä savuavan nuotion äärellä, vaikka meillä oli siellä mukana 15 koiraa. Muutaman muun retkeilijän puolesta vähän harmitti. Ainakin irlanninsetterin kanssa retkeilleen miehen ja nuoren tytön hetki nuotiolla tuntui jäävän melko lyhyeksi, kun meidän porukkamme saapui paikalle. Olisihan heillä toki ollut mahdollisuus jäädä vielä nuotion ääreen istumaan, mutta omalle kohdalle miettien, niin olisinko niin tehnyt itsekään.
Olisin saanut paluumatkalla kyydin kotiin asti, Sanoin, että kävelen kyllä mielelläni siitä kirkolta, saisinpahan samalla kiikaroida järven lahdelta lintuja, josko sinne olisi tullut lisää havannoitavaa. Olihan sinne. Nokikanoja näkyi ainakin neljä, telkkä pareja oli puolenkymmentä, joutsenetkin istuivat jäänreunalla, sinisorsa koiras ja naaras olivat saaneet solmittua rauhan ja uiskentelivat sopuisasti yhdessä. Seurasin niitä kiikareillani ja sitten näin jotain muuta. Kuin ihmetellen sinisorsat kävivät pyörähtämässä lähellä lumivalkoista lintua, vähän sinisorsia suuremman. Määritysopas sai kyytiä, ohi kulkeva pyöräilijä lirutteli paikalle, kyseli olinko tunnistanut linnun. Sanoin, etten ollut löytänyt mitään lintua vastaavaa. Seurasin sitä kiikareilla, siinä se uiskenteli, vähän riistanväriä päässään, aavistus etukropassakin. Aavistuksen punertava nokka, vähän kuin haalistuneen punainen. Paikalle saapui lisää ihmisiä, yksi mies kaivoi esiin kameran valtavan kokoisen putken kanssa, epäili lintua uiveloksi, määritysopas kuitenkin kertoi ettei se voinut pitää paikkaansa. Edellinen pyöräilijä oli jatkanut matkaa, seuraava osasi kertoa, ettei kyseessä ollut mikään harvinainen läpimuuttaja, vaan leukistinen sinisorsa.
Siinä meitä sitten seisoi rivillinen ihmisiä ja yksi kääpiöpinseri ihmettelemässä lähes vitivalkoista sinisorsaa, eikä harmittanut yhtään, että lajilistalle ei tullutkaan uutta harvinaista lintulajia.
#29 räkättirastas.
#30 pyy
lauantai 8. huhtikuuta 2017
tiistai 4. huhtikuuta 2017
Töiden jälkeen ei ollut selkeästi mielessä se, miten päivä tulisi etenemään, sen verran ajatuksissa oli pyörähtänyt ajatuksen poikasta siitä, että yksi kiusallinen tunnistamaton lintuhavainto pitäisi yrittää käydä tunnistamassa. Jotenkin sille reissulle tuli pakattua reppu ja kiikaret matkaan mukaan, kuinkas muutenkaan.
Hieman harmitti, kun kyseinen kummajainen, lintu jonka mahdollisen lajin olin saanut rajattu kahteen, mutta joka oli silti vielä toistaiseksi päättänyt pysytellä tunnistamattomana, ei sitten näyttäytynyt ollenkaan.
Matka jatkui maantien laidasta soratielle ja sen päätyttyä pellon reunaa seurailevaa polkua pitkin. Tiirailtua tuli kiikareiden läpi pikkulintuja, lähinnä sinitiaisia, talitiaisia, keltasirkkuja ja viherpeippoja. Pääsinpä joutseniakin seuraamaan kiikaireiden avulla melko läheltä. Kuljimme hiljaksiin eteen päin ja juuri kun olimme saavuttamassa järven rantaa, polun vierestä, vetisestä maastosta pyrähti pieni kahlaajan näköinen, pitkänokkainen lintu kovaäänisesti ilmaan ja lensi tiehensä.
Sapetti, tietenkin.
