Elokuun alussa iloitsin siitä, että syksyy alkaa olla käsillä ja kaverikoirailun merkeissä olisi työntäyteinen syksy tulossa. Kesän jälkeen ensimmäiselle kaverikoirakäynnille lähti innoissaan niin koira, kuin ohjaajakin. 

Jostain syystä minun kohdalla asioilla on kuitenkin taipumusta mennä niin, että kun elämä hymyilee ja antaa parastaan, niin seuraavan mutkan takana odottaa kohtalo vuoroaan, ja potkii sitten päähän turvakengät jalassa. 

Kun huomaan iloitsevani pienistä asioista, niin jo kohta sataa sitä itseään niskaan ja taivaan täydeltä. 

Niin kävi nytkin. 

Syksy tuli, elokuu vaihtui syyskuuksi ja kohta syyskuu vaihtuu lokakuuksi. Adja täytti 8-vuotta. Minulla on kaksi veteraani-ikäistä koiraa, joista toinen, nuorempi on sairaslomalla ehkä koko loppu elämänsä ajan. Enkä minä osaa sanoa, onko se jäljellä oleva elämä lyhyt vai pitkä. 

Kiireinen kaverikoirailu syksy on vaihtunut kotona jumittavaksi koiran sairaslomaksi. Syksyn kauneimmat päivät ovat lipuneet ohi, kun jurnutan kotona koirien kanssa ja mietin, miksi tässä taas kävi näin, ja miksi meidän kohdallamme. 

Minähän en oikeasti voi tietää mistä kaikki sai alkunsa, ja miksi tässä kävi, niin kuin kävi, mutta välillä tuntuu siltä, että olemme itseämme suojellaksemme kotona käpertyneet sikiöasentoon samalla, kun muiden elämä jatkaa kulkuaan. 

Ajatellaanpa, että kaikki alkoi siitä, kun vein tytöt hammaskiven putsaukseen. Kaikki oli hyvin, ja kun suut saatiin puhtaiksi, niin asioiden piti olla vielä paremmin. Etnan hampaita kehuttiin jälleen kerran, suussa oli kaikki edelleen ihan priimakunnossa, mitä nyt jonkin verran edellisen (vähän reilu kaksi vuotta sitten tapahtuneen) hammaskiven putsauksen jälkeen, oli kertynyt uutta hammaskiveä. Adjalla puolestaan oli hampaiden pinnat jonkin verran kuluneet käytössä, ja molemmin puolin jouduttiin neidiltä poistamaan poskihammas alhaalta. 

Periaatteessa kaiken piti olla kunnossa, meillä oli tyttöjen kanssa ollut veljentyttö yökylässä ja olimme nauttineet kesästä sydämen kyllyydestä. Käyneet uimassa, metsässä, nukkuneet teltassa ja tietysti syöneet herkkuja. Hammaskiven putsauksen jälkeen lähdimme vanhempieni luokse jatkamaan kyläilyä. Hampaat siis putsattiin keskiviikona 24.7. Seuraavana sunnuntaina (28.7) jouduin viemään Adjan päivystykseen, kun sillä oli ilmestynyt anaaalirauhaseen paise, joka puhkesi. Koskaan näiden vuosien aikana, koirillani eivät ole anaalit vaivanneet, eivät koskaan. Nyt jostain syystä Adjalla tukkeutui toinen anaalirauhanen, joka puhkesi sitten, hyvin nopeasti. 

30.7 olin kirjoittanut kalenteriini lyhyen merkinnän "Adja nuolee tassujaan." Kävin tassut jokapäivä moneen kertaan läpi, mutta nuolemiselle ei tuntunut olevan mitään selkeää syytä. Ei löytynyt haavoja varpaiden väleistä, ei halkemia polkuanturoista, ei kerrassaan mitään. Kunnes sitten yhtäkkiä huomasin, että oikean tassun uloimmasta kynnestä oli kynsi lähdössä irti. 9.8 Adjalta nyppäistiin kynnen kuoriosa irti eläinlääkärillä, ja huomattiin, että kynnen ydin oli arpeutunut. Koskapa varvas hieman tuoksahti, niin Adjalle määrättiin antibiootti kuuri.

