Kävimme pyörähtämässä Oulussa 14-16.7.2017

Matkaan meitä lähti kolme iloista neitokaista ja viisi likimain yhtä iloista koiraa. 

Kääpiöpinsereitä mukaan mahtui neljä, ja tsekinpaimenkoiria yksi. Pakkauduimme kaikki sulassa sovussa asuntoauton kyytiin ja lähdimme ajelemaan kohti Pohjoista. 

Niin kuin joskus ennenkin, niin minun kääpiöni matkustivat asuntoauton takaosassa kevytmetallihäkissä, joka ihanan sopivasti solahtaa sinne omaan sopivaan koloonsa, siskoni tsekki sitten takaosan toisessa päädyssä kevythäkissään ja vanhimman pikkusiskoni kääpiö aina siellä missä hänkin. Tälle reissulle ei kaneja huolittu mukaan, vaan ne saivat jäädä vanhempieni hellään huomaan, vanhaan katettuun ja pohjaverkotettuun ulkotarhaansa.

Joskus aikalailla Hirvaskankaan jälkeen saatiin ensimmäinen ja ainut luonnonvaraisen eläimen havanto, kuin pikkuruinen päästäinen suuruuden hulluudessaan syöksyi tien yli, kuin syöksylaskija, häntä vipottaen kuin viimeistä päivää. Ihan niin tarkkaan en siitä autonratista nähnyt, että oliko tuon pienen henkensä edestä juoksevan eläimen silmät puristuneet kauhusta kiinni ja uskoiko se vain sokeasti varmasti pääsevänsä turvallisesti tien yli vai oliko se päättänyt vain kylmän rauhallisesti luottaa onneensa ja katsoa miten käy. No ainakin tällä kerralla sillä kävi ihan hyvin, sen mitä nyt tuollaisessa äkillisessä tilanteessa nyt ehtii mitään nähdä, niin ainakin sen verran, ettei se jäänyt autonrenkaiden alle, vaan pääsi, ei ehkä niinkään turvallisesti, mutta kuitenkin tien toiselle puolelle ja katosi sinne, toivottavasti lopullisesti. 

Matkalla hieman pohdiskelimme mihin asetumme yöksi ja paikan päällä tuli todettua, että ihan hyvän paikan oli pikkusiskoistani vanhin muistanut ja yöpymispaikan ohella siitä lähettyviltä löytyi myös sopivasti yksi geokätkökin, niin ei ihan unholaan pääse tuokaan ajanviete/ harrastus vaipumaan. 

Kohtuu rauhallisesti sujui ensimmäinen yö Oulujoen rantamailla, ainakin niillä joilla on hyvät unenlahjat. Aamusta kohtuu varhain tuli herättyä ja noustua. Näyttelypäivä lähti käyntiin varsin mallikkaasti. Kun meistä keskimmäisen suunnitelmat olivat sellaiset että kun me käymme näyttelyssä pyörähtämässä, niin hän käy ostamassa kummitytölleen syntymäpäivälahjan. No kovin pitkälle hän ei kerinnyt kun piti jo perään soitella, että minun koirani näyttelynumero oli siellä hänen matkassaan. Ei siinä auttanut kun siskolikan kääntyä asuntoautolla takaisin päin ja jäädä sopivaan kohtaan odottelemaan, kun minä hikihatussa juoksin näyttelynumeroa hakemaan. Onneksi olin sentään saanut jättää koirista kaksi asuntoautoon, ettei ihan koko rähinäremmin kanssa tarvinut laukata aluetta edestakaisin ja ympäri. 

Moneen kertaan olen tullut ajatelleeksi sitä, että voisi olla ihan kiva omistaa sen rotuinen koira, joita ei näyttelyissä aina olisi niin mahdotonta määrää. No lauantaina pääsin sellaisen kehän äärelle, jossa koiria ei ihan liikaa ollut. Yksi junnu uros ja yksi junnu narttu. Siskoni koira todettiin ihan kelpoiseksi rotunsa edustajaksi, tuloksella JUN ERI1 PU1 SA SERT ROP ja niin siirryttiin kääpiöipinseri kehälle odottelemaan herra hermannin koitosta. Eihän tuo vanhus olisi millään malttanut odottaa vuoroaan, vaikka kehässä olivat vasta hovawartit menossa. Päivän parasta antia lie se, kun kehän reunalla törmättiin vanhoihin tuttuihin. Kaavohini kangistuen heti tarjosin koiraa esitettäväksi vanhoille konkareille. Yksi jo melkein suostuikin, mutta todettiin sitten että vanha herra on ehkä iän myötä takertunut minuun kiinni vähän liiankin kanssa, joten ehkä olisi parasta kuitenkin viedä se kehään ihan itse. Zeuksen siskon omistaja ihasteli Zeusta erityisen paljon ja kävi koiran aikalailla läpi jokaista karvanpäätä myöten. Siinä vaiheessa oli jo aikalailla ihan sama mitä mieltä tuomari olisi Zeuksesta, kun se kokemuksen syvällä rintaäänellä oli todettu erinomaisen hyväkuntoiseksi veteraaniksi ja selkäkin kokonaisuudessaan koluttu perinpohjaisesti läpi ja todella hyväkuntoiseksi.

Nooh, kävimme kuitenkin ainoana veteraani uroksena kehässä pyörähtämässä, mutta tällä kertaa tuomari ei katsonut herraa edes erinomaisen arvoiseksi. Sen syvällisemmin arvosteluun perehtymättä, liekö syynä sitten ollut yksi puuttuva (poistettu) etuhammas josta koskaan en todistusta pyytänyt, kun ei herraa kehään ollut tarkoitus enää viedä. No ainakin Zeus oli nauttinut jokaisesta hetkestään kehässä, mutta täytyy todeta, että iän myötä Zeus on alkanut kuolaamaan aikalailla, joten pakko oli palkattakin esiintyvää herraa palkita säännöllisesti, ettei kuolavana olisi ulottunut ihan maahan asti. 

