Jouluiloa ja rauhaa,

lämpimin jouluterveisin, 

Anma, Etna, Adja

ja Plösö.

Joulukuun 23 päivä jo menossa, 4. adventtisunnuntai. 

Ja minulla kun oli ajatuksena ryhdistäytyä kuluneen syksyn aikana blogin suhteen ja tehdä valmiiksi joulukalenteri jo hyvissä ajoin. Ajatuksen tasolla, suunnitelin siis, että kun -kalenteri olisi valmis, niitä siitä olisi sitten helppo joka päivä vain julkaista ”uusi luukku”.

Vaan kuinkas sitten kävikään...

Marraskuusa tuli useampi aurinkoinen päivä jolloin tuli vietettyä paljon aikaa ulkona. Kiikareitakin tuli kuljetettua mukana ja lintujen lajilistaan tuli muutama uusi bongaus. Hömötiainen osui lenkin varrelle luontopolun varrelta. Puukiipijä ja pyy sitten myöhemmin toisella patikointi reissulla. 

Ajatuksia joulukalenterin tavasta pyörittelin mielessäni useita, mutta tarkoin aikataulutettu ”kiire” sai aikaan sen, ettei olevinaan ollut aikaa istahtaa alas joulukalenteria tekemään. 

Loppukesästä mietin, että hlauaisin toteuttaa kalenterin kauniilla muistoilla menneestä. Syksyllä mielessä oli ajatus joululaulukalenterista, mutta sekin jäi tekemättä, kun totesin, että joululaulukalenteri menisi kyllä todella sujuvasti blogin ”aiheen” vierestä. 

Loppuvuodesta pohdin kalenteria ”prinsessan päiväkirjan” merkeissä, vaan ei sekään ajatus sitten ottanut tulta alleen. 

Niin siinä sitten kävi, että joulu kyllä jo syyskuun alussa alkoi hiippailla vaivihkaa kotini nurkkiin, mutta hiljaiselo blogissa jatkui. Pitkään keittiössäni piileskeli vain yksi hiljaa tarkkaileva tonttu köysitikkaineen. Myöhemmin tonttujen, pukkien, porojen ja peurojen määrä kasvoi ja joulupallotkin pääsivät lopulta kimaltelevien lumihiutaleiden kanssa roikkumaan oksan karahkasta. 

Jouluteltua tuli sen verran koirienkin kanssa, että osallistuin kaverikoiraillen kotikaupungin joulunavaukseen. Sitä ennen kokeilin kotona mahtuuko tonttulakki pipon päälle. Mahtui se, mutta kilikellon kilinä karkoitti välittömästi ympärillä pyörineen ruskuaisen. Meidän jouluumme eivät kulkusten kilinät ole aikaisempina vuosina kuuluneet, eivätkä näemmä kuulu jatkossakaan. 

Kerta toisensa jälkeen  huomaan miettiväni, että onko Etna todella aina ollut yhtä ääniarka, onko sen ääniarkuudet iän myötä pahentuneet, vai olenko minä itse vain herkistynyt sen suhteen. 

Arki rullaa mukavan tasapainoisesti. Koirat ovat hienosti tottuneet koulurytmiinii, eivätkä harjoittelun jälkeiset päivät ole venyneet enää niin kohtuuttoman pitkiksi, kuin ennen harjoittelua toisinaan kävi. 

Etna on sopeutunut hyvin siihen, että käymme Adjan kanssa aika ajoin kaverikoirakäynneillä. Kun otan kaverikoiraliivin esiin, niin Adja tietää, että olemme lähdössä keikalle ja Etna puoletaan sen, ettei se tule mukaan. Vuosi sitten se jäi vielä ”yksinäisyyttään itkemään”, mutta nykyään se on oppinut, että kun me olemme lähdössä, saa saa kotiin jäämisestä herkkuja. 

Vuosi sitten, tosiaan.

Niin se aika rientää. Adja on ollut kaverikoiratoiminnassa aktiivisesti mukana nyt jo reilun vuoden verran. Zeuksen veroista kaverikoiraa siitä ei koskaan tule, mutta eipä kai tarvitsekaan tulla. Toimikoon kukin lahjojensa mukaan. Adja kuitenkin lähtee keikalle aina iloisin mielin ja pärjääkin niillä ihan mukavasti, vaikka se jonkin verran edelleen jännittää muita koiria. 