Kiikareilla en ehtinyt linnun vauhtiin mukaan ollenkaan, kovasta yrityksestä huolimatta. Koirat siirtyivät järven rantaan ja ilokseni jo osittain rannasta hieman selälle päin auenneessa sulassa uiskenteli kolme telkkä pariskuntaan, yksi sinisorsa pariskunta ja yksinäinen nokikana. Hienoja olivat telkät ja sinisorsat, mutta listalle saatavana uutena lajitunnistuksena nokikana sai kyllä taas mielen varsin iloiseksi ja äskeisen harmin häviämään.
Palasimme takaisin päin, ilokseni ylitsemme lensi monilukuinen hanhiparvi, hienossa aurassa liitävät hanhet kuitenkin ehtivät lentää ylitsemme ja hävitä puuston taakse, ennen kuin ehdin taas kiikareiden kanssa niiden matkaan. Niinpä näiden hanhien laji jäi auttamatta tunnistamatta (ei se aina niin helppoa ole, vaikka kiikarit ehtisivätkin matkaan) ja se vähän kaiveli taas mieltä. No tämäkin harmitus hävisi, kun pääsin kiikaroimaan kurkia ja joutsenia, siitä samalta paikalta. Muuttavia lintuja tuntui olevan liikenteessä hirmuiset määrät.
Koirilla oli kiire päästä eteen päin ja pääsimme lyhyen kuraisen pätkän jälkeen pitkospuille. Ajattelin, että etenemisemme niillä karkottaa kyllä kaikki linnun lähimaastosta, mutta niin kai se sitten vain on ja niin kuin aikaisemmin tuumailin, niin jossain määrin koirien ehdoilla on mentävä, silloin kun ne mukana liikkuvat.
Töyhtöhyyppä parvi lensi ylitsemme, kun olimme siirtymästä metsänreunasta kohti pellonreunaa. Ei liene yllätävää, etten kiikaireden kanssa taaskaan ehtinyt niiden matkaan, mutta ylilento tapahtui niin matalalla, että lajitunnistus onnistui hyvin. Muutaman sarkaojan ja pusikon taakse laskeutui joutsenpariskunta kovaäänisesti, kurkkien huuto kantautui jostain kauempaa ja kilpahuudantaan kuului ottavan osaa myös jossain kauempana olevat joutsenet. Kiikaroinnista huolimatta uusia havaintoja ei tullut ja jälleen kerran tuli todettua, että pelkän laulun perusteella on kyllä puuston seassa istuvia pieniä lintuja todella hankala havaita.
Pääsimme pellonreunalta taas kulkemaan soratien laitaa. Aurinkokin alkoi lämmittää mukavasti ja yhtäkkiä havaitsin pellon yli kulkevalla "puhelinlangalla" istuvan vaaleahkon mötikän. Kiikareiden kantomatka ei riittänyt joten kuljin lähemmäksi koko ajan toivoen, ettei lintu vain lentäisi tiehensä. Määritysopastakin kaivelin repusta esiin ja kun sain linnun lopulta kunnolla näkyviin, huomasin ihailevani isolepinkäistä. Lintua, jollaisen olemasta olosta en edes ole tiennyt ennen tätä kevättä, mutta tämän haasteen myötä olen saanut näihinkin pikkuhiljaa tutustua ja lopulta saada sellainen lainakiikarin tähtäimeen.
Hetken aikaa vertailin lintua määrityoppaan kuviin ja totesin, että kyllä se isolepinkäinen on. Ja samanlaisen olin nähnyt jo kertaalleen aikaisemminkin muutamien peltojen, järven ja vielä parin muunkin pellon takana, toisella puolella kylää.
Jälleen kerran ilo oli ylimillään. Ainakin minun osaltani, koirat olivat jo kovasti sitä mieltä, että matka voisi vaikka jatkua eteen päin. Ja kun isolepinkäinen sitten lensi tiehensä, niin matka pääsi jatkumaan. Tosin vain muutaman mutkan verran, sitten kiikaroitiin taas kurkia, ja joutsenia, ja kurkia ja lisää joutsenia. Kuorohuudannan seurauksena matka jatkui pellon poikki metsäsaarekkeelle ja sieltä onnistuin näkemään närhen, lisää joutsenia ja kurkia, sekä kanadanhanhia.
Olihan niitä makea seurata, joutsenet, hanhet ja kurjet kun näkyivät viihtyvän kaikki samassa lätäkössä, pellon notkoon kertyneessä suuren suuressä vesilätäkkössä.
