"Kun te tänä uutena vuotena, luotte katseenne taakse menneisyyteen..." 

Aloitti aikoinaan lapsuuttani värittänyt Papukaija G. Pula-aho vakuuttavan puheensa ja pakeni ensimmäisen ja viimeisen lauseen jälkeen paikalta heti tilaisuuden tullen.  Minäkin ajattelin vielä kuluvan vuoden puolella luoda katseeni nin menneisyyteen, kuin tulevaisuuteenkin. 

Lapsuus on jäänyt kauaksi taakse, mutta kovin värittömältä ei tulevaisuus kuitenkaan vaikuta. 

Kuluva vuosi, jonka viimeistä päivää vielä elämme, oli vaiherikas. Kuitenkin moni suunnitelma jäi vain ajatuksen asteelle. Se tarkoittaa sitä, että tulevana vuonna on entistä enemmän asioita jotka haluaisin osaksi jokapäiväistä elämääni. 

Yksi näistä asioita on luonnossa liikkuminen ja retkeily. Kuluvana vuonna useampi pieni retki ja patikointi reissu lähi maastoihin jäi tekemättä, kun aamulla väsytti liikaa. 

 Tulevana  vuonna aion ryhdistyäytyä ainakin tässä asiassa. Olen huono tekemään lupauksia, tai ainakin pitämään niitä. Siksi on helpompi olla lupaamatta mitään. 
Ajattelin kuitenkin, ettei se ole huono lupaus, jos lupaa liikkua luonnossa enemmän ja kuluttaa vähemmän. 

Omaksi ilokseni jatkan lintubongailua tulevana vuonna. Toivon myös saavani nisäkäs listalleni edes yhden uuden havannon. Tänä vuonna listalle sain ensimmäistä kertaa lisätä kontiaisen. Vuosien mittaan olen kyllä nähnyt niiden tekemiä multakekoja paljon, eivätkä ne yleensä kovin paljon maan pinnan yläpuolella viihdykkään. Siksipä havainto olikin niin ilahduttava.

Olen aina ajattelut, että miksi lähteä merta edemmäksi kalaan, kun läheltäkin löytyy niin paljon. Viime ja toissa vuoden aikana on kuitenkin Etnan ja Adjan kanssa tullut käytyä muutamalla tunturilla ja nauttimassa lapin hiljaisuudesta turistikauden ulkopuolella. Toivoisin tulevana vuonna pääseväni lappiin edes kerran. 

Luontoa ja liikuntamahdollisuuksia löytyy onneksi myös lähempää. Vielä on minulla ja meidän laumalla käymättä ihan lähi kansallispuistokin ja sinne suunnalle olisi tarkoitus suunnata tänä vuonna edes kerran. Patikoimaan olisi tarkoitus lähteä useamman kerran ja miksei yön yli reissullekin. 

Kääpiöpinserit ovat tottuneita retkeilijöitä ja niiden kanssa on tullut yövyttä niin teltassa, kuin avomaastossakin. Niille ei paikalla ole niin väliä, kunhan pääsee makuupussiin nukkumaan. 

Tulevana keväänä tai kesänä olisi tarkoitus myös opettaa Undis vesille. Eipä haittaisi, vaikka intiaanikanootin lisäksi neiti oppisi tasapainottelemaan myös sup-laudan päällä. 
Edellisestä melonta reissusta on jo aikaa, enkä tainnut viime tai toissa kesänä käydä vesillä kunnolla kertaakaan. Saapa nähdä minkä kokoinen Undis keväällä on, lähinnä sen suhteen, että löytyykö sille heti kerrasta sopivat pelastusliivit, vai täytyykö ostaa kahdet. 

Vaikka en ole geokätköilyn (tai koiraharrastustenkaan suhteen koskaan ollut kovinkaan tavoitteellinen) niin toivon, että geokätköilyn merkeissä eksyn tulevana vuonna edes kerran johonkin ihan uuteen ja upeaan paikkaan. 

Huomenna olen hieman viisaampi sen suhteen, mitä Undis tuumaa uudesta vuodesta. Toivottavasti tänään sen kanssa kaupasta haetut naudan nilkat pitävät sen huomion kiinnittyneenä johonkin muuhun, kuin räiskeeseen ja paukkeeseen. 

Näiden ajatusten myötä ajattelin toivottaa oikein hyvää ja rauhallista uutta vuotta kaikille. Pitäkää toisistanne huolta. 




Tulkoon tulevasta vuodesta, onnen täytteinen ja tuokoon se tullessaan rikkautta, rakkautta ja runsautta meille jokaiselle.!

~~JOULUKALENTERI~~

1. Luukku
Paljastaa ensimmäisen blogissa julkaistun kuvan meidän lauman tulevasta uudesta jäsenestä. Jospa tästä pikkuhiljaa uskaltaisi alkaa jo ääneen puhumaan, että meille muuttaa tsekinpaimenkoira vähän reilun viikon päästä. 

2. Luukku

Viikon päästä meille muuttavan pennun sukupuoli ei liene arvoitus kenellekään. Nimi sen sijaan saa pysyä salaisuutena siihen asti, että tyttö on tullut kotiin. 

3. Luukku

"Jollei jouluna ole lunta, voiko joulupukki tullakaan..." 

No pentu ainakin voi, lumesta tai lumettomuudesta huolimatta. Mietinnässä vielä on, tuleeko pennun kanssa lähdettyä joululomalla talven ihmemaahan, vai olisiko sittenkin parempi pysytellä näillä leveysasteilla. 

4. Luukku

"Lumi on jo peittänyt, kukat laaksosessa. Järven aalto jäätynyt talvi pakkasessa..."

Saapa nähdä, miltä viiden päivän päästä näyttää, kun pentu kotiutuu. Pikkuhiljaa pitäisi alkaa jo katselemaan paikkoja sillä silmällä, että mitä muutoksia ennen pennun tuloa pitäisi tehdä. 

Ajatuksena on ainakin isoimmat matot kääriä rullalle ja pois tieltä, sekä rakentaa pennulle turvallinen pentuaitaus, jossa se saa viettää aikaansa silloin, kun sitä ei ehdi koko aikaa pitää silmillä. 

5. LUUKKU

Pikkupennun pesäkolo tuli tänään laitettua melkein valmiiksi. Pienellä järjestelyllä se mahtui ihan mukavasti makuuhuoneeseen. Vielä täytyy katsoa kaikki paikat läpi, että pentuajasta selvittäisiin mahdollisin pienin vaurioin. 

Vuokra-asunnon lattian suojaksi on levitelty ensin sanomalehti ohivuotojen varalta. Papereiden päälle laitettu aiemmin kanilan pohjalla ollutta paksua kumimattoa ja sen päälle vanha marimekon lakana. Pistorasia on piilotettu hylllylevyn  ja verkon taakse.
Eihän tuo aitaus mikään kedon kaunein kukkanen ole ja käytännöllisyyskin selviää vasta käytän kanssa. Toivon kuitenkin, että se ajaa asiansa siihen asti, ettei sitä enää tarvita. 

Perinteisesti Etna koeajaa aina uudet viritelmät, niin tälläkin kertaa.

Etnan mielestä nukkua voi missä, vaan mihin mahtuu. Vaikka pelilaatikossa. (kuva vuodelta 2011)

Adjan pentupedin testaaminen käynnissä. (Etna 2011)

6. Luukku

"Eivät koskaan mene umpeen sielun haavat,

emme niitä pysty teille korvaamaan. 

Aivan liian harvat teistä nähdä saavat,

kun me itsenäisyyttämme juhlitaan.

Vielä vapaa on ja itsenäinen maamme,

se on sitä vuoksi suuren urheuden.

Nöyrin mielin Suomen lippuun katsokaamme,

kiitos teidän, se on sinivalkoinen." 

Itsenäisyyspäivä

(linkin takana itsenäisyyspäivän postaus)

7. Luukku

Itsenäisyyspäivän jälkitunnelmissa. Englanninkielinen runo sotilaista, joulusta ja joulupukista. 

"I dropped to my knees and I started to cry. The soldier awakened, I hear his ruff  voice.

"Santa don't cry, this life was my choice.

I fight for freedom, I don't ask more.

My life is my God, my  country, my core.""

