Etna 22.02.2010 - 08.12.2021

Tuli aika taas pitää kiinni siitä, mitä kerran tuli luvattua. Se meni jotenkin näin, että niin kauan kun hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja, niin kauan, kun minä jaksan sitä hyvin hoitaa ja niin kauan kuin sen on hyvä olla, niin kauan Etna saa elää. Jos yksikin näistä asioista muuttuu, sen ei enää tarvitse. Ei minun takiani. Hyvät päivät painoivat vielä enemmän kuin huonot päivät, enkä minä väsynyt, mutta syksyn kuluessa ja joulun lähestyessä minä huomasin, että Etnan ei enää ollut niin hyvä olla ja silloin minä tiesin sen, että aika oli tullut. 

Viime viikon keskiviikkona me lähdimme Etnan kanssa viimeistä kertaa kotoa, se mennä tepsutteli häntä heiluen, nauttien siitä kun kuljimme kahdestaan. Sylistä se sai viimeisinä hetkinään kaipaamansa turvan ja syliini se sai nukahtaa. Siihen se rauhoittui, sylin lämpöön, enää huomaamatta sitä miten kyyneleet tipahtelivat sen samettisen pehmeille korville.

Olimme saaneet viettää rauhallisen mökkiviikonlopun ihmisten kanssa, joita Etna rakasti. Pitkään pitkään aikaan se ei ollut viihtynyt niin paljon sylissäni kuin tuona viikonloppuna, takkatulen lämmöstä nauttiessamme. Ulkoilimme juuri sen verran, kuin Etnaa huvitti ja palasimme sitten sisälle nauttimaan mökin lämmöstä. Onnen pekka oli se koira, joka vuorotellen sai jokaisen makkarasta viimeisen palan, ei sillä etteikö se olisi sitä ennen laskenut huolissaan tarkasti jokaisen suupalan. Saattoipa se ainakin kerran käydä nauttimassa myös mökkeilevälle kissalle katetun pöydän antimia. 

Viikonlopun jälkeen, Etna sai elää vielä kolme rauhallista, kaunista päivää. Niin hyvää ja kaunista, että teki mieli soittaa eläinlääkärille ja perua sovitu aika, luopuminen tuntui vaikealta ja kipeältä vaikka hiljaista surutyötä olin ehtinyt tehdä jo viikon ajan, puhummatkaan siitä valmistelusta, jota olen tehnyt itseäni varten siitä asti, kun päätin Etnan pitää ja nauttia elämästäni sen kanssa ja siitä huolimatta. 

Mitä pidemmälle Etnan elämä ehti, sitä etuoikeutetumpaa elämää se sai elää. Oli olemassa säännöt koiria varten ja sitten oli mummokoiran omat säännöt. Uskokaa tai älkää, mutta viimeisen elinviikkonsa aikana Etna pääsi kahvipöydän ääreen vanhempieni luona, talossa jossa koirilla ei ole koskaan ollut keittiöön mitään asiaa, paitsi Etnalla kun elämä otti liian koville. Ensin se sai luvan nousta ensimmäiselle rappuselle ja odotella siinä, sitten toiselle rappuselle. Lopulta pöydän päässä olevan tuolin alle. Siinä se saattoi istuskella tai maata pitkät tovit kun istuin kahvipöydässä, sitten se taisi tulla niin vanhaksi, ettei enää muistanut sitä, että oikeastaan keittö oli siltä kiellettyä aluetta. Viimeisen vuoden tai reilun puolen vuoden aikana, se saattoi ihan muina mummoina tepastella täysin rentona pitkin keittiön lattiaa murusia etsien ja käydä maaten aivan keittiön  toiseen päähän asti. 

Vielä viikolla 38 Etna harjussa lenkkeilessämme hypähti kevyehkösti penkille, joka oli leikkipolun varrella. Tämän se oli aikoinaan keksinyt ihan itse. Muut kävelyteiden varsilla olevat penkit se ohitti ilman sen kummempia krumeluureja, mutta jostakin syystä tuo harjussa olevan lenkkipolun varrella oleva penkki houkutteli siihen hyppäämään ja kun sen muutaman kerran siitä aikoinaan palkkasin se tietysti vahvisti entisestään tätä käytösmallia. Undis puolestaan oppi tämän Etnalta, mutta on yleistänyt sen useimpiin teiden varsilla oleviin penkkeihin. Jossain kohtaa huomasin, että Etna yritti kyllä penkille hypähtää, mutta ponnisti niin heikosti, ettei se penkille asti päässyt. Koska sisällä hyppiminen sängylle, sohville ja nojatuoleihin kuitenkin onnistui ongelmitta, en ajatelut sitä sen enempää. Undis hyppäsi penkille, Etna nosti etujalkansa sitä vasten, ja kumpikin palkattiin. 

Lenkit alkoivat olla haaveunta, Undiksella olisi riittänyt virtaa mennä paukuttaa, mutta Etna oli unohtanut kiireen. Se tulla tepasteli omaan rauhalliseen tahtiinsa haistellen viimeisen päälle tarkasti kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin hajut. Olin jo aikaisemmin seuraillut sen käyttäytymistä ja silmiä ja tullut siihen tulokseen, että kuluneen vuoden aikana sen näkökyky alkoi heikentyä. Syksyn edetessä se kerran pimeässä metsässä jäi vähän pidemmän matkan verran jälkeen ja jähmettyi täysin aloilleen, ei liikkunut eteen eikä taakse päin. Ei tullut vaikka kutsuin, odotti vain, että kävin hakemassa sen matkaan. Sitten se tepasteli perässäni huolehtien siitä, ettei enää sillä kertaa jäänyt jälkeen. 

Askel alkoi hidastua. Hyvinä päivinä, tai parempina päivinä (varsinaisesti huonoja päiviä ei ollutkaan) se askelsi varsin reippasti, jaksoi pitää Undista kovasti kurissa ja nuhteessa, juoksennella koko naamallaan nauraen pallon perässä ja heiluttaa pientä pinserin häntäänsä. Yhtenä päivänä se nosti pellonreunasta riistan jäljen ja koska se näytti kovasti nauttivan jäljestämisestä, seurasin hymyssä suin sen innosta viuhtovaa häntää. Muutaman kerran se tarkisti minuun vilkaisten, että kävikö sillä oikeasti niin hyvä tuuri, että jälki ajetaan loppuun asti ja kävihän sillä. Toisina päivinä etenkin syksyn muuttuessa talveksi ulkoilu alkoi olla pakkopullaa, ulos ei olisi huvittanut lähteä, mutta  vielä vähemmän kiinnosti jäädä yksin kotiin. Testasin kertaalleen ja Etna jäi haukkuen oven taakse odottomaan. Siinä se istui edelleen, kun tulin Undiksen kanssa takaisin, tuumasin että enpä testaa toista kertaa. Siispä Undis sai tyytyä vähän rauhallisempiin lenkkeihin ja Etnalle kehitettiin kannustinjärjestelmä. Alkuunsa se kai oli niin, että kun Etna oli sitä mieltä, että nyt voitaisiin pysähtyä ja kääntyä, se suostui jatkamaan matkaa lahjonnalla, se myöskin oppi pyytämään palkkaa aina kun Undis teki jotain oikein. Ja koska saavutetuista eduista ei luovuttu, alkoi Etna vaatimaan kilometrikorvauksia, tosin sadoista metreistä. Se mennä tepsuteli jonkin matkaa ja halusi palkan, sitten taas vähän matkaa eteenpäin ja uuden palkan. Kun tätä mallia jatkettiin tarpeeksi kauan, Etnan viimeisenä päivänä palkka tuli joka flexin mitan jälkeen, siitäpä sopii sitten laskeskella kilometrikorvauksien määrää.

En muista kerroinko koskaan täällä siitä, että Etna sai tammikuussa kyläreissun yhteydessä välittömästi syömisen jälkeen kummallisen kohtauksen jonka aikana se meni ensin ihan jäykäksi, sitten sen raajat suoriksi jäykistyneinä alkoivat vetää ristiin niin, että se menetti tasapainonsa ja alkoi kallistua. Mitään selittävää syytä tälle ei koskaan löytynyt, kohtaus oli lyhyt kestoinen ja meni nopeasti ohi, mutta siitä jäi itselle hyvin halju olo. Jokin aika myöhemmin koirat saivat naudan sääriluun palat ja Etnan maha meni siitä niin pahasti sekaisin, että ajattelin jo sen olevan sen kohdalla menoa. Mikään ei tuntunut auttavan siihen, koira oli täynnä kaasua ja aivan vesiripulilla, jälleen tutkittiin, mutta ainoat löydöt olivat kaasua täynnä oleva suolisto ja kohollaan oleva haima-arvo. 

