Tammikuu ja aurinko, sillon ei pikku pakkanen, tai edes vähän kireämpi pakkanen haittaa mitään. Ainakaan Undiksen mielestä, joka rakastaa talvea ja jokaista ulkona vietettyä hetkeä. Siinä kun Etna ei haluaisi poistua auratuilta teiltä, eikä varsinkaan poiketa polulta pellolle, niin Undis hakemalla hakee syvimmät lumiset ojien pohjat, sukeltee hangessa ja könyää kylkimyyryä pitkin pientareita. Lumisilla pelloilla parhaiten toimivaksi leluksi on todettu fresbee, joka ei ainakaan tähän mennessä ole pallon lailla hukkunut hankeen. Toisaalta välillä on Undiksen kanssa saatu hyviä nenänkäyttöharjoituksia, pallon hävittyä peltoon ja aina se on sieltä lopulta löytynyt. 

Viime päivinä meillä on ulkoilutettu fresbeetä melko aktiivisesti. Siinä kun Etna köpöttelee polkuja pitkin, Undis urheilee moninkertaisen määrän fresbeen kanssa. Alla muutamia kuvia Undiksesta viime lauantaina, kun kävimme nauttimassa aurinkoisesta päivästä läheisellä pellolla. 

Undiksen kanssa on "opiskeltu" välillä viikkoreeneissä, välillä ihan keskenämme ja minä olen tulevaisuutta ajatellen yrittänyt jonkin verran opiskella etäyhteyksien välityksellä mm. etsintäsuunnitelmien perusteita ja PEKO-t kokeen suorittamista. Aiheellista olisi myös alkaa opettelemaan BH-kokeen kaaviota ulkoa, vaikka koira ei vielä lähellekään ole valmis BH-kokeeseen.

Kiirehän meillä ei ole mihinkään, varsinkaan kun itse olen näissä koiraharrastuksissa täysin kunnianhimoton. Odottelua tässä on vähän muutenkin ollut jo viime vuoden lopulta lähtien, kun olen odotellut Undiksen juoksuja. Jotain merkkejä niiden lähenemisestä on ehkä aistittavissa, mutta itse juoksuja ei vain kuulu. Syyskuussa olin varma, että ne osuvat pohjoisen reissun yhteyteen. Jouluna olin taas varma siitä, että juoksuvat alkavat mökkiloman aikana. No eipä alkanut kummallakaan reissulla, eikä ole alkanut vieläkään. Saapa nähdä alkaako ollenkaan, kaipa ne tulevat, jos ovat tullakseen. 

Ihan hetkeen ei ole tullut tehtyä Undikselle jälkeä. Pitäisi aktivoitua taas sen suhteen, kun olosuhteet eivät ole liian kovat. Viikkoreeneissä loppu vuosi ja tämä alkanut vuosi on nyt keskitytty hakuun. Minulla on vielä päättämättä kumman ilmaisun valitsen Undikselle. Oikeastaan alusta asti olen ajatellut siitä tulevan rullakoira, koska sillä on valtava luontainen halu ja tarve kantaa esineitä suussaan, lisäksi ajattelen, ettei sillä riittäisi itsevarmuus riittävän kestävään ilmaisuun haukulla, vaikka siitä ääntä lähteekin ja haukkukin on toisinaan aika ponnekasta. 

Ainakin toistaiseksi Undis on hyvin helppolukuinen koira josta näkee ihan samantien kun se on hajulla. Se menee ihan onnesta soikeaksi, eikä meinaa pysyä nahoissaan, samalla kun tekee kovasti töitä sen eteen, että saa tarkennettua hajun lähteen. Viimeisimmissä reeneissä Undis käytännössä törmäsi maalimieheen ja säikähti tehden aika ison väistöliikkeen. Se kuitenkin palautui oikeastaan saman tien ja palasi maalimiehen luokse. Toiselle maalimiehelle mentäessä mitään ongelmaa ei ollut, mutta sinne mennessä Undis olikin hyvin hajulla. Hyvää näissä reeneissä oli erityisesti se, että vaikka Undis maalimiestä säikähtikin, niin se palautui siitä kuitenkin välittömästi, eikä asia jäänyt sitä vaivaamaan, toisin kuin koiranohjaajaa. 

