perjantai 15. maaliskuuta 2019

Surutyötä, 2. (21.tammikuuta 2019)


"Miten onnekas olenkaan, että minulla on jotain sellaista, joka tekee
 hyvästien jättämisestä niin vaikeaa. " 
- Nalle Puh- 
Vaikuttaisi siltä, että päästäkseni eteenpäin, minun on aika käsitellä tätäkin surua, erilailla kuin miten olen sen tähän mennessä tehnyt. Eniten surun sävyttämiä sanoja on tullut purettua päiväkirjan lehdille. Niin kuin jo aikaisemmin kerroin, suru tulee ja menee, eikä se ole ollut läsnä joka päiväisessä elämässä enää pitkään aikaan. Huomattua on kuitenkin tullut se, että valokuvien katseleminen on vielä liian vaikeaa, enkä ole edes voinut kuvitella uskaltavani avata vanhoja videoklippejä. Vuoden ja 7 kuukauden jälkeen se tekee edelleen vielä liian kipeää. 
Ajatuksena on kuitenkin ollut se, että surun pitää antaa tulla pois, ja niin se on saanutkin tehdä. Minulla on läpi käytävänä ihan hirvittävä määrä valokuvia, ja tietysti edellyttää sitä, ettei valokuvia katsellessa ala joka kerta itkettää. 

Aikoinaan, kun Jenistä aika jätti, kirjoitin päiväkirjaani näin;

"En itke, vaikka ikävöin, mua muistot lohduttaa.
Nuo monet muistot päivin öin, voi niin myös satuttaa." 
Monen hyvän kuukauden jälkeen näköjään tämän vuoden tammikuu on sellainen, että nuo muistot enimmäkseen satuttaa, ja itkettääkin. 

11.3
Tämän postauksen tekeminen jäi kesken siitä syystä, että valokuvien katsominen teki vielä liian kipeää. Huomasin kuitenkin, että etsiessäni Etnasta valokuvia, tuli samalla käytyä läpi myös vanhoja valokuvia Zeuksesta ja tällä kertaa se onnistuikin ilman kyyneleitä. 
 Ilmeisesti aika tekee tehtävänsä. Etnan syntymäpäivänä tuli kuluneeksi puolitoista vuotta Zeuksen kuolemasta. Jo hautaa kaivaessani tiesin sen, että siitä ei ole tarkoitus tullakaan minkäänlaista muistelupaikkaa. Niinpä tämän kuluneen ajanjakson aikana haudalla on tullut käytyä vain muutaman kerran, ihan vain tarkistamassa, 
että siellä on kaikki niin kuin pitääkin. 

Kertoessani muille, että Zeuksesta on aika jättänyt, minä kirjoitin; 


"Jonakin sellaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan muumilaaksossa ja huomasi että ilmassa oli lähtemisen tuntu.
Lähtö tulee hypyn lailla.
Yhtäkkiä kaikki on muuttunut.
Myöhemmin aamulla ystävät heräävät ja sanovat.
"Hän on lähtenyt, syksy tulee."
Nuuskamuikkunen kulki hiljaisin tassuttelevin askelin, metsän puut piirittyivät hänen 
ympärilleen ja alkoi sataa.
Sade putoili Nuuskamuikkusen vihreälle hatulle ja sadetakille joka sekin oli vihreä. Kaikkialla kuiski ja pisaroi, se kätki Nuuskamuikkusen lempeään ja suloiseen yksinäisyyteensä.
On niitä jotka jäävät.

Ja toisia jotka lähtevät.
Niin on aina ollut.
Viimeinen talo nökötti yksikseen kuusi metsän vihreällä seinustalla. Tässä erämaa alkoi toden teolla. Nuuskamuikkunen joudutti askeliaan, suoraa päätä metsää kohti.

Silloin viimeisen talon ovi avautui raolleen ja vanha ääni huusi.

- minne sinä menet?
- en tiedä, Nuuskamuikkunen vastasi, ovi sulkeutui taas ja Nuuskamuikkunen astui metsään.

Hänen edessään oli sata peninkulmaa hiljaisuutta."

Tove Jansson, muumilaakson marraskuu.
"Nuuskamuikkunen kulki hiljaisin tassuttelevin  askelin, metsän puut piirtyivät hänen 
ympärilleen ja alkoi sataa. 
Sade putoili Nuuskamuikkusen vihreälle hatulle ja sadetakille joka sekin oli vihreä. Kaikkialla kuiski ja pisaroi, se kätki Nuuskamuikkusen lempeään ja suloiseen yksinäisyyteensä. 
Hänen edessään oli sata penkinkulmaa hiljaisuutta."