Sitten yksikaksi yllättäen raju ripuli hellitti ja koira oli ihan entisellään, elämä voitti ja tulevaisuus näytti ihan valoisalta. Kesän kuluessa Etna kertaalleen yöllä tuli ihan paniikissa luokseni ja painautui ihan rintaani vasten täristen, meni hetki ja se oli täysin toispuoleinen. Syksyllä sama toistui, tosin niin päin, että jalkopäässäni nukkunut Etna hyppäsi lattialle ja kuulin saman tien askelluksesta, ettei se kävele oikein. Kahdesti se on ollut täysin toispuoleinen, ensimmäisellä ja toisella kerralla. Kahdesti sen oikea etujalka on mennyt veltoksi. Nämä "kohtaukset" se on aavistanut aina juuri hetkeä aikaisemmin ja hakenut turvaa minusta. Toissaviikolla tulin ruokatunnille kotiin ja huomasin, että Etna ei tullut häkistään pois, nopea tsekkaus ja oikea etujalka oli taas pois pelistä. Ajallisesti nämä ovat olleet hyvin lyhyitä, vaikka tapahtumahetkellä tuntuivatkin pieneltä ikuisuudelta. Totesin kuitenkin, etten halua Etnan joutuvan enää koskaan sellaiseen tilanteeseen, että se jää täysin turvattomaksi kohtauksen tullessa, omassa häkissään yksin täristen ja peläten.Tuo yksikin kerta oli liikaa.

Ikääntyminen oli alkanut näkyä muutenkin arjessa. Kun Adjan kuoleman jälkeen vapautin koirat nukkumaan missä ikinä haluavatkaan, niin Etna alkoi nukkua häkissä omassa huoneessaan. Aamuisin kun kello soi, kuulin miten se hyppäsi lattialle ja tervehtimisen jälkeen kömpi sängyn jalkopäähän, oli oppinut tietysti, että talon tapaan kuluu niin torkkujen ottaminen, kuin torkuttaminenkin. Kesän jällkeen alkoi kuitenkin pikkuhiljaa lisääntyä yöaikaan esiintyvä levottomuus, mummo alkoi vaeltemaan makuuhuoneiden välillä, siirtyen yön aikana useasti huoneesta toiseen. Pimeässä ylöspäin hyppääminen oli epävarmaa ja toisinaan päiväaikaakin Etnaa sai auttaa, että se pääsi nojatuoliin, ellei sen edessä ollut mattoa. Liukkaalta lattialta Etna ei hypännyt ollenkaan, siksi meillä olikin kumimatot niin Etnan huoneen sohvan, kuin sängynkin vieressä, että sen ei tarvinunut hypätessä liukastella. Kävimme Etnan kanssa palautekeskusteluja jatkuvasti uloslähtemiseen liittyen, lopputulema oli se, että Etna haukkui minut häntä heiluen joka kerta. Tämäkin tapa sille ilmestyi kesän jälkeen. Etenkään kylminä tai märkinä aamuina tai päivinä, illoista nyt puhumattakaan, se ei olisi halunnut lähteä ulos, mutta ei jäädä myöskään sisälle. 

Etna oppi ihanasti olemaan lähipiirin lasten kanssa, vaikka ei tietenkään koskaan valvomatta. Vaikka se monesti lasten ollessa hoidossa kuormittui melkoisesti, se toisaalta halusi kuitenkin olla lasten lähellä, siitä huolimatta että se toisinaan oli sille vaikeaa. Kauniiksi muistoiksi jäävät ne valokuvat, joissa se on käpertynyt lasten viereen nukkumaan ja kuvassa olevat nauttivat toistensa läheisyydestä ja lämmöstä. Erityisesti kun kyseessä on koira, jota ei aikanaan voinut pitää lasten kanssa samassa tilassa ollenkaan sen arvaamattomuudesta ja lapsiin kohdistuvasta aggressiosta johtuen. 

Lähipiiriin kuuluvien lasten kanssa kävimmekin viikko sitten toisaalta sydäntä särkevän, toisaalta hykerryttävän hauskan keskutelun ja olkoon se esimerkkinä elämän jatkumisesta, siitäkin huolimatta että se toisten kohdalla onkin jo päättynyt. 

    - Onko Etna oikeasti nyt kuollut, kysyi kolme vuotias. 

    - On se, vastasi nelivuotias. 

    - Mä olisin halunnut taluttaa sitä. Mä haluan aina taluttaa Etnaa, jatkoi kolme vuotias.

    - Etana on siis kuollut, sanoi nelivuotias.

    - Onko ulko-etanatkin kuollu, kysyi kolme vuotias.

    -.Ei ne taida olla, ne talvehtii. (minä)

    - Herääkö ne sitten keväällä, kysyi nelivuotias.

    - Joo, kyllä ne herää. (minä)

    - Mutta Etna ei enää herää, kertoi nelivuotias.

    - Ei niin, Etna on muuttunut mullaksi, totesi kolme vuotias. 

Viikonlopun aikana lapset pohdiskelivat asiaa moneen kertaan leikkien lomassa. Itselläni on ollut aika rauhallinen olo sen jälkeen, kun kaikki oli ohi. Tavallaan helpottunutkin kun tiesi, että Etnan ei enää koskaan tarvitse kärsiä, mutta ikävä on silti olemassa. Suru tulee aaltoina, ihan niin kuin ennenkin, kerta toisensa jälkeen työmatkoja ajaessani huomaan kyynelehtiväni, myös yksi jos toinenkin joululaulu saa suolavedet virtaamaan. Ajatusten pukeminen sanoiksi tällä kertaa on tuntunut vaikealta, minä pärjään  kunhan kukaan ei kysy, miten pärjään. Ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin, ihan niin kuin Etnallekin sanoin. Arki on asettunut uusiin uumiinsa, onhan se erilaista käydä lenkillä, kun ei tarvitse joka kahdeksas metri pysähtyä. 

Lainatakseni hieman Pikku Prinssiä, haluaisin vielä kertoa tämän verran. 

- Elämäni on yksitoikkoista -- mutta jos sinä kesyttäisit minut, tulisi elämäni aurinkoiseksi. Oppisin tuntemaan askelten äänen, joka olisi erilainen kuin kaikki muut. Muut askeleet saavat minun ryömimään maan sisään. Sinun askeleesi kutsuisivat minua kuopastani kuin ihana soitto. -- olisi ihanaa kun kesyttäisit minut! Vehnä joka on kullankeltaista muistuttaisi minua sinusta. Ja rakastaisin  tuulen suhinaa vehnäpellossa. 

- Mitä minun tulee tehdä?

- Sinun tulee olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. - Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi.. 

Niinpä Pikku Prinssi siis kesytti ketun. Ja kun eronhetki lähestyi sanoi kettu: - Voi...! Kuinka tulenkaan itkemään.

- Se on oma syysi, sanoi Pikku Prinssi, - en minä halunnut sinulle mitään pahaa, mutta itsehän pyysit, että kesyttäisin sinut...

- Aivan niin, kettu sanoi.

- Jää hyvästi, hän sanoi.

- Hyvästi, kettu sanoi, - nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.

- Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä, Pikku Prinssi toisti paremmin muistaakseen.

- Aika jonka olet tuhlannut ruusullesi, tekee siitä niin tärkeän sinulle.

- Aika jonka olen tuhlannut ruusulleni... Pikku Prinssi toisteli paremmin muistaakseen.

- Ihmiset ovat unohtaneet tämän totuuden, sanoi kettu. - mutta älä sinä unohda sitä. Sinun on vastattava aina siitä, mitä olet kesyttänyt. Olet vastuussa ruusustasi.