Tulokseen olin kaikin puolin tyytyväinen, pääsimmehän lähtemään näyttelyistä pois ja suunnittelemaan sitä miten päivä jatkuisi. Aurinkokin alkoi uhkaavasti jo pilkistää pilviverhon läpi, eikä tarkoitukseni suinkaan ollut jäädä itseäni koiranäyttelyyn kärventämään sen pidemmäksi aikaa kuin oli pakko. 

Onni on sellaiset siskot, jotka elämä on opettanut viisaiksi. Kun palailimme koirien kanssa asuntoautolle, oli siellä meille jo valmistumassa lämminruoka ja kun syöminen ja koirien ulkoiluttaminen oli saatu hoidettua kunnialla (lukuunottamatta kääpiöpinseri tyttöjä, joiden syömisessä ei ollut mitään kunniallista ja ruokanakin tsekinpaimenkoiran eväät) lähdettiin siirtymään seuraavaan kohteeseen. 

Bastin emäntä jäi koirien seuraksi asuntoautoon nukkumaan, kun me muut kävimme kyläilemässä ystäväperheen luona. Kyläily oli kaikin puolin mukava ja lämminhenkinen ja minäkin sain siellä elämäni ensimmäiset balettitunnit pöllön kanssa, kun nelivuotias kummityttöni innostui näyttämään taitojaan, opetustaidoista nyt puhumattakaan. Saatiinpa lähtiessä matkaan vielä varmasti maailman parhaan voileipäkakun ohjeet. 

Lenkitimme koirat ja pääsivätpä ne hallitun vapaasti hetkeksi juoksentelemaankin, ennen kuin kävimme etsimässä yhden geokätkön ja jatkoimme matkaa pitserian kautta kohti yöpymispaikkaa. Väsytti melkoisesti ja illalle suunniteltu toinen kyläilyreissu jäi tekemättä, kun ei kertakaikkiaan jaksanut enää liikkua, saati sitten ajatella. 

Yöllä kun toiset nukkuivat kaikessa rauhassa, minä mietiskelin elämän syntyjä syviä. Täytyy varmaan ruveta kohta puoliin hankkimaan jostakin kunnon kivikautinen nuija, niin että sitä pääsisi illalla nukkumaan ihmisten aikoihin, saisi jotenkin edes nuo ajatukset ja aivot offline tilaan. 

Aamulla olisi nukuttanut vaikka kuinka paljon. Hätäpäissäni kiirehdin kuitenkin muitakin, että ehdimme kehälle varmasti ajoissa. Ehdimmekin, nimittäin odottelemaan varmaan parisen tuntia, ennen kuin meidän vuoromme oli. Aurinkoinen paistoi ja koko ajan sai pelätä sitä, milloin nahka kärvähtää ihan kunnolla. Zeus kävi kehässä pyörähtämässä ja koko ajan sai pelätä, milloin leveälierinen hattuni putoaa päästä. Tästä otin opiksi sen verran, etten enää koskaan tuo hattu päässe kyllä vie koiraa kehään. Edellisenä päivänä olin juuri vakuutellut sitä, ettei Zeus koskaan tule saamaan Suomesta sertiä. No nythän se tulla paukahti tuloksella VET ERI1 SA PU2 SERT ROP VET.

Oli siinä allekirjoittaneella äimistelemistä, eihän Hermannilla ole Suomesta aikaisemmin kuin se vara serti Tuusniemeltä joskus aikojen alusta. 

Ihmeellinen on ihmismieli, nimittäin aina pitää olla jotakin mikä varjostaa iloa. Minä en vain osaa puhtaasti iloita jostakin, vaikka se olisikin ihan rehellisesti ansaittu. Siispä tällä kertaa iloani varjosti se, että ehkäpä me veimme Sertin jonkun sellaisen edestä, joka sitä oikeasti olisi enemmän tarvinut kuin me. Olinhan koiran ilmoittanut näyttelyyn ihan muuten vain, en nyt enää veteraaniluokassa Sertejä kalastellakseni. Joskus vuosia sitten sanoinkin kehän reunalla ääneen, että "toivottavasti emme pärjää liian hyvin, niin pääsemme ajoissa pois". Joku kokenut kehäkonkari siihen sitten tokaisi takaisin, että "miksi sitten ilmoitat koiriasi näyttelyyn, kehään pitää tulla voittamaan, ei pyytelemään anteeksi sitä, että on koiransa sinne ilmoittanut." Niin, ehkäpä se on ihan totta, mutta minulta tuollainen taito vain puuttuu. 

 Sitä mitä joskus olen ihmetellyt ennenkin, ihmettelin taaskin. Me saimme onnitteluja, kahdelta siskoltani, emme muilta. Miksi se on niin vaikeaa, onko se todella niin katkeraa kalkkia nieltäväksi, kun jonkun toisen koira sillä kerralla pärjääkin paremmin kuin oma.

Zeus on käynyt Suomessa 17 

virallisessa näyttelyssä, joista viimeisimmän rodun erikoisnäyttelyn tulokset eivät vielä näy koiranetissä. Kolme kertaa sen on laatuarvostelussa todettu olevan Erittäin Hyvä, 14 kertaa se on siis ollut ERINOMAINEN ja niistä kahdeksan kertaa Sertifikaatin Arvoinen ja kertaalleen kolme vuotiaana ollut Rotunsa paras Latviassa. Jokainen tuomari toki arvostelee koiran toivottavasti pitkälti rotumääritelmän, mutta myös oman mieltymyksensä mukaan. Jos jonkinlaista yhteenvetoa tekee, niin koira on keskimäärin erinomainen ja sertifikaatin arvoinen. 

