Kohtaamisia

Kävelin lenkillä.

Jo korttelin päästä näin että naapuri leikkaa nurmikkoa pensasaidan ulkopuolella.

Tunsin etten millään jaksaisi kohdata taas uutta ihmistiä, en kertoa taas uudelleen sitä, miksi koiria on enää vain kaksi. Arvoin mielessäni kierränkö pidemmän kautta välttääkseni kohtaamisen naapurin kanssa, mutta totean, että vastaanahan tuo kohtaaminen kuitenkin tulisi, ennemmin tai myöhemmin. 

Onneksi ympärillä olevat naapurit olivat keskustelleet aiheesta keskenäänkin, tieto oli kulkeutunut, ennen kuin minä itse olisin sitä joutunut kertomaan. Yhdessä kävimme silti läpi luopumisen tuskaa.

-Yksi puuttuu joukosta, huomasi vanhus muutaman talon ja poikkikadun päästä. 

Pysähdyn ja kerron taas että lauman vanhin on poissa. Muutaman päivän päästä kohtaan saman vanhuksen uudelleen, tällä kertaa puolisonsa kanssa. Monet kerrat olemme kuulumisia vaihtaneet, niin kuin aina kohdatessamme, mutta ihmettelyn aihe on jälleen sama. 

- Yksikö puuttuu, kyseli vanhus jälleen kerran. 

- Kaksiko sinulla vain enää on, kerroin vanhukselle jo kolmannen kerran, että näin on. 

Keskustelimme elämän rajallisuudesta, pariskunnan menneistä koirista, 

eilisestä, tästä päivästä, tulevasta.

Tuntematon nainen pysähtyi kesken päivälenkin ja kyseli puuttuvan koiran perään. Kerron uudelleen, käyn taas kaiken läpi, kanikin tulee puheeksi. Tekisi mieli kysyä kenen kanssa edes juttelen, mutta en jaksa. 

Kesti kauan, ennen kuin uskalsin lähteä tuoreille munkkikahveille. 

Torikahvilan pitäjä kehuskeli ystävälleen laumaani, kunnes huomasi yhden puuttuvan. 

Aloitin taas alusta, kuuntelin toisen osaan otot ja kertomukset omista edes menneistä, 

laitapuolen kulkija siinä lähettyvillä kuunteli myös. 

Hänelläkin oli ollut joskus mopsi, musta sellainen.

Elämä jatkuu,

niinhän se on aina jatkunut.

En tiedä mikä näissä kohtaamisissa on niin vaikeaa

Yhtenä iltana totesin ystävälleni, että "älä vain itke, kun minä en jaksa enää itkeä."

Muutama viikko sitten nostin kolmannen ruokakupin lattialta pois. 

Etna sai Zeuksen pannan, ja Adja peri kärppien fanipannan, 

sen mikä vuosia sitten Oulusta ostettiin Zeukselle. 

Ihan vain siksi, koska tarkoitukseni oli ollut ostaa Nokian näyttelyistä Adjalle vihdoin hyvä kaulapanta. Ei tullut lähdettyä ryhmänäyttelyyn, ei tarvinnut ostaa uutta pantaa. 

Tulevana talvena riittää hyvät toppahaalarit molemmille tytöille, 

olen huomannut ihmetteleväni mitä ihmettä minä teen kaikilla näillä tavaroilla ja välineillä
joita minulle on kertynyt vuosien mittaa.
Valjaita löytyy äkkä heittämällä kymmenet, remmejä varmasti lähemmäksi 20. 

Jokainen tavara kantaa muistoa mukanaan, jokainen kaulapanta, talutushihna, valjaat. 

Joka ikinen neule, se ensimmäinenkin, punaharmaa raidallinen, 

jonka ennen joulua 2008 Zeukselle neuloin. 

Ei siitä täydellinen tullut, ei siitä pitänytkään tulla,
mutta se on kestänyt näihin päiviin asti. 

Siellä se on laatikossa vieläkin, odottamassa tulevaa talvea. 

Minua pelotti lähteä testaamaan uusia kaverikoirakokelaita. Ei siksi,että siinä sinänsä olisi mitään ihmeellistä, pelottavaa tai edes jännittävää. Koska siinä ei ole mitään sellaista, päin vastoin.

Minua pelotti siksi, koska tiesin, että minun pitäisi kertoa taas. 

Tieto Zeuksen kuolemasta on kulkenut. 

Sain kennelliitosta osaanotot ja kiitokset Zeuksen ansiokkaasta työstä kaverikoirana. 

"Zeus on omalla olemuksellaan ja hyväntahtoisuudellaan 

tuonut iloa ympärilleen toimiessaan kaverikoirana.

Haluamme kiittää sinua ja Zeusta erittäin tärkeän työn tekemisestä." 

Kaikki meni hyvin siihen asti, että ensimmäisen kerran tunsin kevyen kosketuksen käsivarrellani.

"Otan osaa." 

Ehkä pahimmat sanat ikinä, 

minulle.