Tämän reippaan kuukauden mittaiseen ajan jaksoon, joka edellisestä postauksesta on kulunut, mahtuu monta hienoa hetkeä luonnon keskeltä, sen ihmeitä katsellen. Niin kuin minulla oikeastaan aina ja kaikialla tilaisuuden niin salliessa, koirat ovat kulkeneet mukana.
Olemme seisoneet kauan paikoillamme tarkkaillen kettua, joka meitä huomaamatta yritti saada päivän ateriaa lumikinoksen alta. Siinä se päätään kallistellen kuunteli, loikkasi korkealle ilmaan ja sukelsi hankeen, kunnes havaitsi meidät. Aikamme katselimme toinen toistamme, kunnes kettu katsoi parhaammakseen liikkua rauhallisemmille metsästysmaille ja juosta jolkotteli rauhallista vauhtiaan yli pellon, kadoten lopulta näkyvistä. Jatkoimme koirien kanssa matkaa ja huomasin ajatelleeni tuon ketun käyttäytyneen juuri niin kuin villieläimeltä oletetaankin.
Koirista en niinkään tiedä, mutta itse nautin suunnattomasti siitä hetkestä kun iltalenkillä täydenkuun jälkeen kuljimme pimeän tienlaitaa peltojen keskellä. Pilvet olivat verhonneet taivan ja oli oikeasti ihanan hiljaista, rauhallista ja pimeää. Sitten yhtäkkiä jostain kauempaa alkoi kantautua joutsenten huuto. Vaikka en nähnyt niiden lentävän ylitsemme, niiden ilosiet tervehdyshuudot kertoivat sen meille.
Järven jäälle uskaltauduimme vasta melko myöhään, joten iloa niistä meille ei riittänyt pitkäksi aikaa, mutta riittävästi kuitenkin. Kirkkojärvellä kävimme säikyttelemässä itseämme moneen kertaan, ja täytyy sanoa, etten koskaan ole tullut kulkeneeksi niin eläväisen jään päällä. Kaikista jännitävin hetki tuolla järvellä oli silloin kun olimme palaamassa usean tunnin kestäneeltä "patikointireissulta" ja päätin oikaista järven selän yli. Jonkin matkaa sen rantamaita seuraillen olin nähnyt jäljistä, että sielä oli kulkenut muitakin ja kun näin että vastarannalta, sieltä minne olimme menossa tosin järven rantaa pitkin kierrellen, käveli ihmishahmo koiran kanssa, päätin uskaltautua itsekin jäälle. Koirat suhtautuvat jäällä kulkemiseen aina suurella varauksella ja niin silläkin kertaa. Moneen kertaan ne olivat tyhjällä järven selällä saaneet rallatella irti, mutta tällä kertaa pidin ne kiinni. Olimem taittaneet matkasta jo kaksi kolmannesta, ohittaneet vastaan tulleen koirakon sopivan matkan päästä ja jatkaneet omaan suuntaamme hieman eri linjaa, kuin tuo toinen koirakko. No astelin menemään, kunnes jähmetyin aloilleni ja koirat kiiruhtivat kaikki jalkojeni juureen. Siinä seistessäni tunsin ja kuulin, miten altani lähti kulkemaan railoja useampaan suuntaan. Sydän hypähti kurkkuun, ja paikalle jähmettyneenä ihmettelin, että mitä ihmettä seuraavaksi oikein tapahtuu. No eihän siinä onneksi sen kummempia tapahtunut, mutta kun lopulta saavutin vastarannan, tuumailin, etten ihan hetkeen taida jäille lähteä enää uudelleen. Niin mukavaa kun siellä oli kevätauringon lämmössä kulkeakin.