Jotenkin itsestäni hieman karvaalta tuntuu se, että kun rodun erikoistuomari arvostelee koirani ERINOMAISEKSI, ihmetellään sitä kehänlaidalla ääneen, ja vieläpä minun kuulteni. Puhuisivat sitten edes niin, ettei minun tissivälikoirieni, (joilta puuttuu rodulle tarvittava terävyys), kanssa tarvitsisi sitä kuulla. Ei sillä, että jaksaisin loppujen lopuksi kovinkaan korkealla arvostaa noiden kehäkettujen arvosteluja, minähän se olen, joka koirieni kanssa elän, olen ja talostelen ja omien voimavarojeni mukaan olen niitä sen verran kouluttanut ja kasvattanut yhteiskuntakelpoisiksi, kun olen jaksanut ja viitsinyt. Ehkäpä se tarkoittaa sitä, että koska ne on pennusta asti opetettu rauhoittumaan ja olemaa rauhassa silloin kun mitään ei tapahdu, ne eivät ole teräviä, tai sitä kun urokseni ei jokaikisen uroksen kanssa nosta ärhäkkää se on täysi tossukka. Minä itse kuitenkin arjessa näen sen, että niistä jokaisesta löytyy tarvittaessa rodulle ominaista terävyyttä.

Näin mielensäpahoittajana ja erityisherkkänä ihmisenä voisi tulla siihen tulokseen, etten minä sovi näyttelymaailmaan.  Ajattelin kuitenkin kirjoittaa muutaman rivin vielä siitä, miten minun epätoivoni, häpeäpilkkuni ja todella raivostuttava vieraskoira-aggre remmirähjäni käyttäyi mallikelpoisesti ja huomattavasti paljon paremmin kehänlaidalla ja näyttelyalueella kulkiessaan, kuin moni muu rotunsa edustaja. Erityisesti rodun erikoisnäyttelyssä katselin ympärilleni välillä suunnattomasti sitä ihmetellen, onko rodulle ominainen terävyys todella sitä, että koirien kuuluu antaa huutaa, kiljua, rähjätä ja kirota sylkiroiskuen joka suuntaan, yrittää tulla kuljetusbokseista läpi, huutaa omistajiensa perään, kulkea häntä koipien välissä ja antaa rodusta kaikin puolin sellainen kuva, että jos nyt olisin tämän rotuista koiraa hankkimassa ja erikoisnäyttelyissä näihin tutustumassa, en ikimaailmassa päätyisi tähän rotuun. Ei kuitenkaan sovi toki unohtaa sitäkään, että kaiken sen kamaluuden keskellä oli myös koiria, joita saattoi katsella hyvin ja iloisin mielin. Edelleen mielestäni koiria kasvattaessa olisi kuitenkin ehkäpä sitä ulkoista kauneutta kuitenkin huomattavasti tärkeämpää se, mitä kaikkea tuo kauneus kätkee alleen. Kaunista koiraa on mukava katsella, mutta jos sen kanssa on hankala elää ja olla, niin ei se pelkkä kauneus tuo onnea. Ihan niin kuin vanha sanonta sanoo, että moni kakku päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä. 

Alla, kuvia klikkaamalla isommiksi saa auki halutessaan kaksi saksan, ja yhden englannin kielisen arvostelun tämän kesän veteraaniluokista. Goole kääntäjän avulla yritin niitä suomentaa ja totesin että on ehkä parempi, jos en yritä. Tälle kesälle on Zeus ilmoitettu vielä Nokian Ryhmänäyttelyyn, suurella mielenkiinnolla odotan minkälainen arvostelu sieltä saadaan. Loppujen lopuksi meille ei kuitenkaan ole ollut tärkeintä se, mitä mieltä tuomari, saati sitten meille täysin yhdentekevät henkilöt ovat minun koirastani, vaan se, että sillä itsellään on kivaa ja se nauttii täysillä siitä mitä tekee. 

Joitakin hajanaisia ajatuksia reippaan vuoden takaa, elämästä ja koirasta, ehkäpä elämäni koirastakin

Jokainen koiraihminen tuntuu kohtaavansa jossakin vaiheessa matkansa varrella elämänsä koiran. Niin minäkin ajattelin aikoinaan perheemme ensimmäisestä saksanpaimenesta, elämäni koirasta. Ajattelin, että se opetti minulle paljon, paljon enemmän kuin moni ihminen olisi pystynyt, enemmän kuin kukaan koira koskaan pystyisi.

Se opetti miten ollaan läsnä. Sen miten sanoja ei tarvita. Koiran kanssa hiljaisuus oli luontevaa, luonnollista ja kaunista. Kun sanoja ei tarvittu, oppi kuulemaan ja näkemään paljon enemmän. Myöhemmin opin, ettei aidossa ihmissuhteessa ole tärkeintä se mitä sanotaan tai tehdään. Vaan että ollaan aidosti läsnä ja osataan olla myös hiljaa vaivaantumatta, tai kokematta tilannetta vaikeaksi.

11 vuotta sitten kävelin ruokakaupassa ja pysähdyin lukemaan eräässä mainosruudussa olleen tekstin. Kirjoitin sen ylös, etten sitä koskaan unohtaisi.

Hiljaisuus on vaatelias vieras, sitä ei voi kuulostella, tai se katoaa.

Hanna Liehu

Ehkäpä kuitenkin, kaikista suurimmat ja tärkeimmät asiat, mitä tuolta meidän perheen ensimmäiseltä koiralta opin olivat kunnioitus ja vastuun kantaminen.