Meidän veteraanimme ovat jo iäkkäitä. Yhdysvalloissa sotaveteraani voisi olla kuka tahansa meistä.

Yhdysvaltojen käymien sotien oikeellisuuksiin tällä postauksella ei ole tarkoitus ottaa sen enempää kantaa. 

Kunhan tuoda esiin hieman toisenlaisia näkökulmia avaava jouluruno.

8. Luukkku

Alamme olla jännän äärellä, ystävät hyvät. 

Huomenna tähän aikaan, on enää 8 tuntia siihen, että meidän laumamme tuorein tulokas pääsee kotiin. Vasta silloin selviää sekin, millaisen vastaanoton tyttö tulee samaan, meidän nelijalkaisilta neitokaisilta. Oletusarvona on sellainen, että Etna on valmis rakastamaan pennun maasta taivaisiin, ellei sen hoivavietti ole iän myötä mystisesti kadonnut.

 Adja puolestaan tulee inhoamaan pentua, ainakin ensi alkuun. Inhon pystyy varmasti näkemään sen naamasta. Hitaasti lämpenevän Adjan mielestä koiranpennut ovat nimittäin kuvottavinta, 

mitä maa voi päällänsä kantaa. 

9. Luukku 

Tänään tuli poikettua Ikeassa ja ostettua kokeilumielessä tällainen.

Ajatuksena oli, että jos tästä saisi Adjalle sellaisen pesäkolon, ettei se jatkuvasti vaatisi peittelyä. 

Ensimmäinen viritelmä ei neidille kelvannut, mutta tässä se nyt on pitkin iltaa ihmetellyt tuntojaan. Tänään käytiin lekurissa ja neiti pääsi taas untenmaille. Tällä kertaa piti kolmesta kynnestä nyppäistä kuoriosat irti ja sain eläinlääkäriltä ohjeeksi nostaa Biotiini lisän takaisin entiselle tasolleen. 

Adjan kynnet olivat nimittäin pitkään taas tosi hyvät. Kerkesimme taas käydä kaverikoirailemassakin kerran, kun sitten taas huomasin, että kynsissä alkoi olla muutoksia näkyvissä. Nyt on hajoavat kynnet taas hoidettu niin hyvään kuntoon lekurissa, kuin se oli mahdollista ja tästä jatketaan taas. Toivotaan, että nostettu Biotiini lisä pitää kynnet jatkossa paremmassa kunnossa. 

10. Luukku

Saanko esitellä, meidän lauman vahvistus, topakka tyttö nimeltään Undis. 

Kun pennun varausmaksu oli maksettu, aloin makustelemaan vanhalta ja pitkältä listaltani eri nimi vaihtoehtoja ja totesin, ettei mikään niistä sovi meidän litaniamme jatkoksi. Mietipä vaikka nyt itsekin, niin ei oikein mikään nimi sovi Zeuksen, Etnan ja Adjan jatkoksi. 

Useista nimivaihtoehdoista valikoin muutaman ja makustelin niitä aikani. Yli 11 vuotta sitten olin jo päättänyt, että kun seuraava saksanpaimekoira kotiutuu, siitä tulee Undis. Vuodet ovat viereneet, saksanpaimenkoiraa ei tullut, mutta tuli paimen kuitenkin. 

Undis olkoon siis Undis, ei Kundi, niin kuin joku jo kuuli. 

Aika näyttäköön sen, säilyykö työnimi samana.

11. Luukku

Aamulla huomasin, että Undiksen korvat olivat terhakkaasti pystyssä.  

Keskiviikko päivässä mennään, paljon ei ole vielä harjoiteltu, vähän jotain kuitenkin. Tänään illalla tuli Undiksella täyteen kaksi vuorokautta täällä meillä. 

Neiti on ihanan avoin ja rohkea.

12. Luukku 

Onko se väärin, jos tykkään ihan hirveästi tuosta uudesta tulokkaasta. Jos nyt näin 3 vuorokauden ja kolmen tunnin perusteella voi sanoa, niin vaikuttaa siltä että  olen saanut ihan  hurjan hienon pennun. 

Eilen ja tänään iltavuorosta tullessani kotiin, pentu odotti omalla rajatulla alueella ja tytöt kahden portin takana.

Tiesin, että ulos on varmasti kiire, kun pennun hoitajan lähdöstä oli jo aikaa, eikä pentuaitaukseen oltu tehty tarpeita. 

Ei siis muuta, kuin nopeasti portit auki ja koko juuri herännyt kööri takapihalle pissalle ja Undis myös kakalle. Sitten rauhaksiin koirille ulkokamppeet päälle ja pienelle iltakävelylle tähän naapurustoon. 

Nälkäkin oli ihan hirmuinen, ja sen jälkeen tietysti leikitytti. Ja kun illan aikana kerääntynyt energia oli purettu pois kävi Undis isompien tyttöjen mallin mukaan hakemassa sopivan nukkumapaikan ja kävi nukkumaan. 

Toivottavasti ensi yö menee yhtä hyvin kuin kaksi edellistäkin. Ensimmäisenä yönä pentu herätti kaksi kertaa ja kävi ulkona pissalla. Viime yönä vain kerran ja sitten aamulla varhain. Ulkona käymisen jälkeen Undis rauhoittui hyvin takaisin nukkumaan. 

Rohkea, reipas, avoin ja jotenkin niin ihanan lunki on tämä pieni naskalihammas, joka iltavuoroihin lähtiessäni on jäänyt omalle paikalleen nukkumaan ja ottanut myöhemmin reippaasti vastaan sitä hoitamaan tulleet ihmiset. 

Ohessa pikkusiskon somesta lainattu kuva, Undiksesta joka kävi rauhallisin mielin nukkumaan, kun sai energiansa purettua hoitajan avustuksella työvuoroni aikana.

13. Luukku

Perjantai kolmastoista päivä oli alustavasti se päivä, kun minun piti hakea Undis kotiin. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja aikataulua tuli aikaistettua roimasti. Siispä Undis muuttikin uuteen kotiinsa samana päivän, kuin 7 viikkoa tuli täyteen. Uusi arki pennun kanssa on lähtenyt hyvin käyntiin. Kääpiöpinsereiden kanssa meni ihan niin kuin oletinkin. Etna olisi halunnut rakastaa pennun vaikka rikki heti alusta alkaen, Adjaa puolestaan inhotti koko pennun läsnäolo ja vihoittelipa se vähän minullekin. Yhteiselo on kuitenkin lähtenyt kaikin puolin hienosti käyntiin ja jääprinsessa Adjakin on sulanut ja leikkii jo hienosti Undiksen kanssa. 

14. Luukku

Ennen iltavuoron alkua kävimme koirien kanssa rauhallisella kävelyllä läheisellä harjulla. Tai siis niin rauhallisella, kuin se nyt energisen ja reippaan tsekkiläisen pennun kanssa mahdollista oli. Kääpiöpinsereitä ajatus vesikelissä kulkemisesta ei ollut kovinkaan houkutteleva ajatus, mutta eipä se loppujen lopuksi metsämaastossa niin inhottavaa ollutkaan. Undis ainakin otti ilon irti elämästä polkuja pitkin juostessaan. Iltavuoroon lähtiessä kotiin jäikin kolme hyvin väsytettyä koiraa.

15. Luukku

Sunnuntai aamuvuoron jälkeen lähdimme tyttöjen kanssa kylään vanhempieni luokse. Koska en ollut ehtinyt käyttää koiria kävelyllä kotiin tulemisen jälkeen, lähdimme ensimmäiseksi pienelle happihyppelylle lehmien aitaukseen. Kääpiöpinserit mennä viuhtoivat omaan tahtiinsa tutulla pellolla ja Undis yritti päättää, haluaako se pysytellä niiden vauhdissa mukana, vai sitenkin kulkea minun kannoillani polkuja pitkin. Happihyppelyn jälkeen siirryimme sisään uuden puolen alaovesta, koska pääsisäänkäynnin takana odotteli kolme yli-innokasta nuorta miestä. Tsekinpaimenkoiria kaksin kappalein ja yksi saksanpaimenkoira. Pääsimme sisään suhteellisen salakavalasti ja sain tytöille viritettyä sopivan oleskelutilan saunakerrokseen, niin että ne olivat kuitenkin jatkuvan valvonnan alaisina. Aika hyvin sisään tulo onnistui, sillä suurimmalla osalla ei ensialkuun ollut aavistustakaan siitä, että olin salakuljettanut kyläreissulle mukaan kolme koiraa. 

