Tänään töissä huomasin ajattelevani olevani pienen muistutuksen tarpeessa ja sen seurauksena piti kaivaa esiin vanhan lastenlaulun sanat ja tässä ne nyt ovat.

1. Emme me pienet koiranpennut

muuta kuin leikkiä lyömme

Nuuhkimme ilmaa kuonollamme

siinä on meidän työmme

Hauhauhau, vouvouvou

siinä on meidän työmme.

       2. Pörröinen turkki ja pehmoiset tassut

hännänpäässä on tupsut.

Päämme on aina kallellansa

Taidamme olla hupsut.

Hauhauhau, vouvouvou

taidamme olla hupsut

3. Palloina kierimme mattojen päällä

juostaan ja tepastellaan.

Valtavan suuren tuolin alla

joskus me istuskellaan.

Hauhauhau, vouvouvou

joskus me istuskellaan.

4. Kyllähän kaikilla hauskaa on

ja koiranpennuilla aina.

Aamusta iltaan leikillämme

haukumme innokkaina.

Hauhauhau, vouvouvou

haukumme innokkaina. 

- Aimo Mustonen -

  

 

Eetu ja Basti hoidossa 23.9. - 2.10.

23.9.                                   

Pärjäsin stressaamatta aika pitkälle, lähes siihen asti, että hoidokit tulivat siskoni kyydillä tuohon pihaan. Sitten se alkoi. 

Siitä huolimatta alkajaisiksi lähdimme lenkille koko konkkaronkka. Etnaa hieman kiroilututti tilanne, mutta kun jatkoimme siitä huolimatta matkaa, niin sekin asettui pikkuhiljaa ja lenkki sujui hyvin kivuttomasti. Alkuyöstä virittelin verkkoja vähän sinne tänne, ja mietin, mihin virittelisin mitäkin varmistukeinoja, tarkoituksena tietenkin saada hoidokit pysymään tallessa. 

Melko tiukasti olin sitä mieltä, ettei villakoira Eetua saa laskea takapihalle vapaana, koska loppujen lopuksi aidat siellä ovat melko matalat. Jo aikaisemminkin kertaalleen blogissa esiintynyt tsekinpaimenkoiranpentu Basti tulee kyllä luokse kutsusta, mutta Eetu ei vielä ainakaan toistaiseksi tule, eikä varmasti ainakaan silloin, jos pääsee irti ja säikähtää. 

Se onkin pahin kauhuskenaarioni, enkä edes haluaisi ajatella sitä. Mieli kuitenkin työstää asioita ja vastuukysymyksiä ihan omasta halustaan. Etenkin kun mielessä pyörii myös se, kuinka suuri luottamuksen osoitus on se, kun uskallan jättää koirani jonkun toisen vastuulle. Se on oikeastaan suurin luottamuksen ja kunnioituksen osoitus, jonka kukaan voi minulta saada. Nyt minun ja siskoni käsiin on annettu samanlainen vastuu ja luottamus ja se pelottaa, ainakin vähän. 

Kanien ja hoitokoirien kohtaaminen sujui ilman sen suurempaa draamaa ja toivottavasti jatkuu samaan malliin. Toki nämä kaksi eläinlajia tulee erottamaan toisistaan aina ja jatkuvasti vähintään yksinkertainen verkkoaita.

Iltayöstä Basti sai iltamurkinansa ja Eetukin maisteli omaa ruokaansa muutaman suupalan verran. Yöksi vierailevat tähdet pääsivät siskoni "minun sängyssäni ei sitten nuku yksikään koira" viereen. Oli mukavaa kuunnella, kun kerrankin joku toinenkin sai valvoa ja vatvoa yötään koirien kommervenkkien kanssa. Kyllähän se siskonkin huone sitten jossain vaiheessa hiljeni. 

Omat koirani olivat käyneet nukkumaan jo hyvän aikaa sitten, mutta omat ajatukset askarsivat edelleen erilaisten turvallisuuskysymysten ympärillä. Lähinnä miettien sitä, miten koirat pärjäävät kun minä olen töissä ja sisko koulussa, mitä jos villakoira hyppääkin aidan yli, tai pentu saa itsensä pahemman kerran solmuun. Mitä jos, mitä jos... Pitääkö etuoven eteen virittää portti siltä varalta, että joku koirista on karannut portin takaa ja onkin yllättäin oven takana vastassa ja pääsee livahtamaan ulos. Miten takapihan aitoja saisi väliaikaisesti korotettua niin, ettei 10- vuotias veteraani hyppää matalan aidan yli ja katoa. Mitä jos valjaat luiskahtavatkin päältä pois kesken lenkin jne...

24.9

Aamulla viiden aikaan Adja herätti ja pyysi ulos, niin huomaamattomasti ja hienovaraisesti kuin se sen tekeekin. Kun muutama viikko takaperin sisään "kotini on linnani, jonne kutsumattomat vieraat eivät saa tulla" tunkeutuivat patjakauppiaat joille en osannut sanoa ei, kysyivät nukunko hyvin, taisin naurahtaa vastaukseksi. "Näkeehän sen jo naamasta", tuumailin ja totesin, etten ole nukkunut yhdeksään vuoteen hyvin, siihen ei kuitenkaan ole syynä se, missä tai millä nukun, vaan jatkuva tarve olla ja pysyä tilanteen tasalla koirien takia. Siispä tänä aamunakin havahduin kevyestä unestani hereille samalla hetkellä, kun Adjan tassut koskettivat lattiaa ja nopea vilkaisu siihen kertoi sen, että ulos oli päästävä ja pikaisesti. Siispä laskin neidin takapihalle ja päästin myös heränneen Bastin siellä käymään. Adja teki tarpeensa ja pentu kävi pissalla, sitten palauttelin ne takaisin nukkumaan. Ennen seitsemää koirista jälkimmäinen oli käynyt siskoni riemuksi takapihalla ja kolme kerta, joten päätin nousta ylös arvellessani sen levottomuuden johtuvan ainakin osittain nälästä. 

Kello oli ehtinyt hieman yli seitsemään, kun ruokin pennun ja lähdimme sitten urheasti aamulenkkeilemään kahden ihmisen ja viiden koiran kanssa. Kävely sujui verrattain hyvin, Etnakaan ei jaksanut enää kiihkoilla, mitä nyt muutaman kerran vähän pärähti muka tärkeänä ja Eetukin oli huomattavasti reippaampi kuin eilen iltayöstä. Villakoiran koipi nousi reteästi ja moneen kertaan ja huvittuneena totesinkin, että tästä taitaa tulla oikea pissaralli kun jokainen vuorotellen haluaa peittää edeltävän jättämät terveiset. 

Aamulenkin jälkeen tarjoilin Eetulle murkinat, ja ohjeiden mukaan nirso ja huonosti syövä koira veteli kupin tyhjäksi muutaman kehoituksen jälkeen. Virittelin hoitokoirien ja kanien väliin yhden portin lisää, niin etteivät ne pääse suoraan kontaktiin toistensa kanssa, vaan kahden portin välissä on turvallinen "ilmatila". Muutamaan otteeseen pentu kävi melko kovaäänisesti Ressiä ja Plösöä puhuttelemassa, mutta puutuin siihen ja katkaisin sen käytöksen samantien. 

