Lähdinpä kerrankin maaliskuussa reeneihin kohtuullisen hyvissä ajoin, rauhassa pakatun treenikassin kanssa. Lähtöä edelsi vain pari muuttujaa. Minulla oli pihassa työauton lisäksi laina-auto, sisko pölähti pihaan omalla autollaan ja naapurin lapsenlapsen piti saada autotallista oma autonsa ulos. 

Ei muuta kun rivakasti yksi koira portin taakse, toinen koira autoon ja kolmas sisään. Yksi auto pihasta pois, toinen auto pihasta pois, ensimmäinen auto pihaan takaisin, kolmas auto tallista pois. Aikamoista tetristä siis pelattiin.

Vähän ennen sovittua treenipaikkaa totesin, että joku ei nyt natsaa. Oli pakkasta ja oli lunta reilusti, oli toppatakkia ja toppahousut, oli villasukat jalassa ja sandaalit. 

Niinpä niin, se ei natsannut. Treenipaikalla hyppäsin autosta ulos ja nauroin vedet silmissä. "Ette ikinä arvaa millä mä lähdin reeneihin. " Nostin housunpunttia ja esittelin sandaaleita. En muista milloin olisin oikeasti nauranut vatsan niin kipeäksi, kun silloin nauroin. Sandaaleilla metsään reenaamaan, kun lunta oli paikoin polviin asti. 

No kun pahin hysteria vähän hellitti, totesin, että laina-autosta löytyi myös lainakengät. Eihän se auttanut muu kuin pistää saappaat jalkaan, siitä huolimatta, että ne olivat kuusi numeroa liian suuret. 

Näistäkin reeneistä selvittiin. 

Tunnustan, että en ole tarpeeksi pitänyt treenipäiväkirjaa. Pitäisi aktivoitua sen asian suhteen uudelleen. Talvella mahdollisuuksien mukaan reenattiin hakua, välillä metsässä, välillä taajamissa liinapartsalla. Mielenkiintoinen ja opettavainen talvi ollut takana. 

Lumipeitteen häipyessä alkoi taas jälkireenit. Peltojäljellä aloiteltiin ja kokeiltiin ensimmäistä metsäjälkeä. Yllätyin siitä miten hyvin se meni. Undis ajoi jälkeä ihan niin kuin peltojälkeäkin. 

Myöhemmin kevään edetessä useamman peltojäljen jälkeen siirrettiin jälki metsään. Lähdin jäljelle vähän takki auki, vermeet koiran päälle ja maastoon sillä ajatuksella, että jälki nousee ihan niinkuin aina ennenkin. 

No ei se mennyt niin, Undis ei saanut ideasta kiinni ollenkaan. Metsä ja treeni porukka tarkoittivat sen mielestä ehdottomasti hakureenejä. Jälki ei noussut millään. Lopulta saatiin juuri ennen ensimmäistä purkkia jälki nostettua ja koira heti palkattua siitä. Jäljestäminen jatkui, mutta tekeminen oli vaikeaa. Sitä imua, mitä peltojäljellä on, ei ollut ollenkaan. Muutamia hyviä pätkiä saatiin järjestettyä, mutta heti kun tuli ajatus, että "no nyt" niin Undis nosti kuonon taas ja eteneminen oli hyvin epävarmaa. 

Jos olisi ollut viisas, olisi tekemisen lopettanut seuraavalle purkilla. No viisautta ei silloin ollut, vaan väkisin kahlattiin jälki loppui. Olo oli aika tyhjä ja etenkin tyhmä sen jälkeen. 

Tässä tekemisen äärellä ehkä eniten olen "pelännyt" sitä että saan pilattua koiran ja tapettua sen työmotivaation. Hyvin osaamaton ja riittämätön olo oli tuon metsäjäljen jälkeen, hieman epätoivoinen olo siitä, että "tässäkö se nyt meni pilalle." Toiset yrittivät lohdutella, että ei tietenkään mennyt, sillä kerralla ei nyt vain onnistuttu. 

