LIFE IS NOT MEASURED BY THE NUMBERS OF BREATHS WE TAKE, BUT THE MOMENTS THAT TAKE OUR BREATH AWAY.

WE WISH YOU A HAPPY NEW YEAR!!

Tuli käytyä tässä taannoin ruskaretkellä Pohjois-Suomessa. Ohessa muutamia kuvamuistoja matkan varrelta, joka oli varsin onnistunut alkumatkan vastoinkäymisistä huolimatta. Kuvaa klikkaamalla se aukeaa suuremmaksi. 

Kuerlinkat, Äkäslompolo

https://www.suomenvesiputoukset.fi/vesiputoukset/suomen-vesiputoukset-luettelossa/kuerlinkat/

Undista vetten pauhina hieman jänskätti, mutta mummeli 

uskalsi poseerata ilman turhia pelkoja. 

Ensimmäinen tällä reissulla huiputettu tunturi oli Kuer tunturi. 

Undis Kuerin huipulla.

https://www.luontoon.fi/pakasaivo

Etnan ja Undiksen kanssa Pakasaivon kalliolla. 

Äkäslompolon aamu.

Undiksen katse kaukaisuudessa Aakenuksen huipulla. 

Voimakkaasta tuulesta johtuen maisemien ihailu jäi vähemmälle,

kun piti saada mummo suojaan tuulelta. 

Aakenuksen rinteillä.

Tuulitukka. 

Matkalla Särkitunturin laelle. 

Särkitunturin huipulla. 

Etna Särkitunturilla. 

Me.

Pallaksen keroilla. Ihan ylösasti emme nousseet, 

kun yhdellä jos toisellakin alkoi askel jo vähän painaa.

Reipas ruskaretkeläinen.

 

 Avasin pitkästä aikaa taas tietokoneen, tarkoituksenani hoitaa muutamia virallisia asioita ja samalla viimeistellä blogiteksti julkaistavaan kuntoon. (Tai rehellisyyden nimissä siis käydä julkaistavat kuvat läpi ja kirjoittaa blogiteksti, joka puuttuu vielä kokonaisuudessaan.) Vaan eihän tässä ihan niin käynyt. Olen jo pitkään katsellut blogin ulkoasua tiedostaen sen, että sitä pitäisi päivittää. Joskus vuosia sitten siinä oli kuitenkin niin paljon haastetta, että asia jäi pitkäksi aikaa pelkän ajatuksen asteelle. 

Samalla olen miettinyt myös blogin nimeä. Kertaalleen jo vuosia sitten meinasin vaihtaa sekä blogin nimen, että osoitteen, mutta totesin sitten, että siitä voisi olla enenmmän haittaa kuin hyötyä. Kun aikanaan aloittelin kouluprojektin merkeissä ensimmäistä blogia ja rakentelin ensimmäisiä kotisivujani, minulla oli vain yksi koira, Zeus. Aika on jättänyt näistä kaikista, ensin hävisivät netistä kotisivut, sitten vanha blogi ja vuosia myöhemmin kuoli koira. Sitä ennen elämään oli kuitenkin tullut paljon muutoksia. Tämän blogin aloittelin vanhaan blogiin liittyneiden haasteiden jälkeen maaliskuussa 2011 

Oikeastaan tämän blogin tositarinat alkavat siitä, miten minulle tuli ensin koira, sitten kani ja jatkui siitä, miten molemmat laumat kasvoivat. Lopulta koiria oli kolme ja kaneja yhteensä 5 joskin yhtäaikaisesti kuitenkin enintään vain neljä. Siihen väliin mahtui myös muutaman vuoden ajan jatkunut kesyhiiri harrastus, muutama lisko ja lipaston laatikollinen jauhomatoja ja - pukkeja. Vuosien kuluessa alkoivat ensin vähentyä kanit, sitten koirat. Tähän päivään asti pidin blogin nimenä ZEUS, ETNA JA ADJA, tänään ajattelin kuitenkin tehdä siihen asiaan muutoksen. 

Elämä ei ole aina mennyt toivomallani tavalla. Vuosia sitten suunnittelin vakaasti aloittavani kääpiöpinsereiden kasvattamisen, ja niinpä otin molemmat tyttökoirat vastaan suurin odotuksin. Etna tulikin alunperin sijoituskoiraksi, eli minulla olisi ollut mahdollisuus pennuttaa Etna vasta sijoitussopimuksen täytyttyä. No jokainen, joka on edes pienen hetken verran seurannut meidän elämäämme, tietää, ettei Etnasta ollut jalostuskäyttöön, eivätkä suunnitelmat toteutuneet Adjankaan kohdalla. Kun tein päätöksen sen streriloimisesta sain kuulla olevani liian ehdoton ja pyrkiväni liian täydelliseen. Todettiin, etten tällä menolla kasvata yhtään pentuetta. Joskus ehdottomuus kannattaa, mikä onni onkaan, ettei Adjalla koskaan teetetty pentuja, vaikka surupuserossa sen päätöksen aikanaan teinkin. Eikä haittaa sekään, että Zeuksen jälkeläiset rajoittuvat kolmeen pentueeseen. Ja näistä jälkeläisistä ainoastaan yksi on lisääntynyt edelleen. Jos totta puhutaan, niin mielestäni olisi ollut parempi, jos tämä pentue olisi jäänyt syntymättä. Jälkiviisaus on tunnetusti sitä parasta viisautta, mutta jos en olisi sokeutunut ajatuksesta Zeuksen "lapsenlapsista", niin en ikinä olisi suositellut tuosta pentueesta jälkeläistä kenellekään. Tykkäsin kyllä pentueen emästä, se oli oikeissa käsissä tosi kiva koira, valitettavasti pentueen isästä ei kuitenkaan voi sanoa samaa. Enkä tiedä onko "tosi kiva" riittävä perustelu sille, miksi koiralla pitäisi pennut teettää. 

Samaan aikaan, kun Adja oli vielä ajatuksen asteella, minulle sanoi kokenut kääpiöpinsereiden kasvattaja, että minun pitäisi laittaa Etna pois. Että jos todella halusin pitkän linjan menestyväksi kasvattajaksi, ei kannattanut kerätä "paskaa nurkkiin" vaan siitä olisi päästävä eroon. Ellei koirasta siis olisi jalostuskäyttöön, se pitäisi pistää eteen päin tai kokonaan pois. Ei sopinut minun ajatusmaailmaani. Faktahan on se, että jos olisin tuolloin kuunnellut sitä mitä minulle silloin sanottiin, olisin säästynyt monilta huolilta ja murheilta, kyynelistä puhumattakaan. Minä valitsin kuitenkin kulkeakseni sen toisen tien, pitkän, pimeän ja kivisen, ja kompastelemalla sitä on eteen päin kuljettukin. 

Vuodet ovat kuluneet, suureksi surukseni elokuun 20. päivä 2017 Zeus loukkasi itsensä niin pahasti, että päätin kolme vuorokautta myöhemmin, eläinlääkäreiden konsultoimisen jälkeen päästää sen pois. Jäljelle jäivät Etna ja Adja jolla on läpi elämänsä ollut monenlaisia vaivoja ja jolle reilu vuosi sitten ilmestyi aivan uudenlaisia, elämään suuresti vaikuttavia oireita. Adjan elämä päättyi 19. elokuuta kolme päivää vajaa kolme vuotta isänsä, Zeuksen hautaamisen jälkeen. 

 Huomasin, että blogin alkuperäisestä nimestä oli jäljellä enää yksi koira, koira jonka kanssa elämää eletään eteenpäin päivä kerrallaan. 

