maanantai 14. maaliskuuta 2022

Kevättä kohti kovaa vauhtia mennään. Olen tainnut jonkin toisenkin kerran mainita, että kovin hiljaiseksi on tämä blogi käynyt. Oma laiskuus ei tietenkään ole tähän suurimpana syynä, vaan ihan yksinkertaisesti se, että puhelinta räpläämällä en jaksa blogitekstiä kokoon kääriä ja tietokone tulee käynnistettyä aina vain harvemmin ja harvemmin.

Edellinen päivistys tuli kirjoiteltua vähän surullisimmissa merkeissä. Elämä on kuitenkin tähän mennessä jokaisesta luopumisesta ja surutyöstä huolimatta jatkunut ja niin se teki tälläkin kertaa. Muutaman kerran, jonkin aikaa Undis ulkoa sisään tullessamme kävi nopeasti tarkistamassa, että missä mummokoira nukkuu, kun ei ollut ulkona mukana, muuten siitä ei oikeastaan huomannut mummon poistumista ollenkaan.

Kun aikanaan elokuussa 2017 Zeuksen kohdalla piti tehdä raskain päätös, näin seuraavan unen: 

"Olimme valtavan tulvan keskellä. Tulvavedet vyöryivät sillan alta valtavana vyörynä ja Zeus oli pudonnut tuolta sillalta alas. Kuohuvan veden yläpuolella se roikkui talutushihnan ja kaulapannan varassa. Tiesin, että jos päästän irti, se ajautuu virran mukana pois ja hukkuu. Tiesin myös sen, että jos yritän hinata sen kaulapannan varassa ylös, se kuristuu, tukehtuu hengiltä, ennen kuin saan sen pelastettua. Unessa minun olisi pitänyt tehdä valinta, ja koko ajan Zeus katsoi minua rauhallisesti ääntäkään päästämättä silmiin, katsoi vain ja heilutti häntää luottaen siihen, että minä valitsen oikein." 

Etna ei ennen, eikä jälkeen kuolemansa vieraillut minun unissani. Zeus puolestaan vieraili, Etnan kuolemaa seuraavana yönä.  
Uni oli hyvin lempeän lämpöinen, Zeus makasi siinä sohvalla lampaan taljan päällä, ihan niin kuin näissä kuvissa, katseli minua häntä heiluen, kierähti selälleen pyytäen rapsuttamaan. Ja minä rapsutin. 

Osallistuimme Undiksen kanssa joulukuussa järjestettyyn, maakuntamme pelastuskoirien järjestämään jouluiseen hälyharjoitukseen, joka järjestettiin tyhjillään olevassa kerrostalossa. 

Harjoituksessa Undikselle tuli uutena monta asiaa yhtä kertaa. Ensimmäisenä se, että meidän kahtia jaettu partiomme lähti suorittamaan annettua tehtävää niin, että kaikki siihen osallistuvat koirat (3 kpl) olivat yhtä aikaa mukana. Jaoimme alueen niin, että kaksi kokeneempaa koirakkoa lähtivät suorittamaan selvästi laajemman alueen läpi käymistä ja me kokemattoman koiran ehdoilla vähän pienempää aluetta. 

Joulutunnelma oli musiikkivalinnna osalta melkoisen raskasta. Raskasta joulua raikui kerrostalon rappukäytävässä niin, että omat korvatkin soivat. Huomasin heti, että Undis hieman jännitti rappukäytävässä ja etenkin portaissa ja että se heti tasanteelle päästyämme vetäytyi mahdollisimman kauaksi rappusista. Asuntoihin päästyämme se pystyi kuitenkin työskentelemään kohtuullisen rentona, vaikka kaikki siinä hetkessä oli ihan uutta ja ihmeellistä, emmekä mekään kartturin kanssa tienneet yhtään mitä vastaan tulisi. 

kuva J. H.
Nousimme kellarikerroksesta suoraan toiseen kerrokseen ja kävimme asunnot läpi, joku löytökin sieltä taisi tulla tontun, tehtävän ja lahjapaketinkin merkeissä. Matka jatkui kolmanteen kerrokseen ja sieltä sitten alas päin. Kahdella muulla koirakolla oli vielä oman aluuensa tarkastaminen kesken, joten saimme ohjeiksi palata toiseen porraskäytävään ja lähteä tarkistamaan sieltä toista ja kolmatta kerrosta. Näin myös tehtiin. Vaikka Undis oli porraskäytävässä selvästi jännittynyt, se kulki portaat ylös ja alas. 