Päivä ja ilta sujuivat oikein mallikkaasti, Undis oivalsi hyvin nopeasti, että kyläreissullakin voimassa on se sääntö, että ellei mitään tapahdu, kannattaa nukkua. Päivän mittaa se pääsi tutustumaan portin läpi isoihin poikiin, siskoni pieniin poikiin, sekä useampaan uuteen ihmiseen, joita se ei koskaan aikaisemmin ollut tavannut. Kaiken kaikkiaan kyläreissu oli niin itseni, kuin koirienkin kohdalta hyvin onnistunut, ja antoi lohdullista esimakua siitä, ettei meidän joulustamme ehkä tule ihan hullun myllyä. Jos elämä joulun aikaan kuitenkin sattuu käymään liian rauhattomaksi monesta muuttujasta johtuen, ei onneksi tähän kotikulmille ole kymmentä kilometriä pidempi matka. Saattaakin olla, että ilo mielin käymme kotona nukkumassa rauhalliset yöunet ja nauttimassa joulurauhasta.. Will see...

Vaikka, eipä jouluna kylppärin lattialalla nukkuminen koirien kanssa ole minulle 

kovinkaan vieras asia. 

16. Luukku

Toinen vapaa päivä, sitten Undiksen tulon. Vapaa päivän kunniaksi nukuimme pitkään (siis klo 9 asti, sen jälkeen kun olin käyttänyt pennun ulkona yhden ja viiden aikaan, sekä ruokkinut koko köörin klo 8 aikaan.) Klo 9 aikaan Undis ilmoitteli, että sen virtapankki on ladattu täyteen ja sen on valmis uuden päivän haasteisiin. Suuntasimme aamupäivän kävelylle harjuun ja Undis sai mennä viuhtoi harjun poluilla omaan tahtiinsa, kun me muut sovitimme vauhtimme sen kanssa sopivaksi. Monta oli taas maailmassa ihmeellistä asiaa ja Etna tuumasi tänään, niin kuin muinakin päivinä, että joku muu huolehtikoon pennusta ulkoilun ajan, se keskittyy kaikkeen muuhun. Vaikka se sisällä ja koti pihalla tykkääkin touhuta Undiksen kanssa, kunhan pentu ei pure liian lujaa kiinni naskalihampaillaan, on se kävelylenkeillä sitä mieltä, ettei pennun tarvitsi ihan kylki kyljessä sen kanssa kulkea. Onneksi Undiksella riittää ihmettelyn aiheita ulkona, niin että Etna saa aika rauhassa huolehtia omista virkavelvollisuuksistaan polkujemme varsilla. 

17. Luukku

Tänään oli viimeinen aamuvuoro ennen joululoman alkamista. Tytöt jäivät kotiin rauhallisin mielin ja Undiskin rauhoittui omaan torppaansa aika nopeasti. Olen todennut toimivaksi malliksi pistää se omalle puolelleen hyvissä ajoin ennen lähtemistä, mielellään kylläisenä ja väsyneenä. Hetken se ihan kuin periaatteen vuoksi ilmaisee eriävää mielipidettä siitä aiheesta, että onko aitojen taakse jääminen ja tytöistä verkolla erottaminen aiheellista vai ei, sitten se hakee hyvän asennon ja käy nukkumaan. Useimmiten kotiin tullessa on hiljaista siihen asti, kunnes alan ryskäämään polkupyörää lukkoon varaston oveen. Hieman päivästä riippuen tytöt joko nostavat mellakan tai sitten odottavat hiljaa sisälle tullemista. Viime päivinä tytöt eivät oikeastaan ole pystyneet ennakoimaan sitä, kuka ulko.ovesta tulee sisään ja se on aiheuttanut hieman tavallista enemmän levottomuutta. Niin aamu- kuin iltovuorojeni aikana kun on perhepiiristäni käynyt yksi jos toinenkin hoitamassa Undikselle evästä ajallaan, huolehtinut siitä että se pääsee käymään ulkona tarpeillaan ja tehnyt töitä senkin eteen, että pentu jää taas väsyneenä omaan kaksioonsa nukkumaan. 

Olenkin saanut kiitollisena huomata sen, että olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut pennun tulosta huolimatta keskittyä 100% ammatillisen osaamisen näyttöjen antamiseen, sillä välin, kun pennusta on pidetty hyvä huoli muiden avustuksella. 

18. Luukku

Tänään Undiksella on ollut ekstra jännittävä päivä. Ensin saimme vieraaksemme erään ystäväni ja pienen kaksi vuotiaan tytön. Vieralun jälkeen lähdimme seikkailemaan bussilla ja kävimme Undiksen kanssa hakemassa eläintarvikeliikkeestä vähän lisää syötävää ja pientä palaa purtavaksikin. 

Hieman oli tyttö ihmeissään kun jätettiin kääpiöpinserit kotiin ja lähdimme liikenteeseen ilman niitä. Aikamoisen märkää lunta sateli taivaan täydeltä, joten pistin bussia odotellessa Undiksen reppuun ja siihen se rauhoittuikin heti. Menomatkan Undis nukkuikin repussa, eikä se oikeastaan herännytkään ennen kuin vasta kaupassa. Siinä se oli sitten ihmeissään unenpöppörässä, että mihin sitä oikein tulla tupsahdettiin. Alkuihmettelyn ja heräämisen jälkeen neiti alkoikin olla ihan oma itsensä ja lähti reippaana tyttönä häntä heiluen kohtaamaan ihan vieraita ihmisiä. 

Kotimatkalla bussissa soi puhelin ja saimme illaksi vielä yhden kyläilijän. Sen verran jännitävä päivä oli tänään, että sisään tuli tarkasta valvonnasta ja jatkuvasta ulkona ravaamisesta huolimatta useammat pissat. Toivotaan nyt kuitenkin, että tämä olisi vain yksi poikkeus päivä muiden joukossa ja sisäsiisteys asiat jatkuisivat aiemman mallin mukaan, eli pääasiassa niin, 

että kaikki tarpeet tulisi tehtyä ulos. 

19. Luukku 

Tänään aamukävelyn jälkeen kävimme Undiksen kanssa hakemassa eläinlääkäriasemalta Adjalle lisää kipulääkettä, niin ettei se pääse joulunpyhinä loppumaan, jos tarve kipulääkkeelle jatkuu. Samalla reillussa pentu kävi minulle tulonsa jälkeen ensimmäisen kerran puntarilla. Hieman hätkähdin, sillä oletin pennun painavan lähemmäs 5 kiloa. Painoa oli kuitenkin vain 4.2 kg. Ruoka on kuitenkin maistunut alusta asti hyvin, ja enemmänkin pentu söisi jos vain saisi. 

Undis on oppinut jo hienosti odottamaan ruokaa, vaikka se etenkin aamuisin on jo melko nälkäinen. Eilen illalla maistui hyvin myös kuivattu naudan ruokatorvi, joita toin koko laumalle tuliaisiksi eläintarvikeliikkeestä. 

Tänään päivällä olimme jännän äärellä kun lähdin koirien kanssa pienelle lenkille läheisille pelloille. Erityisen jännittäväksi asian teki se, että siellä on tehty havainto villisiasta. Järjellä ajatellen villisikaa ei tarvitsisi edes päivänvalon aikaan pelätä, mutta huomasin kuitenkin tarkkailevani ympäristöä erityisen tarkasti joka suunnalta jatkuvasti sekä seuraavani lumessa näkyviä jälkä. Kauriiden jälkiä näkyi useammassa paikassa, mutta arpomiseksi jäi se asia, että olisiko siellä viime yönä kulkenut myös villisika. Henkilökohtaisesti ainakin toivon, että kyseinen villisika olisi ollut vain ohikulkumatkalla, eikä suinkaan jäämässä meidän lähimaastoihin pidempi aikaiseksi asukkaaksi. 

20. Luukku

Kyläreissulla. Tänään Undis pääsi tutustumaan ilman väliaitaa valvotusti saksanpaimenkoira Sooloon sekä isäänsä Bastiin. Hienosti onnistui, vaikka ihan ranttaliksi ei voinut antaa koirien laittaa, kun Undis on niin paljon isompiaan pienempi. 