No onneksi tästä on selvitty ja pikkuhiljaa voisi alkaa miettiä seuraavan treenin tavoitteita. Toistaiseksi taidamme kuitenkin jatkaa sopivan, mutta ei liian haastavilla hakureeneillä ja seurailla sitä vaikuttaako juoksujen tulo tai tulemattomuus jotenkin tämän talven reenaamiseen. 

Kävimme koirien kanssa viettämässä pikkusta vaille 2 viikkoa pohjoisessa. Undis nautti sydämensä kyllyydestä, Etnakin aina välillä. Ajomatka molempiin suuntiin sujui koirien osalta tosi hienosti, vaikka matkaa oli reippaat 800 km suuntaansa. Eipä näiden kanssa ole onneksi matkustamisen kanssa ollut oikeastaan koskaan ongelmaa. 

Kotoa lähtiessä rapa roiskui ja lähes joka ilta sai kuunnella rännin laulua, kun vettä tuli taivaan täydeltä, perillä odotti talven ihmemaa. Keli oli lauhaa ja aikaisempiin vuosiin verrattuna luntakin oli huomattavasti vähemmän, mutta se ei menoa haitannut. Undis otti ensimmäisestä illasta lähtien ilon irti jokaisesta hetkestä jotka ulkona vietettiin. Koirien ohella tuli ulkoilutettua aika paljon myös potkukelkkaa. Tiellä liikkumisen sijaan Undis kahlasi mieluummin pientareen puolella ja ui välillä lumihangessa. Vaikutti siltä, että se rakasti joka hetkeä. Kuiva pikku pakkanen ei Etnaa haitannut, kaikista mieluiten se olisi kuitenkin viettänyt aikaa enimmäkseen mökin sohvalla. Ulos se lähti vapaaehtoisesti kun sitä huijasi, muuten pienellä pakolla. Kovemmilla pakkasilla Etnan ulkoilut jäivät minimiin ja kävin sitten lenkittämässä Undiksen erikseen. Sitä eivät paukkupaukkasetkaan tuntuneet häiritsevän, niinä päivinä tyydyttiin kuitenkin vähän kevyempään liikuntaan. Kovin suurilla suorituspaineilla ei reissuun lähdetty. Ajatuksena oli nauttia talvesta, unohtaa työt 110% ja palautua kuluneesta vuodesta. 

Pidemmillä lenkeillä varauduin aina siihen, että pystyn tarvittaessa kantamaa Etnaa repussa. Reppu kulki vaivattomasti selässä tai potkukelkan kyydissä. Ihan Etnan hemmotteluksi ei reissu mennyt, Kuerin huipulle tai lähes sinne asti se sai kiivetä ihan itse. Tiesin kuitenkin, että huipulla usein tuulee ja olin varautunut siihen, että heti kun Etnasta tuntuu siltä, se pääsee tuulen suojaan reppuun, toppatakin sisään. Näin tehtiin Kuerin ylärinteillä, samoin jouluaattona Pirunkuruun noustessa, kun Etna totesi, että alkaa lumessa kahlaaminen riittämään. Undiksella riitti vauhtia ja intoa, ei väliä sillä oltiinko menossa ylös vai alaspäin. Aina välillä se nautiskeli sukeltelemalla lumihankeen ja uiden kylkimyyryä pitkin rinteitä, tai tien pientareita. 

Pääasiassa ulkoiltua tuli vain mökin ympäristössä, kolmeen kertaan tuli kuitenkin tehtyä siirtymät autolla. Ensimämisen kerran jouluaattona, kun 

Suurin osa koirista otetuista kuvista
näytti juuri tältä. 
 

joulupuuron jälkeen lähdimme käymään Kesänkitunturilla. Toisen kerran kävimme Luontokeskus Kellokkaassa, josta minä ja Etna "laskettelimme" alaspäin potkukelkalla, Undiksen reippaillessa välillä tietä, välillä umpihankea pitkin. Kuerlinkoilla käynti kuului lomasuunnitelmiini ja siellä lähdimmekin käymään uuden vuoden aattona heti päivän valjettua. Kuerlinkoilla olen käynyt toukokuussa, syyskuussa ja nyt joulukuussa. Mikään kerta niistä ei ole ollut huonompi toistaan, joka kerta paikka tekee yhtä hienon vaikutuksen, ja joka kerta koirat tekevät kohteen kuvaamisesta yhtä haasteellista. 