Aika harvoin sitä tulee oltua lauantai-aamusta jo näin varhain, ja virkkuna pystyssä. Kahvit on juotu jo hyvä tovi sitten, koirat lenkitetty vielä aikaisemmin ja uunissa kuivumassa kanien "pellettipullat". Asiaa hieman avatakseni voin kertoa sen verran, että jokaisen pupujen pellettipussin pohjalla on hienon hienoa jauhoa, joka on jäänyt/syntynyt pelleteistä. Olen kerännyt sitä jo pidemmän ajan talteen ja näin kun kerrankin aikaa on, niin päätin sitten leipasta niistä pupuille vähän nakerreltavaa. Sekoitin jauhojen sekaan vettä, lusikoin mössön pellille ja pistin uuniin. Ensimmäisen paistamisen jälkeen ne jäivät hieman pehmeiksi, joten aamusta pistin ne sitten uuniin kuivumaan miedolla lämmöllä niitä paistellen. Vähän myöhään hoksasin, että sekaan olisi ihan hyvin voinut esimerkiksi omenaa ja porkkanaa, mutta yritän muistaa sen sitten ensikerralla. Oikeastaan seuraavaan satsiin voisi hienontaa joukkoon myöskin viimekesän satoa, jota tosin rupesin korjaamaan vasta keskikesän jälkeen. Siihen asti ajattelin, että en taida sitä tehdä, koska kanit saattavat kuolla ja silloin kaikki se työ olisi turhaa. Samasta syystä olen pitkän aikaa ostanut kaneille aina vain pieniä pellettipusseja, onneksi elokuun alussa viikon eläintarhaani hoitanut sisko ei osannut katsoa asiaa tuolta kantilta ja oli jättämilläni rahoillani hommanut ihan kunnon kokoisen pellettipussin kaneille. Näin taidan itsekin toimia jatkossa, rupesinhan keskikesän jälkeen keräämään kaneille pihalta erilaisia vihreitä herkkuja, kuivaten niitä pitkään ja hartaasti, ennen pakkaamista paperipusseihin ja jemmaamista talven varalle. 

Kello lähentelee puolta kymmentä, Eetu ja Basti rauhoittuivat viimein nukkumaan, samoin omat koirat. Saapa nähdä miten se arki lähtee tästä seuraavan 9 vuorokauden aikana rullammaan. Ei voi muuta kuin toivoa, että kaikki menisi paremmin kuin hyvin. Ja toki tehdä itse parhaansa sen eteen.

Aamupäivällä olin mielestäni seurannut tilanteita ja koiria sen verran, että uskalsin päästää vanhukset tutustumaan toisiinsa. 9- vuotias ja 10 - vuotias herrasmies pääsi tekemään lähempää tuttavuutta ja ihan toimiva yksikkö niistä muotoitui. Zeus ja Eetu tulivat hyvin juttuun, tosin huomattavasti varovaisempi ja herkkätunteisempi villakoira ei välillä meinannut ymmärtää Zeuksen ystävällisyyden osoituksia eli Zeukselle niin tyypillistä takapuolella tönimistä.

No kun hillitsin Zeuksen yliystävällisyyttä niin melko nopeasti huomasin molempien poikien olevan täysin rentoja keskenään. Adjasta ja Eetustakin tuli hyvät ystävät, lenkeillä Eetu oli muutamaan kertaan ohimennen ja puolihuolimattomasti toisia koiria haistellessaan saanut sen oivalluksen, että kaksi niistä on tyttöjä. No päivän ja illan mittaa siinä taisi käydä niin, että Eetua ihastuneempi olikin Adja, ja se olikin se, jonka tutustumisintoa ja suunnatonta leikkimielisyyttä sai hieman himmailla, kun Eetu vaikutti menevän siitä hämilleen, eikä oikein tiennyt mitä tai miten sen olisi pitänyt näissä tilanteissa toimia.

Se mikä tässä kokoonpanossa mietitty eniten olivat Etna ja Eetu, lähinnä mietiskelin sitä, että uskaltaisiko sitä, tai siis näitä kahta kokeilla päästää yhteen. Lenkeillähän ne kulkivat melko lähetyksin, välillä liki kylki kyljessä ja meno on ollut aikalailla neutraalia. Ja kuitenkin Etnalla on välillä ollut hieman pistävä katse silmissään, kun se on olevinaan huomaamattomasti seuraillut tuoretta tuttavuutta. Etnasta ei koskaan voi tietää, sen käytös ja reagtiot eivät ole ennalta-arvattavissa. Kaikki voi olla mennä hyvin, tai se voi pimahtaa sekunnin sadasosassa ilman mitään ihmismielestätselkeää syytä.

No varovainen kokeilu tuotti kuitenkin yltiöpositiivisen tuloksen, minkä seurauksena meillä elelee täällä nyt viiden koiran konkkaronkka sulassa sovussa ja rauhassa, ellei lukuun oteta sitä, miten neljä vanhempaa aina tarpeen vaatiessa palauttaa pennun taas maanpinnalle ja pohdiskelemaan sitä, että miten laumassa oikein käyttäydytään ja kenen nenille ei hypellä.

Eetu on alkanut asettua taloksi, ja sainpa minä iltayöstä koko viiden koiran lauman rauhoittumaan omaan huoneeneeni ja ihan nukkumaan asti, ennen kuin sisko sitten palaili yöllä työkeikaltaan ja otti sitten hoitokoirat nukkumaan omaan huoneeseensa. Täytyy kyllä sanoa, että meillä on täällä aikalailla mukavaa, tasapainoista ja rauhallista, ainakin silloin kun pentu on tarpeeksi väsynyt ollakseen hetken paikoillaan. Ruoka maistuu kaikille, sille nirsollekin. Pappakoirat voivat nukkua sohvalla vierekkäin, tai kaikki neljä pientä koiraa vaikka samassa sängyssä. Ulos lähtemiset ja sisääntulemiset tapahtuvat ilman sen suurempaa sähläystä.

Takapihan aitaustakin korottelin tuossa lauantaina aamupäivästä, melkoiselta keskitysleiriltä se nyt näyttää, mutta nyt olen uskaltanut päästää Eetukin siellä käymään. Se tulee luokse kutsusta ja hakeutuu omastahalustaan lähelle, syliin tai viereen lepäilemään. Tässähän on itseasiassa tainnut käydä niin, että toissailtainen ja öinen stressi on jotenkin puolivahingossa lauennut ja kun meillä on pääsääntöisesti täällä hyvin mukavaa.

25.9.

Ensialkuun ajattelin pitää päiväkohtaista päiväkirjaa tästä lyhyestä ajanjaksosta, minkä Eetu ja Basti täällä viettävät, mutta koskapa kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin, paljon paremmin kuin osasin edes odottaa, niin se saa jäädä tekemättä. Se ajatus sai muuttua sen verran, että rustailen jotain ajatuksia kasaan, jos huvittaa ja näin hyvin rullaavasta arjesta jotain erityistä kertomisen arvoista tapahtuu.

Eetun hoito-ohjeista haluan tähän lainata pienen pätkän:

"Eetu on nirso, koiralle tarkoitetut napsut ja kostea pussiruoka maistuu huonosti. Tosin kun nälkä tulee niin kyllä syö. Älkää olko huolissanne pariin päivään, jos ruoka ei maistu, taitaa olla aika järkytys Eetulle tulla hoitoon taloon, jossa on muitakin koiria. Tosin toivomme, että viikosta tulisi Eetulle kuitenkin positiivinen yllätys uusine koirakavereineen."

Näin vajaan kahden vuorokauden perusteella voin sanoa, että Eetun nirsous on hävinnyt, se on tainnut tulla siihen tulokseen, että jollei se syö kuppiaan tyhjäksi, joku muu tekee sen. Siitä huolimatta, että sen ruokailutilanne on rauhoitettu, eikä kukaan pääse sen kupille kesken syönnin pyrkimään, on se ensimmäisestä illasta alkaen syönyt kuppinsa aina tyhjäksi, viimeistä murusta myöten.