21. Luukku

Tytöt 💕

22. Luukku

Lähdimme Undiksen kanssa ystäväni syntymäpäivän viettoon luonnon rauhaan pienelle mökille metsän siimekseen. Hienosti jaksoi pentu matkustaa, vaikka niin menessä kuin palatessakin autossa vierähti 1,5 tuntia. Päästyämme perille riittäkin automatkan ajan nukkuneella Undiksella ihmtellemistä, kun olimme ihan uudessa paikassa. Aika pitkään kesti, ennen kuin pentu malttoi kaikelta ihmettelyltään tehdä tarpeensa metsän siimekseen, mutta seuraavalla kerralla se onnistui jo paremmin. Tänäänkin oli monta uutta ja ihmeellistä asiaa, jotain taisi kuitenkin jäädä myös huomaamatta. Ei tainnut Undis arvata, että se kissa, jonka ruokakipon se mökiltä löysi, tarkkaili sitä vain muutaman kymmmen sentin päästä, lipaston alta. 

23. Luukku

Tein itselleni lupauksen eilen illalla, että joulukiireet on nyt kiirehditty ja juoksut juostu ja on vihdoin aika rauhoittaa niin itseni, kuin muutkin. En tiedä oliko se oikeasti ensimmäinen aamu tänä vuonna, kun en oikeasti laittanut kelloa soimaan. Monta kertaa olen luvannut itselleni, etten laita vapaa päivänä kelloa soimaan, vaan herään sitten kun ei enää väsytä. Silti olen laittanut, jos en nyt ihan aamulla, niin viimeistään aamupäivällä kellon soimaan, ettei mene koko päivä haaskuun. 

No eilen päätin, että nyt hiljennän koko puhelimen yöksi ja aamuksi. 
Undis herätteli aamuyöstä ja kävi pissalla puoli kuuden aikaan. Kömmimme takaisin nukkumaan ja sitten se alkoi herätellä uudelleen siinä kahdeksan tietämillä. Oli ihana herätä hyvillä mielin, kun tiesi ettei ole kiire mihinkään. Laitoin joululaulut soimaan ja keittelin kahvit. Annoin koirien touhottaa niin, että sopivasti puolentoista tunnin päästä pentu oli valmis pienille päikkäreille. 

Päätin lähteä ensimmäisen kerran Undiksen tulon jälkeen lenkille ihan vain "isojen tyttöjen" kanssa ja niinhän me teimme. Täytyy sanoa, että lenkki oli kaikin puolin kyllä oikea hyvän mielen lenkki. Etna ja Adjakin saivat kaikessa rauhassa jolkotella menemään omaan tahtiinsa, ilman että Undis roikkui kiinni remmeissä, mantteleissa tai Adjan tossuissa. 

Kun palasimme takaisin, otin mukaani puolestaan Undiksen ja jätin isommat tytöt kotiin. Undiksen kanssa kävimme pienellä seikkailulla metsässä. Siellä lumetonta maisemaa katsellessani alkoi päässäni soida seuraavat sanat:
"Joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta, 
joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta.
Eikä sinne matka silloin kovin kauan kestä. 
Joulumaa jos jokaiselta, 
löytyy sydämestä." 

Ja niinhän se on. Vaikka olisi kuinka hienoa olla joulunvietossa Äkäslompolossa, niin tulee se joulu tännekin. Ja mikä parasta, tänään ei ole satanut vettä. 

24. Luukku

Ja niin joulu joutui jo taas pohjolaan
joulu joutui jo rintoihinkin.
Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan
jo pirtteihin pienoisihin. 

VANHA JOULUKALENTERI 

http://zeusjaetna.blogspot.com/2016/11/joulukalenteri-1.html

ITSENÄISYYSPÄIVÄNÄ

https://www.youtube.com/watch?v=3D-3FxEViNE

Sotahevonen

Meillä oli ennenvanhaan Maija hevonen,

markkinoilta aikoinaan, isä hankki sen.

Vetotyöt se aikoinaan, tilalla hoiteli,

kun heinillä ja kauroilla, sen kuntoon voiteli.

Yksi sillä hiukan oli erikoinen taipumus,

kovin vauhdikkaasti siltä aina kävi peruutus.

Veikon kanssa saatiin sitä usein ohjastella,

hevosmiehen taitojamme sen kanssa kasvatella.

Vahva oli töissään, oikein mallikelpoinen.

Kerran senkin elämään tuli kokemus melkoinen.

Taas kerran sota julma levisi maailmalle,

lähtökäskyn hevonen sai suoraan rintamalle.

Puukolla numerot kaiverrettiin länkiin, rattaisiin.

Valmis oli valjaisiin, tuli lähtö uusiin maisemiin.

Niin hevonen ja kolme poikaa, joutui sodan pauhinaan.

Kovat melskeet alkoivat rajoilla rakkaan isänmaan.

Kuukauden niissä oloissa joten kuten viihtyi,

sitten pauke koveni ja sodan tahti kiihtyi.

Lopullisesti vauhkoontui ja tuli näyttöä,

sotarintamalla tällaiselle ei ole käyttöä.

Luvan sai se palata takaisin siviiliin,

onni oli sillä päästä taas kotilaitumiin.

Ennen kuin omaan talliin saakka oli saapunut,

sai kotiväki viestin, oli yksi pojista kaatunut.

Se vaatii omat uhrinsa, kun maata puolustaa.

Itsestään ei selvyys ole vapaa isänmaa.

Sen ajan nuoret ansaitsevat meidän kiitoksemme.

Heidän ansiostaan on meillä kallis vapautemme.

Silti yhtyä voi ajatukseen erään hevosen,

kun hirnahtaen pilttuussaan, kerran lausui sen.

On sodan touhu mieletön, ei mitään järkeä.

Ennemmin rauhan töissä kiskoo vaikka kivirekeä.

Matti Tupasela.

https://www.huojuvalato.net/23307

Vuosia sitten minulla oli aikaa istua tietokoneen ääressä, istua, itkeä ja etsiä tietoa joka tuntui  särkevän sydämeni. Silloin ensimmäisen kerran jaoin sosiaalisessa mediassa alla olevan tekstin, toisenlaisena näkökulmana itsenäisyyspäivään. Alun alkaen kiinnostukseni tähän aiheeseen heräsi yhtenä töissä viettämänäni itsenäisyyspäivänä, kun kuulin erään vanhan rouvan kertovan hevosesta, joka heidän tallistaan oli luovutettu rintamalle ja sodan jälkeen tuotu takaisin kotiin, ulkoisesti ehjänä, mutta mieleltään murtuneena. 

https://www.youtube.com/watch?v=X3EMZBJBkuI

Suomi 1931

Täysi-ikäisiä hevosia suomessa oli 318 000 ja alle kolme vuotiaita hevosia 60 000.

Sotakelpoisiksi niistä todettiin 173 000 hevosta.

15 000 miehen vahvuiseen divisioonaan kuului 3500 hevosta, mutta vain 100 moottoriajoneuvoa.

Hevosia tarvittiin kaluston, ampumatarvikkeiden, kenttäkeittiöiden ja raskasaseyksiköiden kuljettamiseen. Hevosten laskettiin pystyvän vetämään n. 300 kg kuormia. Raskaimpien tykkien vetämiseen tarvittiin kahdeksan hevosta.

Talvisodan aikana menetettiin 7200 hevosta.

Jatkosodassa hevosia menehtyi 15 000, joista 900 nääntyi heikon ravitsemuksen ja rasituksen seurauksena.

Te kannoitte raskaan taakan ja vastuun taistellessanne isänmaan vapauden puolesta Isoisiemme isät, isoisät, isät, veljet. Isoäitiemme äidit, isoäidit, äidit ja siskot. Teidän rinnallanne kulki uskollisia ystäviä, jotka kantoivat ja jakoivat teidän taakkanne, toivat teille ruokaa ja loivat lohtua ja toivoa läsnäolollaan.