Vuosia sitten, kun vielä haaveilin siitä, että joskus alan kasvattamaan koiria, kääpiöpinsereitä, pyörittelin kennelnimi vaihtoehtoja mielessäni pitkään. Kasvattajan peruskurssin kävin vuosia sitten ja jäljellä oli kennelnimen anominen. Halusin erilaisen, omanlaisen nimen, jota ei helposti sekotettaisi mihinkään toiseen. Nimen johon voisi liittää helposti niin suomen, kuin englanninkin kieliset loppuosat. Harmikseni olin antanut koirille niin pöljät kutsumanimet, ettei niitä yhdistelemällä saanut mitenkään päin toimivaaa nimeä. Kunnes yksi päivä tajusin pellolla kutsuvani kolmea koiraa vain yhdellä sanalla. Aikaisemmin olin aina huutanut jokaista nimellä "Zeus, Etna ja Adja", sama vaikutus oli sillä, kun huusin vain "zenadjan", ne juoksivat luokseni kaikki. 

Sain haluamani kennelnimen vuosia sitten, mutta en tiedä tarvitsenko sitä koskaan. Vuosi sitten tiesin, että Vaasan alapuolelle oli syntymässä tsekinpaimenkoira pentue, puolitoista viikkoa sen jälkeen sain tietää, että minulle oli "pedattu" pentueesta narttupentu ja minun pitäisi pikimiten olla siihen suuntaan yhteyksissä. Kaikki tuntui hyvin epätodelliselta, se että iso pyörä lähtisi pyörimään ja minulla saattaisi kahden kuukauden päästä olla pentu talossa. Olimme kasvattajan kanssa tavanneet vuosia sitten, kun joku oli minua rohkeampi ottamaan ratkaisevan askeleen ja astelemaan lähemmäksi omaa unelmaansa. Nyt oli minun vuoroni, suhteista on toisinaan hyötyä. 

Niinhän siinä kävi, että minulle oli varattu tsekinpaimenkoiran narttupentu ja seuraavaksi minulta kyseltiin, minkä haluaisin sen viralliseksi nimeksi. Tai lähinnä sitä, olisiko minulla ehdotusta kennelnimen jatko-osalle jonka pitäisi alkaa z-kirjaimella. Totesin, että ei ole, ja hiljaa mielessäni mietin, että olisikohan, sittenkin. Tulin maininneeksi, että minulla on kennelnimi joka alkaa samalla kirjaimella. Ehkä joskus asiat menevät niin kuin on tarkoitettu, sain koiran, jonka virallisessa nimessä on minulle myönnetty kennelnimi. Päätyessäni valitsemaan oman kennelnimen, halusin, että se muistuttaisi minua aina siitä, mistä kaikki sai alkunsa. Kun Undiksen kasvattaja kirjoitti sen virallisen nimen someen, huomasin, että se totisesti muistutti niistä kahdesta, joista olin joutunut päästämään irti. Se toi paljon muistoja mieleen ja sai kyyneleet silmiini. Tiedän kuitenkin, että ikävä helpottaa aikanaan, eivätkä muistotkaan enää joskus tee kipeää. 

Vaikka tuota minulle myönnettyä kennelnimeä ei koskaan käytettäisi mihinkään muuhun, siitä tulee nyt osa tätä blogia. Tästä eteenpäin kirjotan tekstini aina sen alle. On aika antaa Zeuksen ja Adjan olla, ehkä muistella niitä toisinaan, ikävöidäkin silloin tällöin. 

Jatkossa aion kuitenkin keskittyää eläviin, Etnaan ja Undikseen, 

sekä seikkailuihimme elämän reunalla. 

Pieni kainaloinen olisi täyttänyt tänään yhdeksän vuotta ja elämä olisi mennyt toisella tavalla. Viime vuoden lopulla valmistellessani joulukortteja mietin kyyneleet silmissäni, uskallanko laittaa kortin loppuun myös koirien nimet. Silloinkin elimme päivän kerrallaan, enkä tiennyt onko minulla vielä jouluna kaksi koiraa. Elin pelonsekaisessa toivossa miettien sitä, olinko tehnyt oikean vain väärän päätöksen. Vuosi sitten askeltani painoivat huolet ja sydän oli surusta raskas. Päivät kuluivat ja muuttuivat ensin viikoiksi ja sitten kuukausiksi. Sain huomata, ettei minulla ollut joulunaikaan enää vain kahta, vaan jo kolme koiraa. Kävi myös selväksi se, että vaikka olin aloittanut jo luopumisen ja surutyön pientä kainaloista ajatellen, jouduin aloittamaan sen ihan alusta, kun sydän täyttyikin surusta ja kaipuusta läheisen ja rakkaan ihmisen pois menon johdosta. 

Harva se päivä kuljin koirien kanssa pellon reunaa itkien. Elämän iloa täynnä oleva koiranpentu ja kaksi "vanhaa koiraa" pitivät ajatukset kiireisinä, suru ei ollut läsnä koko ajan, vaikka kaipaus olikin, se tuli aaltoina. Järkyttävin oli hetki, kun tulin kerran pitkän päivän jälkeen koirien kanssa kotiin. En saanut edes kenkiä pois jaloista, kun valuin seinää pitkin lattialle. Silloin tuntui siltä, että pään yli oli lyönyt surun hyökyaalto, enkä selviäisi siitä ikinä. Istuin lattialla itkien ja koirat pyörivät hädissään ympärillä samalla, kun minä yritin saada rintaa puristavan kivun ja huutavan tuskan hellittämään. 

Kuolema on tullut viime vuosina vastaan useita kertoja, tavalla toi toisella. Toisinaan täysin varoittamatta, toisinaan niin, että sen lähestymisestä on ollut jo aavistus. Suru tulee aaltoina edelleen, toisinaan nostaen aallon terävälle huipulle, toisinaan paiskaten mukanaan valtavien vesimassojen alle, niin syvälle uppeluksiin, että tuntuu ettei sieltä pääse enää pintaan koskaan. Olen itkenyt ja ikävöinyt ihmisiä ja saanut huomata sen, että surun tunne on sama, kun on aika jättää hyvästit nelijalkaisille ystäville.  Se ei tarkoita sitä, että rinnastaisin ihmisen menettämisen ja koiran menettämisen saman arvoisiksi, vaan sitä, että se tuntuu samalta. Kun kävin viimeisimmän kerran ottamassa osaa lähellä olevan ihmisen suruun, totesin, ettei minulla oikein ole sanoja, että en osaa pukea sanoiksi sitä mitä haluaisin sanoa. Hän totesi, ettei sanoja tarvita, että ei hänelläkään ole sanoja.  Olen vuosien mittaa joutunut prosessoimaan surua paljon, ennen kaikkea tekemään itselleni selväksi sen, että jokaisella ihmisella on oikeus suruun, minullakin. Eikä sitä tarvitse selitellä kenellekään. Elämä puolestaan on opettanut sen, etten minä enää koskaan halua kätkeä surua sisääni, en pitää sitä salassa siellä, ettei kukaan muu sitä huomaisi. Vuosia sitten päätin, että suru saa tulla ja olla, mutta se ei saa jäädä.

17- vuotiaana kirjoitin päiväkirjaani jostakin lainatut lauseet. 

"En itke, vaikka ikävöin, 

mua muistot lohduttaa. 

Nuo samat muistot, päivin öin, 

voi niin myös  satuttaa." 

Kauniit muistot kantavat kyllä, ja kipeät muistot tulee pikkuhiljaa käsiteltyä pois. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kipeimpiä muistoja ovat kuitenkin ne kaikista kauneimmat. 