Matka jatkui pitkin koivukujaa ja pellonreunaa. Joutsenten keskellä näkyi viihtyvän kaksi töyhtöhyyppää, pellon yli lenteli sepelkyyhky, sitten toinen ja kolmaskin. Naakkaparven joukossa liikkui varis ja mustarastas naaras hyppeli pensaiden juurella. Viherpeipot päästivät yllättävän lähellä, ennen kuin pyrähtelivät tiehensä.
Lähellä järven rantaa käveli vastaan iäkkään puoleinen mies, joka kysäisi oliko pellon laitamilla kasvanut pajua. Katselin hämmästyneenä miestä ja vastaisin sitten, ettei minulla ole siitä aavistustakaan. Olin tiiraillut vain lintuja, ei siinä ollut ehtinyt panna merkille, oliko pajujen oksilla kissoja vai ei.. Olihan niissä, heti kymmenen metriä minusta taakse päin.
Hyvän matkaa saimme koirien kanssa kulkea ilman uusia havaintoja. Hyvä niin, sillä maasto oli melko vetistä ja märkää, kuraakin tuntui riittävän. Kun saavutimme pitkospuut matka jatkui vähän mukavammin, Adja oli tosin jo vähän väsähtänyt. Ei suostunut kulkemaan edellä enää ollenkaan, siinä me sitten mentiin, niin kuin Majakka ja Perävaunu. (pikainen tarkistus wikipediasta kertoo, että kyseisiä nimiä kantoivat kaksi tansakalaisen mykkäelokuvan hahmoa, oli nimittäin pakko tarkistaa onko tällaista sanontaa edes olemassa, niin täysin epäloogislta se kuulostaa. Nimittäin mitä tekemistä majakalla ja perävaunulla voisi noin niin kuin aikuisten oikeasti olla keskenään..)
Yllättäin ja tietenkin positiivisena yllätykenä onnistuimme Etnan kanssa hienosti ohittamaan kaksi koirakkoa, ei nyt suorastaan lähietäisyyltä, mutta näköetäisyydeltä kuitenkin. Kolmannen ohituskin onnistui ilman sen suurempia mölinöitä, vaikka vähän jotain sen suuntaista meinasi olla ilmassa. Matka jatkui varsin reippaasti, askellus pitkospuita pitkin oli mukavaa. Yhtäkkiä korviin kantaunut tieto päätyi perille asti ja sisäistin sen tiedon, ettei kyseisessä rantametsikössä konsertoiva lintu suinkaan ollut viherpeipponen, ei keltasirkku, punatulkku tai mikään tiainenkaan. Katse alkoi hakea laulajaa ja aika äkkiä se löytyikin. Kiikareiden avulla pääsin tarkkailemaan lintua hieman lähempää, mutta ihan heti ei mieleen kyllä välähtänyt mistä linnusta oli kysymys. Tyhmäksi linnuksikin ehdin sitä jo hieman moittia, kun se pyrähti tiehensä, katse ehti kuitenkin seurata mukana ja niin tämä "tyhmä lintu" naaras peippo esitteli minulle kauniisti laulavan koiraansa. Olisihan se pitänyt laulusta jo tunnistaa, tietenkin, vaan melkoisessa ruosteessa nämä tunnistustaitoni tuntuvat olevan.
Oli siinä iloa taas kerrakseen, heti mielessä alkoivat pyöriä vanhan tutun lastenlaulun sanat, "kuu kiurusta kesähän, puoli kuuta peipposesta..." Kiuru se on vielä näkemättä, vaan ilomielin kirjasin muistiin tämän tuoreimman lintuhavainnon. Askel alkoi hiljaksiin painaa minullakin, Zeuksen menoa sai vielä vähän hillitä, välillä vähän reippaamminkin, kun ihmisten ilmoille päädyttiin ja kirkonkylän läpi kuljettiin, mutta Adja se jatkoi Majakka ja Perävaunu linjaa.