Aikaisemmin jo tänään kirjoittelin tekstiä pitkät pätkät ja sitten onnistuin hävittämään sen kaiken. Silloin kirjoitin siitä, että Etna ei ollut hyvä koira kaikille, mutta minulle siitä tuli riittävän hyvä koira vaikempien vuosien jälkeen. Enpä osaa sanoa, kumpi meistä loppujen lopuksi oikeastaan kesytti kumman, kuitenkin kuluneiden vuosien aikana, joita ei ehtinyt Etnan kohdalla ihan tulla täyteen kahtatoista, olemme hioneet sileiksi toistemme terävimmät särmät. Kun pelko ja ahdistus ja sen myötä myös turha aggressio poistui enimmissä määrin Etnan elämästä, paljastui sen kaksi kertaa liian suuren nahan alta oikeastaan todella ihanan rakastettava, valloittava ja valtavan elämäniloinen, pieni, onnellinen koira, joka rakasti luonnossa liikkumissa, auringossa makaamista ja myyrästämistä. Aikojen saatossa todettua tuli, että se osasi haukkua hirveä ja ajaa jänistä, nostaa sujuvasti riistajälkiä ja nautiskella luonnon antimista, enimmäkseeen jäniksen papanoiden muodossa. Uskomatonta on se, että valtaisasta riistavietistään ja hirven haukkumisesta huolimatta, alle kahden kilon painoisen kanin ohittaminen saattoi olla sula mahdottomuus, etenkin jos oli juuri hetkeä aikaisemmin käynyt tyhjentämässä tuon tuimasti tuijottavan kanin ruokakipon. Pulassa on voinut olla monella tapaa, niin kuin pupulassa, kun kani asettuu ohittamattomaksi muuriksi oviaukkoon, tai vaikka putoamalla jäistä läpi. Lukemattomat ovat ne hyvät muistot, joita näihin vuosiin on mahtunut, unohtamatta kuitenkaan niitä surun ja murheen hetkiä joita on myös yhdessä koettu ja jouduttu käymään läpi. 

Etnan elämän pelastus ja merkittävin käännekohta taisi olla sen kohtutulehdus. Sitä seuranneen kohdunpoiston jälkeen Etna heräsi seuraavana aamuna elämään kuin uusi koira konsanaan. Se alkoi ottaa kontaktia ihan vieraisiin ihmisiin, eikä väistänyt kun ihmiset tämän huomatessaan halusivat lähestyä iloisesti häntää heiluttavaa koiraa. Etna sai uuden elämän ja vaikka siihenkin elämään toisinaan kuului vastoinkäymisiä, ne kuitenkin ainakin tavalla tai toisella voitettiin ja elämä alkoi antaa parastaan kun hyväksyi sen asian, ettei siitä koskaan tule sen parempaa kuin se silloin oli.

      

 Kiljuvia jalopeuroja ja muorikauriita.

Ilmoitin jo hyvissä ajoin työnantajalle pitäväni lomaa viikolla 39. Lähdimme liikenteeseen neljän ihmisen ja kolmen koiran voimin matkailuautolla perjantaina kohti pohjoisempaa Suomea. Varsinaisia matkatavoitteita ei muuten tainnut olla, kuin olla kohtuulliseen aikaan lauantaina siellä, missä oli tarkoitus tukikohtaa pitää seuraavan viikon ajan. Matkailuautokin piti huolen siitä, ettei kiirettä ole, eikä tule, huomattamalla aina kun vauhti kiihtyi yli 1 km/h matkailuauton oletettaman suurimman sallitun nopeuden, sillä kohtaa Suomen tieverkostoa. 

Matka eteni hiljalleen Suomen karttaa ylöspäin kivuten. Yövyimme ensimmäisten n. 400 km jälkeen ja testattua tuli, että matkailuautossa saa ihan hyvät unet, vaikka siellä nukku kolmen koiran kanssa. 

Rauhallisen aamun jälkeen matka jatkui muutamalla tauolla seuraavat n. 450 km jonka jälkeen majoituimme. Oikeastaan jo alkumatkasta perjantain puolelta sai aloittaa ruskan ihailun, ja sitä jatkui pitkälle ajomatkan loppuun asti. Ruska senkuin komistui, mitä pohjoisemmaksi pääsimme. 

Koirat jaksoivat matkustaa hienosti, mitä nyt paimenet muutamaan kertaan ajonopeuden hidastuessa, luulivat että kohta ollaan perillä ja aloittivat pienimuotoisen konsertoinnin auton takaosassa. Matkan harmaahapsisin, tai oikeastaan valkoisin matkustaja sen sijaan käänsi vain kylkeä tuumaillen, että ei haittaa, vaikka tässä vielä vähän matkaan ajettaisiinkin. 

Jätettyämme Tornion taakse, pidimme pienen jaloittelutauon Korpikosken grillin ”levähdyspaikalla”ja kävimme ihastelemassa Ruotsin puolen ruskaa, toki Suomen puolelta. Muutamia kuviakin tuli otettua, kun ensin pääsin koirien kanssa laskeutumaan joen rannan liukkaille kallioille.

Aikamoista taitelua oli sileäpohjaisilla sandaaleilla pysytellä pystyssä liukkailla kallioilla, kun Undis oli vähän turhankin huolissaan muista kulkijoista. Ne kun eivät tahtoneet olla pienen paimenkoiran kanssa yhtä mieltä siitä, että paimennettavien pitäisi pysyä yhdessä kasassa, mieluiten vieä flexin narulla tiukasti yhteen niputettuna. 

Majoittuminen ei tuottanut suurempia tuskia, ensimmäinen yökin olisi ollut kovin rauhallinen, mutta parvella nukkuva Undis oli kovin huolissaan siitä, että alakerrassa nukkuvat saattavat yön aikana livahtaa vaikka karkumatkalle. Siispä se levottomana kuljeskeli parvella edestakaisin ja itkeskeli pitkin yötä. 

Sunnuntai-aamu valkeni omia aikojaan ja päivä oli tarkoitus viettää lähiretkeilyä harrastaen. Ajatuksena nousta lähimmälle tunturille ja käydä katsomassa olivatko Kuerlinkat pysyneet paikoillaan. Muut olivat meidän tiimiä (minä, Undis ja Etna) nopeammin valmiina ja aloittivat patikkansa kohti Kuerin huipulle vievää polkua. Undishan ei tästä tykännyt, eikä varsinkaan siitä, että matka eteni mummon tahtiin, eli hyvin hitaasti kun oli paljon terveisiä haisteltavana tienvarrelta. Koko tunturin  alarinne raikasi, kun Undis kiljuvan jalopeuran lailla ilmaisi mielipiteensä siitä, että tämä ei käy laatuun. Suututti ja harmitti, ihan suunnattomasti ja tuolloin konkretisoitui se, mitä olen koko kesän ja alku syksyn miettinyt. Etna ja Undis alkavat olla eriparisia 110%. Etnalle parasta maailmassa on se, kun saa kaikessa rauhassa käyttää nenäänsä, kuunnella mitä tuuli kuiskii ja seurata tuummaillen miten lehdet putoavat puista. Ja kun saa tarpeekseen koivun lehdistä, voi kääntyä katsomaan tippuvatko haavan lehdet samaan tahtiin. Undis puolestaan yrittää pyydystää jokaisen tippuvan lehden ja vierivän kiven, pitäen huolen siitä, etteivät ne pääse sammaloitumaan. Se yrittää olla yhtä aikaa siellä, täällä ja kaikkialla. Edessä, takana ja molemmilla sivuilla. Mieluiten edessä, kaikista vähiten takana. Nimesinkin sen Häslänsähläksi hiljaa mielessäni, samalla kun kipusin askel kerrallaan ylös tunturin rinnettä jälleen kerran jokaisella askeleella ensin ottamalla melkein hysteeriseltä Undikselta ensin vauhdit pois, sitten odottamalla Etnan ehtimistä paikalle ja etenemällä taas muutaman askeleen. Undis melkein ainakin hyvää mielikuvitusta käyttämällä tuntui aavistuksen verran jo asettuvan ja rauhoittuvan kun se sai edelläkävijät näkyviinsä ja intoutui taas kiljumaan täysin palkein. 