Minulla on ikävä sitä pientä kainaloista, joka ei ehtinyt ihan 9 vuotta nukkua pää käsivarrellani leväten ja olla sylissä sydän sydäntä vasten. Ikävä sitä pientä rakasta ja niin raivostuttavaa, intohimoisesti ruokaan suhtautuvaa Adjaa, joka olisi syönyt itsensä hengiltä jo monta vuotta sitten jos olisi saanut. Sitä Adjaa, joka lenkillä asteli minun jalanjäljissäni ja oli varjonani aina siellä missä minäkin. 

Viime viikolla asiakkaan luona pysähdyin katsomaan ikkunasta ulos kyynelet silmissä ja kuuntelemaan, kun elämänsä ehtoopuolen kulkija alkoi laulaa cd:n mukana. 

 "Viimeiset veneet kun palaavat rantaan, 

illaksi kääntynyt päivä on. 

Piirretään vielä hei  sydämet santaan, 

valvotaan vierellä nuotion

Piirretään vielä hei sydämet santaan, 

valvotaan vierellä nuotion. 

Viilenee hiukan jo hvyäily tuulen

joutsenet oikovat siipiään.

Kanteleen soittajan uupuvan kuulen,

sirkatkin riisuvat pois kenkiään. 

Kanteleen soittajan uupuvan kuulen, 

sirkatkin riisuvat pois kenkiään. 

Useimmat päivä pian unholaan vaipuu

joitakin kauemmin muistella saan

Kipein ja suloisin niistä jää kaipuu

yhdessä jotka me taivalletaan.

kipein ja suloisin niistä jää kaipuu

yhdessä jotka me taivalletaan." 

Adjan suhteen, minulla oli vielä reilu kuukaisi sitten kaksi toivetta. 

Vain kaksi.

 Ensimmäinen oli se, että se ehtisi täyttää 9 vuotta. 

Toinen, että se pääsisi vielä kerran Lappiin. 

Kumpikaan näistä toiveista ei ehtinyt toteutua. Minun kohdallani elämä harvoin on mennyt, niin 

kuin olisin toivonut. 

Kyläilemässä pienen Adjan kanssa.

Kylässä "kissatalossa", ystävän luona, Adja 4 kk.

Syyslenkillä.

Pahvilaatikossakin paidan alla, jouluna Äkäslompolossa. 

Pähee pikku pinseri. 

<3

Kahvilla Kouvolassa. 

Olen elänyt tätä kesää päivän kerrallaan, välillä töiden ja helteiden uuvuttamana, katsellen koiriani herkin silmin. Olen istunut itkien hiljentyvään iltaan monet kerrat sylissäni lauman keskimmäinen, pikku musta, jolle useimmiten ei riittänyt se, että sai olla lähellä, vaan se halusi olla sydän sydäntä vasten ja vieläpä mieluiten niin, ettei siinä välissä mahtunut edes ilma liikkumaan. 

Minä seurailin koirien ilmeitä, eleitä ja olemusta pohdiskellen sitä asiaa, että saapa nähdä, jääkö tämä tyttöjen viimeiseksi kesäksi. Etnalla on välillä elämä ahdistanut tavallista enemmän ja sen kanssa on edelleen voimassa sääntö, että se saa olla, niin kauan kuin hyviä päiviä on enemmän kuin pahoja päiviä. 

Adjan vointia seurailin toisenlaisin silmin. Olin luvannut sille, ja ennen kaikkea itselleni, ettei sen enää koskaan tarvitse kulkea sellaista tuskien taivailta, mitä me viime syksynä taivalsimme. Rauhoituksesta rauhoitukseen hajoilevien kynsien kanssa, joista poistettiin kaikki hapertunut mitä irti saatiin, ja hoidettiin sitten äärettömän kipeitä vereslihalla olevia kynnen raakileita, jotka piti puhdistaa joka päivä ja kääriä uudelleen siteisiin. Kipulääkityksestä huolimatta se oli koiralle tuskallinen vaihe, kun odoteltiin sitä, että ytimen päälle kasvaa uusi kynsi. Adja oli aina kiltti koira, mutta hoitotoimenpiteiden seurauksena se alkoi väistää minua, häntä alistuneesti heiluen se lähti pois aina kun aavisti, että kohta taas hoidetaan kynsiä. 

Ensimmäiset oireilevat kynnet olivat etutassussa, oikeastaan aluksi sitä hoidettiin vain kynsitraumana, mutta oireet levisivät. Muistan kun eläinlääkärillä sanoin, että jos oireet ilmestyvät myös takajalkoihin, niin sitten Adja saa mennä. Ettei sen tarvitse kärsiä minun takiani niin paljon. En pitänyt lupaustani, en sillä kertaa. Olin ollut yhteyksissä erään Adjan sukulaiskoiran omistajaan. Kyseiselle koiralle oli puhjennut SLO jo melko nuorella iällä. Koiraa oli kuitenkin lähdetty hoitamaan ja kun sopivat ylläpitolääkkeet löytyivät, kynnet lähtivät paranemaan ja koira pystyi elämään normaalia elämää. Halusin kokeilla samaa, vaikka ensi alkuun olin ollut vuoren varma jo siitä, etten lähde sille tielle, että Adjan kynnet kuoritaan ja sitten odotellaan, että tilalle kasvaa uudet kynnet. Adjaa lähdettiin hoitamaan ääreisverenkiertoa parantavalla lääkkeellä, biotiinilla sekä rasvahappolisällä. Alun painajaisen jälkeen vaikutti siltä, että saattoi olla olemassa mahdollisuus paremmasta huomenesta. 

Adja oppi huolehtimaan itse lääkkeiden saamisesta, aamuin illoin se ruoan jälkeen ilmoitti, että olisi lääkkeiden aika. Välillä meillä oli oikein lääkejono, kun Adja sai omansa, odotti Etnakin saavansa jotain. Undiskin yritti, mutta se jäi ilman, ajattelin, että josko se ei oppisi kerjäämään. 

Syksyn kelit olivat varsin haastavat, kun yksi kynsien kannalta oleellisen tärkeä asia, oli pitää ne kuivina. Syksystä kuitenkin selvitiin ja tuli talvikin vähäksi aikaa ennen kevättä. Minulla tuli kyyneleet silmiin aina kuin muistelin sitä, miten tuskallista Adjalle oli sen kynsien hoito. Kipulääkityksestä huolimatta se yritti toisinaan purra, kun väkisin sattui, vaikka kuinka varovasti yritti sen kanssa toimia.

Vuosien mittaa Adjalla on ollut paljon muutakin vaivaa, se ei ollut kovinkaan vanha kun todettiin, että sen olevan "puolikalju" siitä syystä, että osa sen karvatupeista oli tuntemattomasta syystä kuoliossa. Tämähän ei sinällään koiraa vaivannut ollenkaan, vaikka se ohutkarvainen olikin. Se mikä sitä vaivasi ja vei minultakin kirjaimellisesti yöunet välillä lähes kokonaan, olivat vatsavaivat jotka välillä kroonistuivat todella pahaksi. Meille oli ihan normaalia se, että Adja herätti öisin 20 minuutin välein, koska sen piti päästä ulos, mutta aina sekään ei riittänyt. Laskin vuosia sitten yhtenä yönä, käyttäneeni sen tunnin aikana ulkona n. 10 kertaa, joka kerta se kävi tirauttamassa pienen tipan kakkaa ja tuli takaisin sisälle. Tämä vaiva saatiin helpottamaan ajan kanssa, mutta oireet palasivat toisinaan, eivät tosin koskaan enää ihan niin pahana, kuin tuolloin. Adjalle oli kuitenkin normaalia herättää useamman kerran yössä ja pyytää ulos. Ellen ehtinyt viedä, se teki tarpeensa sisään vasten tahtoaan, koska sen oli pakko. Tänä kesänä nämä vaivat taas pahentuivat ja Adjan dosettiin lisättiin lääkkeet tukemaan sen vatsan toimintaa. Tämän hetkisen työni luonne mahdollistaa sen, että voin käydä kotona usemman kerran päivän aikana päästämässä koirat ulos, siitä huolimatta Adja saattoi sillä välin, kun olin töissä tehdä tarpeensa sisään usemman kerran. Sitten se alkoi toisinaan myös pissaamaan sisään, mitä se ei ollut aikaisemmin tehnyt.