Kuerin rinteillä nautin täysin rikkoutumattomasta luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta, Kuerlinkoilla tilanne on täysin toinen. Kosken kuohu ja pauhu peittää alleen kaiken muun. Musiikkia korvilleni molemmat. Aika pieneksi olen itseni tuntenut joka kerta Kuerlinkoilla käydessäni, niin valtavalta tuntuu se voima, jolla vesi putouksista alas kuohuu. Joka kerta on tuntunut siltä, ettei tee mieli mennä ihan reunalla, ettei vesi vie mukanaan, tällä kertaa vieläkin vähemmän, kun vastarannalta näki sen, miten reuna oli monesta kohtaa vajonnut alas kosken kuohuihin. Reissu pohjoiseen oli ihana tapa päättää tämä vuosi. Ulkoilutin koirat hyvin päivällä ja käytin vielä iltapissalla kahdeksan aikoihin illalla. Tämän jälkeen pysyteltiinkin tiivisti sisällä seuraavaan aamuun asti. Etna nukkui läpi vuoden vaihteen heräämättä. Undis sen sijaan oli vasta rauhoittunut nukkumaan juuri ennen puoltayötä ja heräsi kyllä kun ulkona pauke kiihtyi. Kaiken kaikkiaan vuoden vaihe oli hyvin rauhallinen. 

Poroja koirat eivät päässeet kovin läheltä näkemään, mutta muutaman kerran saimme kokea lähes taian omaisen hetken, kun pimeässä tiensivusta metsän suojasta lähti kellokas väistämään meitä vielä kauemmaksi. Hiljainen kellon kalkatus pimeässä talviyössä tuntui kyllä hienolta. Koirat eivät tainneet poroja saada edes näköyhteyden päähän, minä sen sijaan näin poroja useamman kerran kauempaa. Poronpapanoita tuli kuitenkin vastaan useamman kerran, kun porot olivat kulkeneet samoja teitä pitkin, kuin me koirien kanssa kuljimme. 

Kuerin huipulle nousimme tällä reissulla vain kerran, se alarinteillä tuli kuitenkin koirien kanssa lenkkeiltyä useamman kerran. Yksi hienoimmista hetkistä oli varmaan se, kun kylän hiljennyttyä lähdin koirien kanssa nousemaan Kuerin rinteitä. Kylässä valosaasteen keskellä näytti siltä, että taivas on täysin pilvessä ja lunta pyrytti niin paljon, ettei näkyvyytä kovin kauas ollut. Jätimme kuitenkin kylän valot taakse päin ja kävelimme lumiseen metsään, kohta kuu valaisi polun ja puuston ja muutama tähtikin tuikki taivalla. Kävelimme Kuerin rinteellä olevalle suoaukealle asti ja kuuntelimme siellä hyvän aikaa hiljaisuutta. Pikkuhiljaa palailimme takaisin päin ja pysähdyimme vielä ennen kuin Pyhän Laurin kappelin valot tulivat näkyviin ja jäin vielä hetkeksi nauttimaan iltayöstä. 

Reisusta tuli kotiuduttua perjantai iltana ja nyt on vielä mukavasti ehtinyt palautua 2 päivää erittäin rentouttavasta lomasta. Huomenna jaksaa taas lähteä uusin voimin töihin ja niiden ohella paneutua taas entistä aktiivisemmin pelastuskoirareeneihin Undiksen kanssa. Joidenkin tavoitteiden asettaminen kuluvalle vuodelle lienee aiheellista, mutta jätetään se ajatus vielä muhimaan. Ehkä meistä joskus kuullaan vielä, tai sitten ei. 

Oikein hyvää alkanutta vuotta toivottelee meidän jämälauma.