Rauhan ajan tultua, ei perheissä kaivattu ainoastaan rintamalla kaatunutta isää, veljä, sisarta, poikaa tai tytärtä. Päivästä toiseen odotettiin tietoa hevosten kotiuttamisesta, oliko hevonen selvinnyt rintamalta ja mistä sen saisi hakea kotiin.

https://www.youtube.com/watch?v=ror8ZtwGhYQ

Joissain perheissä iloittiin, mutta useiden talojen ylle, oli laskeutunut raskas surun taakka. Ei surtu ainoastaan rintamalla kaatuneita omaisia. Moniin perheiseen otettiin raskaasti vastaan kunnioittava ilmoitus, jossa kerrottiin hevosen palvelleen hyvin ja kaatuneen rintamalla isänmaata puolustaessaan. Kotiin saattoi myöhemmin vielä saapua rintamalla ehjänä säilynyt kovia kokenut reki 

ja hevosen nimikoitu loimi.

Kovinkin isäntämies pidätteli kyyneleitä valjastaessaan tuon reen eteen hevosen. Nimikoitu loimi oli taiteltu arvokkaasti reen penkille. Nuori hevonen, vielä niin kovin kohelo, sai vetää reen kauimmaiselle ladolle, ladon sisään. Siellä piilossa kaikkien katseilta saattoi niin vanhempi, kuin nuorempikin isäntä antaa kyyneleiden valua.

Siellä ladolla ei koskaan enää käyty, yhtäkään nuorta oria tai tamma ei enää valjastettu sen reen eteen. Nimikoitu loimi ei saanut enää lämmittää ainoatakaan ruskeaa selkää. Ne jätettiin latoon muistoineen. Unohdettiin.

Niin kuin on unohdettu sekin, miten suuressa kiitollisuudenvelassa olemme teille silloin eläneille ja vapautemme puolesta taistelleille. Kiitos isoisät, isät, pojat, veljet. Kiitos isoäidit, äidit, tyttäret ja sisaret. Kiitos suomenhevoselle, meillä on vapaus ja vapaa maa.

Meille jälkipolville jäi raskas vastuu. Unohdetut muistot.

https://www.youtube.com/watch?v=gV6W-mcTyxg

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Tein joitakin vuosia sitten meidän ryhmä rämästä kertovan joulukalenterin. 

Viime vuosina tai joulun alusaikana tuntui, että sen kalenterin "lehdillä" oli liian monta muistoa. Liian monta kaunista ja hyvää hetkeä, jotka tuntuivat enemmänkin satuttavan, kuin lohduttavan. 

Ajattelin kuitenkin, että tänä syksynä ja tästä eteen päin minusta tuntuu siltä, että jaksan taas käydä läpi niitä monia hyviä hetkiä, joita on mahtunut menneisiin vajaaseen 12,5 vuoteen. 

Muiston kerrallaan.

Siksipä yritänkin vanhan joulukalenterin rinnalle tehdä myös uuden joulukalenterin.

Katsotaan miten tässä käy. 😊

Löysin 10,5 vuotta vanhan kortin, jossa oli tämä ystäväni piirtämä kuva. Mallina kuvassa oli vähän alle 2- vuotias Zeus. Toisinaan se iskee vieläkin yllättäin, hyvin salakavalasti, ikävä, kun mieleen nousee muistoja vuosien takaa. 

Enimmäkseen muistot ovat hyviä ja onnellisiä, mutta toisinaan muistojen aiheuttaman surun ja ikävän voima pääsee yllättämään, uudelleen ja uudelleen. 

"Suru on perustunne, sillä se ei ilmene pelkästään opittuna. Surun keskeisiä elementtejä ovat luopuminen ja muutos, jotka tuovat mukanaan alavireisyyttä, energian ja näköalojenkin puutetta. 

Suru ei ole tasainen tunne, joka alkaa ja loppuu. Se ilmestyy aaltoina. Alussa se paine tuntuu hukuttavan musertavalta. Kun se ajan mittaa jää hetkeksi taka-alalle, seuraava tyrskähdys yllättääkin odottamatta, vie jalat alta. 

Lopulta aallot loivenevat, ja alkaa tulla vapaita, ihania unohtamisen hetkiä: iloa ja naurunpurskahduksia. 

Kaikki ilon ja rentoutumisen hetket kannattaa ottaa talteen ja antaa surun tulla silloin, kun se on tullakseen."  

(U-M.P)

Suremalla menetyksen voi muuttaa muistoksi, osaksi menneisyyttä. 

Reilun kolmen tunnin ajomatkan päässä täältä, missä meidän lauma asuu, syntyi kolme viikoa ja päivä sitten kolme prinssiä ja kaksi pientä prinsessaa. Meni hetki ja sain tietää, että minulla olisi mahdollisuus saada toinen näistä prinsessoista sulostamaan meidän arkeamme.

Olen pikkuhiljaa ja varovasti totutellut siihen ajatukseen, että meidän lauman pääluku kasvaa yhdellä, vähän isommalla päällä. Aluksi en oikeastaan kertonut siitä kenellekään. Pyörittelin ajatusta päässäni yksin ja mietin, että yli kuusi vuotta olen tätä suunnitellut, ja helposti olisi saattanut toinen kuusi vuotta mennä suunnitelmia jatkaessa, miettien sitä milloin on oikea aika elämässä uudelle pennulle.

Rotuvaihtoehtoja olen pyöritellyt päässäni pitkään, oikeastaan jo silloin aikanaan, kun yli 12 vuotta sitten "otin" ensimmäisen kääpiöpinserini "välikoiraksi".

Meidän perheeseen tuli ensimmäinen saksanpaimenkoira niihin aikoihin, kun minä olin noin neljännen ja viidennen ikävuoteni puolivälissä. Muistan vieläkin sen hetken, kun istuin sukulaisperheen pöydän ääressä edessäni lautasellinen hirvenlihakeittoa, eikä syöminen ottanut onnistuakseen.

"Jos syöt lautasen tyhjäksi, niin pääset mukaan katsomaan koiran pentuja", isäni sanoi silloin. Voisin väittää, ettei lautanen tyhjentynyt, mutta pääsin mukaan katsomaan pentuja siitä huolimatta. Taisi pientä tyttöä jännittää aika paljon, kun isän perässä kävelin peremmälle huoneeseen, mistä pennut löytyivät. Pentulaatikon laidan yli kurkotteli monta pientä tummaa päätä ja sitten kaikkien niiden samannäköisten pennun päiden joukosta isä nosti yhden syliinsä ja kertoi, että "tämä on meidän pentu."
"Miten sinä voit sen tunnistaa", ihmettelin ja isä kertoi tunnistaneensa pennun sen merkeistä silmien yläpuolella. Siitä meni vielä aikaa, liekö vajaan kuukauden verran, ennen kuin lähdimme koko perheen voimin hakemaan pentua kotiin.

Tämän koiran pentuajasta ei ole jäänyt paljon mieleen, jotain yksittäisiä asioita kuitenkin ja tuo pennunhaku reissu on yksi niistä. Samoin pennun ensimmäinen ilta meidän kotona, takassa räiskyvä tuli ja levollinen hetki isossa nojatuolissa isän sylissä, kun yhdessä isän ja veljieni kanssa pohdimme sitä, mikä tulisi koiran nimeksi.

Pitkä tie on kuljettu näistä vuosista, tuosta ensimmäisestä yhteisestä illasta takkatulen lämmöstä siihen iltaan, kun lähdin viimeiselle lenkille saman koiran kanssa 17-vuotiaana. Kävelimme yhdessä sateessa, eikä minun tarvinnut pelätä sitä, että joku voisi huomata, ettei sinä iltana poskiani pitkin valuneet ainoastaan sadepisarat.

Oli kesä 2006.

Olin vannoutunut saksanpaimenkoiraihminen, rehellisesti sanottuna en oikeastaan pitänyt mitään saksanmapaimenkoiraa pienempää edes koirana. Inhosin pieniä räksyttäviä piskejä, enkä voinut käsittää ihmisiä jotka ottivat sellaisia lemmikiksi, puhumattakaan sellaisista joille piti pukea vaatteita päälle.

Lähdin opiskelemaan maatalousalan perustutkintoa, pieneläinpainotteiselle linjalle. Oman koiran kaipuuta helpottivat koulukavereiden koirat, sekä oppilailla koulutuksessa olevat avustajakoirat. Mikään niistä ei silti pystynyt korjaamaan särkynyttä sydäntä. Ei ollut yhtään saksanpaimenkoiraa, ei edes mitään mikä olisi muistuttanut sellaista.