Vaikka sille saattoikin olla pieni järkytys tulla tänne meille hoitoon ja kohdata meidän karski konkkaronkka, niin se on päässyt siitä hyvin yli ja sopeutunut tilanteeseen varsin kiitettävällä tavalla. Kumpikin näistä hoitokoirista tosin ainakin toistaiseksi vielä kapinoi hieman rajattua tilaa vastaan,  pentu omassa turvalliseksi rajatussa katollisessa "pentuaitauksessaan" ja vanhempi herra sitten keittiössä portin takana. Halusivatpa ne tai eivät, niin siihen ne saavat kuitenkin tottua, meistä toinen kun käy arkisin töissä ja toinen koulussa, enkä missään nimessä tekisi kahta asiaa.

1) jättäisi kaikkia koiria keskenään vapaaksi asuntoon.
2) jättäisi koiria vapaaksi koko asuntoon.

Omat koirat viettävät kaiken sen ajan, kun ne keskeneään kotona ovat, aina portin takana makuuhuoneessani. Ja seuraavan viikon ajan, kun asunnossa keskenään aikaansa viettävät nämä viisi koiraa, viettää niistä kolme päivänäsä makuuhuoneessa, ja Eetu ja Basti sitten keittiössä, jossa sielläkin ne on erotettu toisistaan, mutta ovat kuitenkin näköyhteydessä.

Seinänaapurille olen etukäteen ilmoittanut kahdesta hoitokoirasta ja pahoitellut niistä mahdollisesti aiheutuvaa häiriötä. Eilen illalla kun koirat muutaman tunnin keskenään viettivät, niin viestittelin naapurin kanssa ja kävi ilmi, että koirat kyllä melko äänekkäästi kapinoivat, mutta ainakaan toistaiseksi se ei naapureita häiriste.

Siispä toivotaan, että uudetkin tulokkaat sopeutuvat tilanteeseen sen vaativalla tavalla, ja elleivät näin tee, niin niin mekin, kuin naapurikin tiedämme sen, että tämä tulee olemaan vain väliaikainen tilanne. 

This home is blessed with love, 

laughter, friendship

and dogs. 

The more I know people 

the more I love my dogs. 

Dogs have so many friends

because they wag their tails

instead of their tongues

it's only life

nothing more.

15.9.2016

Adjan 5-vuotis syntymäpäivä. 

Selkeyden vuoksi

"seikkailut saaristossa"

osa yksi

osa kaksi

osa kolme

Seikkailu saaristossa osa 3

Saavuimme Turkuun iltapäivän puolella ja löysimme rauhallisen varjoisan parkkipaikan Turun linnan liepeiltä. Lenkitimme koirat ja lähdimme hetkeksi Turun linnaan turisteiksi. Seuraava opastettu kierros olisi alkanut vasta kahden tunnin kuluttua joten lähdimme tutustumaan linnan ja Suomen historiaan ihan omatoimisesti. Aika pian siinä kävi niin, että huomasin jääneeni jälkeen muista melkoisesti ja lopulta kuljin eteen päin ihan yksikseni, sikälimikäli kun se siellä kaikkien muiden ihmisten keskellä oli ylipäätään mahdollista.

En ollut koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi sitä, mikä vaikutus aikanaan oli sille, kun koiravero rantautui Suomeen. Pienten tiedonjyvästen saaminen Turun linnasta aikaan sai tiedonhalun kasvamisen ja muutaman tovin viettämistä tietolähteiden (joiden todenmukaisuutta/ varmuutta en lähde vannomaan) äärellä. Siispä Wikipedia kertoo asiasta näin.

"Vuonna 1800 Ruotsin säädyt myöntyivät suostuntaan, jonka mukaan koirista oli maksettava valtiolle veroa. 1876 Suomessa annettiin asetus, jonka mukaan kunnalisveron kanssa kerättiin koirista veroa korvaukseksi kotieläimistä, jotka olivat kuolleet vesikauhuun.
Vuotuinen vero oli maalla 2 mk ja kaupungissa 6 mk. Ilmoitettaessaan koiran verotettavaksi sai omistaja veromerkin, joka kiinnitettiin koiran kaulapantaan.
Koirat joilla ei ollut veromerkkiä sai poliisi ottaa kiinni ja tappaa, ellei omistaja vaatinut sitä kaupungissa kahden ja maalla neljän vuorokauden kuluessa itselleen. Ilmoittamattomasta koirasta oli maksettava kaksinkertainen koiravero ja sakkoa 10-20 mk."

Turun linnan kierroksella pysähdyin pitkäksi aikaa pohdiskelemaan tekstiä, jossa kerrottiin, että kun koiraveroa alettiin keräämään, väheni koirien määrä merkittävästi. Tämä puolestaan aiheutti susivahinkojen määrän voimakkaan kasvun ja sen myötä susivihan kasvamisen ja leviämisen entistä laajemmalle.

Siispä lähdin etsimään tietoa myöskin tästä ja löysin erään lehtikirjoituksen, jonka todenperäisyydestä en myöskään lähde esittämään edes arvailuja. Sieltä löysin kuitenkin sattumalta muutaman tilastotiedon susivahingoista vuosilta 1878 - 1885 jotka osuvat sattumoisin juuri samoihin aikoihin, kun koiraveroa Suomessa alettiin perimään, ja sen seurauksena koirien määrä pihapiirien ja eläinsuojien vahteina ja suojana ilmeisesti merkittävästi väheni. Noiden tilastojen mukaan vuosina 1878 - 1885 sudet tappoivat
                           2 465 hevosta
                           9 258 lehmää/  vasikkaa
                          52 104 lammasta
sekä joukon lapsia ja nuoria.

Sikäli mikäli nämä tilastot missään määrin pitävät paikkaansa, en ihmettele yhtään sitä miten pelko ja viha tuon ajan ihmisten keskellä kasvoivat. 1850-luvulla sudet asuttivat koko Suomea ja niitä oli määrällisesti 600-800. Saman vuosisadan lopulla suoritettiin laajamittainen kampanjoitu susien hävitystyö, joka johti siihen, että 1900- luvulle siirryttäessä sudet puuttuivat valtaosasta maata ja 1920- luvulla hävisivät kokonaan, jolloin käytännössä katsottiin niiden kuolleen sukupuuttoon Suomessa.

Eräässä infotaulussa kerrottiin seuraavaa: " Susi ja ihminen ovat syntyneet samalle reviirille. Molemmat eläinlajit metsästävät laumassa suurriistaa, molemmille sosiaalisuus ja äly ovat elinehtoja ja molemmat pitävät hyvää huolta perheestään ja sukulaisistaan. Nämä kaksi lajia eivät ole koskaan mahtuneet samalle reviirille ja silti ne ovat rinnakkain valloittaneet maapallon pohjoiset metsät. Pohjoisen pallonpuoliskon susimyytit ovat moninaiset, mutta vain suomalais-ugrilaiset myytit ovat lähes yksinomaan pahoja.

Toisaalla kerrottiin siitä miten vanhin ihmisten kumppaneista on koira, joka on kesyyntyi susista jo noin 33 000 sitten. Koirasta on tullut ihmisille monessa asiassa lähes korvaamaton kumppani, susi puolestaan säilynyt pelättynä ja vihattuna, määrittelemättömänä uhkana, josta osa haluaisi päästä lopullisesti eroon. Tällaisten ajatusten saattelemana seisoin lasivitriinin edessä katsoen susiverkkoja, joita aikanaan jokainen talollinen oli velvollinen pitämään käyttövalmiina, velvollisena osallistumaan yhteisiin susijahteihin, joita kansalaisten ja kotieläinten turvallisuuden säilyttämiseksi järjestettiin.