Viime talvi oli mitä oli. Olen aina sanonut että vuodenajoista kevät on minusta kaikista kauneinta ja ihaninta aikaa. Kai se on sitä, kun pitkän pimeän jakson jälkeen valonmäärä alkaa lisääntyä ja päivä saada pituutta. Päivässäkin on kummasti pituutta ollut jo pidemmän aikaan ja piteneminen senkun jatkuu vaan, toitaiseksi pahimmat loskakelit on jo selätetty, mutta osa pohjoirinteiden lenkkipoluista on vielä pahemman kerran jäässä. Uskomattoman petollisiksi ovat osoittautuneet monet polut ja tiet, huomasin jossain vaiheessa, ettei ole kulunut päiväkään niin, ettenkö olisi pyörällä melkein kaatunut, tai sitten lenkillä lentänyt rähmälleni tai selälleni, kun pito on kenkien alta hävinnyt. Jossain vaiheessa kevättalvea jouduin osan suosikki lenkkeilymaastoistani laittamaan boikottiin kokonaan, kun totesin, että huonosti siinä lopulta väistämättä käy, jos joka päivä vetää nurin jossakin mäessä tai mutkassa. No jos kelit jatkuvat tämmöisinä, ei mene pitkäänkään kun nuo harjujen pohjoisrinteiden polutkin sulavat ja muuttuvat turvallisiksi liikkua.
Viikolla 11 Zeus ja Etna pääsivät käymään eläinlääkärillä. Molemmilta sankareilta putsattiin suut. Mahdollisesti joskus aikaisemmin täällä mainitut Zeuksen "hetulat" olivat ennallaan, eivät kasvaneet kokoa tai ulkoisesti muuttuneet miksikään. Siispä ne saavat jatkossakin oleskella ihan omassa rauhassaan, niin kuin tähän astikin.
Zeukselta oli putsattu hampaat edellisen kerran syyskuussa 2015 eli suunilleen noin 1,5 vuotta sitten. Sille oli kertynyt melko runsaasti uutta hammaskiveä, vaikka aika ajoin olen niitä itse rapsuttellut pois. Myös ikä ja elämä näkyivät sen hampaista. Puolitoista vuotta sitten poistettu yksi etuhampaan jämän lisäksi sillä on kuitenkin pysyneet kaikki palikat tiukasti suussa. Muutama poskihammas on jonkin verran lohkeillut, liekö sitten luiden syönnin yhteydessä ja jonkin verran kulumista oli näkyvissä muutenkin. Ihan kelpo purukalusto sieltä kuitenkin vielä paljastui, eiköhän siinä riitä purutehoa vielä sen loppuelämän verran.
Etnalta hammaskivet putsattiin rauhoituksessa pois sen elämän ensimmäistä kertaa. Se on siis ehtinyt seitsemänvuotiaaksi, ja eläinlääkäri tuumaili, ettei suun läpikäyminen rauhoituksessa ole vielä välttämätöntä. Olin kuitenkin asennoitunut niin, että noiden "vanhusten" suut hoidetaan kuntoon samalla kertaa ja se, että Etnalla oli hammaskiveä vähemmän kuin Zeuksella, eikä selkeää ienten ärsyyntymistä vielä ollut näkyvissä, ei kuitenkaan tarkoittaneet sitä, etteikö sen suuta tarvitsisi putsata ollenkaan. Mieluumin nyt seitsemän vuotiaana suu perusteellisesti puhtaaksi, vielä kun kaikki hampaat ja ikenet ovat ehjiä terveitä, kuin että jäisi odottamaan tilanteen pahenemista.
Siispä molemmilta koirilta otettiin kanttu vei ja ne jäivät operoitaviksi, kun itse lähdin kotiin katsomaan miten ihan yksin jäänyt Adja siellä pärjäsi.
No hyvinhän se pärjäsi.
Hieman oli kuitenkin sitten iltapäivästä ja illasta vahtimista, kun Adja oli niin kiinnostunut noista hammaspotilaista. Koirat saivat kyllä eläinlääkärillä herätteen, mutta ymmärrettävästi ne olivat vähän toistaitoisia ja nukkuivat loppu päivän ja illan pois humalaansa.
Hyvin lähti arki rullamaan operaation jälkeen. Kalenteriin piti kirjoitella muistiin se seikka, ettei Zeuksella saisi kasvaa liian pitkäksi tuo suun putsaus väli. Varsinkaan kun sen kanssa käydään säännöllisesti pyörähtelemässä vanhainkodeissa, niin ei tarvitse mummojen ja pappojen pelätä sen pusuja, kun on puhdas suu.