Järven lahden rantamaille oli pakko vielä pysähtyä ja hieraista silmiään. Tottahan se oli, Vuorokauden aikana jääpeite oli vetäynyt kauas kauas rantamaista, tai ainakin kyseiseltä rannalta ja lahdella uiskenteleivien lintujen määrä moninkertaistunut eilisestä. Akselin ja Elinan ohella järvellä ui useampia telkkäpariskuntia, muutama koiras ilman naarastakin. Sinisorsa pariskuntiakin näkyi olevan ainakin kaksi ja sitten kaunein kaikista, yksinään uiva nokikana, jo toinen tälle päivälle.
Hiljaa mielessäni tietenkin toivoin, näiden kahden yksinäisen löytävän toisensa.
Kotona vilkaisin kelloa ja totesin, että näköjään siinä kiikaroinnin ohella tuli ulkoiltua ja ulkoilutettua koiria neljä tuntia. Kovasti ne olivat jo ruokaa vailla ja kellokin oli ehtinyt jo liki niiden ruoka-aikaa. Päätin kuitenkin itsekkäästi kirjailla ensin uudet havainnot muistiin.
Se kävi jotenkin näin
#20 käpytikka
#21 kanadanhanhi
#22 kurki
#23 naurulokki
#24 nokikana
#25 isolepinkäinen
#25 närhi
#25 sepelkyyhky
#25 peippo
Meni hetki ennen kuin huomasin, että nyt ei ajatus kulje ihan toivotulla tavalla. Naurahdin siskolle ääneenkin, että kyllä huomaa, että on ollut tuntitolkulla kiikaroimassa lintuja, kun ei pää toimi yhtään. Sisko siinä heti keksi kysyä, että tiesinkö miksi lintu aurassa toinen siipi on pidempi kuin toinen. No en tietenkään siihen hätään vastausta keksinyt, siskolla se sen sijaan oli enemmän kuin valmiina. "No koska siinä on enemmän lintuja." Niin tietenkin, loogista.
Korjasin lukemat kuntoon ja sivun reunaan lisäsin huomatukset siitä, että todennäköiset tunnistukset tältä päivältä niiden lisäksi olivat metsäviklo ja metsähanhi, mutta koskapa varmuutta niistä ei ole, en niitä viralliselle listalleni (jota tosin ihan omaksi ilokseni kerään) hyväksynyt.
Tunnistettuja lajeja on siis kertynyt reippaan viikon aikana reipas neljännessata joista uusimpina havaintoina olivat #23 naurulokki, #24 nokikana, #25 isolepinkäinen #26 närhi, #27 sepelkyyhky,
#28 peippo.
Haaveilen tietenkin ihan oikeasta linturetkestä ja siitä, että pääsisin jonkun asiantuntijan matkaan edes kertaalleen, sen verran amatöörimäiseltä ainakan tähän hätään tuntuu tämä oma touhu. Vaan se mikä lienee tärkeintä, on se, että tämä "höntsäily" on varsin mukavaa, joskin välillä vähän turhauttavaakin touhua, mutta onnistumisen ilo onkin sitten aina moninkertaista kun saa jonkun uuden lajin, joko vanhan tutun, tai sitten kokonaan uuden tuttavuuden plakkariin.
Koiriakaan tuskin haittaa tuo ulkoilujen kumma pidentyminen, toki ne varmaan toisivat, että pysyttelisimme jatkuvassa liikkeessä. Vaan eiköhän sitä vielä semmoisillekin lenkeille keritä, ettei kiikaireita oteta mukaan. Varsinkaan, kun ne taitavat kohta puoliin matkustella kohti Lapin erämaita jättäen minut tänne rannalle, tai pellonreunaan ruikuttamaan niiden perään.
Siihen asti yritän ottaa niistä ihan kaikan ilon ja hyödyn irti!
Hieman harmitti, kun kyseinen kummajainen, lintu jonka mahdollisen lajin olin saanut rajattu kahteen, mutta joka oli silti vielä toistaiseksi päättänyt pysytellä tunnistamattomana, ei sitten näyttäytynyt ollenkaan.