Reilu kaksi viikkoa myöhemmin sain taas kiikuttaa neidin lääkäriin. Olin huomannut muutoksia useamman kynnen rakenteessa ja kaksi kynttä alkoi olla taas siinä pisteessä, ettei niiden kanssa enää voinut odottaa. 26.8 nyppäistiin jälleen kahden kynnen kuoriosat irti. Tällä kertaa jäljelle jäi kuitenkin paljas, arpeutumaton kynnen ydin. 

Tälläkin kertaa saimme antibiootti kuurin, kipulääkekuurin sekä rasvahappolisän, lisäksi kävin hakemassa apteekista biorinia ja ääreisverenkiertoa parantavaa lääkettä. Kipulääkkeestä huolimatta paljaat ytimet olivat erittäin kipeät, ja kerran tassusiteitä vaihtaessani, Adja yritti jopa purra, kun siihen sattui niin paljon. 

Sattuneista syistä tunnetilat ovat vaihdelleet melkoisesti, on ollut hyviä ja huonoja päiviä. Välillä olen vain istunut koira sylissä ja miettinyt, että mikähän tässä oikein olisi viisain ratkaisu. Hoitaa, vai luovuttaa. Ja samalla kun Adja saa joka päivä erityishuomiota, on se kaikki Etnalta pois. 

Oma ajatukseni tämän taudin kuvan suhteen on melko selkeä. Minä uskon hyvin vahvasti, että kyseessä on slo. 


"Jos muutoksia on myös kynsissä tai vain kynsissä, on taustalla todennäköisesti trauma, immuunivälitteiset sairaudet, aineenvaihdunnalliset sairaudet tai kasvainsairaudet. Yleisin syy useampien kynsien irtoamiselle on SLO-sairaus."

(https://www.sympaatti.fi/artikkelit/tassutulehdukset-koirilla)

Hankalaksi tämän asian tekee se, etten missään nimessä haluaisi aiheuttaa koiralle turhaa kipua ja kärsimystä. Kerta toisensa jälkeen minulle kuitenkin vakuutetaan usealta taholta, että kun oireet saadaan kuriin, niin koira voi elää sen jälkeen (lähes) täysin normaalia elämää, jopa useita vuosia. Vakutetaan siitä, että oikealla hoidolla saadaan koira kuntoon. Minä mietin sitä, mikä on sen hoidon hinta, enkä tässä tapauksessa tarkoita rahaa, vaan koiran kärsimyksiä. Minä olen aina ajatellut niin, että minun koirieni pitää saada elää normaalia koiran elämää, ilman turhia kärsimyksiä. Että omistajana minä olen velvollinen tarjoamaan niille hyvän ja elämisen arvoisen elämän.

Kohtalon ivalta tuntuu myös se, että jo kauan ennen Zeuksen kuolemaa, minä usein puhuin, että minun pitäisi ottaa kotiin pentu kasvamaan. Erityisesti siitä syystä, että en halunnut missään vaiheessa mahdollistaa sitä tilannetta, että jäisin jossain vaiheessa ilman kaverikoiraa. Zeuksen kuoleman jälkeen testautin Adjan. Olisin tehnyt niin joka tapauksessa, vaikka Zeus ei olisikaan loukannut itseään vakavin seurauksin. Tarkoituksena oli hieman ruveta pikkuhiljaa keventämään Zeuksen työtaakkaa ja saada Adjaa pikkuhiljaa ajettua mukaan kuvioihin. 

Onnistuihan se Zeuksen kuolemankin jälkeen, mutta se oli paljon kivisempi tie, kuin mitä se olisi ollut jos Zeus olisi elänyt edelleen. Adja oli kirjaimellisesti ihan hukassa Zeuksen poismenon jälkeen, aika on kulunut ja parantanut haavoja, niin minun kuin tyttöjenkin ja olen saanut Adjasta toimivan kaverikoiran. Koskaan siitä ei kuitenkaan tule isänsä veroista. 