Viikko takaperin innoistuin BirdLife Suomen Tunnista 100 lintulajia haasteesta. Lähdin tekemään omia havaintoja tietysti nollasta. Nopeaan tahtiin ihan omasta pihapiiristä tuli jo useampia havaintoja.
1. talitiainen
2. sinitiainen
3. varpunen
4. viherpeippo
5. keltasirkku
6. harakka
7. varis
8. naakka
ja kun kulki vähän kauemmaksi, havaintoja rupesi kertymään lisää.
9. korppi
10. laulujoutsen
11. mustarastas
12. sinisorsa
13. kesykyyhky eli pulu
14. kalalokki
Rupesin haaveilemaan kiikareista ja tiedustelujeni seurauksena sain hetkeksi lainaan kiikarit. Niillähän rupesin sitten tiirailemaan lintuja, ja koirien riemuksi, tai suureksi kiusaksi ja lenkkien hidasteeksi ne kulkevat nyt mukana jokaisella lenkillä. Täytyy sanoa, että oli mukava päästä seurailemaan pelotonta keltasirkkua joka muutaman metrin päästä kiikareilla, olikin yhtäkiä paljon lähempänä. Enpä ole koskaan aikaisemmin huomannut, kuinka kaunis lintu se onkaan. Lintujen bongailun ohella huomasin innnostuneeni myös opettelemaan lintujen ääniä, no nyt tiedän ainakin miten sinitiainen laulaa. Keltasirkkujen ihailun jälkeen yritin pitkään paikallistaa lintua, jota en äänen perusteella osannutkaan tunnistaa. Liekö lintunen nähnyt epätoivoisen kiikaroimiseni ja havainnut koirien suuren turhautumisen, kun se päätti pölähtää siihen viereisen koivun oksalle istumaan ja katselemaan. Ei ollut meikäläisen riemulla rajaa, kun seitsemän vuoden jälkeen siinä muutaman metrin päässä, koivun oksalla istuikin pyrstötiainen. Ensimmäisen kerran elämäni aikana näin pyrstötiaisia talvella 2010, kun kaksi sellaista kävi syömässä minun lintulaudallani. Ja nyt sellainen oli lennähtänyt siihen ihan viereen. Kiitos kiikareiden pääsin sitä tarkkailemaan vieläkin lähempää.
15. pyrstötiainen.
Keksiviikko päivänä ajelimme koirien kanssa tuon viereisen harjun sijaan seuraavalle harjulle linturetken merkeissä, toki aikarajan kanssa. Olin samanaa päivänä aikaisemmin saanut lasten kanssa houkuteltua ympärillemme ihmettelemään kuusi sinitiaista, kun puhelimestani soitimme sinitiaisen laulua ja nämä yrittivät selvitellä mahdollisen kilpakosijan sijaintia. Vahingosta se tietenkin lähti liikkeelle, koskapa vaikka kovasti olinkin ollut oppivinani tunnistamaan sinitiaisen laulun, en äkkiä siinä työpaikan pihassa osannutkaan lapsille kertoa pihan laulajaa. LuontoPortti auttoi vastauksen löytämisessä ja sen ääninäytteen saattelemana meitä ympäröiviin puihin alkoi lennähdellä sinitiaisia. Kulkiessani harjun selkää pitkin huomasin ihmetteleväni sitä, miten olen koko talven ja alkaneen kevään ajan saanut kuunnella ja ihailla lintujen touihuilua, mutta kun niitä varta vasten lähtee etsimään, ei niitä yllättäin tunnukaan löytyvän mistään. No kun pääsimme harjun korkeimmalle kohdadlle, huomasin kuusen latvassa keikkuvan linnun, uskoin tunnistaneeni sen kuusitiaiseksi, mutta se pyrähti nopeasti tiehensä. Kuusitiaisen laulua kuitenkin kuului sieltä täältä, joten päätin kokeilla toimisiko sama temppu uudelleen. Kiipesimme koirien kanssa näköalatasanteelle, kaivoin lintujen määritysoppaan esiin, vertailin kahta tiaista ja jälleen kerran LuontoPortti sai auttaa. Puhelimeni houkuttelemani lennähti taas kuusen oksalle käpyjä tutkimaan kuusitiainen ja niin sain tunnistuoppaan avulla varmistettua kuudennentoista tunnistetun linnun. Ei mennyt kauaa kun paikalle lennähti toinenkin kuusitiainen, sitten ne molemmat hävisivät ja hieman alemmaksi samaisen kuusen oksalle pyrähti töyhtötiainen. Sen tunnistin vanhasta, joskin ruostuneesta muistista, mutta varmistin havainnon vielä määritysoppaasta.