Käynnin aikana se usein kuitenkin on jo vapautunut ihan täysin ja unohtaa toisten koirien läsnäolon. Ulos tultaessa Adja onkin jo ihan muina kääpiöpinsereinä siellä toisten koirien seassa. Samalla lailla se hitaasti, mutta varmasti lämpenee yhteislenkillä toisille koirille. Näillä yhteislenkeillä mukana on Zeuksen kuoleman jälkeen ruvennut kulkemaan myös Etna. Nämä ovat sille mukavia hetkiä  huomata se, että se voilla koirana muiden koirien joukossa ja selviää siitä hengissä. Aluksi kun se otetaana autosta ulos, se kyllä kiroaa ensialkuun varmuuden vuoksi ihan jokaisen kaksi ja nelijalkaisen, mutta kun jättäydymme suosiolla heti porukan viimeiseksi, se aika nopeasti saa itsensä kasattua niin, että sietää muita koiria lähellään, vaikka ei niistä pidäkään. Yli ystävällisistä, tungettelevista tai uteliaista koirista se ei kuitenkaan pidä ja saattaapa joskus olla joku yksittäinen koira, jonka kohdalla se päättää, ettei halua edes yrittää tykätä siitä. Niin kauan, kun porukka yksissätuumin kulkee eteen päin, Etnalla pysyy ”tilanne hanskassa”, mutta siinä vaiheessa kun ensimmäiset koirat alkavat leikkiä keskenään, sen pakka hajoaa ja se tuppaa kiihtymään vähän liiankin paljon. 

Syyskuussa testailimme taas toiminta-alueemme uusia kaverikoiraehdokkaita ja täytyy todeta, että vaikka ne viikonloput ovatkin usein pitkiä ja raskaita, niin niissä päsee joka kerta tapaamaan niin mukavia koiraihmisiä, kuin koiriakin. Tuon viikonlopun antina saimme toimintaryhmäämme 10 uutta koirakkoa ja sehän tiesi melkoista kiirettä ja vilskettä koko loppu vuodeksi. Tällä hetkellä meidän toimintaryhmämme tuntuu kasvavan sellaista vauhtia, että ennemmin tai myöhemmin ryhmä täytyy jakaa kahdeksi toimintaryhmäksi. Isossa ryhmässä on tietysti puolensa, mutta kun ryhmäkoko alkaa lähennellä kohta puolta sataa, niin se myös kasvattaa osaltaan minun työmäärääni melkoisesti. Kuluvana vuonna olenkin ollut monesti kaverikoira-asioita hoitaessani melkoisen täystyöllistetty, päätin kuitenkin että jaksaakseni hyvillä mielin jatkaa vastuun kantamista, sitä täytyy nyt ruveta jakamaan hieman laajemmalle ja tilanne vaikuttaakin sen suhteen tällä hetkellä ihan hyvältä. 

Syksyn mittaa kävimme Adjan kanssa rokotuksilla. Samalla varmistelin eläinlääkäriltä, että vaatiiko sen toisessa etujalassa oleva pieni ihokasvain joitakin toimenpiteitä. Toistaiseksi tätä tyydytään vain seuraamaan. Kasvain on kuitenkin sellaisella alueella, että jos se rupee tuosta vielä kasvamaan, niin se tulisi poistaa mahdollisimman hyvin. Syystä että, aluella, jolla se on, ei liiaksi asti ole yhteen kursittavaa ”ylimääräistä” ihoa. 

Etnakin säikäytti tänä syksynä kertaalleen minut pahemman kerran. Olimme hieman kiireessä lähteneen kiertämään korttelia ympäri, ja Etna jäi jälkeeni haistelemaan. Kun se oli valmis, otti se iloisen pyrähdyksen ja spurttasi edelleni. Samassa siltä pääsi kauhistunut parkaisu ja se oli kolmijalkainen. Mitään varsinaista liukastumista tmv. En huomannut, mutta se ei kuitenkaan varannut painoaan jalalle lainkaan ja katseli minua ”silmät kauhusta laajenneina”. 

Ajattelen aina pahinta, ihan aina, vaikka syytä ei olisikaan. 

Oli myöhäinen iltapäivä ja ensimmäisenä mietin sitä, että keneltä rupean soittelemaan kyytiä päivystykseeen. Samalla piti perua osallistuminen kaverikoirakäynnille. Sen verran välähti, että päätin kuitenkin ensimmäiseksi soittaa läheiselle eläinlääkäriasemalle ja siinä hätää kärsiessäni sain luvan vielä kiikuttaa koiran paikalle, vaikka he olivatkin jo sulkemassa piakoin paikkaa. 