Kaverikoriatoiminnassa Adja on nyt ollut kaksi vuotta ja koko sen ajan olen aika ajoin pukenut sanoiksi ne ajatukset siitä, että kotiin pitäisi ottaa pentu kasvamaan. Kaksi vuotta kului, eikä pentua ole vieläkään, on vain minä ja kaksi "vanhaa koiraa". 

En tiedä pääsenkö Adjan kanssa koskaan palaamaan takaisin kaverikoiratoimintaan, eikä seuraavaa kaverikoiran alkua ole vielä edes olemassa. Paikallisen toimintaryhmän vetäjänä toimiminen kuitenkin pitää minut ainakin toistaiseksi melko tiukasti toiminnassa mukana, vaikka en käynneillä oman koiran kanssa pääsekään käymään. 

Vime viikonloppuna oli kaverikoirakurssi, jossa olin mukana testaamassa uusia koirakoita. Viikonloppu oli hieno ja saimme kohdata monta todella mukavaa koirakkoa. Meidänkin toimintaryhmään saimme useamman uuden koirakon mukaan. Olin kyseisen vkl asustelemassa pikkusiskon luona. Adja oli mukanani, koska ajattelin että se on liian vaikea hoitoon jätettävä, lääkkeidensä ja kipeän tassunsa kanssa. Siispä neiti sai kulkea mukana koko vkl. 

On se kyllä kaikin puolin helppo koira, bussissa sitä ei melkein edes huomannut, siskon luona se nukkui häkissä, ellei ollut kerjäämässä ruokaa ja koulutusviikonlopun ajan se jaksoi kärsivällisesti torkkua häkissä, odotellen ulkoiluja ja taukoja. Muiden koirien kohtaaminen ja lenkillä niiden ohittaminenkin sujuu sen kanssa tosi mukavasti, etenkin kun se on mukana yksin, mutta myös silloin kun olemme liikenteessa Etnan kanssa. 

Adja lähti siis viikonlopuksi mukaan ja Etna jäi hoitoon tuttuun paikkaan. Oli helpottavaa kuulla, että viikonloppu meni silläkin ihan hyvin, vaikka se välillä vähän kadonnutta laumaansa etsiskeli ja sen perään itkeskeli. Tärkeintä oli kuitenkin se, että se pärjäsi hoitajien kanssa ja hoitajat pärjäsivät sen kanssa. Sekään ei aina ole ollut itsestään selvyys. 

Palataanpa ajassa kuitenkin vielä muutama viikko taakse päin. 

Adja ansaitsi tänä syksynä Suomen Kennelliiton myöntämän kaverikoiramitallin kiitoksena ansioituneesta kaverikoiratyöstä. 

Zeus sai omansa keväällä 2015 ja Adja nyt syksyllä 2019.

Adjan kaksi kipeää kynttä paranivat pikkuhiljaa, mutta 19.9 kävimme taas eläinlääkärissä. Tällä kertaa poistettiin yhdestä kynnestä lähes kokonaan irronnut kuoriosa pois. Päätimme eläinlääkärin kanssa jättää pienen kipeän koiran nukkumaan ja se saikin lähteä nukkuvana minun työpaikan palaveriin mukaan. Siellä se sitten pikkuhiljaa heräili, matkalaukussa lepäilevä pieni Adja. 

Juttelimme eläinlääkärin kanssa kynsiä katsellen ja hän sanoi, että seuraavalla kerralla lienee tarpeen poistaa jokainen oireileva kynsi. Minun kohdalleni jää sen päätöksen tekeminen, olenko minä valmis siihen. Aiheuttamaan koiralle niin valtavan suurta kipua ja tuskaa, ilman että se itse ymmärtää mistä on kysymys. Oheinen linkki antaa hieman osviittaa siitä, mitä meillä on hyvin todenäköisesti odotettavissa. 