Pääsimme hyvän tahdon eleenä muiden ohi ja Etna remmi siirtyi taluttajalta toiselle, ei taluttanut sokea sokeaa vaan mummi mummoa ja hyvin askel nousi. Juputin ja jurnutin koko matkan ylös miettien sitä, että millainen reissu tästä oikein tulee jos Undis jatkaa samaan malliin. Syytönhän koira siihen on, etten minä ole sitä viitsinyt opettaa käyttäytymään toivomallani tavalla, vastoin paimenkoiran luontoa. Jossain kohtaa ylös noustessa otin Etnan taas haltuun ja se kipusi hienosti tunturin rinnettä ylöspäin. Tunturipaljakan lähestyessä Etnan askellus hidastui, ei tainnut ajatus kivikossa tasapainoilusta juurikaan houkutella, Undis taas hätäili taas edelle ehtineiden perään. Olin jossain kohtaa ennen tunturipaljakkaa saanut oman mielen myllerrykseni jonkin asteisesti jo laantumaan, mutta niin vain mieli musteni uudestaan. Katselin huipulta kivikosta sopivan kohdan johon päätin asettua, kuvista viis, ja maisemista vielä vähemmän. Päätin antaa kiljuvan jalopeuran huutaa sydämensä kyllyydestä ja keskittyä siihen, että Etnalla on kaikki hyvin. Kuvia oli turha edes yrittää ottaa, kun Häslänsählä sättäsi yhtä aikaa suuntaan jos toiseenkin. Huutamisen se oli tainnut jo jättää. Muutaman kuvan sain Etnasta otettua ja yritin Undiksestakin jonkun kuvan saada, lähdimme palailemaan hiljaksiin alas päin ja taisin Etnan pahimman kivikon läpi kantaa. Alaspäin lähdimme ihan omia polkuja pitkin ja ensimmäisen kerran Undis vähän jo rentoutui, korostan sanaa vähän. Sinne tänne sinkoilu rauhoittui ja se malttoi jopa käydä tarpeillaan. Vaan kun pääsimme polulle, jota muut olivat käyttäneet ja Undis pääsi jäljille, niin jo  alkoi sähläys uudelleen. Etna puolestaan oli sitä mieltä, että lähtiessä oli ollut puhe jostain repusta, jolla sitä oli tarkoitus kantaa heti, kun siitä siltä tuntuu. Reppua ei lähiretkeily päivänä ollu tullut otettua mukaan, joten ei muuta kun muori kainaloon, Undis selän taakse ja askel kerrallaan alas päin. 

Siinähän se sitten jossain kohtaa tapahtui, yllättävä, yhtä aikaan viiltävä ja polttava kipu polvessa, hyvä ettei vedet tulleet silmiin. Hetken jo mietin, että tässä se nyt on, meidän lapin reissu ja ei muuta kuin rampana takaisin kotiin. Polte oli ihan hirvittävä, kunnes se ihan yht'äkkiä kuin oli alkanutkin, loppui. Ehkä siellä samassa rikkonaisessa jalassa, jokin vanha 18 vuotta sitten tutkimatta jäänyt vaiva muistutteli itsestään ja siitä, että sen minkä taaksensa jättää, sen edestään löytää. Matka jatkui vielä varovaisemmin alas päin, mutta jalka tuntui toimivan ihan hyvin. 

Siirryimme autolla vähän eteenpäi, tuumasin muille, että minä lähden etsimään Kuopankielisen läheltä kivikautista asuinpaikkaa, muut suuntasivat Kuerlinkoille. Undis oli taas kovasti huolissaan siitä, että tiemme vei eri suuntaan kuin muiden. Vaan ei sen auttanut muu kuin hyväksyä asia ja kohta jo edettiin kohtuu rennoissa tunnelmissa. Etna oli onnessaan kun sai samoilla oman mielen mukaan porojen jälkiä seuraillen ja minä tarkistelin aina välillä maastokartta sovelluksesta, että suunta olisi edes suunnilleen oikein. Lopulta jouduimme laskeutumaan metsäisen, joskin jyrkähkön rinteen alas ja sieltä löytyi hyvin tasaista aluetta. Hiljaisuus oli musiikkia korville, aurinko pilkisti pilveilyn takaa ja lämmitti ihanasti kohdalle osuessaan. Kiire ei ollut, kartta kertoi, että siinä jossakin se oli joskus ennen muinoin ollut, Kuerjoen ja Äkäsjoen yhtämäkohdassa. Kuerkosken pohjoisrannalla, laaja kivikautinen asuinpaikka. Minun silmäni eivät sieltä löytäneet muuta, kuin aurinkoisen rinteen alapuolella avautuvan tasanteen, hiljaisen ja rauhallisen asuinpaikan, jonne ei kuulunut Kuerlinkkojen suunnaton pauhina. 

Jatkoimme hiljaksiin matkaa, ensin Kuerjoen rantaan ja siitä sitten kohti ylävirtaa ja Kuerlinkkoja. Mahtava oli pauhu Kuerlinkkojen alaputouksella. Kun kääntää selkänsä mahtaville vesimassoille, ”on pystyn kallioseinämän alaosassa n. 2.5 metrin korkeassa ja 2 metriä leveässä kolossa pystysuora taisainen alue. Vuonna 2008 tehdyssä tarkastuksessa on kallioseinämässä havaittu punajälkisiä vaakakuvioita, eritysesti sen vasemmassa reunassa, mutta myös kalliopinnan oikeassa puolessa. Vasemman puolen kuviojäänteet ovat noin 160 – 180 cm korkeudessa kallion juuresta, oikean osan n. 70 cm. Kallion tasainen pinta on monin paikoin rapautunut, eikä näissä kohdein punaväriä havaittu. Tarkastuksen arvio oli, että paikalla on voinut olla punamullalla maalattu kalliomaalaus, jonka kuviot ovat pitkälle tuhoutuneet kallion rapautumisen, kulumisen sekä kallioon myöhemmin tehtyjen piirrosten (uurrosten) seurauksena.(1907 Hjalmari Ahoni, Arvid Heiniemi 1915)”

Kuerlinkat tekevät vaikutuksen joka kerta ne nähdessäni, mutta olen huomannut, että niiden pauhu saa korvani soimaan ja särkemään. Paljon enemmän, kuin suurten vetten pauhina, minua puhuttelee luonnon rauha ja hiljaisuus, tunturin rinteen koivussa tirisevät tiaiset.

Maanantaina oli tarkoitus ajella kohti Pallasta ja sen ohi. Matkalla pysähdyimme ihastelemaan Keimiöniemen kalapirttejä. Rehellisyyden nimissä, toiset ihastelivat, minä vain vihastelin matkalla sinne, sillä meidän reissumme jatkui kiljuvan jalopeuran merkeissä, kun muut ennättivät meidän edellemme. Päätin, että huutamalla ei eteenpäin pääse yhtään, riuhtomalla ja repimällä vielä vähemmän. Sahasimme rannalle vievää tietä edes takaisin, niin että Etnakin jo ihmetteli mikä tässä oikein on homman nimi. Lennähtipä siihen meille lapintiasparvikin tiskumaan ja truijaamaan. Siinä sitä oltiin paikallisten naurettavana ja minua harmitti niin vietävästi, että ajattelin että tämä on taatusi viimeinen reissu mihin ikinä, koskaan, milloinkaan enää otan Undiksen mukaan. Jos lähden sen kanssa jonnekin, lähden taatusti yksin. En ota ketään mukaan, enkä varsinkaan jatkossa Undista lappiin. Siinä vähän tuli itkukin silmään, kun mietin, että tämä lapin reissu saattaa jäädä Etnan viimeiseksi, ja siinä samalla Undiksenkin viimeiseksi, kun se huutamalla ja härväämällä pilaa oman reissunsa, minun reissuni ja siinä sivussa kaikkien muidenkin reissun. Tässä vaiheessa oli ihan sama, vaikka tämä Suomen matkailuihme jäisi minulta näkemättä. Olinhan sentään nähnyt puiden takaa vilkkuvan Jerisjärven ja parven lapintiaisia. Pikkuhlijaa kiljuva jalopeura alkoi asettua ihan vain jalopeuraksi ja pääsimme ensimmäinsen kalamajan kohdalle. Näin kaumpana muutaman paikallisen miehen omissa puuhissaan ja totesin, että siitä en kävele ohi vaikka mikä olisi. Hävetti niin vietävästi. Muut palailivat takaisin päin ja luovutin Undiksen autolle palaileville ja lähdin vielä Etnan kanssa käymään peremmälle. Siinä mielentilassa oli ihan sama, vaikka en olisi lähtenytkään, mutta tulipahan käytyä kun sain saattajankin mukaan. Etna mennä köpösteli kaikessa rauhassa ja haukua tervehti yhden isännän mökkien välissä. Eipä tuota, koiraihmistä onneksi mokomat haukut haitanneet ja oma mielikin siinä levollista järven rantaa kulkiessa tyyntyi. 

Kovin lämpimiä ajatuksia en Undiksesta ajatellut, vaikka tunnustaa täytyi, että eihän se koiran syy edelleenkään ollut, etten minä ollut sitä opettaut olemaa ja elämään. Seuraavan siirtymän taas istua jurnutin paikoillani autossa, välillä hammasta purren. Annoin savun nousta korvista ja tupruta ulos kaikessa rauhassa, oli parempi olla hiljaa, kun ei ollut mitään hyvää sanottavaa. 