Kunnioitus toista elävää kohtaan, oli sillä sitten neljä tai vain kaksi jalkaa. Kunnioitusta ja hyväksymistä, oli toinen sitten millainen tahansa. Opin sen, ettei kaikista tarvitse pitää, mutta toimeen on tultava. Opin, ettei toista voi vaatia muuttumaan, ellei itse ole valmis samaan. Olettaminen ja luuleminen ovat miltei pahinta mitä ihminen voi toiselle tehdä, eikä olettamisella ja luulemisella pääse eläintekään kanssa alkua pidemmälle.

Pysähdyin tämän tekstiluonnoksen äärellä tänä heinäkuun kymmenentenä päivänä, en siksi, että ajattelin sen tänään saavani kirjoitettua loppuun, vaan siksi, että huomasin ettei siitä koskaan voi tulla valmista.

Viime yönä näin pitkästä aikaa unta, jossa oli hyvin elävästi läsnä saksanpaimenkoira Jeni, ja sen rinnalla hetken elänyt saksanpaimenkoira Rex. Niin kuin joskus vuosia sitten, niin tälläkin kertaa uni oli niin elävä, että se olisi voinut olla totta. Aikaisemmin aamulla herätessäni elin unimaailmassani vielä niin voimakkaasti, että kun todellisuus repi minut oikeaan aikaan ja paikkaan, se sattui. Ikävä ja luopumisen tuska raastoivat sisintä, niin kuin silloinkin kun kaikki tapahtui.

Olin kuitenkin työstänyt tuota surua sisimmässäni jo pitkään, itkenyt etukäteen, ajatuksissani alkanut luopumaan jo silloin kuin kaikki oli vielä hyvin. Ehkäpä luulin, että luopuminen ja irti päästäminen olisi silloin helmpompaa, etukäteen surtu suru pienempi ja ikävä vähän helpompi kestää.

Ei se mennyt niin, ei etukäteen itketty itku auttanut, ei etukäteen vuodatetut kyyneleet yhtään vähentäneet niitä joita vuodatin silloin kun luopuminen tuli ajankohtaiseksi. Eihän edellisenä päivänä sataneet sadepisaratkaan vaikuta seuraavan päivän, tai tulevan vuoden sademäärään, kullekin päivälle on laskettu omat pisaransa.

Tänä aamuna, tuosta hyvin elävästä, minut pitkästi yli kymmenen, lähemmäs kahdenkymmenen vuoden taakse kantaneesta unesta herätessäni huomasin, ettei minuun enää sattunut. Kipu oli poissa, on ollut jo monta vuotta. Vanhoja kuvia katsellessani muistot ilahduttavat, saavat hymyn huulille ja palauttavat mieliin onnellisia sattumuksia, ehkä joitakin surullisiakin muistoja, mutta ne eivät enää tee kipeää.

Pitkään takerruin runoon, joka alkaa sanoin

"They say memories are golden,

well maybe that is true.

I never wanted memories, 

I only wanted you

A million times I needed you

a million times I cried.

If love alone could have saved you

you never would have died."

Vasta nyt, vuosien jälkeen ymmärrän ja hyväksyn sen asian, että on ollut suurempaa rakkautta päästää aikanaan irti, kuin pitää väkisin kiinni. Saatan vieläkin muistaa sen katseen, josta elämän ilo ja halu oli hiljalleen hiipuneet pois, jäykät liikkeet ja sen miten vaikeaksi ylös nouseminen alkoi muuttua. Viimeiseen asti tuo vanhus kulki mukanani irti, verkkaisin askelin, mihinkä sillä olisi enää ollutkaan kiire. Se oli saavuttanut elämässään kaiken, ja suurimpana palveluksenaan opettanut ja kasvattanut minusta paremman ihmisen. Eivätkä sen palvelukset loppuneet siihen, kun sen ajallinen aika päättyi. Ne ovat kantaneet minua tähän päivään asti ja kantavat vielä huomiseenkin. Ilman sitä, minä en olisi minä.

"In life I loved you dearly, 

In death I love you still.

In my heart you hold a place

no one could ever fill."

Oli aikoja, jolloin minulla oli kuvia Jenistä esillä, meni vuosia ettei ollut. 2008 teetätin koirasta taulun, joka aikansa esillä oltuaan sai mennä piiloon. Nyt vihdoin tuntuu siltä, että sen voisi laittaa seinälle, kunhan vain saan taululle uudet kehykset, ja jonain päivänä tuon taulun vierestä löytyy kolme muutakin taulua. 

Aikoinaan kun rupesin tätä tekstiä mielessäni hahmottelemaan, oli päälimmäisenä mielessä se, ettei Jeni välttämättä ole ainut elämäni koira. Voisiko se edes olla mahdollista, että ihmisellä olisi elämässään VAIN yksi elämänsä koira. Miksi joku näistä nyt minulla olevista koirista olisi yhtään vähemmän kuin tuo ensimmäinen. Miksi kukaan näistä olisi toistaan parempi, miksi yhden muisto jäisi elämään toista vahvempana, onko elämän koira se joka on opettanut eniten, vai miten se määritellään. 

Kyllä sen sitten vain tietää, sanotaan. Jos minun nyt pitäisi laittaa koirani paremmuus järjestykseen, jäisi laittamatta. Niissä on jokaisessa hyviä ja huonoja puolia, ihan jokaisessa. Olen joskus kuullut, kun ihmiset ovat koiriani katsellessaan todenneet, että tuo Adja on ylimääräinen, turha ja ärsyttävä. Se on mielestäni aika paljon sanottu toisen koirasta. Ärsyttävähän se onkin aina välillä, jokainenhan meistä on, oli sitten eläin tai ihminen, mutta että turha tai ylimääräinen. 

Suurin toivein minä sen aikanaan otin, ne toiveet saivat myöhemmin hiljaksiin hiipua ja haihtua pois, mutta koira jäi. Se ettei siitä koskaan tullut minulle kantanarttua, ei ole vähentänyt sen arvoa silmissäni, eihän Etnastakaan tullut, vaikka siitäkin olin ensialkuun salaa haaveillut. Jos minun nyt pitäisi laittaa kaikki koirani riviin ja vastata kysymykseen kuka niistä on opettanut minulle eniten, en osaisi sanoa. Jos kysyttäisiin ketä rakastan eniten en vastaisi siihenkään, mutta sen jonka takia olen eniten itkenyt tiedän kyllä. 