Matka jatkui maantien laidasta soratielle ja sen päätyttyä pellon reunaa seurailevaa polkua pitkin. Tiirailtua tuli kiikareiden läpi pikkulintuja, lähinnä sinitiaisia, talitiaisia, keltasirkkuja ja viherpeippoja. Pääsinpä joutseniakin seuraamaan kiikaireiden avulla melko läheltä. Kuljimme hiljaksiin eteen päin ja juuri kun olimme saavuttamassa järven rantaa, polun vierestä, vetisestä maastosta pyrähti pieni kahlaajan näköinen, pitkänokkainen lintu kovaäänisesti ilmaan ja lensi tiehensä.
Sapetti, tietenkin.
Kiikareilla en ehtinyt linnun vauhtiin mukaan ollenkaan, kovasta yrityksestä huolimatta. Koirat siirtyivät järven rantaan ja ilokseni jo osittain rannasta hieman selälle päin auenneessa sulassa uiskenteli kolme telkkä pariskuntaan, yksi sinisorsa pariskunta ja yksinäinen nokikana. Hienoja olivat telkät ja sinisorsat, mutta listalle saatavana uutena lajitunnistuksena nokikana sai kyllä taas mielen varsin iloiseksi ja äskeisen harmin häviämään.
Palasimme takaisin päin, ilokseni ylitsemme lensi monilukuinen hanhiparvi, hienossa aurassa liitävät hanhet kuitenkin ehtivät lentää ylitsemme ja hävitä puuston taakse, ennen kuin ehdin taas kiikareiden kanssa niiden matkaan. Niinpä näiden hanhien laji jäi auttamatta tunnistamatta (ei se aina niin helppoa ole, vaikka kiikarit ehtisivätkin matkaan) ja se vähän kaiveli taas mieltä. No tämäkin harmitus hävisi, kun pääsin kiikaroimaan kurkia ja joutsenia, siitä samalta paikalta. Muuttavia lintuja tuntui olevan liikenteessä hirmuiset määrät.
Koirilla oli kiire päästä eteen päin ja pääsimme lyhyen kuraisen pätkän jälkeen pitkospuille. Ajattelin, että etenemisemme niillä karkottaa kyllä kaikki linnun lähimaastosta, mutta niin kai se sitten vain on ja niin kuin aikaisemmin tuumailin, niin jossain määrin koirien ehdoilla on mentävä, silloin kun ne mukana liikkuvat.
Töyhtöhyyppä parvi lensi ylitsemme, kun olimme siirtymästä metsänreunasta kohti pellonreunaa. Ei liene yllätävää, etten kiikaireden kanssa taaskaan ehtinyt niiden matkaan, mutta ylilento tapahtui niin matalalla, että lajitunnistus onnistui hyvin. Muutaman sarkaojan ja pusikon taakse laskeutui joutsenpariskunta kovaäänisesti, kurkkien huuto kantautui jostain kauempaa ja kilpahuudantaan kuului ottavan osaa myös jossain kauempana olevat joutsenet. Kiikaroinnista huolimatta uusia havaintoja ei tullut ja jälleen kerran tuli todettua, että pelkän laulun perusteella on kyllä puuston seassa istuvia pieniä lintuja todella hankala havaita.
Pääsimme pellonreunalta taas kulkemaan soratien laitaa. Aurinkokin alkoi lämmittää mukavasti ja yhtäkkiä havaitsin pellon yli kulkevalla "puhelinlangalla" istuvan vaaleahkon mötikän. Kiikareiden kantomatka ei riittänyt joten kuljin lähemmäksi koko ajan toivoen, ettei lintu vain lentäisi tiehensä. Määritysopastakin kaivelin repusta esiin ja kun sain linnun lopulta kunnolla näkyviin, huomasin ihailevani isolepinkäistä. Lintua, jollaisen olemasta olosta en edes ole tiennyt ennen tätä kevättä, mutta tämän haasteen myötä olen saanut näihinkin pikkuhiljaa tutustua ja lopulta saada sellainen lainakiikarin tähtäimeen.
Hetken aikaa vertailin lintua määrityoppaan kuviin ja totesin, että kyllä se isolepinkäinen on. Ja samanlaisen olin nähnyt jo kertaalleen aikaisemminkin muutamien peltojen, järven ja vielä parin muunkin pellon takana, toisella puolella kylää.