Oli vaikeaa päästä eteenpäin, jatkaa kierrosta, kun mielessä pyöri se, mikä on susien tilanne tällä hetkellä Suomessa. RTKL on arvioi tammikuussa 2015, että susien määrä Suomessa oli 220 ja on vahvasti sitä mieltä, ettei se ole riittävästi. Susien suojelijat ovat vakaasti samaa mieltä, kun taas osa metsästäjistä ja susialueilla elävät ihmiset ovat sitä mieltä, että niitä, tai ainakin niiden aiheuttamia vahinkoja on jo aivan liikaa. 96 vuotta sen jälkeen kun sudet käytännössä hävitettiin kokonaan Suomesta, ollaan tilanteessa jossa sama susikysymys repii kansalaisia kahtaalle. Osa ihmisistä pelkää, eikä kenenkään pelkoa saisi väheksyä. Tämän kesän, alkaneeen syksyn ja metsätyskauden aikana on koirat ja sudet kohdanneet metsässä liian monta kertaa, lähemmäksi kymmenen ihmisen parasta ystävää on menetetty kun apu ei ole saapunut ajoissa paikalle.

Siellä Turun linnan käytävällä, lasivitriinin ja myöhemmin täytettyjen susien edessä seisoessani mietin, että mitä mieltä minun pitäisi olla. Mitä mieltä olla siitä tosiseikasta, että susi ja ihminen eivät mahdu samalle reviirille, eivätkä suurimmalta osalta varmasti haluakaan mahtua. Päästäkseni eteen päin, saadakseni muut kiinni ja ehtiäkseni edes illaksi pois linnasta, tulin siihen tulokseen, ettei minun tarvitse muodostaa sitä mielipidettä siellä, ei siinä hetkessä, kun katsoin edessäni hurjan näköisiä piikkipantoja, joita aikoinaan täälläkin, koto-Suomessa puettiin koirien päälle, kiristettiin kaulan ympärille toivoen, että juuri tuo kyseinen koira selviäisi mahdollisesta susien hyökkäyksestä hengissä, saisi hälytettyä apua ja karkoitettua metsän pedot, niin etteivät ne saisi aikaan vahinkoja ja kallisarvoiset kotieläimet säilyisivät hengissä.

Kaiken kaikkiaan niin tiedonhaluiselle ja historiasta kiinnostuneelle ihmiselle, kuin minä, ei varmasti yksi eikä kaksikaan päivää olisi riittänyt Turun linnassa. Sieltä saatava tiedon määrä, vaikka osa olikin vain juurikin niitä tiedon murusia, oli niin valtava, että jossain vaiheessa sitä huomasi, ettei pää enää jaksanut käsitellä sitä kaikkea. Ja samaan aikaan jossain taka-alalla nakutti tieto, että koirat odottelivat asuntoautolla.

Matkamme jatkui Turusta kohti Naantalia. Lähdimme etsimään sopivaa yöpymispaikkaa, mutta leirintäalue oli siltä kesältä jo sulkeutunut. Kun pyöriminen alueella ison auton kanssa ei ole mitään ihan suurinta herkkua, niin lopulta päädyimme ajamaan auton hieman kauemmaksi ja jalkautumaan. Loppujen lopuksi siinä kävi niin, että lähdimme kahteen eri suuntaan ja löysimme kaksi suhteellisen rauhallista paikkaa, jonne voisi hipsutella menemään asuntoautolla. Valitsimme niistä kahdesta arpapelillä paremman ja siirryimme sinne. Valinta osui nappiin ja saimme majoittua kaikessa rauhassa, pääsimme nauttimaan meren läheisyydestä ja siitä miten sekä taivaalla loistava kuu, että ympäristön valot heijastuivat upeasti tummasta meren pinnasta. Hieman myöhemmin myös tähdet alkoivat tuikkia taivaalla, ja vaikka tällä kertaa ei päässyt ihailemaan täysin valosaasteetonta tähtitaivasta, niin siitäkin huolimatta se oli varsin upea ja mieltä rauhoittava näky.

Aamulla yhdeksän aikaan alkoi kuulua Naantalin kirkonkellojen sointi, se kulkeutui hienosti merenlahden yli meidän luoksemme. Yhtä kauniisti ne soivat myös kymmenen aikaan, kun olin vihdoin päässyt koirien kanssa liikkeelle ja lähdimme kulkemaan pitkin meren rantaa. Naantalin kylpylän viereisellä uimarannalla oli levähtämässä joutsen perhe. Kaksi puhtaan valkoista vanhempaa ja neljä uskomattoman kaunista, eri harmaan sävyistä poikasta siinä niiden välissä. Niitä olisi voinut jäädä ihailemaan pidemmäksikin aikaa, mutta koirat olivat siinä määrin malttamattomia, että näin parhaammaksi vain lähteä jatkamaan matkaa.

Koska olimme Naantalissa, päätimme käydä mutki Kultarannassa. Liekö pohjimmaisena ajatuksena se, että mahtaisikohan Lennu olla leikkikavereita vailla, vaiko ehkä sitten vain puhdas uteliaisuus. Ei ollut Lennu tällä kertaa paikan päällä ja varsin hiljaiselta vaikutti itse Kultarantakin. Aitojen sisäpuolella oli info/varoitustaulujen mukaan pääsy vain presidentin kanslian luvalla. Hymynkare suupielissä tulimme pohdiskelleeksi sitä, että sikälimikäli kun jonkun koira livahtaisi aitojen "väärälle puolelle", niin kuka meistä soittelisi sinne presidentin kansliaan lupaa hakea koira sieltä pois. Noh, tällä kertaa sitä lupaa ei tarvittu, vaikka Basti aika vapaasti saikin pinkoa aidatun alueen ulkopuolella olevilla nurmialueilla. Ja ennen kuin joku siitä ehtii pahastua, niin eiköhän se ollu lainkin mukaan ihan luvallista, etenkin kun kyseessä oli 16 viikon ikäinen koiranpentu.

Kultarannasta ajoimme Kaarinaan, tällä kertaa ajatuksena oli linnanraunioiden sijaan löytää kokonainen linnavuori ja muinaishautoja. Kiersimme 4 km pitkän luontopolun etsimäämme linnavuorta löytämättä, eikä varsinaisia muinaishautojakaan tainnut ihan kohdalle osua. Yhden lain suojaaman muinaisjäännöksen kuitenkin löysimme, mutta ei sen kiviröykkien katseleminen juurikaan mieltä ylentänyt, kun se ei ollut ihan sitä, mitä olin lähtenyt hakemaan. Kahdeksan vuotta sitten olin niillä seutuvin viimeksi käynyt ja silloin löytänyt sekä linnavuoren, että muinaishaudat, tällä kertaa kuitenkin nielin karvaan pettymyksen ja päätimme palata takaisin asuntoautolle ja lähteä hiljaksiin suuntamaan kotiin päin.

Jo metsään lähtiessä oli mielessä käynyt ajatus siitä, että tämä syyskuinen päivä oli hyvin lämmin, aurinko paistoi suorastaan kuumasti. Maasto jossa kuljimme oli pääasiassa kallioinen ja hiljaa mielessäni pohdiskelin sitä, että kuinkahan moni käärme oli kömpinyt esiin, kiville tai kallioille päivää paistattelemaan. No eipä niitä osunut silmiin, ennen kuin vasta viimeisellä kilometrillä ja silloin valpas tsekin omistaja sen huomasi ja tempaisi koiransa turvaan. Siinä se tosiaan mennä kiemursi polun sivuun. Pieni soma kyykäärmeen poikanen, hyvin selkeä sahalaita kuvia selässään. Siihen se sitten jäi seurailemaan tilannetta, tsekki omistajineen sekä minä omien koirieni kanssa seisoimme sen takana, yksi siskoistani sen edessä, ja käärme somasti siinä välissä. Oli aikamoinen onni, että meidän edellämme kulkeneella siskolla oli niin kiire päästä asuntoautolle. Hänen askeltensa töminä säikäytti käärmeen liikkeelle, ennen kuin yksikään koirista ehti päästä sen luokse. Kun käärmettä oli kuvattu tarpeeksi, kuljimme varovasti sen ohitse, ja jatkoimme matkaa. Meidän ja varmaan käärmeidenkin onneksi niitä ei osunut matkallemme enää ja niin pääsimme turvallisesti takaisin tukikohtaamme.