Ei muuta kuin koira kainaloon ja kipin kapin lääkäriin, puhelimessa jo totesin, ettei minulla ole edes lompakkoa mukana, mutta haluan tietää sen, täytyykö ruveta päivystykseen soittelemaan, että jo he sen verran kerkeiäisivät edes vilkaista.

Hetken aikaa odottelimme vuoroa ja totesin, että koira varaa taas painoa jalalle, mutta ei se ihan oikein kuitenkaan sitä käytä. Sisään päästyämme totesin, ettei Etna koskaan hoitotilanteessa ole yrittänyt purra, mutta haluan sille varmuuden vuoksi kuonokopan, ja sehän sitten laitettiin. Etna jännitti ihan hirveästi, ja tärisi ihan kauttaaltaa, mutta antoi lääkärin kuitenkin väännellä ja käännellä itseään. Jonkinlaista pientä häikkää tuntui olevan ääreishermoston viestien kulkeutumisesta. Itkuhan siinä pääsi, totesinkin että en ehkä kestä sitä, jos tästä nyt lähtee jo toinen koira montun pohjalle liukastumisen takia. Hoitajat siinä koittivat rauhoitella, että tutkitaan nyt ensin loppuun, ennen kuin ruvetaan hautaa kaivamaan. Kipukohtakin löytyi lopulta, oikean takaraajan ääriasennosta. Siinä tilannetta pohtiessamme, päädyimme siihen, että koska Etna takaraajaa kuitenkin pystyy käyttämään ja varaa sille painoa hyvin, niin lähdetään kipulääkityksen kanssa seuraamaan tilannetta. Kipulääkettä minulta löytyi omasta takaa. Kiittelin kauniisti, kun pääsimme kotiin kulkematta kassan kautta. Näinkin meitä joskus palvellaan, täytyypä kokeilla itkeä seuraavankin eläinlääkärikäynnin yhteydessä. Ei vaitenkaan, leikki leikkinä.

Muutaman päivän ajan Etnalla oli hieman heikohkoa takapään käyttöä, se ei esimerkiksi pystynyt hyppäämään sohvalle tai sängylle. Aika kuitenkin auttoi ja kun syystä tai toisesta toimitin koirat vanhemmilleni illaksi hoitoon, niin Etnahan hyppäsi vaudilla sohvalle heti ensimmäiseksi ”paetessaan” uskollista ihailijaansa, saksanpaimenkoira Sooloa. Ja sen jälkeen se on hyppinyt ja pomppinut ihan entiseen malliin. 

Joululoma suunnitelmia ja ajatuksia tuli pyöriteltyä mielessä moneen kertaan. Että mitähän sitä jouluna tekisi ja missä. Lumi ehti sataa maahan muutaman kerran, ja yhtä monta kertaa sulaa pois, ennen kuin maa jäätyi ja sai lopulta ohuen valkean peitteen. 

Adja oli muutamaan kertaan kesällä ja syksylläkin hieman panikoinut automatkojen aikana. Sisko kerran sitä kuvasikin hienoti sanomalla, että ” se alkoi ensin läähättää ihan hirveästi ja yritti sitten päästä takaikkunasta läpi.” Syytä tälle en ole ihan varmaksi keksinyt, mutta n. Viikko ennen joulua tuli lähdettyä ”koematkalle”, eli testailemaan hieman sitä, miten neiti matkustaa. No hyvinhän se matkusti, ja niin matkusti joululomalle lähtiessäkin. 

Olen saattanut joskus aikaisemminkin todeta, että onni on sellainen koira, jonka kanssa on helppo matkustaa. Minun älykääpiöni ovat sellaisia, ja yökyläily matkan varrellakin sujui ihan mukavasti. 

Lauanti illasta saavuimme vihdoin perille lomanvietto paikkaan, upean kuutamon ja kauniin tähtitaivaan saattelemana. Lomaa kanssamme ovat viettämässä muutaman ihmisen lisäksi myös saksanpaimenkoira Soolo, sekä tsekinpaimenkoira Basti. Muutama vuosi sitten kanssamme täällä oli muutama ihminen enemmän ja kaksi vanhaa ystävää, joista aika on jo jättänyt.