Jälleen kerran ilo oli ylimillään. Ainakin minun osaltani, koirat olivat jo kovasti sitä mieltä, että matka voisi vaikka jatkua eteen päin. Ja kun isolepinkäinen sitten lensi tiehensä, niin matka pääsi jatkumaan. Tosin vain muutaman mutkan verran, sitten kiikaroitiin taas kurkia, ja joutsenia, ja kurkia ja lisää joutsenia. Kuorohuudannan seurauksena matka jatkui pellon poikki metsäsaarekkeelle ja sieltä onnistuin näkemään närhen, lisää joutsenia ja kurkia, sekä kanadanhanhia.
Olihan niitä makea seurata, joutsenet, hanhet ja kurjet kun näkyivät viihtyvän kaikki samassa lätäkössä, pellon notkoon kertyneessä suuren suuressä vesilätäkkössä.
Matka jatkui pitkin koivukujaa ja pellonreunaa. Joutsenten keskellä näkyi viihtyvän kaksi töyhtöhyyppää, pellon yli lenteli sepelkyyhky, sitten toinen ja kolmaskin. Naakkaparven joukossa liikkui varis ja mustarastas naaras hyppeli pensaiden juurella. Viherpeipot päästivät yllättävän lähellä, ennen kuin pyrähtelivät tiehensä.
Lähellä järven rantaa käveli vastaan iäkkään puoleinen mies, joka kysäisi oliko pellon laitamilla kasvanut pajua. Katselin hämmästyneenä miestä ja vastaisin sitten, ettei minulla ole siitä aavistustakaan. Olin tiiraillut vain lintuja, ei siinä ollut ehtinyt panna merkille, oliko pajujen oksilla kissoja vai ei.. Olihan niissä, heti kymmenen metriä minusta taakse päin.
Hyvän matkaa saimme koirien kanssa kulkea ilman uusia havaintoja. Hyvä niin, sillä maasto oli melko vetistä ja märkää, kuraakin tuntui riittävän. Kun saavutimme pitkospuut matka jatkui vähän mukavammin, Adja oli tosin jo vähän väsähtänyt. Ei suostunut kulkemaan edellä enää ollenkaan, siinä me sitten mentiin, niin kuin Majakka ja Perävaunu. (pikainen tarkistus wikipediasta kertoo, että kyseisiä nimiä kantoivat kaksi tansakalaisen mykkäelokuvan hahmoa, oli nimittäin pakko tarkistaa onko tällaista sanontaa edes olemassa, niin täysin epäloogislta se kuulostaa. Nimittäin mitä tekemistä majakalla ja perävaunulla voisi noin niin kuin aikuisten oikeasti olla keskenään..)
Yllättäin ja tietenkin positiivisena yllätykenä onnistuimme Etnan kanssa hienosti ohittamaan kaksi koirakkoa, ei nyt suorastaan lähietäisyyltä, mutta näköetäisyydeltä kuitenkin. Kolmannen ohituskin onnistui ilman sen suurempia mölinöitä, vaikka vähän jotain sen suuntaista meinasi olla ilmassa. Matka jatkui varsin reippaasti, askellus pitkospuita pitkin oli mukavaa. Yhtäkkiä korviin kantaunut tieto päätyi perille asti ja sisäistin sen tiedon, ettei kyseisessä rantametsikössä konsertoiva lintu suinkaan ollut viherpeipponen, ei keltasirkku, punatulkku tai mikään tiainenkaan. Katse alkoi hakea laulajaa ja aika äkkiä se löytyikin. Kiikareiden avulla pääsin tarkkailemaan lintua hieman lähempää, mutta ihan heti ei mieleen kyllä välähtänyt mistä linnusta oli kysymys. Tyhmäksi linnuksikin ehdin sitä jo hieman moittia, kun se pyrähti tiehensä, katse ehti kuitenkin seurata mukana ja niin tämä "tyhmä lintu" naaras peippo esitteli minulle kauniisti laulavan koiraansa. Olisihan se pitänyt laulusta jo tunnistaa, tietenkin, vaan melkoisessa ruosteessa nämä tunnistustaitoni tuntuvat olevan.