Olen itkenyt ihan jokaisen elukkani takia, en pelkästään luopumisten kohdalla, vaan muutenkin. Toisinaan pohtinut sitä, olenko ollut yhdenkään niiden arvoinen. Olisiko joku toinen osannut rakastaa ja hoitaa paremmin. Olisiko joku minun omistani ollut onnellisempi jossain muualla, saanut paremman elämän toisaalla. Näitä pohdintoja on seurannut oma huonouden ja riittämättömyyden tunne, kunnes saan itseni uskomaan siihen, että eiköhän meidät ole tarkoitettu toinen toisillemme. Olen koettanut muistuttaa itseäni siitä, etten saisi olla itselleni liian armoton, pohjimmiltaanhan me kaikki haluamme toisillemme vain hyvää, eikö niin.

Näissä syvissä vesissä soudellessani on kulunut kymmenen vuotta siitä kun istuin asuntolassa sängylläni, enkä tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Puhelimen toisessa päässä oli Zeuksen kasvattaja ja hän soitti minulle heti, kun minulle jo alustavasti varattu pentu syntyi. Melko pitkä matka on kuljettu niistä ajoista, monet itkut ja naurut on naurettu ja edelleen minun rinnallani kulkee tuo koira. Sain opetella koko koira-arjen ihan alusta asti uudelleen, huomata sen, ettei se että meillä kotona oli ollut koira, oikeastaan riittänyt alkuunkaan. Tein varmasti paljon väärin, mutta jossain olen onnistunutkin. Minulla on koira jonka kehtaa viedä mihin vain, koira joka osaa käyttäytyä pääsääntöisesti aina oikein ja jota moni kahdehtii. Koira jonka moni ottaisi jos saisi, koira joka antaa minulle kaiken anteeksi, unohtaa virheeni ja on aina yhtä iloinen minut nähdessään, vaikka olisin kuinka epäreilu, kohtuuton ja huono ihminen. Koira joka kerta toisensa jälkeen osoittaa minulle sen, että olen parasta mitä sen kohdalle on voinut sattua, ja kun se uskoo siihen, on minunkin pakko.

Moni on sanonut, ettei tykkää kääpiöpinsereistä, mutta Zeus on asia erikseen. Olen saanut huomata sen itsekin, jossain vaiheessa vaaleanpunaiset silmälasit tämän rodun kohdalla hajosivat, ruusuiset kuvitelmat katosivat ja jouduin totemaan, ettei kääpiöinseri ole ihan jokaihmisen koira. Minun koirani se on ollut kappaleen matkaa, mutta en usko, että se olisi sitä loppu elämäni ajan. Olen saanut tutustua kymmeniin ja kymmeniin eri yksilöihin ja aina vain vahvemmni uskon siihen, että nämä kolme ovat juuri ne, jotka on minulle tarkoitettu, en huolisi yhtäkään toista, en vaihtaisi näistä ketään pois. Jokainen niistä täydentää elämääni tavalla, johon yksikään toinen ei pystyisi. Vaikka ne toisinaan saavat minut raivon ja epätoivon partaalle, siltikin epätäydellisyyksineen ne täydentävät toinen toistaan ja minua, yhdessä me olemme me. 

Vielä joskus tulee eteen luopumisen aika, uudelleen ja uudelleen. Elämän mittaan olen kuitenkin saanut kasvaa sen verran, että enimmäkseen en sure sitä enää etukäteen. Iloitsen jokaisesta hetkestä ja päivästä jonka saan viettää näiden kanssa, yritän muistaa ottaa jokaisen kainaloon ja rapsutella, olla tasapuolisesti jokaiselle läsnä. 

Silloin tällöin huomaan miettiväni sitä, että minun laumani alkaa olemaan jo vanha. Kun juniorikin täyttää syksyllä kuusi vuotta, tarkoittaa se sitä että kun luopumisen aika lähestyy, saattaa niitä hetkiä tulla lähekkäin monta. Kuitenkaan en etukäteen voi tietää lähtöjärjestystä, ei kukaan voi. Viime vuonna pelkäsin kanien kuolevan hetkenä minä hyvänsä, tänä vuonna ajattelenkin toisin päin, kuin luottaen siihen, etteivät ne nyt vielä voi kuolla. Ressi täytti helmikuussa seitsemän ja Etna muutamaa viikkoa myöhemmin samoin, nyt heinäkuussa, tänään, tulee vuosipäivä Zeuksella ja Plösöllä, ensimmäisen täyttäessä kymmen ja jälkimmäisen viisi vuotta. Syyskuun puolella puolestaan Adja täyttää kuusi vuotta. Yleensä kun keskustelussa tulee esiin eläinteni ikä, lisään perään aina, että toivon niiden elävän vielä toisen mokoman. 

Itselleni olen kuitenkin saanut muistutella sitä, että minun tulee olla vahva, silloin kun aika on. En halua surra etukäteen, sillä olenhan jo nähnyt sen, ettei se vähennä kipua tai kyyneleitä. Sen sijaan kuitenkin olen huomannut valmistautuvani pikkuhiljaa päästämään irti. Ehkä se on minun tapani käsitellä asioita, opetella hyväksymään se, että meidän jokaisen aika täällä on rajallinen. Ja sen kautta elämän arvostaminen on helpompaa, kun sitä ei pidä itsestään selvyytenä.