Matka jatkui Vuontisjärven ja Vuontiskeron suunnille. Jostain kumman syystä meidän kolmen kopla haluttiin päästää kärkikahinoihin, eli joukon johtoon. Mistähän kummasta moinen sallimus. Matka alkoi ja tuumailin, että hidasta voi olla etujoukkojen eteneminen, kun mummon tahtiin mennään vaan ei se kuulemma haitannut. Tällä kertaa oli reppukin mukana siltä varalta, että Etnan askel alkaa painaa, vaan eihän se paljon painanut, ainakaan kun nenä kertoi että samoilla seuduilla oli liikuskellut poroja. ”Ei siivetönnä lentää voi...” lauletaan jossain laulussa, mutta Etnapa melkein lensi, korvat vain hulmusivat tuulessa, kun mummon nenä vei koiraa minkä kerkesi. Ja vaikka moni muu kohta tuossa koirassa on ihan vinksallaan, niin nenä sillä on aina toiminut, ja toimii aina vaan. 

Matka eteni maisemia ihaillen, Undiksella ei ollut niinkään kiire eteenpäin, ensimmäisiä kun oltiin, mutta vähän huolta siitä, että pysyykö porukan perä mukana. Tavoitteena oli päästä Montelinmajalle ja sinne päästiin. Koirille löytyi paikka vähän sivummasta ja kun vähän enemmän katseli, niin löytyi vielä parempi paikka vielä vähän enenmän sivummasta. Makkarat tuli vielä syötyä Montelinmajan pihapiirissä, mutta kahvipaikka löytyi vähän viihtyisämmästä ympäristöstä, ihan omasta rauhasta. Muutama kuva tuli koirista räpsäistyä, mutta enimäkseen ihan vain nautittua luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta. Yhteisen harkinnan tulos oli se, ettei matkaa jatkettu enää Montelinmajalta eteenpäin, vain lähdimme hiljaksiin palaamaan autolle päin. Valitsimme kauniimman rinteen kulkea ja astelimme eteenpäin polkua, jota ei enää pidetty kunnossa samalla lailla, kuin uutta reittiä, jota olimme siihen asti kulkeneet. Riittävästä tauosta johtuen Etna askelsi vielä Etnamaisen keveästi eteen päin siihen asti, että sille yks kaks yllättäin askeltaminen alkoi riittää. Ei muuta kuin mummokoira reppuun ja reppu selkään. Etna sai kulkea repussa takaisin autolle asti. 

Tiistaina tavoitteena Särkitunturi. Sinne oli päättänyt suunnata muutama muukin, ja koiriakin meidän edeltä lähti ainakin kolme. Kyllä sydäntä lämmitti kuunnella sitä vieraiden koirien kiljuntaa , joka edestä kantautui. Oli lohdullista tietää, että ehkä joskus jonkun toisenkin koira saattaa kurkku suorana huutaa syystä tai toisesta, eikä maailma siihen kaadu. Ei heidän, eikä meidän. Kuljimme taas omaan tahtiimme, eli mummokoiran tahtiin hiljaksiin ylös päin. Tarvittaessa pidimme taukoa ja sitten jatkoimme taas matkaa. Välillä päädyin vähän kauemmaksi polun sivuun, antamaan tilaa jo alaspäin tuleville koirakoille. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, sanotaan, mutta minun maailmaan vähän pienempikin ääni riittäisi. 

Porukka oli tunturin laella hajallaan kuin haukan säikäyttämä kanaparvi, mutta vaikka Undis vähän huolissaan olikin, niin se malttoi silti kulkea minun mukanani maisemia ihailemassa, saattoipa se silloin tällöin jonkun sekunnin pysyä paikoillaankin. Etnan olin jo aikaisemmin pakannut reppuun tuulen suojaan, kun Särkitunturin sää ei ollut sen mieleen. Siellä se sai oleskella siihen asti, että palasimme alapäin kodalle makkaran paistoon. Siitäkin huolimatta, että vauhdissa yrittäessäni korjailla repun säätöjä, toisen olkaimen ompeleet pettivät. Kodalta eteen päin se sai taas kävellä ihan omin jaloin. Alaspäin mentäessä äitini tuumasi yks kaks, että hän tuli alas niin kuin muorikauris, tuumasimme, että niinpä taisi tulla. Ihan niin kuin muorikauris, ja sillon sen kai vasta hymähdellen huomasin, että muorikauris tai vuorikauris, sama kai tuo. Ilmeistä kuitenkin on, ettei lentävien lauseuden syntyperän tarvitse olla kovinkaan kummoinen, ja niin jäi muorikauris elämään. Joskin arvonimi siirtyi Saksassa kaurispinsereinäkin tunnetun rodun edustajalle, Etnalle. Ei Särkitunturi lie suotta suosiotaan saanut, mutta kieltämättä oli mukavaa olla matkalla alaspäin jo siinä vaiheessa, kun suurinosa muista kulkijoista oli vasta matkalla ylös.

Ajoimme sujuvasti Äkäsmyllyn risteyksen ohi, mutta melkein yhtä sujuvasti pyörähti retkeilyauto ympäri ja ajoimme Äkäsmyllyn parkkipaikalle kahville. Sinne mennessä jo tuumasin, että tällä kertaa Undis saa jäädä autoon. Kylläpä olikin mukava köpöstellä ihan vain Etnan kanssa ja siitäkin taisi olla ihan vapauttavaa olla hetki ilman Undista. Vaikka Äkäsmyllyn putoukset eivät ole mitkään suuren suuret, ovat ne sitäkin kauniimmat. Siitä huolimatta huomasin, että sekään vetten pauhina ei oikeastaan ollut musiikkia minun korvilleni. Toista on niiden pienten tunturipurojen iloinen solina, joita sieltä täältä tuli vastaan reissun aikaa siellä sun täällä. Yritin Etnasta napata muutaman valokuvan putousten äärellä, mutta se ei ollut kovin ihastunut niistä kylmistä pärskeistä joita putouksen kuohuista tuli. 

Tämän reissun aikana uni on maittanut Etnalle hyvin. Oikeastaan paremmin kuin hyvin, mökille pääsyä on seurannut aina väistämättä se, että Etna petaa itselleen hyvän pedin ja kohta jo kotoisa kuorsaus kantautuu siitä vierestä. Iltalenkit Etna olisi joka ilta laistanut mielellään, niin tänäkin iltana. Pienellä huijauksella neidin saa kuitenkin vapaaehtoisesti liikenteeseen. Lenkistä puhuminen saa Etnan vain kääntämään kylkeä, mutta kun kysäisee, että lähdetäänkö pissalle, niin neiti saattaa harkita asiaa ja sitten ihan omin avuin hakeutua ulko-oven läheisyyteen. Toisinaan mitään omia apuja ei ole, jolloin iltapisuille lähdetään pienellä pakolla ja siinä samalla kierretään vähän pidemmän kautta. 

Keskiviikona harrastettiin taas lähiliikuntaa. Tavoitteena kiertää Kellostapulin ympäri, muutamat hurjat innostuivat kiipeämään sen päälle, mutta minä tuumailin, että en Etnan kanssa lähde sinne kivikkoon edes yrittämään. Pitää se lepopäivä olla joskus mummoilla ja muorikauriillakin. Siispä kiersimme kellostapulin ja vaikka matkaa kertyi pikkuisen reilu 9 km, johon mahtui niin nousua kuin laskuakin, niin Etna ei yhtään itkenyt. Undiskin pääsi kierroksen kohtuullisen rennosti kiertämään ilman sen suurempia hötkyilyjä. Varkaankurua noustessa Etna kulki edellä ja Undis takana  ja se malttoi melko hienosti, vaikka silloin hännillä kuljettiinkin. Etna mennä kipsutteli pitkospuita pitkin, mutta kun välillä tuli pieniä portaita, niin ne Etna jostain syystä kiersi aina maaston puolelta ja palasi sitten takaisin pitkospuille. 