Oli siinä iloa taas kerrakseen, heti mielessä alkoivat pyöriä vanhan tutun lastenlaulun sanat, "kuu kiurusta kesähän, puoli kuuta peipposesta..." Kiuru se on vielä näkemättä, vaan ilomielin kirjasin muistiin tämän tuoreimman lintuhavainnon. Askel alkoi hiljaksiin painaa minullakin, Zeuksen menoa sai vielä vähän hillitä, välillä vähän reippaamminkin, kun ihmisten ilmoille päädyttiin ja kirkonkylän läpi kuljettiin, mutta Adja se jatkoi Majakka ja Perävaunu linjaa.
Järven lahden rantamaille oli pakko vielä pysähtyä ja hieraista silmiään. Tottahan se oli, Vuorokauden aikana jääpeite oli vetäynyt kauas kauas rantamaista, tai ainakin kyseiseltä rannalta ja lahdella uiskenteleivien lintujen määrä moninkertaistunut eilisestä. Akselin ja Elinan ohella järvellä ui useampia telkkäpariskuntia, muutama koiras ilman naarastakin. Sinisorsa pariskuntiakin näkyi olevan ainakin kaksi ja sitten kaunein kaikista, yksinään uiva nokikana, jo toinen tälle päivälle.
Hiljaa mielessäni tietenkin toivoin, näiden kahden yksinäisen löytävän toisensa.
Kotona vilkaisin kelloa ja totesin, että näköjään siinä kiikaroinnin ohella tuli ulkoiltua ja ulkoilutettua koiria neljä tuntia. Kovasti ne olivat jo ruokaa vailla ja kellokin oli ehtinyt jo liki niiden ruoka-aikaa. Päätin kuitenkin itsekkäästi kirjailla ensin uudet havainnot muistiin.
Se kävi jotenkin näin
#20 käpytikka
#21 kanadanhanhi
#22 kurki
#23 naurulokki
#24 nokikana
#25 isolepinkäinen
#25 närhi
#25 sepelkyyhky
#25 peippo
Meni hetki ennen kuin huomasin, että nyt ei ajatus kulje ihan toivotulla tavalla. Naurahdin siskolle ääneenkin, että kyllä huomaa, että on ollut tuntitolkulla kiikaroimassa lintuja, kun ei pää toimi yhtään. Sisko siinä heti keksi kysyä, että tiesinkö miksi lintu aurassa toinen siipi on pidempi kuin toinen. No en tietenkään siihen hätään vastausta keksinyt, siskolla se sen sijaan oli enemmän kuin valmiina. "No koska siinä on enemmän lintuja." Niin tietenkin, loogista.
Korjasin lukemat kuntoon ja sivun reunaan lisäsin huomatukset siitä, että todennäköiset tunnistukset tältä päivältä niiden lisäksi olivat metsäviklo ja metsähanhi, mutta koskapa varmuutta niistä ei ole, en niitä viralliselle listalleni (jota tosin ihan omaksi ilokseni kerään) hyväksynyt.
Tunnistettuja lajeja on siis kertynyt reippaan viikon aikana reipas neljännessata joista uusimpina havaintoina olivat #23 naurulokki, #24 nokikana, #25 isolepinkäinen #26 närhi, #27 sepelkyyhky,
#28 peippo.
Haaveilen tietenkin ihan oikeasta linturetkestä ja siitä, että pääsisin jonkun asiantuntijan matkaan edes kertaalleen, sen verran amatöörimäiseltä ainakan tähän hätään tuntuu tämä oma touhu. Vaan se mikä lienee tärkeintä, on se, että tämä "höntsäily" on varsin mukavaa, joskin välillä vähän turhauttavaakin touhua, mutta onnistumisen ilo onkin sitten aina moninkertaista kun saa jonkun uuden lajin, joko vanhan tutun, tai sitten kokonaan uuden tuttavuuden plakkariin.
Koiriakaan tuskin haittaa tuo ulkoilujen kumma pidentyminen, toki ne varmaan toisivat, että pysyttelisimme jatkuvassa liikkeessä. Vaan eiköhän sitä vielä semmoisillekin lenkeille keritä, ettei kiikaireita oteta mukaan. Varsinkaan, kun ne taitavat kohta puoliin matkustella kohti Lapin erämaita jättäen minut tänne rannalle, tai pellonreunaan ruikuttamaan niiden perään.
Siihen asti yritän ottaa niistä ihan kaikan ilon ja hyödyn irti!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)