Kun pienen hetken päästä pysähdyimme pitämään ruokataukoa nimeltä mainitsemattoman huoltoaseman pihaan, seurasin huvittuneena koiria, jotka eivät ilmeellä tai elelläkään ilmaiseet haluaan päästä pois häkistä ja ulos. Päin vastoin, tuntui siltä, kuin ne olisivat vain hakeneet mukavampaa asentoa ja tuumanneet, että juoskaa vain, me olemme sitä jo tarpeeksi tehneet. Ja sinne ne jäivät tyytyväisinä uniaan jatkamaan, ja nukkuivat yhtä tyytyväisinä lähes kotiin asti, vaikka välissä tiputettiin neljä matkaseuralaista kyydistä.

 Vanhempieni luona tyhjensimme yhden auton ja pakkasimme toisen. Aika täyteen sai pienen auton pakatakin, kun mukaan otettiin vielä vanhempieni autotallissa pitkän viikonlopun viettäneet kanit. Aika tyytyväisiä olivat kaikki, kun lopulta pääsimme kotiin.

Täytyy todeta, että meillä oli kaikin puolin mukava reissu. Aika moninaiset ja vaiherikkaat "polttarit" siihen nähden, että juhlakalu oli itse juhlimassa tuoreen aviomiehensä siskon häitä.

Seikkailu saaristossa, osa 2

Perjantai päivään mahtui paljon, ainakin autossa istumista. Lähdimme liikenteeseen jättäen taaksemme Kuusiston linnanrauniot ja Kaarinan.

 Pysähdyimme tekemään ruokaostoksia Paraisilla ja jatkoimme matkaa kohti Nauvoa. Nauvossa porukkamme jalkautui ja jakaantui kahtia. Yritin hieman kokeilla geokätköilyäkin pitkästä aikaa, mutta paikalla oli muutamia todennäköisesti tämän harrastuksen saloihin vihkiytymättömiä ihmisiä, joten tarvittava rauha ympäriltä puuttui ja kätkö jäi hakematta.
Saaren toisella laidalla oli hieno satama ja ihania pieniä putiikkeja, joista yhtä lukuunottamatta kaikki olivat kiinni. Savustettu kala tuoksui kyllä herkulliselta, mutta jäi tällä kertaa ostamatta. Viihdyimme Nauvossa hyvän tovin, yksi siskoista kokkaili meille ruokaa samalla, kun me muut seurailimme hiljahkoa elämä pienessä keskustassa.

Matka jatkui ja ajoimme saaren päähän, käännyimme ympäri ja pidimme taas pienen jaloittelu tauon. Ajelimme takaisin päin, odottelimme seuraavaa lossia ja nautimme kauniista päivästä ja hyvästä jäätelöstä. Koiraporukan kaksi nuorinta pääsivät jaloittelemaan, itseäni laiskotti siinä määrin, että omat koirani saivat tyytyä häkkieläimen kohtaloon sillä kertaa. Lauttamatka Nauvosta Houtskariin oli hieman pidempi kuin aikaisemmat matkat. Hienoinen väsymyksemme taisi tuon matkan aikana hieman kertaantua. Lauttamatka kului hervottomien naurukohtausten vallassa, yhden puolikuolleen tuoreen koiranomistajan nukkuessa v äsymystään pois asuntoauton lattialla.

 Tarkoituksena oli yhden vesiperän jälkeen löytää hyvä yöpymispaikka. Kun lossi rantautui, pääsimme lautalta ensimmäisinä pois ja koska en huomannut heti päästää muita kulkijoita edellemme, saimme peräämme pienellä kapealla ja mutkikkaalla tiellä melkoisen autojonon, joka pääsi lopulta ohitsemme, kun löysin sopivan pysähtymispaikan hetkeksi.

Ajelimme kaikessa rauhassa elätellen toiveita 12 km:n päästä löytyvästä leirintäalueesta. Edestä löytyikin seuraava lossi, johon ajoimme tällä kertaa joukon viimeisenä. Muutaman minuutin pituinen lauttamatka oli nopeasti ohi ja edessä jos mahdollista, niin vieläkin pienempi, kapeampi ja mutkikkaampi tie, sekä uusi lossi. Siinä vaiheessa meinasi taas uskoa hienoinen epäusko, ajattelimme ohittaneemme huomaamatta tuon etsimämme leirintäalueen. Ja niin kävikin, tosin vasta hetken päästä. Yleisesta painostuksesta johtuen suostuin peruuttamaan sen sijaan, että olisin jatkanut matkaa edessä olevaan lossirantaan,

Leiriydyimme ja tytöt lähtivät etsimään respaa. Ei tullut liian kalliiksi yöpyminen tuolla leirintäalueella. Söimme hyvin ja lähdimme lenkittämään koiria, tavoitteena löytää alueella oleva näkötorni. Koirat nauttivat rajoitetusta vapaudestaan juosta jolkutellen pitkät narut perässään. Koskapa näkötorni ei ollut liian korkea, lähti koko konkkaronkka nousemaan ylös. Zeuskin kiipesi hyvin urheasti ylös asti korkeanpaikankammostaan huolimatta. Ylös oli helppo päästä, mutta siellä Zeusta kyllä hirvitti. Vaikka se yleensä pystyy ja osaa rauhoittua tilanteessa kuin tilanteessa, niin nyt se ei siinä onnistunut. Siispä kun olin napannut muutaman kuvan onnettomalla puhelimeni kameralla, istuin alas niin että Zeus pääsi syliini. Siltikin se oli hyvin levoton siihen asti, että pääsimme kaikki takaisin maantasalle.

Illanviettomme jatkui samaan rauhalliseen tapaan, kävelimme yhdessä ihailemaan rauhallista ja kaunista meren rantaa, sekä auringonlaskua. Aurinko painui yllättävänkin vauhdikkaasti puurajan taakse, kullaten taivaan upea värikseksi. Vaikka yritin saada kuvia kultaisesta taivaanrannasta, jäi se yhtä epätoivoiseksi yritykseksi, kuin vastakkaisella suunnalla olevan taivaalta meren pintaan heijastuvien kauniiden pastillisävyjen värittämä maiseman kuvaaminen. Koska sanat eivät riitä kertomaan kuinka kaunista ja rauhallista siellä oli, jätän kertomisen siltä osin väliin.

Illalla heittelin koirille vielä frisbeetä. Vihdoin ne alkavat oppia sen, etten heitä niille frisbeetä, kunnes ne istuvat ja odottavat hiljaa aloillaan. Siispä frisbeen heittely ei aiheuttanut minkäänlaista meluhaittaa lähiympäristöön. Melko yllättäen illan viiletessä ulkona oli aika paljon sääskiä, joita myös hyttysiksi kutsutaan. Niitä oli tunkeutunut melkoinen armeija myös asuntoauton sisätiloihin.

Yö oli rauhallinen lukuunottamatta silloin tällöin korviin kantautuvaa kiusallista ininää. Iltayöstä väsytti jo siinä määrin, etten jaksanut enää hipsiä ulos ihailemaan kaunista tähtitaivasta.