Muistan joskus väsyneenä raivonneeni, että on se kumma, että kun pentu oppii sisäsiistiksi, niin aikuinen koira alkaa paskoa sisään. Toinen katsoi vain häntää heilutten säälittävänä suoraan silmiin, kuin anteeksi pyydellen, että kun on pakko, niin on pakko. 

Totesin, etten minä jaksa, jos sama paskarumba alkaa alusta, että en jaksa nousta enää monta kertaa yössä  viemään koiraa ulos, siinäkin oli jo tekemistä ihan tarpeeksi, kun Undis oli repoveden reissun jälkeen viikon vatsa löysällä En tiedä mitä tapahtui, mutta seuraavina päivinä, kun tulin töistä kotiin aina valmiina ensimmäisenä siivoamaan, ei ollut siivottavaa. Oli vain kaksi koiraa joilla oli kiire ulos ja kolmas, jolla ei ollut. Adja on koko elämänsä ajan ollut sellainen, että kun se hengityksestä kuulee, että olen herämäässä, niin se oli jo jalkeilla ja jalat ristissä odottamassa, että pääsisi ulos. Välillä itkun kanssa, kun kiire oli niin valtava. Kun se hyppäsi sängystä alas, sen piti päästä suoraan ulos. Yhtäkkiä mitään tarvetta ei enää ollut, kun aamulla nousin se saattoi jäädä sänkyyn, kun kävelin takaovelle, se kävi pyörähtämässä siinä ja lähti pois. Se saattoi kiertää koko aamulenkin tekemättä tarpeitaan. Olin ihmeissänä ja hämmästelin, iloitsinkin siitä, että yhtäkkiä kuin napista painamalla, sen suolentoiminta normalisoitui. Niin ensi alkuun luulin, mutta ei siinä käynytkään niin. 

Adja saattoi olla yö aikaan levoton, mutta kun olisin vienyt sen ulos, se kääntyi ovella takaisin. Kun tulimme lenkeiltä kotiin, se ei olisi halunnut tulla sisään ja jäi eteiseen istumaan. Ulkona kun se ruopi, se loppui aina vingahdukseen. Huomasin, että yksi kynnen kuoriosista oli taas lähtenyt kohoamaan. Kerran kun Adja istui sylissä ja romplasin sitä läpi, huomasin, että yksi sen iso poskihammas on kulunut niin, että hermo oli näkyvissä. 

Kotona Adja oli aina siellä missä minäkin, eikä sille riittänyt että se sai olla lähellä. Sille oli erittäin luonteenomaista tehdä itseään tykö koko ajan. Se saattoi olla sylissä ja siinäkin vielä yrittää päästä vielä lähemmäksi. Yhtäkkiä huomasin, että olin istunut jo pitkään juomassa iltateetä nojatuolissa, eikä Adja ollut siinä. Samoin saatoin aamulla juoda aamukahvit ilman, että Adja oli pyrkimässä syliin. Se ei ollut toisten koirien kanssa ulkona, vaan istui häkissä. Jos Adja huomasi, että olin lähdössä jonnekin, se hiippaili häntä koipien välissä perään, tai meni istumaan eteiseen. 

Adja on aina halunnut olla lähellä, pienestä asti sillä on ollut tapana lenkeilläkin kulkea pääsääntöisesti aina minun takanani. Välillä niin, että jatkuvasti kantapääni kopsahteli sen kuonon alle. Lopulta se löysi juuri oikean etäisyyden ja siinä se kulki. Aloin pitää sitä lenkillä irti, että näkisin paremmin miten se liikkuu, vaan se kulki edelleen takanani, poiketen muutaman kerran tien sivuun ja palaten sitten takaisin omalle paikalleen. Kävelyn jälkeen se ei olisi halunnut tulla sisään ja oli muutenkin hieman erikoinen. Kun nostin sen syliin se alkoi täristä ja tärisi pitkän aikaa. 

Etutassun kynnen kuoriosa oli melkein irti ja seurasin huolestuneena muita kynsiä, joko nekin alkavat taas oireilla. Kovin kauniita kynsiä niistä ei koskaan ollut tullut, vaan niistä oli kyllä selvästi nähtävillä se, että jotain häikkää niissä oli. Oleellista oli kuitenkin se, että kynsiaines oli kovaa ja kestävää, eikä sellaista haperoa, mitä se ennen lääkitystä oli ollut. 

Totesin, ettei Adja enää tullut sohvalla syliin, koska se ei halunnut hypätä, illalla se kuitenkin tempaisi itsensä sänkyyn, ennen kuin ehdin nostaa ja vingahti samalla. Tärinä alkoi taas, mutta kun Adja pääsi käpertymään vakio nukkumapaikalleen, pää kasivarrellani leväten, se rauhoittui nopeasti. Se ei kuitenkaan halunnut, että Etna tulee sen lähelle. Yöllä se heräsi muutaman kerran ja nousi istumaan ja läähättämään. Juotin sen kertaalleen ja se rauhoittui taas nukkumaan. Aamulla kun nostin sen lattialle, se käveli suoraan häkkiin istumaan, eikä halunnut että Etna tai Undis tulevat sen lähelle. Ruokansa se tuli syömään, mutta oli muuten haluton liikkumaan, siitä oli luettavissa, että se haluaa syliin, mutta ei edes yrittänyt hypätä. 

Useiden viime syksyisten elänlääkäri käyntien ja operaatioiden aikana Adja oli oppinut pelkäämään eläinlääkärille menemistä. Olin luvannut sille ja ennen kaikkea itselleni, ettei sen tarvitse enää koskaan kärsiä minun takiani. Olin jo pitkään miettinyt, että mihin minä vedän sen rajan, kuinka pitkälle lähden lääkityksen avulla pitämään koiria kiinni tässä elämässä. Ajattelin, että se raja tulee vastaan siinä kun Adjan ei enää ole hyvä olla, eikä sen enää ollut. Kävin muutaman tunnin töissä ja palasin kotiin ennen seuraavaa asiakasta. Olisin vienyt Adjan yksin ulos, mutta se kääntyi ovelta takaisin. Se ei ollut sinä aamuna tehnyt tarpeitaan enää ollenkaan. Rajasin sille kokonaan oman tilan ja kävin vielä tunnin töissä. Olin saanut Adjalle ajan eläinlääkärille ja asiakkaalta lähdettyäni totesin, että meillä oli yhteistä aikaa jäjellä vajaa kolme tuntia. Kotiin ajaessa kyyneleet valuivat pitkin poskia ja olisi tehnyt mieli huutaa ääneen. Kotona Adja odotti siinä, mihin olin sen jättänyt. Nostin sen syliin ja kömmin sen kanssa sänkyyn peiton alle. Siihen se käpertyi kainalooni ja ihmetteli miksi itkin. Nukahdimme molemmat. Nousin 15 minuuttia ennen kuin piti olla eläinlääkärissä., olin jo aikaisemmin aamulla laittanut valmiiksi kassin, jonka nappasin olalle mukaan. Adja ei halunnut kävellä ja pyysi päästä syliin. Nostin sen kainaloon, matka ei ollut pitkä, mutta käytin sen vielä puiston reunassa. Adja ei olisi halunnut maahan, mutta laskin se silti. Toivoin, että se tekisi tarpeensa, ennen kuin menisimme sisään. Hetken minua häntä heiluen katsottuaan Adja teki niin kuin käskin ja nostin sen taas syliini. Syliini se sai myös rauhallisesti nukahtaa. 