Olin aina hoitanut meidän koiraamme parhaan tietotaitoni mukaan, aika ajoin puukkoa käänneettiin haavassa oikein peruteellisesti. Sain oppia ja huomata, että oli paljon asioita, jotka olisi voinut tehdä ja hoitaa vielä paljon paremmin. Saimme kuulla, että avustajakoirat siirtyvät pikkuhiljaa kaikki koulutukseen muualle, mutta suunnitelmissa olisi toisenlaisia koiraprojekteja ja projektikoiria.

Minä olin yksi niistä, joille mahdollinen koulun projektikoira luvattiin. Asiassa oli vain yksi mutta. Kun olin kertonut haluavani saksanapaimenkoiran, opettaja alkoi nauraa. Vastaus oli ei, ei missään nimessä. Meidän koulumme projektikoiriksi ei tulisi yhtään saksanpaimenkoiraa, ei edes minulle. Opettaja totesi, että jos halusin projektikoiran, minun piti keksiä uusi rotu.

Ja minä halusin koiran.

Monen mutkan jälkeen totesin, että rotu muuttuisi aika radikaalisti. Saksanpaimenkoirasta kääpiöpinseriin, huh heijaa. Tein kuitenkin niin itselleni, kuin muillekin selväksi, että kääpiöpinseri olisi vain välikoira. Seuraava koira olisi ehdottomasti saksanpaimenkoira. Välikoiraa on kestänyt 12 vuotta ja 3 kuukautta. Koska ensimmäinen kääpiöpinserini oli ihan huikea, minulle tuli toinen. Jos toinen olisi ollut ensimmäinen, kolmatta ei olisi koskaan tullut.

Ensimmäisen ja toisen kääpiöpinserin välissä näin jotain, mikä jäi alitajuntaan muhimaan. Nimittäin koiran, jollaisen haluaisin joskus omistaa. Siitä on nyt kulunut yli kymmenen pitkää vuotta. Ajatuksesta on alkanut tulla ajankohtainen asia. Neljän, ehkä viiden viikon päästä kotiimme muuttaa pieni blac and tan värinen paimen. Saksanpaimenkoira se ei kuitenkaan ole.

Kun olin nuorempi, noin 13 vuotta sitten, lempiaineeni koulussa oli ehdottomasti Etologia. Etologia on biologian tieteenhaara, joka tutkii eläinten käyttäytymistä, yleensä keskittyen käyttäytymiseen luonnollisissa olosuhteissa.

Aika lähellä etologiaa, ainakin kirjoitusasun puolesta on ekologia. Ekologia (kerik. oikos = koti, logos = oppi) on eliöiden ja ympäristön suhteita tutkiva tiede. Se on yksi soveltavista luonnontieteistä. Ekologia on biologian monitieteinen haara, joka tutkii eliöiden ja eliölajien vuorovaikutusta toistensa sekä niitä ympäröivän elottoman ympäristön kanssa.

Mitä on sitten olla ekologinen?

Sana ekologinen tarkoittaa ihmisen ja ympäristön keskinäisiä suhteita tai mahdollisimman vähän energiaa ja/tai resursseja kuluttavaa.

Ekologisuus puolestaan on vastuuta ympäristöstä, muista ihmisistä, sekä tulevaisuudesta.

Istuin tässä taannoin iltaa mielenkiintoisessa seurassa, jossa keskusteltiin ilmastoahdistuksesta. Koetin kovasti kuunnella omaa sisintäni ja miettiä, että mikä minussa on vikana, kun en ole vielä kertaakaan tuntenut ilmastoahdistusta. Pitäisikö sitä tuntea?

Tuntuu siltä, että tänä päivänä ihmisten pitäisi olla huolissaan paljon sellaisista asioista, joille itse ei loppujen lopuksi pysty tekemään juurikaan mitään. Tunnetaan huolta siitä ja tästä ja ollaan ahdistuneita ihan vaan sen vuoksi, kun pitää olla.

Eihän se tottapuhuen ihan niinkään mene. Huomaan kuitenkin silloin tällöin miettiväni sitä että minkä takia minulla ei ole ilmasto ahdistusta, kun se nykyään tuntuu olevan enemmän sääntö, kuin poikkeus. Haluan tässä tuoda esiin sen asian, että en halua väheksyä kenenkään ahdistusta, oli kyse sitten ihan vain ahdistuksesta, tai ilmastoahdistuksesta. Minäkin olin tässä taannoin hyvin ahdistunut ja maailma näytti aika synkältä paikalta olla ja elää, ilmaston kanssa sillä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä.

Osansa ilmastoahdistuksesta antaa varmasti jatkuva ilmastohypetys. "Tee sitä ja tätä ja jätä nämä asiat tekemättä, niin maailma pelastuu. Tee ekoteko, kuluta vähemmän, välitä enemmän."
Ehkä ahdistuneisuus tai se, ettei sitä ole, johtuu aika paljon siitä, miltä kantilta asioita katsoo ja miten ne meille aukenevat. Minkälaisia uutisia seuraa ja millaista lähdekritiikkiä käyttää.

Voin rehellisesti kertoa, miten minun sydäntäni särki, luettuani seuraavia uutisia.
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/meren-pikkuiset-uhrit-kilpikonnan-poikaset-syovat-muovia-ja-kuolevat-jo-yksi-muovinpala-voi-tappaa/7089546#gs.f3gacp
https://yle.fi/uutiset/3-10694838
https://yle.fi/uutiset/3-10131304

Varsinaisesti ensimmäinen lehtijuttu, joka pisti minut miettimään omia valintojani, oli kuitenkin tämä.
https://retkilehti.fi/uutiset/fleecea-vai-villaa/
Ja huomasin syyllisenä miettineeni sitä, kuinka monta fleecevilttiä olen vuosien mittaa koirille ostanut. Kuinka monta välikerrastoa itselleni. Ja kuinka monta kertaa olen yli 20 vuoden aikana tullut pesseeksi vanhan fleece pipon.

Ensimmäinen pieni askeleeni ekologisempaan suuntaan oli päätös, etten osta enää fleecea, missään muodossa. Huomasin myös, että ihminen voi olla "ekologinen", vaikka ei edes itse tiedä sitä.

Tästä on aikaa jo varmaan ainakin vuosi, kun minulle oli tulossa kotiin vieraita. Laitoin heille viestiä, että: "jos aiotte käydä kyläreissun aikana vessassa, niin tuokaa vessapaperia." Ei siksi, ettenkö minä sitä yleensä vieraille tarjoaisi, vaan siksi koska minulla oli viimeinen rulla menossa, enkä nyt ollut sattunut käymään kaupassa. Yleensä kun siirrän kauppareissut niin viimeiseen tippaan kuin mahdollista.

No ystäväni olivat olleet kaupassa ja ohimennessään napanneet myös wc-paperi paketin. Yksi kaveri oli sitten huikannut toiselle, että "hei älä ota sitä valkoista paperia, siellä käytetään valkaisematonta paperia, kun * on niin ekologinen.

Kuulin tästä jälkeen päin ja huomasin, että minua kyllä huvitti aika paljon tilanne, ja ajautus siitä että käytän keltaista vessapaperia, koska olen ekologinen . No se ei ole totta. Minä käytän keltaista vessapaperia siksi, koska olen käyttänyt sitä koko elämäni ajan. Meillä on käytetty kotona aina keltaista vessapaperia, eikä syy siihen varmasti ole se, että se olisi ekologisempi vaihtoehto.

Tämä asia on joskus nähty myös toisestakin vinkkelistä. Minulta on kerran kysytty että :"Oletko sä niin köyhä, että sulla ei ole varaa ostaa valkoista vessapaperia."

Noh, tähän oli sitten helppo vastata, että " ei kun mä olen vaan niin ekologinen", vaikka ei se koko totuus ollutkaan.

Jos sitä haluaa, niin siitä vessapaperin värin valinnasta voi tehdä myös ekologisen asian, vaikka se ei sitä henkilökohtaisesti koskaan ole minulle ollut. Se on vain kotoa opittu asia, jota minä olen jatkanut, koska minä en tarvitse valkoista vessapaperia.