Aamulla kello soi jo seitsemältä. Tarkoituksemme oli ehtiä aamulla ensimmäisiksi lautalle, tai huolehtia ainakin siitä, ettemme joutuisi odottamaan sitä seuraavaa. Kävelytin koirat ja ne saivat Bastista juoksukaverin. Yhdessä ne mennä touhottivat ja sitä oli mukava seurata kunnes, pentu päätyi likaiseen pieneen lampeen ja Etnaa pisti tokkurainen, aamu-uninen ja melkoisen kiukkuinen ampiainen korvan taakse. Pentukin tuntui ihan välttämättä haluavan saada ampiaisenpistoksen, sen verran hanakasti se pyrki maa-ampiaispesälle, jolle Etna oli sattumalta vain hetki aikaisemmin osunut. Ampiaispesälle pentu ei sattuneista syistä päässyt, suihkuun se kuitenkin joutui, vaikka melko kovaäänisesti yritti kyllä ilmasita eriävän mielipiteensä siitä asiasta.

Siirryimme lauttarantaan asuntoauton kanssa hyvissä ajoin jo 8.30. Ajoissahan on hyvä olla, etenkin kun seuraava lautta olisi saapunut vasta ensikesänä. Ihan niin kärsivällisiksi odottajiksi emme todenneet itseämme, vaan päätimme kiepsauttaa asuntoauton ympäri ja palata kiltisti ihanan, kapean, mutkikkaan, mäkisen ja pitkältä tuntuvan tien takaisin kohti rannikkoa.

Neljännen lauttamtakan jälkeen olimme jälleen Nauvossa ja pysähdyimme syömään. Hetki aikaisemmin, muutama lauttamatka takaperin, odotellessamme seuraavaa lauttaa saapuvaksi, pidimme pienen pikaisen välisiivouksen autossa. Imuroimme pienellä, inventterillä toimivalla imurilla kaikkialta, mihin sen johto ylsi ja puistelimme matot ulkona. Sen jälkeen kiertelimme rantakallioita pitkin ja ihailimme maisemia.

Koimme aikamoisen hämmästyksen, kun yhtäkiä huomasimme erään laiturin alla meduusoita. Niitä oli useampia ja kun tarkemmin alkoi katsoa, niin niitä vaikutti olevan ihan joka suunnalla, rannan tuntumassa. Tämä "kohtaaminen" oli varsin mielenkiintoinen, sillä en ollut tainnut koskaan aikaisemmin ajatella, tai sisäistää sitä, että Suomen rannikolla, tai aluvesissä, elikäs meressä elelisi meduusoita. Eräs pyörällä liikenteessä ollut reissumies tiesi kertoa, että niillä on syksyisin tapana kerääntyä mm. ainakin näille seutuville.

Launtai päiväkin alkoi hiljalleen kuoriutua sumuvaipastaan ja aurinko taisteli itsensä esiin. ja keli oli hyvin kesäinen vaikka syyskuussa jo mennäänkin. Jonkinlaista alkavaa ruskaa oli näkyvissä siellä täällä ja etenkin osa vaahteroiden lehdistä oli jo alkanut hienosti punertumaan. Kuitenkin viileähkön rantakallion päällä kukkivat vielä pienet, matalat orvokit. Ei ole montakaan päivää siitä, kun joku tuumaili että "vielä on kesää jäljellä." Itse olen kuitenkin jo kallistumassa sille suunnalle, että kyllä tässä on jonkin aikaa jo syksyä eletty. Yöt ovat olleet melko viileitä, onpa sitä jonain aamuna saanut ihan rapata autonkin laseja. Tälle reissulle ei kuitenkaan onneksi osunut yhtään hallayötä.

Nauvosta matka jatkui kohti Turkua, mutta siitä lisää sitten hetken päästä.

Seikkailu saaristossa. 

Ajattelimme siskoporukalla lähteä juhlimaan meidän keskimmäisen siskon polttareita. Siitäkin huolimatta, että häistä on kulunut jo muutama kuukausi, eikä itse juhlakalukaan päässyt paikalle. 
Ensimmäiset valmistelut alkoivat hyvissä ajoin, vaikka niitä ei koirien takia oikein näkyvästi voikaan tehdä. Tiistai-iltana kävin kokeilemassa vähän miltä tuntuu ajaa asuntoautolla ja samalla tuli haettua Biltemasta kumimatto vanhempieni autotallin lattian suojaksi. Kanit kun siirtyivät sinne hoitoon meidän reissumme ajaksi. Virittelin sinne jo pientä aitauksen tynkää valmiiksi sillä ajatuksella, ettei sitä tarvitse sitten enää tehdä lähtöpäivänä. 

Tortsaina aamupäivällä kävin viemässä kanit hoitoon ja virittelin aitausta vielä vähän lisää. Samalla totesin hiljaa mielessäni, että aika monta kertaa elämässä pääsisi paljon helpommalla jos vaan pystyisi kylmästi sulkemaan elikot pieneen häkkiin ja jättämään ne sinne väliaikaisesti. Joidenkin asioiden suhteen oma etiikka ei vain jousta sitten yhtään ja näin ollen sain aika paljon tuhlattua aikaa, energiaa ja rahaa siihen, että pääsin koirien kanssa lähtemään pitkän viikonlopun viettoon tietäen, ettei kaneilla sillä välin pitäisi olla mitään hätää. 

Illalla töiden jälkeen pakkasin pikaisesti koirat ja romppeet autoon ja suuntasin vanhempieni luokse. Sitten mahdollisimman nopeasti vain kamppeiden ja koirien siirto asuntoautoon, viimeisten varmistusten teko ja sen jälkeen matkaan minuutilleen aikataulun mukaan. Kotikylältä meitä lähti liikenteeseen kaksi tyttöä ja kolme koiraa. Hämeenlinnasta kävimme hakemassa kyytiin kaksi tyttöä ja kaksi koiraa lisää ja sitten lähdimme suuntaamaan kohti ensimmäistä ja ainutta valmiiksi suunniteltua yöpymispaikkaa kohden. 


Yleensä kun lähdemme omalla porukalla liikenteeseen, muodostuipa kokoonpano millaiseksi tahansa, niin tiedossa on yleensä hieman sähläystä. Niin oli vuoden alussa meidän perheen naisten kesken tehdyllä hotellilomareissun yhteydessäkin, ainakin tämän pienen lainauksen perusteella. 

"Maalaishiiri lähti kaupunkiin muutaman muun kera. Kaikki meni hyvin, tietenkin. Hotelliinkirjautuminenkin onnistui hyvin, kun joku hoiti sen muiden puolesta. Hissillinen naisia seisoi ja ihmetteli, miksei hissi liiku, kunnes joku tiesi että tarvitaan Se Kortti. Päästiin oikeaan kerrokseen ja jakaannuttiin huoneisiin. Meidän huoneessa ei toiminut vessan valo. Eikä itseasiassa muutkaan valot. Hämmennys oli melkoinen kun todettiin, ettei huoneessa ole sähköjä lainkaan. Maalaishiiri kipaisi viereiseen huoneeseen ja selvisi, että tarvittiin Se Kortti. 
Majoittauduttiin, ihmeteltiin, käveleskeltiin, odotettiin. Viimein saatiin soitto, että eri suunnalta tullutkin on saapunut paikalle, parkkeeraaminen tuotti pientä haastetta joten joukosta yksi lähti ulos apuun. Yksi kiersi hotellia ympäri, toinen odotti autossa hotellin edessä. Ja me odottelimme respassa, odotus venyi ja lopulta selvisi että kyseessä on kaksi eri hotellia. Viimein saatiin lauma kasaan ja lähdettiin shoppailemaan, meinasin vallan innostua. Ostin kaksi kirjaa, ja siivilän, ensi joulun joulukortteja ajatellen muutamia askartelutarvikkeita. Vaatekauppoihin päin en vilkaissutkaan. Ostinhan viime vuonna kuitenkin pari paitaa ja yhdet kengät. Päässä toimii hyvin pipo joka on vasta jotain 13 vuotta vanha, takkina toimii pikkuveljen tuulitakki ja isän nuotiossa poltetut toppahousut on vielä ihan hyvät. Ne sentään jätin autoon. Hissit on hauskoja, varsinkin kun yksi siskoista yrittää epähuomiossa poistua joka kerroksessa ja itse en muista painaa oman kerroksen nappia. No tuleepahan vähän seikkailtua kerroksien välillä.Olisi pitänyt antaa myrskyvaroitus eilen, unohtui. Paljastetaan nyt kuitenkin että the K*********s ladies on the move ja hauskaa on ollut"