Huomasin tuntevani samanlaista onnistumisen iloia, kuin monesti geokätköilyn yhteydessä, mutta samalla havainneeni koirista samanalaista turhautumista odottelun suhteen, kuin edellä mainitun harrastuksenkin kanssa toisinaan. Huvitti hieman, ja lykkäsin määritysoppaan takaisin kassin. Lähdimme koirien kanssa hyvin hitaasti laskeutumaan alas verkkoportaita. Adjan olin ylöspäin mentäessä napannut kainaloon, mutta alas päin ne selvisivät jokainen itse. Zeuskin korkeanpaikan kammostaan huolimatta. Ja kas kummaa, kun pääsimme alas, huomasin samanlaisen perhosen, kuin juuri ennen pyrstötiaisen havaitsemista. Niiden laji minulla on vielä varmistamatta, mutta olen melko varma siitä, että kyseessä on juuri saman lajinen perhonen, kuin viime kevään ensimmäinen perhoshavaintoni oli.
Tänään arvoin iltapäivällä lenkille lähtiessäni otanko vai jätänkö kiikarit. Aamulla niitä ei kuitenkaan ollut käsillä sillä hetkellä kun olisin niitä kaivanut, niin nappasin ne matkaan ja niin lähdimme koirien kanssa talsimaan pellon reunoja pitkin. Sinitiaisten ja jo useamman päivän seurannassa olleen yksinäisen laulujoutsenen ohittamisen jälkeen silmä havaitsi kauempana pellolla pienen mustan pisteen. Komensin koirat hyppäämään tien reunalta pellon puolelle ja hyppäsin itse perässä. Nopea tarkennus kiikareilla tuotti tyyydyttävän tuloksen. Töyhtöhyyppähän se siellä koetti itselleen löytää evästä. Koirilla riitti puuhaa omasta takaa sen aikaa, kunnes töyhtöhyyppä nousi siivilleen ja lentää lekotteli näköpiirin ulkopuolelle. Toinen uusi havainto tälle päivälle osoittautui Akselin ja Elinan (laulujoutsen pariskunnan) kanssa samoihin aikoihin saapuneeksi telkäksi, tai itse asiassa kahdeksi telkäksi.
16. kuusitiainen
17. töyhtötiainen
18. töyhtöhyyppä
19, telkkä
Olen ajatellut, etten rupea stressaamaan suuremmin sen kanssa, saanko loppujen lopuksi kasaan 100 vai edes 50 lintulajia, näin ainakin huomaan vakuuttelevani itselleni, vaikka salaa tiedän kyllä miten koko ajan nälkä kasvaa syödessä. Kunhan kelit tästä vähän lämpenevät, niin pakkaan koirille mukaan lämmintä peittoa sekä lampaan taljaa, itselleni kuumaa juotavaa ja suuntaan ihan oikealle linturetkelle, Muistaen kuitenkin sen, että ainakin jossain määrin tämänkin innostuksen kohteen suhteen tulee edetä kuitenkin koirien ehdoilla ja sallimissa rajoissa. Tulevana lauantaina olen lähdössä pienelle reissulle ilman elukoita ja kiikarit aioin kyllä pakata mukaan sinnekin, vaikka aika kaukaa kiertäen saa hakea sitä, miten kiikarit saa yhdistettyä reissun pääaiheeseen. Se riemu ainakin liittyy siihen reissuun, että autolla ajamisen sijaan minulla on usempia tunteja aikaa saada itselleni järkytävä päänsärky tiirailemalla kiikareilla maisemia eteen päin kiitävästä autosta.