Seuraavalle viikolle toivoin helpon  alle 2 tunnin metsäjäljen. Jälki ehti vanheta yli kaksi tuntia. Undis vietiin suoraan jäljen alkuun ja se lähti ajamaan jälkeä ihan niin kuin vanha tekijä, ihan niin kuin aina ennenkin. Tekeminen oli tarkkaa ja rauhallista, purkit nousivat hyvin. Tässä kohtaa olin kevään aikana jo jäljen suhteen luopunut siitä asiasta miten toivoin Undiksen ilmaisevan purkin. Minulle olisi ollut selkeintä, että se ilmaisee esineen menemällä maahan, no se ei toiminut niin hyvin kun halusin. Tässä reenissä totesin, että tärkeintä on se, että koira pysähtyy purkilla, ihan sama mitä muuta siinä tapahtuu. No Undis pysähtyi, ja kuopsutteli tassulla purkkia. 

Jälkeä ajettiin toiseksi viimeiselle purkille asti ja lopetettiin hyvä reeni siihen. Jäljen jälkeen oli ihan toisenlainen fiilis, ei ollenkaan epätoivoinen. 

Kolmas metsäjäljen talloja oli Undikselle vieras, samoin maasto meille kummallekin. Jälki oli n. 2.5 tuntia vanha ja olin esittänyt toiveen yhdestä kulmasta. Lähtiessä sain tietä, että jäljellä saattaisi tulla joku ylläri vastaan. Jälki nousi hyvin ja Undis lähti työstämään jälkeä hyvin, minulle metsä- ja peltojäljen erona ja haasteena on erilainen liinatuntuma. Sitä imua, mikä peltojäljellä syntyy, ei metsäjäljellä löydy. Metsäjäljellä eteneminen on erilaista peltojälkeen verrattuna. Ja koska Undiksen eteneminen on varovaisempia, heijastuu se minuun epävarmuutena. Tällä hetkellä metsäjäljellä ongelma olen minä, ja ongelma on se, että minun on hankalampaa tulkita koiraa ja liinatuntumaa ja kun liinan molemmissa päissä on epävarma, niin ei se ainakaan tilannetta yhtään paranna. 

Kokeneemmat ohjaajat osaavat sopivissa kohdissa esittää hyviä kysymyksiä ja antaa neuvoja siihen, miten koiraa pystyy siinä jäljellä tukemaan. Tällä jäljellä ennen ylläriä eteneminen muuttui epävarmemmaksi, kartturi kysäisi että onko koira mielestäni jäljellä. Vastaus oli yhtä epävarma, kuin minäkin, mutta totesin, että ei taida olla. Vauhtia hidastettiin ja koira sai tarkistaa jäljen rauhassa ja jatkaa työstämistä oikeaan suuntaan. Ylläri jäljellä oli kulman jälkeen märkä sammalikko, jonka Undis selvitti hienosti. Ennen viimeistä esinettä eteneminen taas hieman muuttui, sain ohjeeksi hidastaa vauhtiani, ja Undiskin hidasti ja teki taas hienosti töitä jäljen tarkistamisen kanssa ja selvitti sen. 

Tämänkin metsäjäljen jälkeen jäi hyvä fiilis, mutta sanottiin, etten saa liinan päässä olla epävarma. Siinäpä sitten on oppimisen paikka, miten peittää tai voittaa se epävarmuus liinan päässä, jonka koiran epävarmuus jäljellä etenemisessä aiheuttaa.

Neljäs metsäjälki oli uudessa maastossa, sielläkin tuli muutama yllätys vastaan, mm terävä kulma ja vesieste. Tämäkin jälki selvitettiin ja pääasiassa  tekeminen oli hyvin tarkkaa etenemistä. Jäljellä oli 5 esinettä, joista 4 oli purkkeja ja yksi tuubihuibi. Undis ilmaisi kaikki samalla tapaa. Edelleen huomasin, että olen metsäjäljellä liinan päässä paljon epävarmempi kuin peltojäljellä. Pikkuhiljaa sitä kuitenkin oppii lukemaan koiraa ja liinatuntumaa myös metsässä.