Kai tässä nyt tehdään vähän tikusta asiaa, mutta joku joskus sanoi, että pienillä asioilla voi olla yllättäävän suuri merkitys. No minä mietin sitten, että ehkä sitä voi itsekin tehdä pieniä asioita, ei niiden aina tarvitse olla niin kovin suuria ja ihmeellisiä asioita.

Joten päätin vähentää muovin käyttöä. Tai ei niinkään käyttöä, vaan sen ylimääräisen kertakäyttöisen muovin ostamista. No, minä tunnetusti tykkään leivästä ja syön leipää aika ajoin liikaakin. Viime vuonna päätin sitten, että en osta sellaista leipää joka on pakattu muoviin, koska en tarvitse sellaista. Sellaistakin leipää löytyy, jonka pakkauksesta ei löydy yhtään muovia. Huomasin kuitenkin, että voin leipoa leivän myös itse. Viime vuoden aikana en kovin montaa paketillista leipää kaupasta kotiin kantanut, vaan käytännössä leivoin kaiken syömäni leivän itse ja pakastin sen uusiokäyttöisiin muovipusseihin, tai paperipusseihin. Niitä oli nimittäin vuosien mittaa kertynyt ja yhdenkin leipäpussin voi käyttää yli 20 kertaa, eikä se mene siinä juuri miksikään.

Sitten tein toisen päätöksen, joka tarkoitti sitä, etten ole viimeiseen kahteen  vuoteen ostanut kaupasta yhtä ainutta roskapussi rullaa, eikä minulla ole kertaa ollut niistä pulaa. Huomasin oikeastaan jo silloin, kun minulla olii vielä pari kania, että kun siivosin pupulan, niin kaikki roskiin menevä mahtui 8 rullan we-paperirullan kääreeseen, eli "pussiin". Sen sijaan, että olisin heittänyt nämä pussit muovinkeräykseen, otinkin ne käyttöön roskapusseina. Käytin tosipaljon myös muovisia koiranruokasäkkejä roskapusseina.

Kaupasta ei tarvinut ostaa siis enää muovipusseja. Viime vuoden aikana en ostanut myöskään ainuttakaan muovista ostoskassia, vaan käytin kestokasseja, sekä hevituotteille paperipusseja. Myös paperipusseja pystyi käyttämään useaan kertaan.

Huomasin myös, että minulla oli vessankaappi täynnä muovisia pesuainepulloja. Totesin, että käytännössä minullle riittää kuitenkin vain yksi ainut muovinen pesuainepullo, josta saan laimennettua vessanpesuaineen, yleispesuaineen sekä keittiön pintojen pyyhintään tarkoitetun pesuaineen, ikkunoiden pesukin onnistuu samalla aineella (vielä kun vain olisi se joku, joka ne pesisi). Ne kaikki tulee siis yhdestä ainoasta pesuainepullosta, joka on todella riittoisa. Samalla aineella ja vedellä jatkettuna laimennan myös pyykinpesuainetiivisteen niin, että käytännössä pesen yhdellä ainoalla pyykinpesuainepullolla koko vuoden pyykit. No eihän yksineläjällä toisaalta sitä pyykkiä nyt niin valtavan paljon tule. Tiskit edelleen pesen vielä konetiskiaine tableteilla, mutta nekin puolitan aina yhtä pesukertaa varten. Käytönnössä varmasti myös 1/4 tbl riittäisi, mutta tämä on vielä käytännössä kokeilematta. Käsitiskiaineeksi olen ostanut kaupasta ekologisemman vaihtoehdon.

Sain vuosi sitten joululahjaksi kaksi palashamppoota ja totesin, että ne riittävät minulle ja koirille ihan hyvin. Käytännössä se tarkoittaa sitä olen tämän kuluvan vuoden aikana ostanut kaupasta yhden ainoan pullon shamppoota ja olisin pärjännyt sitä ilmankin, mutta kokeilumielessä sen ostin. Melkein vuoden ajan olen pessyt hiukset palashamppoota käyttäen, mutta olen myös todennut, että minulla on sellainen palasaippua, jolla saan hiukset vähintään yhtä hyvin pestyä. Eli käytännössä se voi tarkoittaa sitä, että minulle riittää yksi ainoa palasaippua kylpyhuoneeseen, enkä minä tarvitse sinne mitään muuta. Nyt olen vielä käyttänyt silloin tällöin tyhjäksi sellaista koirien hoitoaine pulloa, jota tosin käytän omien hiusteni hoitoaineena, koska se on ihan tosi hyvää kamaa.

Hmm.

Ovatko nämä sitten ympäristötekoja, ekotekoja vai mitä ne ovat?

En tiedä.

Ehkä se on vain sen osoittamista, ettei ihminen (tai ainakaan minä) nyt niin kovin paljon tarvitse, tullakseen toimeen ja pystyäkseen hoitamaan pieniä arkisia asioita.

Olen huomannut viimevuosien aikana että, minä tulen aika vähällä toimeen, vähän liiankin vähällä varsinkin jos pitäisi jotain ostaa minulle itselleni. Minulla on käytössä tosi paljon vanhoja vaatteita, joista joku muu on halunnut luopua, mutta jotka ovat minulle vielä tosi hyviä, toimivia vaatteita, jotka kestävät vielä pitkään.

Jos miettii mitä vaatteita minä olen kuluvan kahden vuoden aikana itselleni uutena ostanut, niin minä olen ostanut muutaman paketin sukkia ja alusvaatteita. muutamat housut tänä vuonna. Tarpeeseen, ei siksi että haluan. Häihin ostin asusteita, koska ei ollut sopivia.

Minä käyn ruokakaupassa muutaman kerran kuukaudessa, ja ostan sen mitä tarvitsen, sitten pärjään sillä mitä on. Aika paljon jätän myös ostamatta. Olen kuitenkin huomannut, että olen syönyt opiskeluaikana kotoani pois myös sen "hätävaran", jonka olin sinne kerännyt. Kun teen ruokaa, niin teen sitä ison annoksen kerrallaan, otan sivuun sen mitän syön ja pakastan loput kerta annoksina. Minulla on monesti käynyt vieraita, jotka katsovat jääkaappiin ja toteavat, että "Millä sä elät, eihän täällä ole mitään syötävää." No ei siellä tarvitsekaan olla ja silti pystyy elämään ja pärjäämään ihan hyvin.

Olen aina ihmetellyt sellaista ostomaniaa ja -hysteriaa. Toki tunnistan sen myös itsestäni, on minullakin ollut joskus suunnaton tarve laittaa rahaa palamaan. Nykyään huomaan, että minulla on kyllä paljon asioita, joita haluaisin, ehkä siksi kun se on kiva, tai kaunis tai jotain muuta, mutta en minä tarvitse sitä, ja silloin jätän sen ostamatta lähestulkoon aina, en aina. Kyllä minäkin teen heräteostoksia muutaman kerran vuodessa, en liikaa. Jos ostan jotain, niin kyllä minä yleensä ostan sen myös niin, että se tulee käyttöä varten ja sillä on käyttöikää riittävästi. Minä tykkään myös käyttää ne asiat mistä pidän, niin loppuun kuin mahdollista. Siksi minulla on yli 20 vuotta vanha pipo, enkä vielä tänä päivänä ole löytänyt sen veroista. Minulla ei ole ikinä ollut niin hyvää pipoa kuin tuo pipo on, enkä varmasti ikinä tule löytämään toista yhtä hyvää, siksi minä käytän sitä edelleen. Tuo pipo on ollut minulla 9 vuotiaasta asti. Monta kertaa olen ajatellut, että nyt minä luovun tuosta piposta ja otan käyttöön jonkun toisen, niin ei sitä uutta pipoa voi kovin kauan käyttää, huomaan palaavani aina käyttämään tuota vanhaa pipoa.

Minulla on käytössä tosi paljon toisten vanhoja vaatteita, rikkinäisiäkin. Niistä saa ihan toimivia, kun ne korjaa. Minulla on aika paljon kenkiä, siksi, että vanhimmat niistä on yli 10 vuotta vanhoja ja toimii edelleen. Lenkkarit minulla ei kestä käytössä, tai kestää ne. Vuoden niillä menee hyvin ja toisen vuoden niitä voi vielä käyttää, vaikka ne on vähän rikki, on minulla jotkut menneet kolmattakin vuotta, mutta siinä vaiheessa kun pohja irtoaa, niin sitten niitä ei oikein enää voi käyttää.