Niinpä kun pääsimme myöhemmin tammikuussa samalle kerrostalolle reenailemaan, olin suunnitellut Undikselle hyvän mielen rappureenit. Ne suunnitelmat menivätkin sitten vähän uusiksi, kun totesimme, että Undis lamaantui näissä portaissa ihan täysin. Portaat olivat avoimet kierreportaat. Vajaa viikko aikaisemmin olimme nousseet lähes samanlaiset rappuset kolmanteen kerrokseen ja sieltä alas ilman sen suurempia ongelmia. Erona näihin treeni-kerrostalon rappusiin oli se, että ne olivat rappusten keskikohdalta ummessa, vaikka olivatkin molemmista reunoista (rappusten välit) avoimia. 
kuva T. K. 

Hyvänmielen porrasreeneistä tulikin sitten murheenkryyni reenit, joskin rappusia lukuunottamatta koira kyllä toimi, ihan niin kuin pitääkin. 

Tämän vuoden puolella onkin tullut sitten tehtyä pientä porrastutkimusta Undiksen kanssa ja sen lopputulema on se, ettei se niinkään pelkää rappusia, vaan kärsii korkean paikan kammosta, joka sitten päätti ilmetä yksi kaksi yllättäin noissa kerrostalon rappusissa. Kaikki muut tähän asti ja sen jälkeen vastaan tulleet rappuset se on noussut ja laskeutunut vaivattomasti, joskin tilasta riippuen ehkä hieman jännittyneenä. Erään näköalatasanteen verkkorappusissa se käy ihan omaehtoisesti leikkimässä ja kulkee niitä ongelmitta niin ylös kuin alaskin päin, mutta ylhäällä näköalatasanteella se painuu vähän kyyryyn, eikä suostu menemään reunojen lähelle. 

Pienenä lohtuna itselleni on ollut se, että noista samoista rappusista on ollut pieniä haasteita muutamalla muullakin koiralla, niin nuoremalla, kuin paljon kokeneemmallakin koiralla. Suurempana lohtuna se, että rappusista huolimatta Undiksella palautuu toimintakyky kyllä heti, kun rappusista on selvitty. Siispä kertaalleen kerrostalo reenit meidän osaltamme toteutettiin niin, että kannoin sen rappusest ylös ja alas päin. Sehän sitten onkin mielenkiintoista miten kannattaa kantaa koiraa kierrreportaissa alaspäin, niin että selviää itsekin niistä turvallisesti. Melko nopeasti totesin, että turvallisin vaihtoehto oli siirtää koira sylistä kainaloon, jonne se onneksi hyvin mahtui. Siinä sen pystyi vielä kohtuu hyvin ja turvallisesti kantamaan, niin että itse näki edes sen verran, ettei astu rappusten ohi, tai tyhjän päälle. 

Alkuvuoden aikana onkin sitten tullut aina silloin tällöin Undisen kanssa etsittyä uudet rappuset, jotka on käyty nousemassa ja laskeutumassa tekemättä niisttä sen suurempaa numeroa. 

Oikeastaan minun ei ollut tarkoitus kirjoittaa tänne mitään Etnasta, vielä vähemmän Zeuksesta, eikä ainakaan rappusista, mutta näin siinä vain kävi. Alun perin oli tarkoitus tulla kertomaan, että kävimme 5. maaliskuuta Undiksen kanssa käyttäytymisen ja ulkomuodon jalostustarkastuksissa. Kummassakaan jalostustarkastuksessa ei tullut yllätyksiä, vaan ihan koiran näköiset ja oloiset, suoritetut tulokset. Ulkomuodon kokonaiskuva oli erinomainen ja käyttäytyminen ulkomuodon arvostelussa / suhtautuminen tarkastajiin ystävällinen, rauhallinen ja rodunomainen. Ne lienevät tärkeimmät ja oleellisimmat siltä osin. 

En tiennyt yhtään mitä odottaa käyttäytymisen jalostustarkastuksen suhteen, ennakko-odotuksia ei siis ollut minkäänlaisia. Ajattelin, että sielläpähän sen sitten näkee, mitä tapahtuu. Hyvin koirannäköinen ruksilista sieltä tuli, eli jos jotain näiden vuosien aikana on koirista oppinut, niin ainakin jossain määrin realistisesti tunnistamaan oman koiran heikkouksia ja vahvuuksia ja puhumaan niistä myöskin ääneen. Itselleni tärkeintä oli se, ettei Undiksessa koko jalostustarkastuksen aikana näkynyt pelkoa eikä aggressiota. Muutamaan sanaan tiivistettynä Undis oli testin aikana rennon ystävällinen, ajoittain rauhaton, ajoittain rauhallinen, rohkeuden yleiskuva; ajoittain lievästi epävarma. 

Päivä oli varsin mielenkiintoinen, mutta pitkä. Onneksi omaa vuoroa odotellessa (olimme molempien jalostustarkastuksien loppupäässä) pääsi nauttimaan aurinkoisesta kevätalven kelistä viereiselle pellolle. Aikaa reissuun vierähti kuitenkin pikkusta vaille 9 tuntia matkat mukaan lukien. 

Alla linkki ulkomuodon jalostustarkastukseen. 




Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)