Palasin muutaman tunnin kuluttua kotiin, mukanani oli tyhjä laukku. Ajattelin, että aikaisemmin, mennessään häntä heiluen tervehtimään Adjaa, Etna ei tiennyt jättävänsä samalla hyvästit. Kun päästin Etnan ja Undiksen huoneistaan, niin Etna kävi ihmetellen tarkistamassa mihin Adja jäi. Illalla kun tulimme takasin kotiin se kävi häntä heiluen tarkistamassa kaikki paikat, missä Adja voisi olla. Etsii, etsii, mutta ei löydä, ajattelin kyynelet silmissä. Elämä on jatkunut, vaikka yksi onkin poissa. Aika näyttää miten me pärjäämme. 

9 - 11. 7. Repovedellä

Sisko heitti alkukeväästä tai kesästä ajatusta siitä, että pitäisi järjestää yhteinen vapaa viikonloppua ja lähteä käymään pienellä patikkareissulla. Kummallinen rinkkakuume oli kesänmittaan tarttunut yhteen jos toiseenkin ja niinhän siinä kävi, että tartunta oli erittäin vakava. Ensin uuden rinkan itselleen osti yksi, ei mennyt montaa päivää kun uusi rinkka oli jo kokeneemmallakin eränkävijällä. Kuumeen itämisaika ei ollut kovin pitkä ja kohta jo kolmas kulkija kävi hankkimassa itselleen rinkan ja kuumetauti eteni edelleen. Lopulta lähipiiristä löytyi neljä uutta upeaa rinkkaa ja niitähän piti sitten lähteä metsään testailemaan. Allekirjoittanut ei tunnustaudu tämän kuumetaudin uhriksi, vaan on kokenut vastustukykynsä uusien ja "kalliiden" hankintojen suhteen yleensä olevan pääsääntöisesti erittäin hyvässä kunnossa. 

Uusien rinkkojen omistajat sovittelivat rinkkoja selkäänsä ja taisipa ainakin yksi tai kaksi tehdä yleensä niin kovin tarpeellisen rinkan koepakkaamisen, ainakin kerran, ellei kahdestikin. Minä puolestani tein pientä listaa siitä, mitä mukaan pitäisi pakata ja miten varautua kaikista pahimpaan mahdolliseen tai lähestulkoon pahimpaan mahdolliseen, mitä reissussa voisi tapahtua. Tuli kaivettua esiin koirille sadetakkia ja villapaitaa, pohdittua, että pitääkö kiiressä (reissua edeltävänä iltana) alkaa vielä ompelemaan tsekkiläiselle omaa sadetakkia. 

Itselleni olin valinnut vanhempien kellarin portaiden naulakosta rinkan, joka oli aikanaan ensimmäisellä Repoveden reissulla mukana. Silloin se oli ainakin toiminut riittävän hyvin, vaikka kertaalleen saikin minut lankemaan polvilleen.

Tästä kun selaa alas päin, löytää reissukertomuksen lähes 6 vuoden takaa.

Olin järjestänyt työt niin, että torstaina oli vain lyhyt päivä, jonka jälkeen keräsin kimpsut ja kampsut kasseihin ja odottelin kyytiä reissun aloittamispisteeseen. Pakkaamista en  voinut kovin paljon aikaisemmin aloittaa, koska pikkukoirat aloittavat stressaamisen saman tien, kun huomaavat pienintäkään merkkiä pakkaamisesta. Ensimmäinen siirtymä oli n. 10 kilometriä autolla kotoa kotiinkotiin. Siellä purin pakattuja kassejani ja aloin pohtia miten pakkaan tavarat rinkkaan. Samalla sovittelin Undikselle säälittävää sadetakkiviritelmää, kunnes minulta kysyttii, että "eikös se ole säänkestävä koira." Sadetakki siirtyi siihen pinoon, mitä ei ollut tarkoitus sittenkään ottaa mukaan. Sinne päätyi paljon muutakin, pakkauslistani mukaan olin pakannut mukaan kaksi lämpökerrastoa, heinäkuussa yms.. Oli makuupussi, mutta ei makuupussin pussia, oli vaatteita, mutta ei niille vedenpitäviä pusseja. Oli itselle ostettuja välipaloja ja yhdessä ostettua ruokaa. Oli koirille ensiapupakkausta, remmiä ja vararemmiä. Oli metallinen maa-ankkuri jota ei käytetty kertaakaan koko reissun aikana. Oli vähän sitä sun tätä ja totesin, että kun ne kerran rinkkaan pakkaan niin se on sillä hyvä. Tuntui miltä tuntui, näytti miltä näytti ja painoi mitä painoi. 

Matkaan lähdettiin lopulta viiden koiran ja neljän henkilön voimin kahdella autolla. Matka oli mukava, mutta ensimmäinen hämmentävä asia tapahtui jo vajaan 10 km jälkeen. Navigaattori kääntyi käskeä vasemmalle, vaikka 110 % tiesimme ajavamme suoraan. Vähän naureskelimme, että miksihän tuonne, mutta ajatus unohtui nopeasti. Undis matkusti ison auton takaosassa häkissä ja kääpiöt takapenkillä häkissä. Matka sujui rauhaksiin ja pysähdyimme Lahdessa syömään. Koirat tuli käytettyä samalla jaloittelemassa ja tarpeillaan, sekä muisteltua vanhoja lenkkimaisemia. 

Matka jatkui ja kertaalleen tai pari saatoimme ääneen ihmetellä, että miksi navigaattori käski poiketa pääreitiltä, mutta noudatimme annettuja ohjeita. Matkan loppupuolella, päivän jo painuessa iltaan kävi ilmi, että emme me ihan mitä tahansa reittiä ajelleet, vaan maisema reittiä. No maisemissa ei todellakaan ollut moittimista, vaikka ehkä nopeammin olisimme saapuneet perille pääteitä pitkin. Ilta oli jo pitkällä, kun lopulta parkkeerasimme autot ja edessä oli valmistautuminen maastoon siirtymiseen. Alustavan suunnitelman mukaan ensimmäisen siirtymän ei ollut tarkoitus olla kovin pitkä ja niin lähdimme astelemaan lossia ja sopivaa yöpymispaikkaa kohti. Kuljin oman laumani kanssa viimeisenä ja totesin, että yli 20 kg painava rinkka selässä sain jarrutella Undiksen etenemistä joka askelella. Niin kova kiire sillä oli ensimmäisten ja erityisten kärjessä kulkevien poikien perään.  Paikka löytyikin, mutta kertaalleen piti kulkea sen ohi, että saatoimme sitten palailla sinne takaisin. Aloimme pistää leiriä pystyyn jo hämärtyvässä illan sinessä. Sellaista reissua ei olekaan, ettei siellä missä minä kuljen kulkisi mukana myös jotain vastoinkäymisiä. Niin on aina ollut ja niin kai tulee aina olemaan, eihän sitä muuten oppisi toimimaan jatkossa jollakin toisella tavalla. 

Ilta hiljeni, leirissämme oli kaksi telttaa joista toisessa minä kolmen koiran ja toisessa yksi kaksi jalkainen kahden koiran kanssa. Kaksi muuta kaksi jalkaista nukkui sitten riippumatoissa. Yö oli hieman levoton, kai minä vähän nukuin jossain välissä, mutta kun muu leiri oli nukkunut jo useamman tunnin alkoi Undis osoitella levottomuuden merkkejä siihen viitaten, että tarpeille pitäisi päästä. Tiesin, että jos lähden sen kanssa liikenteeseen, kääpiöt lähtevät väistämättä mukaan, ja jos leirissä alkaa tapahtua liikehdintää heräävät varmasti myös läheisen teltan koirat. No taisivat ne herätä ilman sitä liikehdintääkin, kun muutaman tunnin verran yritin saada vielä Undista unohtamaan hätänsä. No tietäähän sen itsekin, ettei sellaista hätää oikein voi unohtaa, joten loppujen lopuksi ei auttanut muu kuin kömpiä ulos teltasta ja talsia koirien kanssa vähän matkan päähän, siitäkin huolimatta, että toisessa teltassa koirat aktivoituivat myös. 