Päivä on ehtinyt pitkälle, ilta viilentynyt. Kanit siirtyneet omatoimisesti ulkoa sisään, koirat lepäilevät sohvalla ja odottavat. Odottavat sitä, että minä vihdoin laskisin tietokoneen alas ja ilmoittaisin niille, että olemme lähdössä lenkille. Lämpimillä säillä päiväsaikaan olemme jättäneet pitkät lenkit vähemmälle, mutta kun illat viilenevät jaksamme me kulkea ja niin olemme tänä iltanakin tekemässä. Joskus kulkeminen vailla varsinainsta päämäärää, on parasta mitä ihminen voi tehdä. Kun ei tiedä minne on menossa, ei tarvitse turhaan kiirehtiä ja monesti ennalta suunnittelemattomat reitit antavat paljon enemmän kuin olisi voinut arvatakaan. 

Kävin viikon reissun poissa kotoa. Sain hyvän ja luotettavan hoitajan kotiin perhepiiristä, oli mukava lähteä reissuun kun tiesi elukoiden jääneen hyviin käsiin. Viikko oli hyvin kiireinen, niin kiireinen etten juurikaan ehtinyt miettiä miten kotipuolessa meni, enkä ehtinyt saati sitten muistanut sitä edes kysellä.

Muutamia kuvaterveisiä kuitenkin sain välillä ja ne välittivät ainakin sen tiedon, ettei kotipuolessa voinut ihan huonosti mennä.

Reissu kesti maanantaista maantaihin, joista jälkimmäinen oli ehtinyt jo pitkästi iltapäivän puolelle, ennen kuin pääsin kotiin.

Vastaanotto oli, hmm, no ainakin äänekäs. Koirat eivät olleet uskoa silmiään ja Etna oli ensialkuun hieman epävarman ja varovaisen oloinen. Koska en juurikaan koiria ensialkuun edes noteerannut, vaan aloin purkamaan tavaroita sillä välin kun koirat yrittivät selvitä tunnekuohustaan, en asiaa oikeastaan siinä hetkessä edes hoksannut jäädä miettimään.

Oli mukava tulla kotiin, näki että minua oli ehkä vähän odoteltukin. Kanitkin, nuo jäyhät jääräpäät tulivat ihan pupulan portille asti vastaan heti kun siihen kävelin. Olkoonkin vain kaneja, mutta kyllä se mieltä ilahdutti.

Vasta kun olin saanut tavarat paikalleen, rupesin kiinnittämään koiriin enemmän huomiota. Zeus ja Adja olivat onnesta soikeita ja pyörivät ympärillä kuin hyrrät, Etna puolestaan tarkkaili tilannetta vähän matkan päästä. Vasta kun erikseen pyysin sitä luokse sen lukot aukesivat ja se päästi ilonsa ilmoille. Voi tuon pienen koiran valtaisaa iloa, kun se oikeasti tajusi, että minä olin minä ja siinä juuri sitä varten.

Lähdimme koirien kanssa kiertämään luontopolun pätkää, olin ennen reissua vaihtanut tytön tylleröt vähän kevyemmälle ruoalle ja Etna oli hoikistunut viikon aikana jo ihan silmin nähden. Adjapadjan tulokset eivät olleet yhtä näkyvät, mutta onhan se malliltaankin ihan erinäköinen kuin Etna, joten tilanne jää seurailtavaksi.

Viikon aikana lempipolkuni olivat rehevöityneet melkoisiksi viidakkopoluiksi. VT 12 toisella puolella olevilta pelloilta korjattu jo ensimmäinen heinäsato.

Kivitasku lauloi ja lentää pyrähteli valtaojan pusikosta toiseen. Sama ääni kantautui korviini useammalta eri suunnalta. Lintu saatteli meitä muutaman pellon verran, ja kun tien pätkän jälkeen saavuttiin seuraavan pellon reunaan, saimme saattelijaksi vielä toisenkin kivitaskun. Oli ilo katsoa, miten koirat saivata juosta vapaina ja nauttivat siitä sydämensä kyllyydestä. Jos ne vain osaisivat, olisivat ne nauraneet ääneen, ihan jokainen.

Kotona imuroin talon ja siivosin pupulan. Kyllä taas nenää ja silmiä kutitti, on se mukavaa olla heinäallergikko, eikä tuo etenkin pupulan nurkkiin kertyvä pölykään kaikken mukavimmalta tunnu, vaan elämäntapavalinta se on tämäkin aikanaan ollut. Takaovi oli auki ja kanirouva oli sinne löytänyt omia aikojaan, poikansa kannoin sinne sitten kanirouvalle kaveriksi.

Zeuskin oli keksinyt puuhaa itselleen, ja ahersi varsin tyytyväisenä siihen asti että sain sen rysän päältä kiinni. Kovin suureksi oli käynyt vanhalle herralle kiusaus, jonka kiusoittelevat tuoksut roskiksesta sen nenään kantautuivat. Yli viikon vanhat ruoan jämät olivat jotenkin kummasti päätyneet vanhan herkkävatsaisen hermannin vatsaan ja siinä se vielä yritti siivoilla viimeisiä murusia kun keittiöön astelin.

Ärsytti.

Kuinkas muutenkaan, ja taisin kysäistä siltä hieman äkäisesti, että mitä se oikein tekee. Vastassa oli hyvin nöyrä koira, siinä se vapisi edessäni kuin haavanlehti, reppana.
Ei auttanut kuin oksennuttaa koira siinä saman tien. Tiedossa olisi muuten ollut melkoinen oksentelu ja ruiskuripuliralli, ja lähentelihän väärään mahaan päätyneen ruoan määrä kuitenkin jo puolta litraa.

Ei tuntunut hyvältä ei, tämä oksennuttaminen mahdollisesti kuitenkin seuraavan päivän, pika aikataululla suunnitellun reissuun lähdön.