Torstaina lähdimme kengittämään kesänkitunturin, ajatuksena kiertää reitti niin päin, että pirunkuru mennään alaspäin, mutta sitä ennen poiketaan merkityltä reitiltä sen verran, että käydään Kesängin huipulla. Huiputtamista ennen pidettiin taukoa Tahkokurun kodalla. Minä jäin koirien kanssa vähän sivummalle kun kodalla oli muitakin koirallisia ansaittua taukoaan pitämässä. Ilmeisesti Tahkokurun kodalla pidetty tauko oli Etnalle riittävä, kun matka jatkui suoraan kohti huippua, eteni Etna kivikosta huolimatta varsin sujuvasti. Poron polkuja ja jälkiä seuraillen tietenkin. Undis ei olisi malttanut kiertolaisen matkassa madella, vaan vaihtoehtoja ei ollut, eikä se onneksi yltynyt huutamaan, ulisemaan ja volisemaan, vaikka se hieman häitäisen oloinen olikin, kun toisten etenemistahti oli huomattavasti reippaampi, kuin meidän pitkin poikin tunturin rinteitä kulkeva eteneminen oli. Sitten taas ilman ennakkovaroituksia Etna vain päätti, että siltä erää kävely riittää. Se oli se viimeinen laakea kivi, ennen loputonta huipulle vievää louhikkoa. Kuvan sanotaan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa, ja Etnan ilme kertoi vielä enemmän. Keskutelunvaraa ei ollut, ei ollenkaan. Joten ei muuta kuin muori taas reppuun, pusero suojaamaan tuulelta ja reppu selässä eteen päin. Hieman hätäiseksi meinasi Undiksen eteneminen mennä, kun toiset alkoivat olla jo pois näkösältä, hosua ei kuitenkaan oikeastaan voinut, vaan jokaisen askeleen sai kyllä katsoa hyvin tarkkaan. Ja vielä tarkemmin siinä vaiheessa kun lähdettiin huipulta laskeutumaan kohti pirunkurua. Sekin oli vielä lastenleikkiä pirunkuruun verrattuna, mutta pirunkurustakin selvittiin. Joskin kerran lähti jalan alta kiviainesta sen verran liikkeelle, että meinasi eteneminen mennä takapainotteiseksi, kun jalat oli lähteä alta kiviaineksen mukana. Onneksi ei tullut Undiksesta kuitenkaan pannukakkua,  eikä kai pientä horjahtamista voi edes maakosketukseksi laskea, kun selässä ollut reppu edesauttoi sen verran, että tilanteesta selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Etna pääsi vapaamatkustajana taas autolle asti ja oikeastaan koko loppumatkan pirunkurusta eteenpäin Undikselle sai taas toimia jarruna, kun sillä oli kiirempi, kuin olisi tarvinut olla. Tänään ei sille taas oikeastaan takimmaisena kulkeminen maistunut, ei sitten ollenkaan. 

Perjantai aamu(päivänä) lähdin vielä koirien kanssa palauttavalle lenkille ennen pitkähköä kotimatkaa. Olin löytänyt Kuerin alarinteiltä minua kiehtovan polun ja lähdin taas vähän pidemmälle tutkimaan, minne se oikein vie. Ja veihän se, jonnekin jonka lopullinen selvittäminen jää seuraavan kertaan. Kun tuuli yltyi sen verran, ettei enää autojen ääniä kuulunut, jäimme hetkeksi aikaa sitä kuuntelemaan muuten hiljaisessa metsässä. Sitten sieltä jostain vähän matkan päästä alkoi kuulua poron kellon kalkatus. Ajattelin, että olkoon siellä kaikessa rauhassa, me voimme lähteä jo takaisin päin, niin pääsemme kotimatkalle jo pikkuhiljaa. Kovin kiemuraiseksi meinasi paluu mennä, kun Etna päättäväisenä tuumi, että pieneen palauttavaan kuuluu ilman muuta poronjäljen ajo. No se reissun reippaimmalle sallittakoon, ja Undis sai jälleen tyytyä kohtaloonsa kulkemaan muorin jalan jäljissä. 

Jo ennen tätä reissua, mutta erityisesti tämän reissun aikana olen pistänyt merkille sen, että elämän kovat ja kuluttaneet vuodet ovat alkaneet näkyä Etnassa aina vain enemmän. Edelleen, ihan niin kuin tähänkin asti elämme päivän kerrallaan. Päättänyt olen jo kauan aikaa sitten, ettei Etnan minun vuokseni tarvitse kärsiä lainkaan. 

"Kun aika on tai muuten vaan, tulee levottomat tuulet noutamaan ja ne vie minut mukanaan. En onneton oo kokonaan mut ne tuulet viheltää taas kutsuaan, enää hetken luonas olla saan." 

 Lähdinpä kerrankin maaliskuussa reeneihin kohtuullisen hyvissä ajoin, rauhassa pakatun treenikassin kanssa. Lähtöä edelsi vain pari muuttujaa. Minulla oli pihassa työauton lisäksi laina-auto, sisko pölähti pihaan omalla autollaan ja naapurin lapsenlapsen piti saada autotallista oma autonsa ulos. 

Ei muuta kun rivakasti yksi koira portin taakse, toinen koira autoon ja kolmas sisään. Yksi auto pihasta pois, toinen auto pihasta pois, ensimmäinen auto pihaan takaisin, kolmas auto tallista pois. Aikamoista tetristä siis pelattiin.

Vähän ennen sovittua treenipaikkaa totesin, että joku ei nyt natsaa. Oli pakkasta ja oli lunta reilusti, oli toppatakkia ja toppahousut, oli villasukat jalassa ja sandaalit. 

Niinpä niin, se ei natsannut. Treenipaikalla hyppäsin autosta ulos ja nauroin vedet silmissä. "Ette ikinä arvaa millä mä lähdin reeneihin. " Nostin housunpunttia ja esittelin sandaaleita. En muista milloin olisin oikeasti nauranut vatsan niin kipeäksi, kun silloin nauroin. Sandaaleilla metsään reenaamaan, kun lunta oli paikoin polviin asti. 

No kun pahin hysteria vähän hellitti, totesin, että laina-autosta löytyi myös lainakengät. Eihän se auttanut muu kuin pistää saappaat jalkaan, siitä huolimatta, että ne olivat kuusi numeroa liian suuret. 

Näistäkin reeneistä selvittiin. 

Tunnustan, että en ole tarpeeksi pitänyt treenipäiväkirjaa. Pitäisi aktivoitua sen asian suhteen uudelleen. Talvella mahdollisuuksien mukaan reenattiin hakua, välillä metsässä, välillä taajamissa liinapartsalla. Mielenkiintoinen ja opettavainen talvi ollut takana. 

Lumipeitteen häipyessä alkoi taas jälkireenit. Peltojäljellä aloiteltiin ja kokeiltiin ensimmäistä metsäjälkeä. Yllätyin siitä miten hyvin se meni. Undis ajoi jälkeä ihan niin kuin peltojälkeäkin. 

Myöhemmin kevään edetessä useamman peltojäljen jälkeen siirrettiin jälki metsään. Lähdin jäljelle vähän takki auki, vermeet koiran päälle ja maastoon sillä ajatuksella, että jälki nousee ihan niinkuin aina ennenkin. 

No ei se mennyt niin, Undis ei saanut ideasta kiinni ollenkaan. Metsä ja treeni porukka tarkoittivat sen mielestä ehdottomasti hakureenejä. Jälki ei noussut millään. Lopulta saatiin juuri ennen ensimmäistä purkkia jälki nostettua ja koira heti palkattua siitä. Jäljestäminen jatkui, mutta tekeminen oli vaikeaa. Sitä imua, mitä peltojäljellä on, ei ollut ollenkaan. Muutamia hyviä pätkiä saatiin järjestettyä, mutta heti kun tuli ajatus, että "no nyt" niin Undis nosti kuonon taas ja eteneminen oli hyvin epävarmaa. 

Jos olisi ollut viisas, olisi tekemisen lopettanut seuraavalle purkilla. No viisautta ei silloin ollut, vaan väkisin kahlattiin jälki loppui. Olo oli aika tyhjä ja etenkin tyhmä sen jälkeen. 

Tässä tekemisen äärellä ehkä eniten olen "pelännyt" sitä että saan pilattua koiran ja tapettua sen työmotivaation. Hyvin osaamaton ja riittämätön olo oli tuon metsäjäljen jälkeen, hieman epätoivoinen olo siitä, että "tässäkö se nyt meni pilalle." Toiset yrittivät lohdutella, että ei tietenkään mennyt, sillä kerralla ei nyt vain onnistuttu. 