Päästyään tekemään tarpeensa Undis rauhoittui kummasti, mutta en tainntu sen jälkeen enää itse käydä unessa lainkaan, ja sitten kohta olikin jo seuravalla koiralla hätä, vaikka kaikki olin ottanut mukaan jo viedessäni Undiksen vähän kauemmaksi. 

Unettomia öitä on kahdenlaisia, niitä jolloin nukkuu unia näkemättä ja niitä, että ei nuku. Minä olen näinä vuosina tottunut molempiin ja sitten on vielä niitäkin öitä, kun näkee niiin vilkkaita unia, että aamulla on väsyneempi kuin illalla nukkumaan mennessä. 

 

Koirien kanssa reissatessa olen pistänyt merkille sen, että aloitan huoltotoimenpiteet aina niistä, joten kun leiri alkoi pikkuhiljaa heräillä syötin ja juotin koirat, ja hylkäsin ne sitten julmasti lähtien hakemaan läheiseltä kaivolta vettä. Adjan ääni kantoi lähes sinne asti, kun se kimpaantuneena jäi perääni haukkumaan. Sanotaan, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu, mutta itse on jotenkin yliherkistynyt omien koirien vinkunoille ja vonkunoille, turhan aikaisesta haukkumisesta puhumattakaan. Pääsäänttöisesti huomaankin koirieni kanssa stressaavani yleensä eniten sitä, kun ne turhaan haukkuvat, ja sitä mitä muut siitä ajattelvat. Lopputulema on sitten se, että koirat huutavat ja minä huudan koirille, ei hyvä sekään. 

Kun aamupala oli syöty ja leiri purettu, lähdimme hiljaksiin jatkamaan matkaa. Ensimmäinen pysähdys oli melkein heti, kun pidimme vessatauon. Muitakin kulkijoita oli liikeellä, myös koirien kanssa. Meteliähän siitä vähän syntyi, mutta siitäkin selvisimme. Matka jatkui ja minä pidin taas omien koirieni kanssa perää, Undiksella olisi riittänyt menohaluja vaikka ja kuinka ja niinpä etenimme varsin hitaasti. Minun piti joka askeleella jarrutella Undista, että pysyn itse epätasaisella polulla tasapainossa. Rinkan päällä perinteinen retkipatja otti kiinni jatkuvasti polun varrella oleviin puihin. Kun Undis oli aikansa rykinyt eteen päin, niin narun jousto antoi periksi ja meni poikki. Näkyi vain yksi musta vilahdus kun Undis lähti ottamaan joukon kärkeä kiinni. Totesin vain, että sinne meni ja sieltähän se sitten hetken päästä löytyi. Ei muuta kuin rinkasta vararemmi käyttöön ja koira selän taakse kulkemaan. Välillä  väistettiin vastaan tulevia koirakoita polun sivuun ja matka jatkui. Totesin, että oli paljon mukavampaa astella niin, että Undiskin kulki rinnalla, tai seläntakana sen sijaan, että olisi vetänyt jatkuvasti. Koskapa se ei vielä tuota kääpiöiden lähes parasta "taakse" käskyä vielä osannut niin, se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Mietin että tässäkö se nyt koko reissu menee, koirille raivotessa. Tai siis sille nuorelle ja innokkaalle koiralle, jonka osaamattomuus johtui vain siitä, että on ollut sitä ajoissa opettanut. Helpompaa kai se olisi ollut aloittaa silloin, kun selässä ei kulje mukana ylimäärästä reipasta kahtakymmentä kiloa. 

Tunnetusti jälkiviisaus on sitä parata viisautta ja aika kultaa muistot. Ehkäpä siksi vasta nyt kirjoittelen tätä postausta. Matka jatkui mikrotaukojen ja taukojen rytmittämänä hitaasti mutta varmasti. Päivä oli lämmin, rinkka painoi selässä ja olimme lähteneet kiertämään reittiä niin, että tuntui siltä että teimme jatkuvaa nousua. Nousu otti yhden jos toisenkin voimille ja välillä piti pysähtyä useamman kerran nousun aikana, toisinaan kontata rinkka selässä kaatuneiden puunrunkojen alta, tai vastavuoroisesti kivuta niiden yli. Ja kun koirista yksi meni yli, toinen ali ja kolmas yritti kiertää niin voin sanoa, että ilman flexejäkin narut olivat melkoisessa solmussa. Etujoukot olivat ehtineet jo pidemmälle ja pitää taukoakin jo hyvän aikaa, kun jälkijoukot saapuivat perille. Vettäkin meinasi alkaa tiputtelemaan jossain vaiheessa ja huomasimme sääennusteen edellisestä päivästä muuttuneen. Yritin muistella kuuden vuoden takaista reissua jolloin olimme kiertäneet reittiä toiseen suuntaan. Muistin, että tulossa oli pitkä ja jyrkki nousu, jota silloin olimme tietysti tulleet alaspäin. Sitä en vain muistanut missä kohtaa tuo nousi tuli ja kuinka pitkä se todellisuudessa oli, ja kuinka paljon sen jälkeen sai vielä kulkea ennen sitä hienoa järvimaisemaa jota olin etukäteen mainostanut.

Kääpiöt jaksoivat kulkea hienosti ja olivat yllättävän vaivattomia vanhuksia. Toki toisinaan ne vähän päästivät ääntä, mutta eikös jokainen meistä aina silloin tällöin juuri niin teekin. Aina pysähtyessäni Etna osasi hyödyntää tauot ihan niin kuin ennenkin, Adja puolestaan ei tuota taitoa ole koskaan oppinut, eikä taida oppiakaan. Niin kauan, kun on merkkejä siitä ilmassa, että kohta taas mennään, se on 110% valmis lähtemään, ettei vain jää matkasta. Undis vaikuttaisi ottavan enemmän mallia Etnasta tässä asiassa, mikä on ihan positiivinen asia. Tauolla tarkistelin ensimmäisenä aina Adjan kynsien kunnon. Ne ovat kuitenkin koko kesän ajan pysyneet aika hyvässä kunnossa (vaikka nyt elokuun puolivälin paikkeilla siinäkin on tapahtumassa muutosta.) Muutenkin tuli tarkisteltua että koirilla on kaikki hyvin, ennen kuin keskityin itseeni. 

Jo hyvissä ennen lojukoskea porukkamme oli taas jakaantunut ja kun jälkijoukot saapuivat lojukoskelle, oli kärki jo noussut pitkälle mäen päälle ja jatkanut sieltä matkaa kohti Kirnukangasta. Jälkijoukkoja painoi väsy, päivä paistoi kuumasti ja päätimme pitää kunnon tauon, ellei jopa jäädä kokonaan lojumaan. Samalla nuotiopaikalla oli muutama lapsiperhe, joista toisella oli kaksi koiraa mukana. Väistin omieni kanssa sivummalle, että emme aiheuttaisi niin paljon häiriötä, pähkinät ja m&m suklaarakeet maistuivat hyvälle ja Etna nukkui ihan sikeästi, Undiskin yritti torkahdella. Puuhakas lapsiperhe oli kuin kotonaan ja hyvä niin, mieleni olisi kuitenkin tehnyt mieli kysäistä kymmenkesäiseltä tytöltä, että kun vierestäkin olisi päässyt, niin oliko todella tarpeen hypähdellä lähes tulkoon minun koirieni yli. En kysynyt. Kun perhe alkoi puhua toisen koiransa päästämisestä uimaan lasten kanssa siirryin sivummalle. Koira laskettiin irti ja se alkoi hulmuta yhdessä lasten kanssa. Siinä vaiheessa sisko päätti, että nyt mennään ja sitten mentiin. Minun tosi piti palata ensin hakemaan rinkka ja sitten vielä vesipullo. En vastannut perheen äidin hymyyn. 