Äkkilähdöt ovat monesti ihan parhaita, ei vähiten siksi, ettei niitä ehdi etukäteen stressata yhtään. Tarkoitus oli lähteä niissä vaatteissa mitä seuraavana päivänä sattuisi olemaan päällä ja pärjätä niillä sitten kotiin paluuseen asti. No eihän se ihan niin mennyt, kun sain kyydin, oli eteisessä taas heti kohta ainakin neljä kassillista tavaraa ja vaatetta lähdössä mukaan. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin selittää sen verran, että mukaan oli pakattu petikamppeet peittoa ja tyynyä myöten, sekä koirien häkkiin laitettavat kamppeet. Koskapa omaa autoa ja sen myötä jatkuvasti lähtövalmiudessa olevaa häkkiä ei omasta takaa ole, niin täytyy sitten aina raahata matkassa kaikki häkkialustat yms.. sinne mihin sitten ollankaan menossa, ja tällä kertaa tuo reissuun mukaan lähteävä häkki odotteli edellisen reissun jäljiltä vanhempieni luona.

Onneksi olin ollut niin reipas maanantai-iltana, että olin saanut kämpän kutakuinkin siivottua, oli mukava lähteä tiistaina reissuun, kun tiesi, että saa palata puhtaaseen kotiin. Kanit jäivät matkasta pois, koirat pääsivät mukaan ja vahingossa oli sitten päässyt yksi väliportti jäämään auki, joten kaneilla on ollut täällä mukavat oltavat, kun ovat saaneet olla oloneuvoksina koko 68 neliön kämpässä. Onneksi oloneuvokset eivät olleet kajonneet niihin sähköjohtoihin, joihin tuo auki unohtunut portti oli jättänyt mahdollisuuden.

Niin kuin aina, nämä minun koirani matkuvasta mallikelpoisesti, niin tälläkin kertaa. Minun lauma matkusti asuntoauton takaosassa peräseinän ja vaatekaapin väliin jäävässä tilassa, johon mahtuu yksi kevytmetallihäkeistäni kuin valettu, siskoni koira Emra matkusti puolestaan omalla pedillään asuntoauton etuosassa. Suurin muuttuva tekijä ja reissun rytmittäjä oli meidän perhepiirin tuorein tulokas, kohta kolmen kuukauden ikäinen siskon poika, joka lähti äitinsä kanssa meidän tyttöjen reissulle mukaan.

Tuurin kyläkaupan jälkeen ajelimme Ähtäriin eläinpuiston viereen leirintäalueelle. Lähdin koirien ja veljentytön kanssa tutustumaan alueeseen. Leikkipuiston ja polkuautojen jälkeen löytyivät minigolf ja pomppulinna. Istuimme koirien kanssa odottelemaan kun 4- vuotias nautti elämästään. Ajomatkalla olin tuumaillut, että pitäisiköhän karkin syönti jo lopettaa. "Mummi sanoikin, etten saa syödä kaikkia vielä. Mä syön vielä neljä, koska oon neljä vuotta", vastasi tyttö, söi neljä karkkia ja pisti pussin pois.

Tuo 4- vuotias on innokas koirien hoitaja ja lenkittäjä. Adja on näistä minun koiristani kaikista varmin antaa lapsen käsiin, koskapa se ei minusta irtoa kovinkaan kauas. Etna kaikessa arvaamattomuudessaan omaa omat haasteensa ja Zeusta puolestaan vievät monesti enemmän vietit ja vaistot, kuin pieni tytön tyllerö. Niin tälläkin kertaa tuo tyttönen sai sitten juokennella Adjan kanssa ja talutti sitä ylpeänä. Koirien ruokkiminenkin sujui mallikelpoisesti, mutta aina silloin tällöin sai muistutella sitä, miten koiria pitikään käsitellä.

Etna ihastui siskonpoikaani heti kun vain näki sen. Ihmetys oli melkoinen ja Etna varmaan rakastaisi lapsen rikki jos saisi. Samalla lailla kuin pieni avuton pentu, niin myös tuo pieni ihmisen alku sai Etnan hoivavietin heräämään, se olisi halunnut olla koko ajan pojan lähettyvillä. Noh, tällä kertaa kyseistä rakkautta on kuitenkin jouduttu vähän rajoittamaan, koskapa Etnan rakkaus on aina saattanut ihan yhtäkkiä, ilman mitään selkää syytä muuttua melko rajuksi.

Arvaamaton koira on AINA arvaamaton,
vaikka se tuntisikin suunntatonta hoivaamisen tarvetta pienen vauvan nähdessään ja kuullessaan.

Kertaalleen piti Etnaa yön aikana muistutella siitä, ettei vauva ole sen, vaan äitinsä vastuulla, kun lapsi yöllä pienen inahduksen kera heräsi syömään. Kaikin puolin muuten yö meni aivan rauhallisesti, eikä vauva herännyt itkemään kertaakaan, mikä ehkä osaltaan taas helpotti Etnan olemista ja elämistä.

Päivällä sen huomasi taas, ettei ikinä voi tietää miten tämä koira reagoi yllättäviin tilanteisiin. Istuin pöydän ääressä ja Etna oli sylissäni. Vauva puolestaan oli äitini sylissä, joka istui siinä minun vieressäni. Etnaa kiinnosti siinä vieressä oleva lapsi ihan hirmuisesti, mutta se ei päässyt lähikontaktiin kuitenkaan. Siinä kun lapsi sitten käsillään viuhtoi menemään, niin yritti Etna ilman mitään selkää syytä napata vauvaa kädestä. Ei varsinaisesti mitenkään aggressiivisesti, vaan ihan kuin ohimennen, kun se käsi siinä niin ärsyttävästi (selkeänä ärsykkeenä) viuhtoi menemään. No onneksipa koira oli minulla sen verran tiukasti sylissä ja toisella kädelläni pidin sitä rintakehän kohdalta kiinni, niin se ei päässyt alkua pidemmälle. Sen jälkeen se sai kuitenkin siirtyä lattian puolelle ja pysytellä siellä.