Seuraavalle viikolle toivoin helpon  alle 2 tunnin metsäjäljen. Jälki ehti vanheta yli kaksi tuntia. Undis vietiin suoraan jäljen alkuun ja se lähti ajamaan jälkeä ihan niin kuin vanha tekijä, ihan niin kuin aina ennenkin. Tekeminen oli tarkkaa ja rauhallista, purkit nousivat hyvin. Tässä kohtaa olin kevään aikana jo jäljen suhteen luopunut siitä asiasta miten toivoin Undiksen ilmaisevan purkin. Minulle olisi ollut selkeintä, että se ilmaisee esineen menemällä maahan, no se ei toiminut niin hyvin kun halusin. Tässä reenissä totesin, että tärkeintä on se, että koira pysähtyy purkilla, ihan sama mitä muuta siinä tapahtuu. No Undis pysähtyi, ja kuopsutteli tassulla purkkia. 

Jälkeä ajettiin toiseksi viimeiselle purkille asti ja lopetettiin hyvä reeni siihen. Jäljen jälkeen oli ihan toisenlainen fiilis, ei ollenkaan epätoivoinen. 

Kolmas metsäjäljen talloja oli Undikselle vieras, samoin maasto meille kummallekin. Jälki oli n. 2.5 tuntia vanha ja olin esittänyt toiveen yhdestä kulmasta. Lähtiessä sain tietä, että jäljellä saattaisi tulla joku ylläri vastaan. Jälki nousi hyvin ja Undis lähti työstämään jälkeä hyvin, minulle metsä- ja peltojäljen erona ja haasteena on erilainen liinatuntuma. Sitä imua, mikä peltojäljellä syntyy, ei metsäjäljellä löydy. Metsäjäljellä eteneminen on erilaista peltojälkeen verrattuna. Ja koska Undiksen eteneminen on varovaisempia, heijastuu se minuun epävarmuutena. Tällä hetkellä metsäjäljellä ongelma olen minä, ja ongelma on se, että minun on hankalampaa tulkita koiraa ja liinatuntumaa ja kun liinan molemmissa päissä on epävarma, niin ei se ainakaan tilannetta yhtään paranna. 

Kokeneemmat ohjaajat osaavat sopivissa kohdissa esittää hyviä kysymyksiä ja antaa neuvoja siihen, miten koiraa pystyy siinä jäljellä tukemaan. Tällä jäljellä ennen ylläriä eteneminen muuttui epävarmemmaksi, kartturi kysäisi että onko koira mielestäni jäljellä. Vastaus oli yhtä epävarma, kuin minäkin, mutta totesin, että ei taida olla. Vauhtia hidastettiin ja koira sai tarkistaa jäljen rauhassa ja jatkaa työstämistä oikeaan suuntaan. Ylläri jäljellä oli kulman jälkeen märkä sammalikko, jonka Undis selvitti hienosti. Ennen viimeistä esinettä eteneminen taas hieman muuttui, sain ohjeeksi hidastaa vauhtiani, ja Undiskin hidasti ja teki taas hienosti töitä jäljen tarkistamisen kanssa ja selvitti sen. 

Tämänkin metsäjäljen jälkeen jäi hyvä fiilis, mutta sanottiin, etten saa liinan päässä olla epävarma. Siinäpä sitten on oppimisen paikka, miten peittää tai voittaa se epävarmuus liinan päässä, jonka koiran epävarmuus jäljellä etenemisessä aiheuttaa.

Neljäs metsäjälki oli uudessa maastossa, sielläkin tuli muutama yllätys vastaan, mm terävä kulma ja vesieste. Tämäkin jälki selvitettiin ja pääasiassa  tekeminen oli hyvin tarkkaa etenemistä. Jäljellä oli 5 esinettä, joista 4 oli purkkeja ja yksi tuubihuibi. Undis ilmaisi kaikki samalla tapaa. Edelleen huomasin, että olen metsäjäljellä liinan päässä paljon epävarmempi kuin peltojäljellä. Pikkuhiljaa sitä kuitenkin oppii lukemaan koiraa ja liinatuntumaa myös metsässä.  

"Mustaa ja valkoista elämä antaa, 

valoa varjoineen. Ota vain se minkä jaksat kantaa, 

mukanasi huomiseen."

Vielä olen jaksanut, 

kaikki nämä vuodet, elää elämääni koiran kanssa,

jollaista ei toivoisi kenellekään. 

Reilu 10 vuotta 9 kk yhteistä taivalta takana päin. 

Se tarkoittaa sitä, että tänään on Etnan syntymäpäivä! 

Alla olevassa kuvassa Etna vajaa 2 vuotiaana, alemmassa kuvassa päivänsankari on 11 vuotta. 

Alemmissa kuvissa rapiat 10 vuotias. Hienosti näkee, miten kuluneet vuodet ovat Etnaan jälkensä jättäneet. Salainen toiveeni on se, että se saisi elää niin vanhaksi, että näkisin sen kokonaan valkoisena. Siitä huolimatta Etnan kanssa eletään päivä kerrallaan, ihan niin kuin tähänkin asti. 

Niin kauan kun sen on hyvä olla ja minä jaksan sitä hyvin hoitaa,

niin kauan minä kannattelen sitä tässä elämässä. 

Jos jompi kumpi asioista muuttuu, on aika päästää irti. 

Tammikuu ja aurinko, sillon ei pikku pakkanen, tai edes vähän kireämpi pakkanen haittaa mitään. Ainakaan Undiksen mielestä, joka rakastaa talvea ja jokaista ulkona vietettyä hetkeä. Siinä kun Etna ei haluaisi poistua auratuilta teiltä, eikä varsinkaan poiketa polulta pellolle, niin Undis hakemalla hakee syvimmät lumiset ojien pohjat, sukeltee hangessa ja könyää kylkimyyryä pitkin pientareita. Lumisilla pelloilla parhaiten toimivaksi leluksi on todettu fresbee, joka ei ainakaan tähän mennessä ole pallon lailla hukkunut hankeen. Toisaalta välillä on Undiksen kanssa saatu hyviä nenänkäyttöharjoituksia, pallon hävittyä peltoon ja aina se on sieltä lopulta löytynyt. 

Viime päivinä meillä on ulkoilutettu fresbeetä melko aktiivisesti. Siinä kun Etna köpöttelee polkuja pitkin, Undis urheilee moninkertaisen määrän fresbeen kanssa. Alla muutamia kuvia Undiksesta viime lauantaina, kun kävimme nauttimassa aurinkoisesta päivästä läheisellä pellolla. 

Undiksen kanssa on "opiskeltu" välillä viikkoreeneissä, välillä ihan keskenämme ja minä olen tulevaisuutta ajatellen yrittänyt jonkin verran opiskella etäyhteyksien välityksellä mm. etsintäsuunnitelmien perusteita ja PEKO-t kokeen suorittamista. Aiheellista olisi myös alkaa opettelemaan BH-kokeen kaaviota ulkoa, vaikka koira ei vielä lähellekään ole valmis BH-kokeeseen.

Kiirehän meillä ei ole mihinkään, varsinkaan kun itse olen näissä koiraharrastuksissa täysin kunnianhimoton. Odottelua tässä on vähän muutenkin ollut jo viime vuoden lopulta lähtien, kun olen odotellut Undiksen juoksuja. Jotain merkkejä niiden lähenemisestä on ehkä aistittavissa, mutta itse juoksuja ei vain kuulu. Syyskuussa olin varma, että ne osuvat pohjoisen reissun yhteyteen. Jouluna olin taas varma siitä, että juoksuvat alkavat mökkiloman aikana. No eipä alkanut kummallakaan reissulla, eikä ole alkanut vieläkään. Saapa nähdä alkaako ollenkaan, kaipa ne tulevat, jos ovat tullakseen. 

Ihan hetkeen ei ole tullut tehtyä Undikselle jälkeä. Pitäisi aktivoitua taas sen suhteen, kun olosuhteet eivät ole liian kovat. Viikkoreeneissä loppu vuosi ja tämä alkanut vuosi on nyt keskitytty hakuun. Minulla on vielä päättämättä kumman ilmaisun valitsen Undikselle. Oikeastaan alusta asti olen ajatellut siitä tulevan rullakoira, koska sillä on valtava luontainen halu ja tarve kantaa esineitä suussaan, lisäksi ajattelen, ettei sillä riittäisi itsevarmuus riittävän kestävään ilmaisuun haukulla, vaikka siitä ääntä lähteekin ja haukkukin on toisinaan aika ponnekasta. 