Seuraava vaihe lienee tämä.

Perjantai iltapäivällä veimme Etnan vanhempieni kotiin hoitoon. Kerkesimme yhden siskoni kanssa sieltä eteen päin lähtevään bussiin juuri ja juuri, kun vanhin pikkusiskoni kävi meidän ystävällisesti heittämässä bussipysäkille. Matka jatkui ensin yhdellä bussilla naapuri kaupungin keskustaan ja sieltä sitten toisella bussilla kohti seuraavan kaupungin rajamaita. Adja matkusti kyllä niin hienosti koko matkan. Totesin kävelymatkalla kaupalta siskon luokse, että neitokaisen maha oli hieman liukkaalla antibiootista johtuen. Ilta sujui ihan rauhallisissa merkeissä, mutta koskapa minulla oli epäilys siitä, että yöstä voi tulla vähä uninen, niin en oikein osannut alun alkaen edes nukahtaa. Samalla odottelin, että siskonmies tulisi kotiin, että olen sitten valmiina vaientamaan koiran, jos se meinaa alkaa meuhkata keskellä yötä. 

Siskonmies taisi tulla siinä yhdentoista ja kahdentoista välillä, ennen puoltayötä kuitenkin. Seuraavaksi kuuntelin kun naapurin kaappikello löi kaksitoista. Koko yö meni kevyesti torkkuessa, niin kevyttä oli yöuni, että kuulin naapurin kaappikellon jokaisen tasatunnin lyönnit. Kahteen kertaan sain Adjan kiikuttaa käymään ulkona, ja aamulla vielä kolmannen kerran vähän seitsemän jälkeen. 

Pahoittelin aamulla siskolle sitä, että olin pitkin yötä ravannut rappukäytävää edes takaisin, mutta sisko kertoi, ettei hänellä ollut ollut aavistustakaan siitä. Myöhemmin aamupäivällä vielä viestittelin siskonmiehelle pahoitellen samaa asiaa, mutta ei kuulemma häntäkään ollut yöllä kyseinen raviharrastus häirinnyt. 

Kummallista. 

Siis se, että miten joku voi nukkua niin sikeästi, ettei hänelle ole aavistustakaan siitä, että joku kulkee oman kodin ulko-ovesta ulos ja sisään. Itse nukun niin kevyttä unta, että kuulen sen kun tien toisella puolella oleva naapuri sulkee autonsa ovet, tai kun heidän kadulleen kääntyy auto, tai auto kääntyy siltä kadulta pois. Toki äänieristyksilläkin saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa. Oma uneni kevyydestä kertoo kuitenkin myös se, että herään joka kerta, kun koirien unenvaihe muuttuu. Herään kun ne vaihtavat asentoa tai hengityksensä rytmiä. Herään kun jääkaappi naksahtelee ja hurisee yöllä, tai kun ulkona alkaa sataa vettä. Kuulen VT 12 tiellä ajavien autojen äänen, erityisesti yöllä liikkuvien rekkojen äänet. Toisinaan uneni on niin kevyttä, etten välttämättä aamulla tiedä olenko oikeastaan nukkunut koko yönä. Tai kun herää tarpeeksi monta kertaa yössä, ei aina tiedä onko siinä välissä edes ehtinyt nukahtaa. 

Siispä tuona yönä koiran ulkona käyttämisten välissä kuuntelin, miten aamulehden jakaja yritti hyvin hiljaa loksauttaa kerrostalon ulko-oven kiinni. Nousi ensimmäiseen ja sitten toiseeen kerrokseen. Jakoi aamulehden sekä siskoni, että naapurin postiluukusta ja jatkoi matkaansa ylös päin. Kuulin jokaisen askelen ylös päin ja juoksuaskeleet alaspäin. Senkin, ettei ulko-ovi tällä kertaa sulkeutunut ihan yhtä hiljaa, kuin sisään tullessa. 
Rappukäytävässä kulki yöllä joku muukin, kuuntelin pariin kertaan miten avain kääntyi lukkopesässä, ovi aukesi ja painui sitten loksahtaen kiinni. 