Etna on muuttunut harmaaksi koiraksi, näin voisi ainakin päätellä nelivuotiaan puheista. Zeus ja Adja tai "Alja", niin kuin tuo tyttö sanoo ovat mustia koiria, mutta Etna on muuttunutkin ruskeasta harmaaksi. Kyllähän se koko ajan vaaleneekin lisää, mutta oikein hätkähtäen heräsin huomaamaan, kuinka se muuttuu ulkoisesti koko ajan aina vain vanhemman näköiseski, kun nelivuotias minulta ajomatkan aikana kysäisi ohimennen että, "Miksi tuo halmaa koila ei helää,"
Olen omassa mielessäni alkanut puhutella Zeusta ja Etnaa  vanhuksiksi, samaan nippuun olen niputtanut myös tuon kanirouvan joka samoihin aikoihin Etnan kanssa täytti seitsemän vuotta. Zeus ei kuitenkaan vielä seitsenvuotiaana ole ollut vanha, tai vanhan näköinen, ehei. Pappakoiraksi se muuttui jossain vaiheessa siksi, että lasten oli silloin helpompi muistaa kuka se on, ja etteivät ne koko ajan turhaan käyttäisi sen nimeä, mutta pappakoiraksi se ei siltikään muuttunut ikänsä puolesta. Nyt monesti vanhainkodissa käydessänikin, esittelen sen pappakoiraksi. Tämän kesän ajan olen kertonut sen olevan kohta jo kymmen vuotias, meidän vanhus, ylihuomisesta alkaen se sitten onkin jo ihan totta. Mutta se, että Etnakin on mielessäni jo vanhus onkin jännä juttu. Ei kai sille oikeastaan muuta oikeaa syytä olekaan, kuin se, että sen ulkoinen olemus johtaa harhaan ja moni luulee sen olevan jopa Zeusta vanhempi, "tuo on varmaankin jo tosi vanha", vieraat ihmiset usein arvelevat, jos jäävät minun ja koirien kanssa juttusille.

Tämä lyhyt, lasten ja koirien ehdoilla toteuttu reissu oli täysin onnistunut ja mukava kokemus meille kaikille. Olen ilokseni huomannut, että vaikka ollaankin melko ahtaissa tiloissa, niin kun jokainen sopeutuu, taipuu ja joustaa omalla kohdallaan siinä määrin kuin se on mahdollista, niin sitä pärjätään hienosti. Tällä reissulla oli neljän koiran lisäksi neljä aikuista ja kaksi lasta.

Olen äärimmäisen tyytyväinen siihen, että olen pienestä asti opettanut nämä koirat matkustamaan rauhallisesti. Ei tarvitse yhtään etukäteen stressata sitä, miten matkustaminen koirilta sujuu.

Onni on sellainen koira, joka on helppo ottaa joka paikkaan mukaan.

Zeus ja Adja ovat sellaisia koiria, Etna on omien haasteidensa kera lähes sellainen. Suurimman osan ajasta se osaa kyllä olla ja käyttäytyä, mutta.

Niin aina jäljelle jää se mutta, jota en jaksaisi enää näin monen vuoden jälkeen selitellä. Siispä sivuutetaan se sievästi. Kävimme tänään (torstaina 6.7) mutki eläinkaupassa, josta haimme vähän kaneille evästä ja leikkautin Etnan kynnet siinä samalla. Ei lyhyiksi, ei niitä taida ikinä ihan lyhyiksi saadakaan, mutta vähän lyhyemmiksi kuitenkin. Paluu matkalla poikkesimme torille. Siinä vähän arvoin, että mitähän siitä torikahvilasta ottaisi ja päädyin sitten kahvin ohella syömään ruoan. Ei edes istumaan kerennyt, kun saimme seuraa. Keski-iän ylittänyt mies liittyi siihen meidän seuraan ja halusi tehdä tuttavuutta koirien kanssa, sallin sen vaikka tiesin ettei se siihen jäisi. Siinä samalla kun katselin kaihoisasti kovaa kyytiä jäähtyvää ruokaani, kuuntelin ja keskustelin miehen kanssa koirista. Ei mennyt pitkään. kun sain tietää miehen vieneen vain joitakin päivä sitten oman vanhan 14- vuotiaan koiransa vimeiselle matkalle. Kotiin oli jäänyt 5- vuotias ja sille sekä omistajille haettu kaveriksi 9 kk ikäinen koira. Mies tunsi syyllisyyttä ja selvästi haki hyväksyntää sille, että he olivat ottaneet uuden koiran heti samana päivänä, kuin vanhus oli lähtenyt.

Annoin miehen puhua, siksihän hän oli siihen tullut. Aikuinen mies, polvillaan siinä maassa, minun koiriani rapsutellen. Ikävöi vanhaa, tunsi syyllisyyttä uudesta ja pohti sitä, osaavatko koirat surra. Vastailin sen minkä osasin, enimmäkseen vain olin siinä ja kuuntelin.

Lopulta mies lähti ja minä söin jäähtyneen ruoka-annokseni loppuun. Vaihdoimme kuulumisia myös torikahvilan pitäjän kanssa. Hän kysyi minulta, että olenko huomannut miten koirien kanssa kulkiessa kynnys kontaktin ottamiseen toiseen ihmiseen häviää, tai madaltuu merkittävästi. Hymyilimme molemmat, ihan niin kuin eilenkin, tänäänkin oli hyvä päivä.

Ehkäpä ihan sattumalta vain, eilen tähän aikaan serkkuni oli instagramissa julkaisemansa kuvan alle kirjoittanut näin.

"We are not given a good life or a bad life. 

We are given life. 

And it's up to you to make it good or bad."