Pientä hauskuutta ja tilannekomiikkaa saatiin tähänkin matkaan jo ihan ensimmäiseen iltaan ja pysähdykseen. Forssassa oli tarkoitus tankata auto, ulkoiluttaa ja ruokkia koirat, sekä huolehtia ihmisten ravinnontarpeesta. Kun auto pysähtyi ensimäminen meistä hyppäsikin ulos jo koiransa kanssa, ja toinen poistui vessaan ja hakemaan ruokaa ja minä tähtäilin autoa oikeaan kohtaan niin, että polttoainesäiliön saisi täytetyksi. Onnistuihan se, lopulta ja siirsin auton parkkiin. Lähdin ulkoiluttamaan koiria, kolmea omaa ja yhtä siskon koiraa. Tai se oli tarkoitus. Kun lopulta kaikki koirat olivat turvallisesti remmeissä ja asuntoauton ovi aukesi, karkasi Emra oman ihmisensä perään. Zeus puolestaan jäi remmistään kiinni pöydän jalkaan. Ehdin Emran perään melko nopeasti, mutta paikallisen nuorison riemuksi ABCllä oli avointen ovien päivät, myös koirille. Emra juoksi ensimmäisistä ovista sisään, kuin tilaksesta seuraavatkin ovet aukenivat ja Emra livahti sisälle ja minä likimain juoksin kolmen muun koiran kanssa perässä, leveästi virnuilevan miehen seuratessa vierestä miten koira katosi ravintolan pöytien sekaan. 

Siinä vaiheessa taisin lievästi sanottuna hieman jäätyä. Kävin mielessäni läpi vaihtoehtoja, kaikkien koirien kanssa en missään nimessä aikonut lähteä yhtä karkulaista etsimään ja pohdin kenet saisin siihen hätään koiria pitämään niin että pääsen itse Emran perään. Siinä minä sitten seisoin koirien kanssa kaiken kansan toljotettanva, kun yksi meistä nauroi oman koiransa kanssa pihalla, toinen asuntoautossa ja kolmas ilmestyi yhtäkkiä eteeni koira kainalossaan ihmettelemään sitä, miten se oli sinne päätynyt. 
"Sen kun vain käveli avoimista ovista sisään," vastasin, nappasin koiran mukaani ja luikahdin pihalle. 

ABCllä oli hiukan ruuhkaa ja loppujen lopuksi yhden maksettu ateria jäi lunastamatta, kun siirryimme viereisen huoltoaseman pihaan. Söimme ja jatkoimmet lannan ja maalaistuoksujen säväyttämää matkaamme kohti pimeää Varsinais-Suomea. Ulkomuistista yritin arvailla, että milloin pitää kääntyä ja mihin suuntaan. Ihmeesti 8 vuotta sitten edellisen kerran ajettu reitti oli kuitenkin iskostunut selkärankaan. Oli varsin iloista huomata, että sitä on kuin onkin kerta toisensa jälkeen juuri siellä missä oli tarkoituskin. 

Niin iso auto, kuin tämä asuntoauto onkin, niin se on varsin mukava ajaa. Koiratkin, kaikki viisi matkustivat tyytyväisinä, tai ainakin kohtaloonsa tyytyneinä. Ensimmäisen yöpymispaikan opasteet jäivät taakse, edessä vain pitkä, huonokuntoinen, kapea tie ja kahdeksan vuoden takaiset muistikuvat siitä, että siellä jossakin edessä päin sen pitäisi olla. Usko meinasi kyllä loppua sillä tiellä, totesin vain, etten rupea siellä pimeässä vekslaamaan autoa ympäri, että jollei löydetä sinne minne oli tarkoitus niin jäädään sitten tien päähän nukkumaan, olisipa siellä mitä tahansa. Ajoimme siis varovasti tien päähän asti ja löysimme sen mitä etsimme. 

Koirat pääsivät ulkoilemaan kytkettynä, eikä siinä voinut kuin ihmetellä sitä, miten uskomattoman kauniin ja laajan tähtivaivaan alla saimme seisoa, ilman järkyttävää ihmisten aikaansaamaa valosaastetta. Nukkumaan pääsimme siinä yhden nurkilla, ensimmäinen koira ilmoitti aamulla kuudelta tarpeestaan päästä ulos. Itse venytin yötä hieman pidemmäksi ja pääsin ylös ja ulos koirien kanssa siinä yhdeksän tietämillä. Aamu oli kaunis, mereltä noussut usva leijaili kaikkialla ympärillämme ja haihtui hiljalleen pois. Linnanraunioiden ympärillä eli mystiikka omaa hiljaista elämäänsä, haihtuen sitä mukaa, kun aurinko taisteli itseään esiin pilvien ja usvan takaa. 

Ulkona linnanraunioilla seikkailivat jo Emra ja basti_the_chodsky, meidän perhepiirin tuorein tulokas. Syötävän suloinen 16 vk:n ikäinen pojankloppi, komeaakin komeampi tsekinpaimenkoira Basti. Koska paikalla ei ollut muita, koirat saivat livahtaa ulos ja  painella seikkailemaan. Kyllä harmitti ettei tuo puhelimen kamera toimi enää kunnolla, tai se, etten omista järjestelmäkameraa. Tuolla olisi saanut niin mahtavia tilannekuvia. 

Olisin voinut seurata koirien ilottelua vaikka koko päivän, niin ihana oli seurata sitä kuinka paljon ne nauttivat hetkellisestä vapaudestaan, Kuusiston linnanraunioilla seikkaillessaan. Lopulta maltoimme palata autolle ja saimme koirat sisään ja häkitettyä, aamupalan syötyä ja lähtövalmistelut tehtyä juuri ajoissa kun paikalle alkoi saapua muita ihmisiä. 

Näin alkoi seikkailumme saaristossa ja se vaikuttaisi jatkuvan mitä miellyttävimmällä tavalla. 

Liekö viimeksi kun julkaisematonta, luonnokseksi jäänyttä tekstiä rustailin, ihmettelin ajan juoksua ja sitä miten mennään jo pitkällä elokuussa. No se jäi julkaisematta, niin kuin moni muukin teksti ja nyt mennään jo syyskuun puolella ja aika jatkaa juoksuaan edelleen.

 Monesti olen mielessä käynyt että pitäisi hetkeksi malttaa istahtaa alas ja kirjoitella vähän ajatuksia ylös. Aina se on kuitenkin jäänyt sille ajatuksen asteelle.

 Elokuun alussa kävin olemassa viikon poissa kotoa. Viikko oli kiireinen ja melko rankka, vaikka eläintarha jäikin kotiin. Tuota viikkoa edeltäneen viikonlopun, heinäkuun viimeisen, sain viettää rennosti caravaanari elämää vietellen, koirien ja muutaman läheisen perhepiiriin kuuluvan ihmisen kanssa Kuninkaan lähteellä.