Täytimme juoma-astiat ja kielsimme toisia tulemasta tyhjien rinkkojen kanssa vastaan. Aioimme kantaa omat taakkamme, vaikka siihen menikin pidempi aika kuin toisilla. Lähdimme hiljaksiin nousemaan reittiä ylös päin, vaikka se ei kovin jyrkkää nousua ollutkaan, niin sitä riitti pidemmän aikaa. Energiatasot saattoivat siinä vaiheessa olla jo aika vähissä ja väsymys muutenkin painoi. Pääsin kuitenkin tietyllä tapaa rentoon askellukseen, kun Undista ei enää joka askeleella tarvinnut jarrutella. Askelsimme hiljaksiin eteen päin, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja loiva nousu alkoi muuttua jyrkemmäksi. Vastaan näytti tulevan tuttuja ja totesimme kärkijoukon palanneen meitä vastaan ja lähdimme yhdessä nousemaan. Olisin saanut apuja koirienkin kanssa, mutta ajattelin että mieluummin vaikka itse kaadun Undiksen kanssa, kuin annan jonkun toisen kaatua ja rikkoa itsensä. Toisaalta se oli nousuissa myös vähän apuna, kun menohalutkin olivat kasvaneet, kun pojat kulkivat taas näkyvästi edellä. Vihdoin pääsimme korkean kallion päälle ja istahdimme pitämään taukoa. Etna teki saman tien itselleen pedin kanervikkoon ja jäi siihen. Undis hakeutui toiselle puolelle ja Adja kärkkyi taas väsyneenä, mutta valmiina toimimaan. 

Istuskelimme kaikessa rauhassa kallion päällä rauhallista järvimaisemaa katsellen. Tiedossa oli että Kirnukankaan laavun läheisyydestä oli löytnyt hyvä leiripaikka ja leirin pystyttämisen jälkeen olisi tiedossa hyvä päivällinen. Kallion päältä piti lähteä laskeutumaan alaspäin, ensin loivaa rinnettä ja sitten jyrkkiä portaita. Undiskin pääsi laskeutumaan nimensä alkulähteille "Ronja ryövärintyttären maailmaan." aivan kuin toiseen todellisuuteen, jossa kuului vain hiljaisen puron solina. Tiesin, että tänne haluaisin vielä palata, istumaan vain ihan hiljaa ja kuuntelemaan. 

Kun sain teltan pystyyn, avasin kääpiöille makuupussin ja ne kävivät saman tien nukkumaan. Aamusta asti terävänä ollut Adjakin taisi huokaista helpotuksesta, kun se vihdoin pääsi vähän nollaamaan päivän rasituksia. Undiskin oikaisi pitkäkseen teltan viereen tarpin alle. Muut lähtivät käymään uimassa, minä jätin tällä kertaa välistä.

Päivällinen maistui kaikista hyvälle ja siirryimme sen jälkeen sivummalle, vapauttaen nuotipaikkaa ja pöytää muille kulkijoille. Kukin hajaantui taholleen. Päivän taakat oli kannettu, väsymys unohdettu ja mieli tyyni ja levollinen. Hääräilin vielä hetken leirissä ja lähdin sitten tyttöjen (koirien) kanssa iltakävelylle. Ensin suuntasimme kallioiden keskelle kuuntelemaan puron solinaa ja hiljaisuutta. Käytännössä hiljaisuuden rikkoi Undiksen piippailu, kun se tiesi, että "pojat" olivat menneet tästä ja olisi tehnyt mieli lähteä poikien matkaan. Nousimme takaisin Kirnukankaan laavun puolelle ja seuraavan kallion päälle. Jäimme koirien kanssa sinne istumaan pidemmäksi aikaa, jälleen hiljaisuudesta ja luonnon rauhasta nauttien. 

Aikansa ihmeteltyään kääpiöt käpertyivät syliini nukkumaan ja Undiskin asettui viereeni lepäilemään. Ellei illan hämyn mukana olisi alkanut ilmestyä myös pieniä kiukkuisia polttiaisia, olisi tuonne kallion päälle voinut vaikka nukahtaa. Niin ihan hiljaista ja rauhallista siellä oli ja kaikki koiratkin kerrankin täysin levollisessa mielentilassa. 

Tähän tunnetilaan olisi tarkoitus päästä joskus tulevaisuudessakin. Siihen, että pieni paimenkoirakin ymmärtäisi, ettei luontoon kannata lähteä kiirehtimään, vaan päinvasstoin rentoutumaan ja palautumaan kiireestä. Sitä odotellessa minä yritän itse muistaa saman asian. 

Illalla oli jo tiedossa, että lauantaina sataa. Alustavan suunnitelman mukaan oli tarkoitus lauantaina pitää "leiripäivä", joskin ehkä aamulla ennen sadetta vielä vaihtaa leirin paikkaa. Yksi siskoista kertoi kuitenkin lähtevänsä jo launtaina kotiin päin, ettei aio märkien kamppeiden ja koirien kanssa jäädä maastoon vilustumaan. Sovimme siis, että lähdemme kaikki yhdessä aamulla ennen sadetta ja siirrymme kohti Kuutinkanavaa, osan porukasta aikoen jäädä sinne vielä ainakin yhdeksi yöksi. Koirat taisivat herätellä siinä kuuden pintaan. Yritin vielä hetken verran hissutella, koska tiesin, että meidän leirimme alkaessa heräilemään ja pakkailemaan varmasti heräisivät myös laavussa majoittuneet ulkomaalaiset reissaajat, sekä vähän matkan päähän majoittuneet n. 10 muuta retkeilijää. No, kakkahätä on kakkahätä, varsinkin koiralla ja eihän siinä taas muu autanut kuin herätä ja nousta, sekä siirtyä koirien kanssa sivummalle. Vettäkin alkoi tippua heti kohta varovaisesti "pisarrellen" ja päätimme nopeasti kasata leirin ja lähteä siirtymään eteen päin. Siinä kiireessä ja tohinassa jäi aamupalakin syömättä, mutta onneksi jokainen oli varautunut pienillä energiapitoisilla välipaloilla. Lähtiessä tuli tehtyä pieni virhearvio ja vetäisin vaatteiden päälle ensin tuulitakin ja sitten sadetakin. Olin hiestä märkä jo ensimmäisen nousun jälkeen, olin ottanut oman laumani kanssa kärkipaikan ja se helpotti sen verran, ettei Undiksella ollut koko ajan tulipalokiire eteen päin. 