En minä elä elämääni näin, siksi että se olisi minulle ylpeyden aihe.

Tai että se olisi ekologista.

Minä olen vain niin pihi, että jos minä voin vielä jotain rikkinäistä käyttää, niin miksi minä ostaisin tilalle uutta.

Joku on joskus sanonut, että lapsettomuus on ekoteko. Tämä ajatus nostaa minulla niskakarvat pystyyn, ja kuulinkin hienon ajatuksen tästä muutama viikko sitten. Ajatuksen ydin oli siinä, että ei maailmaa kuulu suojella lapsilta, vaan lapsia varten.

https://www.talouselama.fi/uutiset/koiria-rekisteroidaan-vuodessa-lahes-yhta-paljon-kuin-lapsia-syntyy-joskus-hauva-korvaa-vauvan-ei-hankitakaan-lasta-hankitaan-koira/6d699caf-baab-4a48-bd00-df7e088e099e

Niinpä kun minulle on sanottu, että ihmisen suurin ekoteko on jäädä lapsettomaksi, olen hymähtänyt ja todennut sitten, että minulla on ollut pitkään kolme koiraa, tällä hetkellä kaksi ja kolmas taas tulossa, sitten niitä on toivottavasti taas kolme pitkän aikaa.. Se jos mikä ei ole ekoteko.

https://www.kauppalehti.fi/uutiset/kuinka-epaekologista-on-omistaa-koira-hauvan-hiilijalanjalki-on-hankala-laskea/53b5d552-d5ce-3eb9-80d4-dd2e125b75bc

Minulla on joskus ollut ehkä jonkinlaista holtittomuutta rahan käytössä koirien suhteen.  Joskus laskin, että niin minulla oli esim. kotona yli 10 valjaat, mutta vain kolme koiraa. Toisaalta tähän on syynä se, etten ole vielä tänä päivänä löytänyt hyviä valjaita koirilleni, etenkään tämän hetkiselle juniorille, jolla on tosi ohut karva ja jonka ihon syö valjaat rikki tosi nopeasti, jos ne on huonot.

https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005388022.html
https://op.media/teemat/trendit-ja-ilmiot/koiriin-kulutetaan-suomessa-miljardi-euroa-vuodessa-0f027b85c04c456c96ae1310015f14ee

Talutushihnoja on ollut varmasti pitkäsi yli 30, flexejä on tullut vuosien mittaa ostettua aika  monta, koska ne kovasta kulutuksesta johtuen jossain vaiheessa hajoavat. Koirilla on kaulapantoja, vaatteita, joista tosin suurimman osan olen neulonut itse, on ruokakuppeja varmaan toistakymmentä. On leluja, joista osan olen saanut, mutta suurimman osan myös ostanut itse.

Toisaalta tämä mahdollistaa sen, että kun minulle on nyt tulossa uusi pentu, niin minun ei oikeastaan tarvitse ostaa sille yhtään mitään. Olisihan se ihanaa jos kaikki olisi uuden karheata ja vaikka pinkkiä ja bling blingia, mutta ei se pentu sitä tarvitse. Minä saan sille ensialkuun kaiken vanhoista koirakamoista, paitsi ehkä kamman, joka pitää ostaa.

Onko se sitten ekologista?

Sitä miettiessä ainakaan minä en aio menettää yöuniani.

Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että sitä uskaltaa olla taas toiveikas tulevaisuuden suhteen. Meillä menee ihan hyvin, Adjan lääkitys on vastannut toivotulla tavalla ja tilanne on tällä hetkellä rauhallinen. Pikkuhiljaa olen alkanut uskaltaa taas liikuttaa koiria enemmän ja ne ovat päässeet vapainakin juoksemaan ja nauttimaan syksystä. Adjan kynnet eivät ole mikään kaunis näky, mutta tällä hetkellä niiden kanssa kuitenkin pärjää jokapäiväisessä elämässä hyvin. 

Käytännössä jokaisessa kynnessä on näkyvissä jonkinlaista muutosta, ja 18 kynnestä 14 on tavalla tai toisella hajonnut, niin että jäljellä on vain "arpeutunut" ydin. Näissä neljässä "ehjässäkin" kynnessä on kynnen pinnassa muutoksia, mutta muuten ne ovat aikalailla normi kynnen näköisiä. Suuri helpotus on ollut se, että kynsien tulehduskierre saatiin katkeamaan ja tällä hetkellä Adja pystyy elämään lääkitystä lukuunottamatta ihan normaalia pienen koiran elämää. Minä olen aina ollut enemmän pessimisti, kuin optimisti. Jotenkin kun elää toivomatta liikoja, niin ei joudu pettymään niin paljon, vaikka kyllähän ne vastoinkäymiset tuntuvat ikäviltä aina. Nyt pikkuhiljaa haluaisin kuitenkin olla enemmän optimisti, kuin pessimisti. Haluaisin uskaltaa toivoa ja luottaa siihen, että tämän hetkisillä tukihoidoilla Adjan vointi pysyisi hyvänä. 

Olen yrittänyt kahlata tuon aikaisempien ajatusten vellovan surujen suon yli ja alkaa taas nauttimaan elämästä ja sen kaikista pienistä ihmeistä ja ihanista hetkistä. Lähi päivinä on tullut koirien kanssa käytyä kahdella hieman erilaisella retkellä. Ensimmäisellä retkellä hyppäsimme Adjan kynsiä säästääkseni ensin bussin kyydillä harjun juureen ja lähdimme sitten seikkailemaan. Koirat pääsivät juoksentelemaan pitkin harjun rinteitä ja lakea ja Etna etenkin otti ilon irti vapaudesta. Pitkästä aikaa Etna päätti nimittäin erittäin perusteellisesti piehtaroida hevosen lannassa, niin että sotku valui pitkin kaulapantaa ja manttelia. Totesin, ettei  bussilla ole kotiin päin asiaa, joten jatkoimme kuljeskelua hiljaksiin mutkien kautta kotia kohti. Hienosti onnistui reippaan kolmen tunnin reissu vaihtelevassa maastossa tyttöjen kanssa, eikä Adja näyttänyt merkkiäkään siitä, että mistään kolottaisi tai mihinkään tekisi kipeää. 

Aikanaan, silloin villissä nuoruudessa tuli ystävien kanssa tehtyä paljon ekstempore reissuja. Tällekin viikolle saimme yhden sellaisen tehtyä, kun ystävä ajeli meille aamukahville, vaikka kahvia ei edes ollut. Siinä sitten teen juonnin lomassa tuli puheeksi, että ystävä on lähdössä kätköilemään tarkoituksenaan saada väritettyä hieman kuntakartaa, ja kun sain luvan, niin lähdimme ilman muuta koirien kanssa matkaan.

Näiden kanssa on niin helppo vain ottaa ja lähteä. Sen kun pistää häkin takapenkille ja koirat jaksavat matkustaa hyvän aikaa. Tuolla reissulla meinasi jossain kohtaa kuitenkin vähän kapinahenkeäkin ilmaantua ja tytöt pääsivät sitten vastoin omaa periaatettani matkustamaan myös sylissä. Seikkalun lomassa päädyimme käymään mutki myös Asikkalassa ja Lahdessa. Kärkkäiselläkin tuli käytyä ja huomasin, että kyllä ihmisellä voi olla paljon sellaisia tarpeita ja haluja joiden olemassa olosta ei edes tiedä, ennen kuin astelee Kärkkäisten ovesta sisään. Onneksi piheys on yksi syvimmistä olemuksistani, etenkin jos itselleni pitäisi jotain ostaa, niin hyvin äkkiä totean että kyllä minä niitä ilmankin pärjään. Mitä pidemmälle käytäviä pitkin kuljin, sen enemmän tunnuin tarvitsevan sitä sun tätä, loppujen lopuksi matkaan tarttui heräteostoksia kuitenkin alta viidellä eurolla, eli ihan hyvin meni.   

Yksi pieni hankinta, mahdollisesta tulevaisuutta varten tuli kuitenkin tehtyä. Totesinkin ystävälle, että oikeastaan minä en tarvitsisi täältä mitään, mutta tämän kuitenkin ostan, kun kerta halvalla saan.