Viime viikonloppuna tuli muutamana otteeseen muisteltua Zeusta. Enimmäkseen se ei enää nosta kyyneleitä silmiin. Joskus kuitenkin kun jokin tilanne tai asia herättää muistot äkillisesti se toisinaan kirpaisee todella syvältä. Minun koirani ovat kaikki itsensä näköisiä. Adjassa on kuitenkin hyvin paljon myös Zeusta. Onhan se isänsä tytär. Toisinaan joskus tietyssä valossa, kulmassa tai tilanteessa, tytär on kuin ilmetty isänsä ja silloin se iskee, kuin teroitettu tikari, suoraan sydämeen.
Ruiskukka on yksi niistä kukista, jonka nähdessäni muistan aina ne ajat, kun kaikki oli vielä hyvin, erityisesti sen yhden heinäkuun, kun vietin aikaani jossain muualla, kun missä juuri silloin olisin halunnut olla. Olimme juoksemmassa koirien kanssa, kuuntelin haikein mielin livelähteystä sieltä, minne en ollut päässyt. Juoksin kahden pellon välistä, aurinko oli painumassa jo kohti taivaan rantaa ja yhtäkkiä vasten laskevaa aurinkoa tähkäpäiden lomasta vilkkui ruiskukkia. Tämä oli yksi niistä hetkistä, kun tuntui siltä, että kaikki ympäriltä pysähtyi, aika menetti merkityksensä. Oli vain se hetki ja me jotka sitä elimme. 

maanantai 11. maaliskuuta 2019


Helmikuun puoliväli tuli ja meni  ja itseasiassa kohta mennään jo maaliskuun puolivälissä. 
Tässä on ollut kaikenlaisia kiireitä niin koulun, kuin vapaaehtoistoiminnankin puitteissa ja siihen päälle vielä muutamat muutkin hoidettavat velvollisuudet. 

Talvi on ollut kaiken kaikkiaan aika hieno ja toivottavasti jatkuu vielä hyvän aikaa. 
Edessä alkaisivat olla talven parhaimmat ajat, jos kelit vain jatkuisivat suosiollisesti. 

Kiikareita on tullut ulkoiletettua lähes yhtä paljon, kuin koiriakin, mutta lintuhavaintojen määrä ei tunnu kasvavan miksikään. Päin vastoin, päivittäin tulee nähtyä samat lajit useaankin kertaan, mutta kaikki uudet havaittavat pysyttelevät lahjakkaasti piilossa. 

Lintujen bongailu lähti alusta tietysti heti vuoden vaihteessa. Mökkimaisemissa ei näkynyt juuri muuta, kuin utelias talitiainen ja rohkea sinitiainen. Oulun ohikulkumatkalla listaan sai lisätä Harakan (3), Kesykyyhkyt (4) ja Naakan (5) ja ennen Kärsämäkeä Korppi (6) sekä Teeriä (7).
Kotopuolessa listaan sai lisätä pikkuvarpusen (8), variksen (9), sekä varpushaukan (10). Uusien lintujen havaitsemiseen tulikin sitten monen viikon tauko, mutta helmikuun alussa geokätkön hakureissun yhteydessä polut sattuivat risteämään ensin käpytikka (12), sekä palokärki (13).
Seuraavalla viikolla listalle sai lisätä urpiaisen (14), ja viikkoa myöhemmin punakylkirastaat (15) 

Kauriistakin näkyy useimmiten enää vain jäljet hangessa. Viime viikkojen aikana, niillä on vaikuttanut olevan aika haastavat olosuhteet, kun peltojen keskellä olevilta metsäsaarekkeilta toisille, pääsee vain syvää, upottavaa hankea pitkin, eivätkä niiden sirot pienet sorkat ainakaan kovin paljon helpota kulkemista. 

Pienet pinserit pellolla. 
Adja ja omenapuut. 
Harmaahapsi kauriiden jäljillä.
Kani takapihalla nauttimassa kevättalvesta. 

Etnan syntymäpäivänä takapihalla ilahdutti pihakuusen rungolla kivunnut puukiipijä (16) ja seuraavana viikonloppuna lajimäärä kasvoi taas muutamalla linnulla. 
Mustarastas (17), Viherpeippo (18), Pyrstötiainen (19), Keltasirkku (20), sekä Tikli (21) tuli lisättyä listaan kaikki saman päivän aikana. Maaliskuun kunniaksi listalle pääsi lauantaina sinisorsa (22) ja sunnuntaina hömötiainen (23). Maanantain närhiparven (24) sai pääkivun häviämään ja saman viikon sunnuntaina tuli nähtyä tälle vuodelle ensimmäinen sepelkyyhky (25). 

Viikko takaperin, samana päivänä kun listalle sai lisätä hömötiaisen, tuli käytyä perhepiirissä pienellä retkellä. Mukaan kauniista maaliskuisesta kevättalven päivästä pääsivät ihmisten lisäksi nauttimaan myös koirat. Tällä kertaa mukaan pääsivät Etna, Adja, Emra sekä Soolo.

Muut jäivät vielä nauttimaan niin nuotion kun auringonkin lämmöstä, kun minä ja tyttökoirat hyppäsimme yhden tuttavan kyytiin ja suuntasimme kohti kaverikoirien yhteislenkkiä. Keli oli mitä mainioin, eikä seurassakaan ollut mitään moittimista. Omien koirieni lisäksi mukana oli 12 muutakin koiraa ja hyvin nuo pikku pinserit pärjäsivät siellä muiden seassa. Alun jännittämisen jälkeen Adja irtaantui aika mukavastikin ja meni muiden mukana, vaikka pitikin sopivasti yhteyttä koko ajan. Etna puolestaan ei ollut ihan mukavuusalueellaan, mutta pärjästi silti hyvin ilman minkäänlaisia rähinöitä tai murinoita.

Puolitoista tuntia meni metsässä mukavasti ja toivottavasti maalis- tai huhtikuussa lenkkeillään uudemman kerran. Toukokuussa lenkkeillään ainakin, se on varmaa!