Seuraavalla kerralla kun kävin itse ulkona, yritin välttää kaikkia näitä ääniä. Ihan täydellisesti se ei onnistunut, mutta jotenkin nyt kuitenkin. 

Aamulla väsytti melkoisesti, mutta sitä ei ollut nyt varaa ajatella. Piti reippaasti syödä, vaihtaa koiralle tassusiteet ja lähteä talsimaan kohti kaverikoirakurssi paikkaa. Mukana piti kantaa Adjan häkki sekä tietysti käsilaukku täynnä tykötarpeita. Adjakin päätti sitten, että haluaa perille vapaamatkustajana, joten suurimman osan matkasta kannoin myös Adjaa. 

Pienien teknisten vaikeuksien jälkeen saimme polkaistua kaverikoirakurssin mukavasti käyntiin ja päivän mittaan saimme kohdata monta todella mukavaa koirakkoa. Iltapäivä oli ehtinyt pitkälle, ennen kuin saimme siltä päivältä lopetella. Adjakin alkoi lopppäivästä jo hieman tylsistyä, vaikka se pääsi useamman kerran päivän mittaa käymään ulkona ja sai oleskella osan ajan sylissä. 

Launtai-ilta sujui rauhallisissa merkeissä siskon luona, olin tyytyväinen myös siihen, että Adjan suolentoimintakin oli tasaantunut taas normaaliksi. Lauantai sunnuntai välinen yö meni kohtuu rauhallisesti. Ulkona ei tarvinut käydä, ja kun naapurissa lopulta rauhoituttiin nukkumaan, niin pikkuhiljaa sitä sai itsekin unen päästä kiinni. 

Aamulla odotti kaikkien tavaroiden pakkaaminen ja talsiminen niiden kanssa kohti kaverikoirakurssi paikkaa. Adja halusi taas matkustella osan matkasta kainalossa ja niinhän se sitten saikin. Siitä on tässä viime viikkojen aikana tullut aikamoinen (drama)queen. Ei vaitenkaan, ei meillä oikeastaan tässä mitään draamaa ole, mutta Adja on viime aikoina ruvennut vähän luulemaan liikoja omasta itsestään sekä tarpeistaan ja ruvennut "käskyttämään" sen mukaisesti. 

Viime viikonloppu oli onneksi niin kiireinen, ettei siinä kauheasti ehtinyt miettiä mitään ylimääräistä. Sain tuonkin viikonlopun aikana kuulla kokemuksia SLOsta ja siitä, miten siitä kyllä toipuu ja koiran saa hoidettua kuntoon. Edelleen itse käyn mielessäni taistelua siitä, että onko se kaiken sen kivun ja kärsimyksen arvoista. Etenkään, kun takeita siitä, että koiran koskaan saisi täysin oireettomaksi, ei ole. 

Pelkästään jo yksi paljas kynnen ydin tassussa on todella kipeä. Kuinkahan suurta tuskaa aiheuttaakaan se, jos kynsistä jokainen kuoritaan ihan paljaaksi. Eniten näkyvää kipua aiheutuu silloin, kun tassusidettä pitää vaihtaa. Kun kynnen ytimeen on tarttunut kiinni "vanua" joka täytyy ensin liotella niin irti kuin mahdollista ja sitten lopulta vain nykäistä pois. Pelkkä ajatuskin sattuu, puhumattakaan siitä, kun sitten tartut sanoista teoiksi ja teet sen itse omalle koirallesi. 

Joskus, ihan vain joskus elämä tuntuu aika epäreilulta. Ja jos joskus, niin nyt se tuntuu olevan juuri sitä. Sitten kun vielä olisi joku, joka osaisi kertoa, että miksi tässä kävi näin. 

Pieni ja pilalle hemmoteltu Adja täytti tänään 8-vuotta

8 viikkoa.

Lopen uupunut reissulainen Lappeenrannassa, 8 kk. 

8 - vuotias.