Kallioisten nousujen ja laskujen jälkeen reitti hieman helpottui, mutta vettä ripeksi edelleen. Välilä kuljimme kärjessä, välillä jäljessä, välillä vähän itketti ja toisinaan jopa nauratti. Välillä marssitunelma oli varsin hilpeä ja toisinaan kaukana siitä. Mutkien, mäkien, jyrkkien nousujen ja laskujen jälkeen pääsimme kuitenkin likimain Kuutinkanavaa. Jäljellä oli enää se yksi jyrkkä lasku, joka todellisuudessa olikin paljon jyrkempi ja pidempi kuin muistin. Kertaalleen Undis pääsi nykäisemään sen verran pahasti, että oli onni, ettei menty koko yhden ihmisen ja kolmen koiran porukka ryminällä rinnettä alas. Saatoin hieman suutahtaakin ja äänikin vähän kohosi. Hävetti heti rinteen alapäässä, kun totesin, että Kuutinkanavalla oli väkeä teltassa nukkumassa. Keittokatos oli varattu ja siellä oli joku koiran kanssa joten suunnitelmat lättyjen paistamisesta piti painaa jäihin. Siirryimme toisella puolella, jonne oli juuri saapunut yksi pariskunta, nukkuvan telltakunnan lisäksi. Aloittelimme aamupalaa, johon minä ehdin mukaan viimeisenä, kuin aloittelin taas koirien huoltamisessa ja kuivittamisella. Kävipä sitten niin, että samaan paikkaan päätti tulla toinen koirakko. Totesin heti kättelyssä, että minä lähden omien huutavien koirieni kanssa pois ja sanoin lähteväni tekemään polttopuita. Vesisade kuitenkin yltyi, joten siirryin puiden sahaamisen ja pilkkomisen sijaan istumaan rinteeseen puiden katseeveesn sateen suojaan ja harmittelin sitä, että satun omistamaan kunnon rähinäremmin, hyvin käyttäytyvien koirien sijaan. Saattoi siinä vähän kyyneliäkin valua, kesken jääneen aamupalan ja muun harmin kasaantumisen seurauksena. Kun sade hieman taukosi päätin purkaa harmin ruokkimaa kiukkua tekemällä puita. Pääsin juuri alkuun kun sain tiedon, että nyt lähdetään jatkamaan matkaa. Jätin koirat odottelemaan lähtiessäni hakemaan rinkkaa, mutta palasin hakemaan perään huutamaan jääneen Adjan. Rinkan kanssa palatessani näin yksinään vastaan juoksevan Etnan, joka oli päässyt irti. Nappasin koiran kiinni ja sain vielä lauman nuorimmaisenkin haltuun. Jäin vielä värkkäämään rinkan kanssa ja kävelin sitten kaivolle. Siitä lähdimme jatkamaan sateen kastellessa jo ennestäänkin märkää maata. 

Päätin jo heti alkuunsa, etten jaksa jarrutella koko matkaa. No käytännössä se oli juuri sitä. Jos en kävellyt ensimmäisenä, niin Undis veti koko ajan, jolloin jouduin ottamaan siltä vauhdit joka askeleella pois, ennen kuin pystyin itse turvallisesti liikkumaan märällä ja liukkaalla alustalla. Varsin töksähtelevää etenemistä, äkäisen omistajan ja hätäilevän nuoren paimenkoiran kanssa, joka ei voinut käsittää sitä miksi lauma ei voi pysyä kasassa. Sain koko ajan korjailla rinkkaa, ja Undiksen rykiessä eteen päin, rinkan lantiovyön solki aukesi jatkuvasti, jolloin koko paino putosi harteille ja muiden etumatka kasvoi kun pysähdyin korjaamaan tilannetta. En jaksanut sanoa muille mitään, onni oli että autoa kohti kuljettiin. Tiesin, että pidemmällä vaelluksella tämä olisi juuri se hetki kun olisi pitänyt puhaltaa peli poikki, tai todellisuudessa jo hyvissä ajoin ennen tätä. Kärki meni menojaan, kun huutelin, että "menkää vain, minä tulen kun tulen." Nieleskelin harmin, kiukun ja väsymyksen katkeria kyyneleitä, tai rehellisyyden nimissä annoin niiden valua. Vettä tuli taivaan täydeltä, kengät alkoivat jossain kohtaa loiskua ja Etnakin ilmaista ensimmäisiä väsymisen ja tympääntymisen merkkejä. Muutaman märän ja liukkaan nousun jälkeen sain nuotiopaikalle odottamaan jääneet kiinni ja muut ehdottelivat taas keinoja joilla minun etenemisestäni saataisin helpompaa. En kelpuuttanut niistä mitään, tyhmästä päästä saa kärsiä koko ruumis ja siinä sitten kärsittiin oikein urakalla. Halusin jatkaa matkaa, Undis nykäisi kunnolla ja rinkan lantiovyönsolki aukesi taas. Suutuspäissäni rysäytin koko rinkan märkään maahan. Minulle tuppaa käymään niin, että annan harmin ja mielipahan kasaantua hammastapurren ja sitten kun se purkautuu saattaa kuohahtaa ihan kunnolla. Niin kävi nytkin, joskin pidin suuni kiinni ja annoin tällä kertaa kyynelien peittelemättä valua. Jatkuvasti aukeilevaan solkeen löytyi avuksi remmi, jonka avulla se saatiin pysymään kiinni ja matka jatkui taas. Oli liukasta ja märkää, läpimärillä vaeltajilla jäänyt jo kahdella nuotiopaikalla lätyt paistamatta, eikä loppupäivän, (kello taisi olla vasta 11 aamupäivällä), puhumattakaan seuraavan yön viettämisestä maastossa tainnut haaveilla enää kukaan.

Kääpiöpinserit olivat läpimärkiä. Adja kipitti kiltisti perässä, Etna itki jo ja pyrki syliin. Totesin sille, että nyt se saa luvan kävellä, ettei ole enää pitkä matka. Kolmas nuotiopaikka ohitettiin niin että heilahti ja samalla ryminällä ylitettiin lapinsalmen silta. Ei tullut mieleenkään, etteikö joku koirista sitä voisi ylittää. Kuusi vuotta sittenhän korkeanpaikankammoisena Zeus lamaantui keskelle siltaa. Nyt en paljon koirilta kysellyt, että pelottaako, eikä pelottanut. Vielä loppukiri autolle, veden valuessa jo selkää pitkin. Auton ovet auki ja kuorma pois selästä. Undis kömpi ensimmäisenä auton alle sateensuojaan ja nappasin tytöiltä sadetakit pois. Kuivasin sen minkä pystyin ja heitin niille ensin kylpyviitat ja sitten villatakit päälle. Ne käpertyivät kyselemättä häkkiin, kun sinne asti pääsivät ja sitten aloin kuivaamaan Undista. Testatuksi tuli, että se on aika säänkestävä koira. Vaikka aamu kuudesta oli enemmän ja vähemmän satanut vettä ja se oli kulkenut ilman sadetakkia, ei se ollut selkäpuolelta edes ihoon asti märkä, vaikka vatsapuolelta olikin. Heitin sillekin kylpyviitan päälle ja nostin sen takapenkille lämmittelemään. Vasta tämän jälkeen aloin katsomaan varusteita läpi ja mietimään sitä, että itsellekin pitäisi vaihtaa kuivaa vaatetta päälle. 

Oli totisesti kaukaa viisasta jättää autolle kuiva vaatekerta ja koirien villavaatteet. Kun sain omat varusteet pakattua auton takaosaan ja jotain kuivaakin päälle nappasin vielä kääpiöpinsereiltä kostuneet villavaatteet ja Undikselta märän kylpyviitan pois päältä. Lähtölaukaus kotimatkalle tuli juuri ennen puoltapäivää ja siinä vaiheessa fiilis oli taas hyvä ja mieli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta loistava. Ei harmittanut yhtään, että oltiin jo autossa ja matkalla kotiin. Oikeastaan tuntui viisaalta se, että vielä ennen töihin paluuta olisi kokonainen reissusta palautumispäivä. 

YOU DON'T 

ALWAYS NEED A PLAN.

SOMETIMES YOU

JUST NEED TO BREATHE,

TRUST, LET GO,

AND SEE WHAT 

HAPPENS.

Kun tuon aina muistaisi, niin olisi elämäkin joskus vähän helpompaa.