Ainakin toistaiseksi Undis on hyvin helppolukuinen koira josta näkee ihan samantien kun se on hajulla. Se menee ihan onnesta soikeaksi, eikä meinaa pysyä nahoissaan, samalla kun tekee kovasti töitä sen eteen, että saa tarkennettua hajun lähteen. Viimeisimmissä reeneissä Undis käytännössä törmäsi maalimieheen ja säikähti tehden aika ison väistöliikkeen. Se kuitenkin palautui oikeastaan saman tien ja palasi maalimiehen luokse. Toiselle maalimiehelle mentäessä mitään ongelmaa ei ollut, mutta sinne mennessä Undis olikin hyvin hajulla. Hyvää näissä reeneissä oli erityisesti se, että vaikka Undis maalimiestä säikähtikin, niin se palautui siitä kuitenkin välittömästi, eikä asia jäänyt sitä vaivaamaan, toisin kuin koiranohjaajaa. 

No onneksi tästä on selvitty ja pikkuhiljaa voisi alkaa miettiä seuraavan treenin tavoitteita. Toistaiseksi taidamme kuitenkin jatkaa sopivan, mutta ei liian haastavilla hakureeneillä ja seurailla sitä vaikuttaako juoksujen tulo tai tulemattomuus jotenkin tämän talven reenaamiseen. 

Kävimme koirien kanssa viettämässä pikkusta vaille 2 viikkoa pohjoisessa. Undis nautti sydämensä kyllyydestä, Etnakin aina välillä. Ajomatka molempiin suuntiin sujui koirien osalta tosi hienosti, vaikka matkaa oli reippaat 800 km suuntaansa. Eipä näiden kanssa ole onneksi matkustamisen kanssa ollut oikeastaan koskaan ongelmaa. 

Kotoa lähtiessä rapa roiskui ja lähes joka ilta sai kuunnella rännin laulua, kun vettä tuli taivaan täydeltä, perillä odotti talven ihmemaa. Keli oli lauhaa ja aikaisempiin vuosiin verrattuna luntakin oli huomattavasti vähemmän, mutta se ei menoa haitannut. Undis otti ensimmäisestä illasta lähtien ilon irti jokaisesta hetkestä jotka ulkona vietettiin. Koirien ohella tuli ulkoilutettua aika paljon myös potkukelkkaa. Tiellä liikkumisen sijaan Undis kahlasi mieluummin pientareen puolella ja ui välillä lumihangessa. Vaikutti siltä, että se rakasti joka hetkeä. Kuiva pikku pakkanen ei Etnaa haitannut, kaikista mieluiten se olisi kuitenkin viettänyt aikaa enimmäkseen mökin sohvalla. Ulos se lähti vapaaehtoisesti kun sitä huijasi, muuten pienellä pakolla. Kovemmilla pakkasilla Etnan ulkoilut jäivät minimiin ja kävin sitten lenkittämässä Undiksen erikseen. Sitä eivät paukkupaukkasetkaan tuntuneet häiritsevän, niinä päivinä tyydyttiin kuitenkin vähän kevyempään liikuntaan. Kovin suurilla suorituspaineilla ei reissuun lähdetty. Ajatuksena oli nauttia talvesta, unohtaa työt 110% ja palautua kuluneesta vuodesta. 

Pidemmillä lenkeillä varauduin aina siihen, että pystyn tarvittaessa kantamaa Etnaa repussa. Reppu kulki vaivattomasti selässä tai potkukelkan kyydissä. Ihan Etnan hemmotteluksi ei reissu mennyt, Kuerin huipulle tai lähes sinne asti se sai kiivetä ihan itse. Tiesin kuitenkin, että huipulla usein tuulee ja olin varautunut siihen, että heti kun Etnasta tuntuu siltä, se pääsee tuulen suojaan reppuun, toppatakin sisään. Näin tehtiin Kuerin ylärinteillä, samoin jouluaattona Pirunkuruun noustessa, kun Etna totesi, että alkaa lumessa kahlaaminen riittämään. Undiksella riitti vauhtia ja intoa, ei väliä sillä oltiinko menossa ylös vai alaspäin. Aina välillä se nautiskeli sukeltelemalla lumihankeen ja uiden kylkimyyryä pitkin rinteitä, tai tien pientareita. 

Pääasiassa ulkoiltua tuli vain mökin ympäristössä, kolmeen kertaan tuli kuitenkin tehtyä siirtymät autolla. Ensimämisen kerran jouluaattona, kun 

Suurin osa koirista otetuista kuvista
näytti juuri tältä. 
 

joulupuuron jälkeen lähdimme käymään Kesänkitunturilla. Toisen kerran kävimme Luontokeskus Kellokkaassa, josta minä ja Etna "laskettelimme" alaspäin potkukelkalla, Undiksen reippaillessa välillä tietä, välillä umpihankea pitkin. Kuerlinkoilla käynti kuului lomasuunnitelmiini ja siellä lähdimmekin käymään uuden vuoden aattona heti päivän valjettua. Kuerlinkoilla olen käynyt toukokuussa, syyskuussa ja nyt joulukuussa. Mikään kerta niistä ei ole ollut huonompi toistaan, joka kerta paikka tekee yhtä hienon vaikutuksen, ja joka kerta koirat tekevät kohteen kuvaamisesta yhtä haasteellista. 

Kuerin rinteillä nautin täysin rikkoutumattomasta luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta, Kuerlinkoilla tilanne on täysin toinen. Kosken kuohu ja pauhu peittää alleen kaiken muun. Musiikkia korvilleni molemmat. Aika pieneksi olen itseni tuntenut joka kerta Kuerlinkoilla käydessäni, niin valtavalta tuntuu se voima, jolla vesi putouksista alas kuohuu. Joka kerta on tuntunut siltä, ettei tee mieli mennä ihan reunalla, ettei vesi vie mukanaan, tällä kertaa vieläkin vähemmän, kun vastarannalta näki sen, miten reuna oli monesta kohtaa vajonnut alas kosken kuohuihin. Reissu pohjoiseen oli ihana tapa päättää tämä vuosi. Ulkoilutin koirat hyvin päivällä ja käytin vielä iltapissalla kahdeksan aikoihin illalla. Tämän jälkeen pysyteltiinkin tiivisti sisällä seuraavaan aamuun asti. Etna nukkui läpi vuoden vaihteen heräämättä. Undis sen sijaan oli vasta rauhoittunut nukkumaan juuri ennen puoltayötä ja heräsi kyllä kun ulkona pauke kiihtyi. Kaiken kaikkiaan vuoden vaihe oli hyvin rauhallinen. 

Poroja koirat eivät päässeet kovin läheltä näkemään, mutta muutaman kerran saimme kokea lähes taian omaisen hetken, kun pimeässä tiensivusta metsän suojasta lähti kellokas väistämään meitä vielä kauemmaksi. Hiljainen kellon kalkatus pimeässä talviyössä tuntui kyllä hienolta. Koirat eivät tainneet poroja saada edes näköyhteyden päähän, minä sen sijaan näin poroja useamman kerran kauempaa. Poronpapanoita tuli kuitenkin vastaan useamman kerran, kun porot olivat kulkeneet samoja teitä pitkin, kuin me koirien kanssa kuljimme. 

Kuerin huipulle nousimme tällä reissulla vain kerran, se alarinteillä tuli kuitenkin koirien kanssa lenkkeiltyä useamman kerran. Yksi hienoimmista hetkistä oli varmaan se, kun kylän hiljennyttyä lähdin koirien kanssa nousemaan Kuerin rinteitä. Kylässä valosaasteen keskellä näytti siltä, että taivas on täysin pilvessä ja lunta pyrytti niin paljon, ettei näkyvyytä kovin kauas ollut. Jätimme kuitenkin kylän valot taakse päin ja kävelimme lumiseen metsään, kohta kuu valaisi polun ja puuston ja muutama tähtikin tuikki taivalla. Kävelimme Kuerin rinteellä olevalle suoaukealle asti ja kuuntelimme siellä hyvän aikaa hiljaisuutta. Pikkuhiljaa palailimme takaisin päin ja pysähdyimme vielä ennen kuin Pyhän Laurin kappelin valot tulivat näkyviin ja jäin vielä hetkeksi nauttimaan iltayöstä. 

Reisusta tuli kotiuduttua perjantai iltana ja nyt on vielä mukavasti ehtinyt palautua 2 päivää erittäin rentouttavasta lomasta. Huomenna jaksaa taas lähteä uusin voimin töihin ja niiden ohella paneutua taas entistä aktiivisemmin pelastuskoirareeneihin Undiksen kanssa. Joidenkin tavoitteiden asettaminen kuluvalle vuodelle lienee aiheellista, mutta jätetään se ajatus vielä muhimaan. Ehkä meistä joskus kuullaan vielä, tai sitten ei. 

Oikein hyvää alkanutta vuotta toivottelee meidän jämälauma.