Mikäs siellä oli ollessa, täysylläpidolla, kiitos vain itsensä tunnistaville asianomaisille. Koirat loivat tietenkin mukana olollaan pientä lisähaastetta muuten niin leppoisaan olemiseen. Pientä jännitysmomenttiakin saatiin kun Zeuksen ja nuoren Soolon välillä oleva jännite on edelleen varsin voimakas. Lisäksi Etnaa hieman kiusasivat pelkällä olemassa olollaan leirintäalueella olevat muut koirat. Karkasipa se kertaalleen omille teilleenkin kun puolikuristava panta sujahti sujuvasti irti, kun neiti koki tarpeelliseksi päästä palaveeraamaan naapuri asuntoauton norfolkinterrieri rouvan kanssa.

Huomasin neidin karkumatkan heti alkuunsa ja kerkesin jo säikähtää, että mitenhän siinä käy, kun kaksi topakkaa emäntää ottaa toisistaan mittaa, vaan eihän siinä onneksi kuinkaan käynyt. Liekö kahdesta syystä
               a) kumpikaan koirista ei kokenut tarpeelliseksi.
               b) Ympärillä olevat ihmiset pysyivät rauhallisina.
Siispä koirat eivät päätyneet tukkanuotaisille, vaikka siinä toisiaan hieman niskakarvat pystyssä kiertelivätkin. Kun omani, sain siitä napattua kainaloon pyytelin moneen kertaan anteeksi sitä  vahinkoa, että koira oli päässyt karkaamaan. Pahoittelut hyväksyttiin ja jäimme siihen vielä hetkeksi aikaa juttelemaan. 

Ehtipä siinä hötäkässä pistää merkille sellaisen seikan, että neidit, tai rouvat, mitäpä nyt olivatkaan, kumpikin jo useampia ikävuosia kerryttäneenä, muistuttivat hauskasti toisiaan. Etnalla oli hieman korkeammat jalat ja sileä karva, kun taas norfolkki tappijalkainen, karkeakarvainen versio Etnasta samanlaisilla ruskeilla nappisilmillä. 

Tuolta viikonlopun reissulta sain siinä määrin harvinaista kuvamateriaalia koirista, että oli äärimmäisen harmillista huomata, että yhdellä ainoalla virhenäppäyksellä saa puhelimesta melko lahjakkaasti poistettua useita satoja valokuvia niin, ettei niitä enää löydäkään mistään. Siispä nämä kuvat, jotka olisi pitänyt heti julkaista edes jollakin sosiaalisen median kanavalla, ovat nyt hävinneet ja tipotiessään, eikä auta kuin harmitella näin jälkikäteen sitä omaa laiskuutta tuon sosiaalisessa mediassa tapahtuvien kuvien julkaisun suhteen. Hellyttävät, kadonneet valokuvat olivat mm. isästä ja tyttärestä, Zeuksesta ja Adjasta, jotka nukkuivat samassa läjässä, sikin sokin somasti rinnakkain, ja päällekäin, kuonot vieretysten. Siten, etten koskaan aikaisemmin ole nähnyt niiden nukkuvan niin lähekkäin.

Sunnuntai aamupäivästä palailtiin
kotikonnuille ja muutaman tunnin päästä olimme jo taas menossa. Koirat jäivät kotiin hoitoon tutun hoitajan kanssa, samoin kanit. Täytyy kyllä todeta, että oli mukava palata viikon päästä kotiin, kun kaikki oli mennyt hyvin, eikä Etnakaan ollut reagoinut poissaolooni oikeastaan mitenkään. Toisin oli vuosia sitten kun mietin, että uskallanko sitä kenellekään enää hoitoon jättääkään, kun ei tiedä ketä se puree, tai miten sen kanssa pärjää, kun se vetää itsensä ihan lukkoon.

 Elokuussa on tullut tunti poikineen vietettyä koirien kanssa metsässä marjastuksen merkeissä. Ihan mukavasti sitä on tullut pakasteeseen kerättyä talven varalle niin mustikoita, kun puolukoitakin. Vaikka kaipa siellä metsässä viihtyisi ihan ilman niitä marjojakin, minulla ainakin tuppaa ajantaju siellä katoamaan ihan täysin. Koiria on välillä hieman tympäissyt, kun pieni sadekaan ei ole saanut minua sieltä vielä liikkeelle, vaikka ne olisivat olleet valmiita lähtemään jo heti kun ensimmäiset sadepisarat alkoivat  tipahdella.

Nyt tosin voi olla että metsäretket saa jäädä vähän vähemmälle, kun metsissä alkaa olemaan meidän makuun jo vähän liikaa hirvikärpäsiä. Harmillista sinänsä, kun tuntuu ettei noista metsistä saa ikinä tarpeekseen. Monet kerrat kun koirien kanssa tulee tarvottua reppu selässä metsäpolkuja pitkin, ja vietettyä luonnon helmassa tunti toisensa jälkeen, iskee kaukokaipuu, halu päästä pois. Jonnekin oikeasti kauas muista ihmisistä, täydelliseen luonnon rauhaan, tänä alkavana syksynä, on moneen kertaan palannut mieleen se syysvaellus Repoveden kansallispuistoon ja halu päästä uudelleen. Tuntea taas se miten rinkka painaa selkää, se miten ihanaa on vain olla ja huomata, ettei tarvitse ajatella mitään muuta, kuin seuraavaa askelta. Päästä nauttimaan syksyisten öiden pimeydestä ja siitä, miten tuhannet kirkkaat tähdet tuikkivat taivaalla, ilman ihmisasutusten läheisyydestä tulevaa jatkuvaa valosaastetta.

Toisaalta on ollut ihanaa huomata se, että kyllähän sitä pääsee nauttimaan luonnonrauhasta ihan näissä kotimetsissäkin. Ja parasta on se, kun istuu kiireettömästi alas, ottaa koirat kainaloon ja huomaa sen, miten tärkeää niille on olla siinä hetkessä läsnä. Kävipä tässä yhtenä elokuisena iltana niinkin, että tuntien marjastamisen jälkeen havahduin huomaamaan sen, että koko läntinen taivas oli kuin puhdasta kultaa. Kiiresti pakkasin kimpsut ja kampsut kasaan ja kiirehdimme koirien kanssa läheisen kallion päälle seuraamaan auringon laskua.

Seisoimme siinä kallion päällä, kunnes aurinko oli painunut puiden taakse ja illan hämärä laskeutui ympärillemme. Seisoin siinä ja huomasin ajattelevani, että en haluaisi olla missään muualla, että kyllä se auringonlasku näyttää kauniilta täälläkin, ei sitä tarvitse päästä katselemaan mihinkään muualle. Juuri siinä oli hyvä olla, eikä kotiin ollut kuin reippaasti käveltynä vain viidentoista minuutin matka. Voiko sen enempää ihminen itselleen toivoa.

Marjastus intoni keskellä geokätköily on jäänyt vähän vähemmälle, ja toinen siihen aika merkittävästi  vaikuttava asia on se, ettei puhelimeni paikannus oikein ole toiminut viime aikoina. Useimmiten se väittää minun oleilevan jossakin Kajaanin seutuvilla, vaikka se ei kyllä pidä paikkaansa alkuunkaan. Ja silloin kun se suunnilleen paikantaa minut oikein, paikantaa se kuitenkin vähintään 150 metriä pieleen, mikä tekee kätköilyn harrastamisesta astetta haasteellisempaa. Muutaman kerran on kuitenkin tullut lähdettyä kanssakätköilijöiden matkaan, ja mukavaa on ollut huomata sekin, että vaikka joskus joku kätkö jääkin löytymättä, ei se oikeastaan haittaa. Siinä tulee kuitenkin aina puolivahingossa vietettyä useita tunteja ulkona liikkuen, ja useimmiten vielä varsin hyvässä seurassa. Ja kun kätköä ei löydy, voi silloinkin vain istahtaa alas kuuntelemaan, mitä luotoäidillä, tai sen hetkisellä paikalla on sillä kertaa meille kerrottavanaan.